HS:n Kuukausiliitteen nettisivuilla on juttu Eveliina Lappalaisen siskosta ja siitä, miten hän on selvinnyt murhan aiheuttamasta surusta ja järkytyksestä.
Koulutyttö Eveliina Lappalainen surmattiin Imatralla 16 vuotta sitten – nyt hänen isosiskonsa auttaa muita, jotka ovat menettäneet henkirikoksessa läheisensä
Imatralainen Eveliina Lappalainen löytyi ojasta surmattuna marraskuussa 2000. Hänen isosiskonsa Miia Laakso toipui ja auttaa nyt muita henkirikosten uhrien läheisia. Läheisensä menettäneiden suljetussa Facebook-ryhmässä on noin 200 jäsentä.
VIIME JOULUKUUN kolmantena Miia Laakso heräsi kotonaan Lohjalla ja selasi aamun uutiset sängyssä puhelimestaan. Hän oli hetkessä hälytystilassa. Kotipaikkakunnalla Imatralla oli yöllä ammuttu kolme naista.
Laakso alkoi lähettää viestejä. Osa meni läheisille Imatralle: ovathan kaikki kunnossa? Osa liittyi hänen vapaaehtoistyöhönsä.
Laakso – omaa sukua Lappalainen – on ollut mukana Henkirikosten uhrien läheiset ry:ssä vuodesta 2001. Marraskuussa 2000 hänen 14-vuotias pikkusiskonsa Eveliina Lappalainen kuoli tapon uhrina Imatralla. Isä löysi ruhjeisen ja mutaan hukutetun ruumiin ojasta, kun aamu valkeni yön etsintöjen jälkeen.
Meni 14 kuukautta ennen kuin tekijä saatiin selville, ja sinä aikana pienessä kaupungissa liikkui perättömiä puheita myös perheenjäsenten syyllisyydestä.
Eveliinan kanssa samaa koulua käynyt 15-vuotias poika tunnusti teon alkuvuodesta 2002.
”Hän sanoi motiiviksi sen, että satoi vettä ja vitutti”, Miia Laakso sanoo vakavana.
Tekijä sai seitsemän vuoden vankeustuomion. Ensikertalaisena hän istui siitä puolet.
”Olen pyrkinyt jättämään hänen ajattelemisensa, eriyttämään hänet itsestäni, sillä siinä on jotain, mikä vähän pelottaakin: että se tuo katkeruutta”, Laakso sanoo. ”Toivon vain, ettei hän syyllisty enää kenenkään vahingoittamiseen.”
Laakso on kasvattanut pikkusiskoa mielessään. Eveliina olisi nyt kolmikymppinen nuori nainen. Itsenäinen, aktiivinen ja kunnianhimoinen, Laakso ajattelee.
MIIA LAAKSO asui pikkusiskon kuollessa miehensä ja 2-vuotiaan poikansa kanssa parin kilometrin päässä lapsuudenkodistaan. Kun äiti soitti, ettei perheen kuopus ole tullut tanssitunnilta kotiin, Laakso lähti heti liikkeelle. Eveliinaa etsittiin perheen voimin. Sitten soitettiin poliisille. Laakso muistaa, että viranomaiset ensin vähättelivät heidän huoltaan.
Aamulla isä lähti vielä kertaalleen kulkemaan reitin tanssitunnilta kotiin. Poliisit olivat yöllä ajaneet matkan, mutta valot eivät ulottuneet syvän ojan pohjaan asti.
Eveliina löytyi ojan pohjalta mudasta.
Kriisiapu oli 2000-luvun alussa vielä kehittymätöntä. Perhe sai tuekseen kaksi terveydenhoitajaa, joista toinen oli ollut Eveliinan neuvolahoitaja ja toinen hänen kouluterveydenhoitajansa.
”Kun tapasimme, ei oikein tiennyt, kuka lohduttaa ketä. Suru tuli auttajillekin lähelle. Ei ollut kokemusta kriisiavusta. Terveydenhuollon ammattilaisista oli meille hyvin vähän apua.”
Laakso toivoo, että nykyisin pienille paikkakunnille saataisiin kriisityöntekijöitä muualta. On tärkeää, että he eivät itse ole osallisina surussa.
