Re: Kyllikki Saari
Lähetetty: Ke Elo 12, 2009 11:43 pm
Teenpä vähän pitemmän ja perusteellisemman reportaasin retkestäni Isojoelle.
Ajaessani kohti Isojokea olin varautunut niukkamateriaaliseen pikavisiittiin ja suhtauduin hyvin skeptisesti reissun antiin. Pienissä pitäjissä järkyttävistä asioista on tavattu olla ulkopuolisille hiiskumatta. Isojokea on pidetty "vaienneena kylänä", jossa ei haluta enää kerrata Kyllikki Saaren tapausta. Syykin on selvä ja varsin ymmärrettävä: tekijä oli mitä todennäköisimmin paikkakuntalainen. Isojoen rajojen sisällä on käynyt vuosikymmenten ajan taatusti kova supina mahdollisesta tekijästä ja tapauksen yksityiskohdista. Tapaus on kuitenkin edelleen "pyhä", joten ei kukaan mahdollisisa tietojaan tai muistojaan rupea muukalaiselle kertomaan. Hyvä esimerkki tästä "sisäpiiriläisyydestä" on Heinävesi ja Tulilahden juttu. Päätin kuitenkin yrittää, vaikka olin varautunut tiedusteluyrityksieni täydelliseen tyrmäykseen. Onneksi olin väärässä. Isojokiset - tai ainakin jotka minä tapasin - osoittautuivat lupsakoiksi ja puheliaksi ihmisiksi. Muutamalla oli jopa omakohtaisia kokemuksia tapauksen aiheuttamasta pelosta ja hälystä.
Ajoin autoni kirkon parkkipaikalle, sillä ensimmäiseksi kävin Kyllikin haudalla. Tuo etappi tuotti jo tulosta. Näin portin luona kukkia kastelevan vanhan rouvan ja tiedustelin missä mahtaa olla Kyllikki Saaren kuuluisa viimeinen leposija. Pyysin josko hän voisi tulla näyttämään paikan minulle. Toki tiesin haudan sijainnin itsekin, mutta tämä olikin vanha ja hyväkis havaittu konsti päästä henkilön juttusille ja mahdollisesti utelemaan jotain tapauksesta. Rouva vei minut ystävällisesti Kyllikin haudalle, johon oli haudattu myös Kyllikin isä ja äiti. Rouva alkoi mitään kyselemättä juttelemaan hyvin tuttavallisesti.
- Et taida olla paikkakuntalaisia? Moni vieras tulee kesäisin tänne ainoastaan katsomaan Kyllikin suohautaa ja tätä siunattua lepopaikkaa. Tästähän tapauksesta Isojoki tunnetaan. Muuten muualla eivät koko kylää tuntisikaan, hän kertoo. Tapaus on koskettanut omakohtaisesti myös häntä. Hän kertoi olleensa tapahtuma-aikaan suunnilleen saman ikäinen Kyllikin kanssa, mutta ei muista kuitenkaan tätä sen paremmin tunteneensa.
- Oli se järkytys se tapaus silloin. Muistan vielä kun Kyllikki katosi ja rikosta alettiin epäillä. Äiti ei päästänyt meitä nuoria hämärällä ulos tai yksin syrjäisille teille. Paljonhan puhuttiin "autosakista" ja niistä kahdesta (kermanvärisellä) autolla ajaneesta miehestä. Tuolloin epäiltiin, että Kyllikki vietiin autolla. Huhut lähtivät jo silloin liikkeelle ja sieppauksesta epäiltiin ties ketä. Lisäksi minulla on sellainen muistikuva, että kun Kyllikki sitten vihdoin löydettiin, tuli äitini kylältä itkien kertomaan tuon tiedon. Se järkytti kaikkia, ihan jokaista isojokista. Se aika oli pelon vallassa elämistä, kun ei tiedetty jatkaako murhamies tekosiaan. Moni joutui poliisin kuulustelemaksi, jopa isääni kuulusteltiin.
- Onko sinulla käsitystä tekijästä?
- Onhan sitä kaikenlaista puhuttu... sitä ojankaivajaahan (V.L.) on sellaisena pidetty, mutta en tiedä... Hän ei ole enää puolustamassa itseään, joten en halua puhua pahaa.
