Pieni liekki kirjoitti:
Olet mielestäni löytänyt jotain todella oleellista edellä olevissa pohdinnoissasi. Annelin tapaus on karmea esimerkki siitä, kun viranomaiskoneisto on saatu väärin perustein liikkeelle ja kuinka virheet ovat lähteneet kertaantumaan. Ihmettelen yhä vielä sitä, kuinka poliisissa on voitu aikanaan kävellä kokeneiden ja ammattitaitoisten poliisitutkijoiden yli ja mitätöidä täysin heidän työpanoksensa ajanjaksolla 1.12.2006-1.8.2008.
Ilmeisesti ensimmäinen tutkinnanjohtaja Joutsenlahti sekä hänen tiimiinsä kuuluneet tekninen tutkija Mäkinen ja taktinen tutkija Koskinen ovat yhä edelleen vakuuttuneita siitä, että Anneli Auerin aviomiehen murhasi ulkopuolinen tekijä. Myös minä voin pistää oman ammattitaitoni pantiksi siitä, että Anneli Auer on syytön Ulvilan murhaan ja että hän on törkeän oikeusmurhan ja järkyttävän nettivainoamisen uhri. Minusta tuo mainitsemani poliisikolmikko on tehnyt työnsä hyvin ja uskon heidän olleen oikean miespuolisen tekijän jäljillä.
Ammattitaitoisina itseään pitävät oikeustoimittajat varmaan osaisivat kertoa, mikä taho heitä on vedättänyt uskomaan Auerista ihan karmeita juttuja. Kuka on heidän joukostaan se rohkea, joka uskaltaa myöntää tehneensä virhearviointeja ja lähtee tätä juttua perkaamaan? Kannatan lämpimästi Innocence-järjestön perustamista Suomeen. Aikaa ei Auerin ja hänen lastensa tapauksessa voida kääntää taaksepäin, mutta tästä tapauksesta voidaan ottaa opiksi.
Löysin mielenkiintoisen esimerkin Keisari Aarnio kirjasta, miten uskomattomalla tavalla oikeus voi päätyä johtopäätökseen. Otan tämän tähän vain esimerkin vuoksi en itse tapauksen vuoksi.
Tässä pähkinänkuoressa ajatus ja reippaasti lyhennettynä:
Vuonna 1996 tapahtui kranaatti-isku. Aarnion asianajaja väitti, että huumepoliisi ei tutkinut asiaa vaan KRP. Oikeudessa kävi ilmi, että huumepoliisi tutki asiaa.
Ongelma: Tapasiko Aarnio helsinkiläisen prostituoidun Saaran tämän kranaattijutun tutkinnan yhteydessä? Johtopäätös, johon oikeus päätyi oli se, että tapasi ja Aarnio valehteli. Sivulla 311 kerrotaan, että "oikeustalolla kiehui heti aamusta". "Uskomattominta kuitenkin oli, että Aarnion puolustus unohti kertoneensa Aarnion ja Saaran ensitapaamisesta totuuden jo esitutkinnassa."
Johtopäätös:
Oikeus totesi Aarnion valehdelleen siitä, että koska tapasi ensimmäisen kerran Mari Romano nimisen naisen, josta myöhemmin käytettiin nimeä Saara.
Tähän mennessä kaikki on loogista.
Mutta sitten alkavat ongelmat:
Sivulla 129 Reinboth kertoo Saaran ja Aarnion ensitapaamisesta vuodelta 1998, jossa Saaraa epäiltiin huumerikoksesta. Hän muistaa jopa päivän, joka oli pitkäperjantai ja hänen entinen poikaystävänsä Make oli poliisin hoivissa. Muistelu tapahtuu keväällä 2016 yhdessä toimittaja Susanna Reinbothin kanssa. Saara muistaa kaiken kuin eilisen päivän hyvin tarkkoja yksityiskohtia aina ilmeitä myöten.
Sivulla 213 kerrotaan Saaran esitutkintakertomuksesta. "Aarnio oli häneen ensimmäistä kertaa yhteydessä välikäden kautta 2000-luvun alussa. Hän sai eräältä tyypiltä Aarnion numeron paperilapulla. "Painoin numeron mieleeni ja soitin siihen arviolta vuoden päästä"
Sivulla 310: Saara kertoi oikeudelle tavanneensa Aarnion ensi kerran 1990-luvun lopulla, kun Helsingin huumepoliisi tutki poliisien tappolistaa. Tappolista liittyi Aarnion pihamaalla tehtyyn kranaatti-iskuun."
Eli toimittaja Reinboth on onnistunut kirjoittamaan kirjaansa kolme versiota ensitapaamisesta Make, tappolista ja tyyppi antoi puhelinnumeron. Versiot poikkeavat kirjan mukaan sekä HS:n haastattelussa, esitutkinnassa ja oikeudessa ja ne sisältyvät noin 4 vuoden ajanjaksoon.
"Tuomarit toteavat sivulla 230, että hänen (Saara) kertomiaan asioita olisi ollut haasteellista keksiä ilman niiden totuuspohjaa."
Tosiasiassa olisi tietenkin täytynyt kyseenalaistaa nämä yksityiskohtaiset kertomukset lähes 20 vuoden takaa, koska eihän meistäkään kukaan voi muistaa, että mitä teimme parikymppisenä, kun olemme nelikymppisiä? Tietenkin todistaja, joka kertoo eri versioita tapahtumista, on kelvoton todistaja. Mutta oikeasti mielenkiintoista tässä vertailukohtana tapaus Anneli Aueriin on se, että suurin osa henkilöitä, jotka olivat mukana Anneli Auerin eri oikeudenkäynneissä tai esitutkinnassa eivät "läpivalaisseet" sitä, että miten tarinan juoni kehittyy ja mikä on heidän oma roolinsa siinä. Ihmisiä oli kymmeniä itse asiassa satoja. Mistä se oikeastaan kertoo?
Loogiset ristiriitaisuudet kyetään ohittamaan käytännössä lähes kokonaan. Loppupeleissä tuomari voi selektoida ja käytännössä valita sen mihin vaihtoehtoon haluaa itse uskoa ja mikä sopii siihen suureen kuvaan. Syyttäjä tarjoaa vain vaihtoehtoja, jos jokin palasista ei sovi tähän kokonaiskuvaan, tilalle voidaan laittaa paremmin sopiva kappale.
Tarina alkaa elää omaa elämäänsä, kukaan ei läpivalaise sitä ennenkuin tuomioistuin on jo langettanut tuomionsa, jos itse tuomioistuin ei siihen jostain syystä kykene. Sen jälkeen jokainen voi vedota siihen, että tuomioistuin teki päätöksensä.
Järjestelmä myös palkitsee ne henkilöt, jotka ovat olleet mukana saattamassa pahantekijää vastaamaan teoistaan oikeudessa.