Laakson toinen lapsi syntyi kahdeksan kuukautta pikkusiskon surman jälkeen. Hän ei muista lapsensa ensimmäisestä vuodesta paljonkaan: ei sitä, mitä hän puki tälle päälle, ei millaista ruokaa syötti, vaikka arkiset toimet oli hoidettava.
Sen sijaan Eveliinan katoamisen ilta ja sitä seurannut vuorokausi ovat tarkasti mielessä. Hän muistaa poliisikuulustelut ja oikeudenkäynnin. Ja pelon. Niiden 14 kuukauden aikana, joina tekijästä ei ollut tietoa, mieli teki murhaajan jokaisesta vastaantulijasta.
”Jossain kohdassa laitoin viltin keittiön ikkunan eteen. Tuntui, että ulkona on jotain pimeää, joka tahtoo minulle pahaa. Se näkee minut, mutta minä en näe sitä.”
HENKIRIKOSTEN UHRIEN LÄHEISET RY eli Huoma perustettiin alkuvuodesta 2000. Yhdistys lähetti Eveliina Lappalaisen hautajaisiin addressin, ja siitä Miia Laakso meni mukaan vertaistukiryhmän toimintaan.
Nyt hän on itse Huoman hallituksessa. Laakso on perustanut yhdistykselle suljetun Facebook-ryhmän, jossa on noin 200 jäsentä.
Huoman jäseniksi otetaan vain ihmisiä, joiden läheinen on kuollut tietoisesti tehdyn surmatyön uhrina.
Vertaistapaamisissa kahdeksan ihmisen keskusteluryhmässä on aina mukana yksi kriisi- ja traumatyön ammattilainen ja vertaisohjaaja. Ammattilaisia on enemmän kuin sururyhmissä yleensä.
Kokemukset ovat raskaita.
On tapauksia, joissa surman tekijä on omasta perheestä. Tällaisille läheisille on järjestetty omia tapaamisia.
Läheisensä menetyksestä näin julmalla tavalla ei koskaan täysin selviä, Laakso sanoo, mutta tapahtuneen kanssa voi oppia elämään.
”Jos et opi elämään sen kanssa, surusta ja katkeruudesta tulee voima, joka vie sinulta itseltäsi elämän. Taistelet kaikkea ja kaikkia vastaan.”
”Ei ole ainutkertaista, että uhrien perheissä on ristiriitoja ja avioeroja. Varsinkin jos joku perheessä ruokkii omaa pahaa oloa vihalla. Se jättää lähtemättömän jäljen ympäristöön.”
Laakso korostaa, että ketään ei kuitenkaan voi käskeä olla katkeroitumatta tai patistaa surutyössä eteenpäin.
LAPPALAISTEN PERHE meni Eveliinan surmassa rikki. Isä ja äiti muuttivat pois Imatralta. Miia Laakso osti vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa ja jatkoi töitä imatralaisessa marketissa.
”Minusta tuli koko Imatran kuolemanasiantuntija. Prisman palvelulinjaston taakse tultiin kertomaan, että mies, setä tai kissa oli kuollut.”
Vuonna 2005 Laakso sai jälleen suruviestin. Isosiskopuoli Virpi oli kuollut. Virpin mielenterveysongelmat pahenivat 200-luvulla. Hän oli elänyt rankkaa elämää erillään muusta perheestä.
Miia Laakso alkoi toipua kaikesta surusta vasta, kun hän aloitti uuden elämän Etelä-Suomessa. Nyt hän on erityisnuorisotyöntekijä Lohjalla ja opiskelee työn ohessa sosionomiksi.
”Suru on kuin varjo, joka kulkee rinnalla. Jossain kohtaa tajusin, että pystyn elämään tavanomaista arkea. Mutta tulee tilanteita, joissa varjo kolahtaa olkapäähän. Ei reagoikaan johonkin asiaan tai ihmiseen niin kuin ennen olisin reagoinut, vaan trauma vaikuttaa.”
”Olen oppinut painamaan tuskan pois. Minulla ei ole tahtoa enää velloa siinä. Sille oli aikansa, mutta sen aika ei kohdallani ole enää.”
Laakso välttää paikkoja, joissa muistot saattaisivat hyökyä. Sellaisia ovat esimerkiksi kukkakaupat. Eveliinan kuoleman jälkeen kotiin virtasi kukkalähetyksiä.