Kiitin rouvaa ja jatkoin matkaani. Kävin kahvilla paikallisella huoltoasemalla. Paikalla oli muutama asiakas ja ulkona seurusteli nuorempaa väkeä. Porukka oli kuitenkin pääosin keski-ikäistä, joten odottelin jokusen hetken. Ehkä tänne vielä ilmestyisi aikalaisia. Pian kaksi ehkä noin 70-vuotiasta miestä tulivat ilokseni aikaansa tappamaan. Lisäksi pari keski-ikäistä rakennusmiestä viettivät vietti viereisessä pöydässä kahvitaukoa. En tuppautunut väkisin vanhempien miesten seuraan, mutta tiedustelin josko he muistaisivat Kyllikin tapauksen. Ja tottahan he muistivat. Esittäydyin toimittajaksi, joka haluaisi hieman kuulla paikkakuntalaisten näkemyksiä tapauksesta 56 vuoden jälkeen. Yllättäen viereisen pöydän rakennusmies huikkasi ohimennen isänsä olleen Kyllikin etsinnöissä mukana. Isä tunsi aikoinaan Eino Saaren ja hän oli kertonut pojalleen kaikenlaista tapauksen tiimoilta. Mies kertoi kuulleensa, ettei Eino Saari oikein koskaan toipunut Kyllikin kuolemasta.
Rakennusmiesten lähdettyä alkoivat vanhemmat miehet kertoa kokemuksistaan:
- Oli se sellainen tapaus, että se sattui kaikkiin silloin ja vähän vieläkin. Varmaan jokaisen syntyperäisen isojokisen joku sukulainen tai tuttu oli aikoinaan etsinnöissä mukana.
Juttu oli samantyyppinen kuin hautausmaalla tapaamani rouvan. Miehiltäkin kysyin mielipidettä tekijästä.
- Se oli ihan mielipuolen tekosia, aloitti toinen miehistä.
Tässä kohtaa huoltoaseman naisasiakas puuttui keskusteluun.
- Minulle on kerrottu, että tekijöitä oli kaksi. Tai toinen tappoi ja toinen auttoi jälkien hävittämisessä. Kyllä nimistäkin on puhuttu, mutta kun asia ei ole varma, niin nimiä ei haluta kertoa. Tiesin kyllä keihin hän viittasi.
- Niin, kyllähän sitä Lehmusviidasta on puhuttu, mutta en ole niinkään varma. Ehkä puolet isojokisista on Lehmusviidan kannalla ja loput jonkun muun. Minulla on tällainen käsitys. Eipä siitä enää paljonkaan puhuta. Mutta ei täällä mitenkään yleisesti varmoja olla Lehmusviidan syyllisyydestä uskoakseni, toinen mies sanoi.
- Sitäkin on sanottu, että se Lehmusviita olisi ollut kotonaan silloin. Sukulaiset ovat ainakin vakuuttaneet, ettei miehellä ollut mitään tekemistä asian kanssa. Ja pahahan se on meidän mitään sanao, kun poliisikaan ei ole tätä saanut ratkaistua.
- Vähän toivoisin että murhaaja vielä eläisi. SIlloin olisi mahdollisuus saada hänet vielä tilille teostaan. En siihen silti usko. Kyllä tekijä on jo kuollut tällaisen ajan jälkeen.
Onko Isojoella pidetty mahdollisena, että nuo autoilevat miehet olisivat tekijöitä?
- No miksei. Kai ne voi olla sitä siinä missä Lehmusviitakin, miehet päättivät.
Matkani vei keskustasta Kortteenkylän vanhalle kansakoululle, josta Kyllikki lähti kohtalokkaalle kotimatkalleen. Koulu on vanha punainen puurakennus jonne on Isojoen keskustasta muutaman kilometriä Honkajoelle päin. Meijerin tienhaara tuli myös nähtyä, samoin suohauta. Löysin myös Kyllikin kotitalon, jonka tienpäässä kävin kääntymässä. Kauhajoelle vievää tietä ajaessa voi melkein tehdä kuvitteellisen aikamatkan vuoteen 1953. Voi kunpa me pystyisimme näkemään, mitä kaikkea tämän tien varrella tapahtui 17.5.1953...
