Psykologi: Uponneen sukellusaluksen sisällä tapahtuu yksi kauheimpia asioita ihmiselle – ”Vitsit ovat vähissä”
Yleensä ryhmän heikoin lenkki alkaa panikoitua.
TURISTEJA kuljettanut Titan-sukellusalus on ollut kadoksissa sunnuntaista lähtien. Happi on loppumassa ja aika on käymässä vähiin meren syvyyksiin loukkuun jääneillä ihmisillä.
Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen miettii, että kauheimpia asioita ihmiselle on se, kun alkaa ymmärtää, ettei mikään ilmeisesti juuri auta enää.
– Tietysti ihmiset ovat toiveikkaita ja haluavat pitää toivoa viimeiseen asti, sillä se rauhoittaa. Mutta kyllähän se vaikeaa on. Heillä on varmaan joku ymmärrys syntynyt siitä, että loppu on lähellä, jos apua ei ala tulla.
Yhteyksien katkettua ulkopuolisen on vaikea tietää, mitä sukellusaluksessa olevat kokevat.
Ojanen pohtii, että hurja pelko sukellusaluksella joka tapauksessa syntyy. Kaikki mahdolliset kamaluudet ovat kertyneet alukseen.
– Ensin sen tajuaminen, että yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Jos vielä katkeavat sähköt, se on lisäpaniikin aihe varmasti. Ollaan ahtaasti ja vielä se, että ollaan syvyyksissä. Monelle meri on pelottava elementti.
Alkuvaiheessa, kun alkaa näyttää siltä, ettei tämä matka mene hyvin, voi syntyä kiivasta keskustelua.
Saattaa tulla syyttelyä ja motkotusta järjestelijää kohtaan, eikö tätä matkaa ole järjestetty kunnolla.
– Spekuloin, että jossain vaiheessa alkaa parhaimmillaan vähän yhteishenkeäkin syntyä. Ja jos siellä on joku, joka ottaa vastuuta, tilanne ei ole niin mahdoton.
EMERITUSPROFESSORI Markku Ojanen sanoo, että ryhmädynamiikka ratkaisee paljon.
Ryhmädynamiikkaa on Ojasen mukaan vaikea ennustaa. Dynamiikka riippuu ryhmän koostumuksesta ja yksittäisistä henkilöistä.
Puhtaalla maalaisjärjellä voi ajatella, että paniikki tarttuu kriisitilanteessa.
Ihmiset panikoituvat Ojasen mukaan eri tavoin. Jotkut tärisevät ja hikoilevat. Toinen voi jähmettyä.
– Joku voi vaikka ihan huutaa ja joku taas olla kohtuullisen rauhallinen. Se on yksilöllistä, mutta tietysti tunteet tarttuvat. Jos yksi hurjasti reagoi, toisten on vaikea suhtautua asioihin rauhallisesti.
Ojanen sanoo, että paljon riippuu siitä, minkälaisia ihmisiä on paikan päällä. Jos joukossa on joku, joka voi hieman rauhoitella muita, tilanne ei ehkä ole niin kauhea.
– Mutta ei tuollaisessa tilanteessa oikein voi sanoa toiselle, että ota rauhallisesti, kun itsekin tajuaa, että loppu on todennäköisesti lähellä.
YLEENSÄ ryhmän heikoin lenkki alkaa panikoitua.
– Koskaan ei tiedä, kuka se heikoin lenkki lopulta onkaan. Heikolta tuntuva voi olla vahva ja vahvalta tuntuva heikko. Tämä nähdään arkielämässäkin, Markku Ojanen sanoo.
Vaikka on ihmisiä, jotka pystyvät suhtautumaan tyynesti erilaisiin kriiseihin, sukellusaluksella tilanne on Ojasen mukaan niin kauhea, ettei siellä taida olla paljon mielentyyneyttä.
– Tietysti, jos jollakin on hyvin vahva uskonnollinen vakaumus, siitä voi olla apua.
Ryhmädynamiikkaan vaikuttaa Ojasen mukaan myös se, tuntevatko aluksella olevat toisiaan.
Tässä tarjoutuu kaksi mahdollisuutta.
Voi olla, että vieraiden edessä ihminen yrittää hillitä tunteenpurkauksiaan ja olla vieraskorea. Toinen mahdollisuus on, että vieraus ja tuntemattomuus antavat luvan tehdä sellaisia asioita, joita ei muuten tekisi.
RYHMÄMATKOILLA on seurueessa yleensä yksi valittaja, yksi besserwisser ja yksi vitsiniekka. Päteekö tämä arkielämän kokemus suljettuun ja ahtaaseen sukellusalukseen?
– Jossain sotatilanteessa voi ryhmässä olla tällaista. Silloin kuoleman vaara on olemassa, mutta se ei ole ehdotonta. Mutta kyllä tuossa tilanteessa, vaikka siellä olisi vitsiniekka, vitsit ovat vähissä, Markku Ojanen vastaa.
Yksi mahdollisuus Markku Ojasen mielestä on, että tulee lamaantuminen. Ihmiset alistuvat persoonallisuutensa mukaan kohtaloonsa.
Voi käydä niin, että vaikka ihmiset virittelevät mielessään toivoa, he ovat puolisiksi lamaantuneita.
JONKIN verran tiedetään ihmisten kokemuksista vastaavanlaisista tilanteista, kun ihmiset ovat itselleen yllätyksenä pelastuneet täpärästi erilaisista vaaroista.
Ihmiset ovat pelastuneet muun muassa tsunamista, kaivosonnettomuuksista ja merellä ajelehtivilta lautoilta.
Ojanen vertaa kaivosonnettomuuksia sukellusaluksella syntyneeseen vaaratilanteeseen. Ollaan syvällä ja pimeässä, happi alkaa loppua.
On olemassa ihmisten kertomuksia siitä, miten onnettomuuksista on saatettu viime hetkillä pelastua.
– Minulla on sellainen käsitys, että pelastuminen kumminkin jollakin tavalla värittää tätä kertomusta. Kertomus ei ole sama juttu, kun pelastutaan ja kerrotaan, että kamalaa oli ja olimme tuskassa. Kumminkin selviytymisen kokemus on niin valtava ja huikea.
Ihmisen psykologiaan kuuluu se, että kun ihminen peilaa tunteitaan ja hän muistelee kokemuksia jälkeenpäin, voimakkain tunne tulee mieleen.
– Onko se pelko tai kauhu, mutta myös viimeisenä koettu tunne.
Näissä selviytymistarinoissa kirkkaimpana on jäänyt mieleen pelastus ja siihen liittyvä helpotuksen tunne.
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009673760.html
Tuli sellainen vielä mieleen, että onkohan joku syy, miksi ei kahdella purnukalla ole menty Titanicille ylipäätään? Ei pelkästään tämä matka. Siinähän voisi olla toinen alus mukana ja apua olisi saatavilla, jos joku alkaa menemään vikaan. Voisi kommunikoida kokoajan toisen aluksen kanssa. Pätäkästä ei ilmeisesti ole pulaa, niin kaipa ihan viisasta olisi panostaa turvallisuuteen niin paljon kuin vain on mahdollista, eikä jättää enpä tiiä varaan.
Lause "tapan aikaa" on ironista, koska oikeasti aika tappaa sinua.