”Se lahoamaan alkavien kukkien lemu. Se ei ole hävinnyt mielestäni, vaikka aikaa on kulunut 16 vuotta.”
Laakso sanoo olevansa nyt toinen ihminen kuin aikoinaan Imatralla.
”Ei voi sanoa, että kaikessa on aina jotain hyvää. Minun kohdallani hirveät tapahtumat johtivat positiiviseen kehitykseen ihmisenä.”
HUOMASSA Laakso tapaa koko ajan uusia ihmisiä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan saman trauman.
Vertaisten kohtaamisista puuttuu kauhistelu. Tapaamisissa nauretaankin: on katsottu stand up -komiikkaa yhdessä. On tärkeää oppia antamaan itselle ja toisille lupa taas myös iloon.
Laakso kouluttautuu parhaillaan kokemusasiantuntijaksi, joka neuvoo esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulun opiskelijoita. Tehtävänä on kertoa, miten poliisi voisi uhrin omaisen näkökulmasta parantaa toimintaansa.
Traumatisoituneet muistavat usein yksityiskohtia ja tuntoja tarkasti. Tapahtumia on silti vaikea muistella.
Poliisit, jotka kuulustelevat omaisia mutta salaavat osan omista tiedoistaan, voivat alkaa tuntua vihollisilta.
”Omaisista on kauhean tärkeää saada tietoa. He soittavat viranomaisille viisi kertaa päivässä saadakseen vastauksia”, Laakso sanoo.
”Olen sanonut poliiseille, että älkää piiloutuko ’tutkinnallisista syistä emme voi kertoa’ -lauseen taakse. Jos jotain voi kertoa, kertokaa. Muuten selittäkää, että jos nyt kerromme, voi seurata tätä ja tätä. On raukkamaista ja liian helppoa toistaa sitä yhtä lausetta.”
Laakson mielestä poliisi toimi Eveliinan surman jälkeen perustellusti, mutta joitakin virheitä tapahtui. Perhe esimerkiksi luki kuolinsyyn lööpistä. Tajuton Eveliina oli lopulta tukehtunut ojan mutaan.
”Poliisi julkaisi kuolinsyyn ensin lehdistölle ja sitten vasta meille. Siitä tutkinnanjohtaja oli aidosti pahoillaan. Hän sanoi unohtaneensa meidät.”
Laakso on käyttänyt esimerkkiä puhuessaan poliiseille:
”Tätä se voi olla, jos ette ajoissa pysähdy miettimään.”
Laakso tietää, että moni uhrin omainen tuntee vihaa ja katkeruutta myös oikeuslaitosta kohtaan. Tuomiot eivät tietenkään koskaan korvaa menetyksiä.
Henkirikosten läheisten uhrit ry on vertaistukiryhmä, mutta se tekee myös vaikuttamistyötä. Raha-automaattiyhdistyksen tuella se on palkannut kaksi työntekijää.
Huoman mielestä tuomiota lieventävä ensikertalaisuus tulisi poistaa kokonaan henrikostuomioista. Nyt rikoksen tekijä tuomitaan ensikertalaisena, jos hän on edellisen tuomion jälkeen ollut kolme vuotta uusimatta rikostaan.
”Tätä vastaan olemme pitäneet ääntä. Se on kohtuutonta”, Laakso sanoo.
14-VUOTIAAN EVELIINAN koulukuva oli vuosina 2000–2002 monien lehtien kansissa. Perhe puhui toimittajille. Siten kuolema kosketti ihmisiä kaukanakin. Koko Imatra ja koko Suomi tuntuivat surevan.
Surmaa seurannut julkisuus oli Laaksosta ristiriitaista.
Osittain siitä tuntui olevan hyötyä. Tuli painetta löytää syyllinen ja saada ihmisten oikeudentajua vastaava tuomio. Kun juorut Imatralla surman jälkeen levisivät, paikallislehti Uutisvuoksi oikoi niitä: se teki jutun, jossa poliisi korosti, ettei perheenjäseniä epäillä. Lehden päätoimittaja asui lähistöllä, ja hänelle vanhemmat antoivat ensimmäisen haastattelunsa.
Miia Laaksosta tuntui, että vaikka Eveliina oli poissa, hän sentään eli kuvissa, joita lehdetkin julkaisivat.