Ajaessani kohti Isojokea olin varautunut niukkamateriaaliseen pikavisiittiin ja suhtauduin hyvin skeptisesti reissun antiin. Pienissä pitäjissä järkyttävistä asioista on tavattu olla ulkopuolisille hiiskumatta. Isojokea on pidetty "vaienneena kylänä", jossa ei haluta enää kerrata Kyllikki Saaren tapausta. Syykin on selvä ja varsin ymmärrettävä: tekijä oli mitä todennäköisimmin paikkakuntalainen. Isojoen rajojen sisällä on käynyt vuosikymmenten ajan taatusti kova supina mahdollisesta tekijästä ja tapauksen yksityiskohdista. Tapaus on kuitenkin edelleen "pyhä", joten ei kukaan mahdollisisa tietojaan tai muistojaan rupea muukalaiselle kertomaan. Hyvä esimerkki tästä "sisäpiiriläisyydestä" on Heinävesi ja Tulilahden juttu. Päätin kuitenkin yrittää, vaikka olin varautunut tiedusteluyrityksieni täydelliseen tyrmäykseen. Onneksi olin väärässä. Isojokiset - tai ainakin jotka minä tapasin - osoittautuivat lupsakoiksi ja puheliaksi ihmisiksi. Muutamalla oli jopa omakohtaisia kokemuksia tapauksen aiheuttamasta pelosta ja hälystä.
Ajoin autoni kirkon parkkipaikalle, sillä ensimmäiseksi kävin Kyllikin haudalla. Tuo etappi tuotti jo tulosta. Näin portin luona kukkia kastelevan vanhan rouvan ja tiedustelin missä mahtaa olla Kyllikki Saaren kuuluisa viimeinen leposija. Pyysin josko hän voisi tulla näyttämään paikan minulle. Toki tiesin haudan sijainnin itsekin, mutta tämä olikin vanha ja hyväkis havaittu konsti päästä henkilön juttusille ja mahdollisesti utelemaan jotain tapauksesta. Rouva vei minut ystävällisesti Kyllikin haudalle, johon oli haudattu myös Kyllikin isä ja äiti. Rouva alkoi mitään kyselemättä juttelemaan hyvin tuttavallisesti.
- Et taida olla paikkakuntalaisia? Moni vieras tulee kesäisin tänne ainoastaan katsomaan Kyllikin suohautaa ja tätä siunattua lepopaikkaa. Tästähän tapauksesta Isojoki tunnetaan. Muuten muualla eivät koko kylää tuntisikaan, hän kertoo. Tapaus on koskettanut omakohtaisesti myös häntä. Hän kertoi olleensa tapahtuma-aikaan suunnilleen saman ikäinen Kyllikin kanssa, mutta ei muista kuitenkaan tätä sen paremmin tunteneensa.
- Oli se järkytys se tapaus silloin. Muistan vielä kun Kyllikki katosi ja rikosta alettiin epäillä. Äiti ei päästänyt meitä nuoria hämärällä ulos tai yksin syrjäisille teille. Paljonhan puhuttiin "autosakista" ja niistä kahdesta (kermanvärisellä) autolla ajaneesta miehestä. Tuolloin epäiltiin, että Kyllikki vietiin autolla. Huhut lähtivät jo silloin liikkeelle ja sieppauksesta epäiltiin ties ketä. Lisäksi minulla on sellainen muistikuva, että kun Kyllikki sitten vihdoin löydettiin, tuli äitini kylältä itkien kertomaan tuon tiedon. Se järkytti kaikkia, ihan jokaista isojokista. Se aika oli pelon vallassa elämistä, kun ei tiedetty jatkaako murhamies tekosiaan. Moni joutui poliisin kuulustelemaksi, jopa isääni kuulusteltiin.
- Onko sinulla käsitystä tekijästä?
- Onhan sitä kaikenlaista puhuttu... sitä ojankaivajaahan (V.L.) on sellaisena pidetty, mutta en tiedä... Hän ei ole enää puolustamassa itseään, joten en halua puhua pahaa.
Kiitin rouvaa ja jatkoin matkaani. Kävin kahvilla paikallisella huoltoasemalla. Paikalla oli muutama asiakas ja ulkona seurusteli nuorempaa väkeä. Porukka oli kuitenkin pääosin keski-ikäistä, joten odottelin jokusen hetken. Ehkä tänne vielä ilmestyisi aikalaisia. Pian kaksi ehkä noin 70-vuotiasta miestä tulivat ilokseni aikaansa tappamaan. Lisäksi pari keski-ikäistä rakennusmiestä viettivät vietti viereisessä pöydässä kahvitaukoa. En tuppautunut väkisin vanhempien miesten seuraan, mutta tiedustelin josko he muistaisivat Kyllikin tapauksen. Ja tottahan he muistivat. Esittäydyin toimittajaksi, joka haluaisi hieman kuulla paikkakuntalaisten näkemyksiä tapauksesta 56 vuoden jälkeen. Yllättäen viereisen pöydän rakennusmies huikkasi ohimennen isänsä olleen Kyllikin etsinnöissä mukana. Isä tunsi aikoinaan Eino Saaren ja hän oli kertonut pojalleen kaikenlaista tapauksen tiimoilta. Mies kertoi kuulleensa, ettei Eino Saari oikein koskaan toipunut Kyllikin kuolemasta.
Rakennusmiesten lähdettyä alkoivat vanhemmat miehet kertoa kokemuksistaan:
- Oli se sellainen tapaus, että se sattui kaikkiin silloin ja vähän vieläkin. Varmaan jokaisen syntyperäisen isojokisen joku sukulainen tai tuttu oli aikoinaan etsinnöissä mukana.
Juttu oli samantyyppinen kuin hautausmaalla tapaamani rouvan. Miehiltäkin kysyin mielipidettä tekijästä.
- Se oli ihan mielipuolen tekosia, aloitti toinen miehistä.
Tässä kohtaa huoltoaseman naisasiakas puuttui keskusteluun.
- Minulle on kerrottu, että tekijöitä oli kaksi. Tai toinen tappoi ja toinen auttoi jälkien hävittämisessä. Kyllä nimistäkin on puhuttu, mutta kun asia ei ole varma, niin nimiä ei haluta kertoa. Tiesin kyllä keihin hän viittasi.
- Niin, kyllähän sitä Lehmusviidasta on puhuttu, mutta en ole niinkään varma. Ehkä puolet isojokisista on Lehmusviidan kannalla ja loput jonkun muun. Minulla on tällainen käsitys. Eipä siitä enää paljonkaan puhuta. Mutta ei täällä mitenkään yleisesti varmoja olla Lehmusviidan syyllisyydestä uskoakseni, toinen mies sanoi.
- Sitäkin on sanottu, että se Lehmusviita olisi ollut kotonaan silloin. Sukulaiset ovat ainakin vakuuttaneet, ettei miehellä ollut mitään tekemistä asian kanssa. Ja pahahan se on meidän mitään sanao, kun poliisikaan ei ole tätä saanut ratkaistua.
- Vähän toivoisin että murhaaja vielä eläisi. SIlloin olisi mahdollisuus saada hänet vielä tilille teostaan. En siihen silti usko. Kyllä tekijä on jo kuollut tällaisen ajan jälkeen.
Onko Isojoella pidetty mahdollisena, että nuo autoilevat miehet olisivat tekijöitä?
- No miksei. Kai ne voi olla sitä siinä missä Lehmusviitakin, miehet päättivät.
Matkani vei keskustasta Kortteenkylän vanhalle kansakoululle, josta Kyllikki lähti kohtalokkaalle kotimatkalleen. Koulu on vanha punainen puurakennus jonne on Isojoen keskustasta muutaman kilometriä Honkajoelle päin. Meijerin tienhaara tuli myös nähtyä, samoin suohauta. Löysin myös Kyllikin kotitalon, jonka tienpäässä kävin kääntymässä. Kauhajoelle vievää tietä ajaessa voi melkein tehdä kuvitteellisen aikamatkan vuoteen 1953. Voi kunpa me pystyisimme näkemään, mitä kaikkea tämän tien varrella tapahtui 17.5.1953...