”Lohdutti, että kun hänen kohtalonsa oli julma ja aikansa lyhyt, niin ihmisillä on kuitenkin jokin muistikuva hänestä.”
Yksityisyyden menetys oli vaikeampaa. Laakso koki, että heitä alettiin pitää silmällä. Siksi Laakso ei enää halua omaa kuvaansa esiin.
Imatralla kommentoitiin aikoinaan, oliko Eveliinan haudalla kukkia ja kynttilöitä.
”Vaikka itsekin halusi, että kynttilät palaisivat ja kukat olisivat tuoreita, niin en hoitanut niitä enää vain oman tuntemuksen vuoksi, vaan pitääkseni ihmiset tyytyväisinä.”
Oma lukunsa olivat selvännäkijät ja kiihkouskovaiset, jotka lähettivät kirjeitä.
”Kaikki ne hullut. Tällainen tuo esiin paljon yllätyksiä ihmisistä.”
Laakso ei näe netin henkirikosaiheisilla keskustelupalstoilla mitään arvoa. Hänen mielestään niissä ”herkutellaan” tapahtuneilla. Väärät tiedot ja juorut leviävät, mikä voi vaikeuttaa uhrien läheisten asemaa ja surutyötä.
”Toisaalta ymmärrän, että ihmiset ovat uteliaita. Tapahtumista pitää uutisoida ja puhua. Mutta on vastuutonta, jos lähteitä ei varmenneta.”
LAAKSO ON Eveliinan surman jälkeen kuunnellut vertaisryhmissä monta surullista tarinaa toisten menetyksistä.
Mikä saa ihmisen tappamaan, sitä hän ei tiedä.
Eveliina Lappalaisen surmaaja ja Imatran viime joulukuisen kolmoissurman tekijät olivat nuoria miehiä. Eveliinan surmaaja oli vasta lapsi, 15-vuotias.
Laakso on erityisnuorisotyöntekijä, jonka asiakkaat tulevat sosiaalitoimen, koulukuraattoreiden ja epätoivoisten vanhempien avunpyyntöjen kautta.
”Minä en osaa selittää henkirikoksia, mutta haluan osaltani helpottaa hyvinvointia. Jos voin auttaa edes yhtä ihmistä, joka ei jää loppuelämän syrjäytymiskierteeseen, työni on arvokasta.”
Sosiaali- ja terveyspalveluissa Laakso korjaisi heti yhden asian.
”Alkuvaiheen huumeidenkäyttöön ei Suomessa ole hoitomallia, varsinkaan nuorille. On päihdeneuvontaa ja -seuloja mutta ei paikkaa, jossa voitaisiin auttaa kunnolla sellaista nuorta, joka ei ole vielä raskaiden huumeiden käyttäjä tai tehnyt rikoksia.”
Sen sijaan että julkisessa puheessa kauhisteltaisiin, voitaisiin laskea pärjäämisen rimaa.
”Nykyään sosiaaliset kyvyt ovat hirveät painottuneita. Varsinkin ujoilla ja herkillä pojilla se aiheuttaa kuoreen vetäytymistä entisestään, ja sitten tulee näitä makuuhuoneeseen tietokoneen taakse jumiutuvia nuoria miehiä.”
KUN MIIA LAAKSO oli viime joulukuun alussa lukenut Imatran kolmoissurmasta ja lähettänyt viestejä, hän sai alkoi saada myös vastauksia. Uhrit olivat Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtajan ja kaksi imatralaista toimittajaa.
Kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Tiina Wilén-Jäppisen hän oli jonkin kerran tavannutkin. He olivat asuneet samassa kaupunginosassa ja taistelleet lastensa koulun säilymisen puolesta.
Laakso lähetti uhrien omaisille viestit. Hän kertoi, että Henkirikoksen uhrien läheiset ry on olemassa ja valmis tukemaan.
”Olisin halunnut ottaa surun heiltä. Ajattelin, että olen käynyt niin pitkän taistelun, että osaan tämän. Mutta jokaisen on pakko kulkea surun tie itse.”
Uhrit ja perheensä ovat jo kokeneet painajaisen/kokemassa par'aikaa, ja olisi asiaankuuluvaa ettei virkavalta lähtisi pahentamaan taikka tuottamaan lisää painajaista uhreille/omaisille. 
