PPK 1971
Nälkä kasvaa syödessä
Varatuomari Eila Kännö
Tampereen kaupungissa tapahtui murha toisensa jälkeen, eikä niillä näyttänyt olevan motiivia.
Niillä kaikilla oli kuitenkin jotakin yhteistä — kaikki uhrit olivat käytetyn tavaran kauppiaita.
Ennen pitkää tekoihin syyllistynyt tuli liian rohkeaksi, hän ei ilmeisestikään enää luullut tulevansa ilmi.
Kunnes joulurahojen huoleton käyttö johtikin tutkijat oikeille jäljille.
Ensimmäinen uhri
Elettiin heinäkuun loppupäiviä 1964. Oli lauantai ja päivä jotakuinkin puolessa.
Omistamassaan sähkökonekorjaamossa Tampereen kaupungissa istui liikemies
Liebe Koskinen Hänen oli aina ollut tapana myös lauantaisin tulla liikkeeseensä, jossa hän myi sekä uutta että vanhaa tavaraa ja joka myös toimi korjaamona.
Lauantaisin liikkui kaupungilla paljon ihmisiä ja monet heistä poikkesivat katsomaan, mitä liike mies Koskisella oli tarjolla.
Aina he eivät mitään ostaneet, mutta näyttihän hän muutenkin mielellään liikettään. Ja siinä sivussa syntyi silloin tällöin jokin pikku kaupan. Tänäkin lauantaina hänellä oli ollut monta asiakasta. Nyt oli hiljaisempaa ja liikemies Koskinen ajatteli, että parin tunnin päästä hän lähtisi, menisi mökille ja saunaan ja ottaisi pyhän.
Liikemies Koskinen oli vanha mies, 73 vuotta hänellä jo oli takanaan. Helppoa ei elämä aina ollut ollut, mutta ahkeruudella siitä oli selvitty. Hänellä oli neljä aikuista lasta, jotka kukin olivat koulunsa käyneet aikanaan. Oli kaupunkiasunto ja kesähuvila järven rannassa, niistä saattoi ylpeillä. Tytär, joka oli saanut kaupallisen koulutuksen, kävi auttamassa tilien pidossa, vaikeahan vanhan miehen oli yksinään selvitä kaikista nykyajan kommervenkeistä. Niin. Ihan kohta hän lähtisi huvilalleen, siellä jo vaimo ja tytär sulhasineen olivat odottelemassa . . .
Ovi kävi. Jaaha, vielä joku asiakas, taisi olla sama mies, joka virne viikolla jo kävi. Mies kysyi kiilahihnaa, mutta jäi istuskelemaan pikkuriikkiseen konttorihuoneeseen, kun liikkeeseen ilmaan tui pari muutakin asiakasta. Näiden asiakkaiden mentyä tyhjin toimin, koska heidän sähköpaimentaan ei voitu korjata, olihan lauantai ja liikemies Koskinen oli liikkeessään yksin, lähti Koskinen näyttämään viimeiselle asiakkaalle kiilahihnoja. Hän köpitti edellä verstaansa perälle asiakas jäljessään. Kun Koskinen kumartui ottamaan lattialla ollutta kiilahihnaa näyttääkseen sitä asiakkaalleen, hän tunsi voimakkaan iskun takaraivossaan ja tuupertui maahan . . . Huvilalla odoteltiin isää palaavaksi työstää. Insinööripoika Helsingistä oli myös saapunut viikonloppua viettämään vanhempiensa kanssa. Hän käväisi soittamassa isän liikkeeseen, mutta sieltä ei vastattu. Isä oli varmaankin jo lähtenyt verstaastaan.
Mutta isää ei vain alkanut kuulua ja kello tuli jo 16.00. Missähän hän oikein viipyi? Huvilalla olijoiden levottomuus kasvoi, isä oli jo vanha, olikohan hänelle sattunut jotain. Poika lähti ajamaan Tampereelle katsomaan. Tultuaan isänsä liikkeen luo hän hämmästyksekseen totesi liikkeen ulko-oven olevan auki. Mitähän se merkitsi? Hän astui sisälle hiljaiseen verstaaseen ja lähti tarkastelemaan sitä mukana tulleen siskon mennessä pieneen konttorihuoneeseen. Veljensä kutsusta sisar kuitenkin pian kiiruhti verstaan perälle. Siinä isä makasi kyljellään, pään alla suuri verilammikko, silmälasit puolen metrin päässä lattialla ja vähän kauempana iso rautamurikka, jossa oli verta ja hiuksia ... Isä ei enää milloinkaan tulisi huvilalle taikka minnekään uumallekaan. Hän oli kuollut.
- Surmaamisvälineensä tekijä nappasi vasemmalla olevalta pöydältä. Lattiaan tehdyt liitupiirrokset osoittavat Koskisen ja hänen silmälasiensa sijainnin.jpg (283.92 KiB) Katsottu 2125 kertaa
Tuntematon asiakas
Tutkimukset käynnistettiin heti. Tamperelaisten rikospoliisimiesten avuksi määrättiin pari tutkijaa Helsingistä. Heti alkuun selvisi, että liikemies Koskisen konttori- huoneessaan säilyttämä pienehkö vihertävä kassa- lipas oli poissa. Samoin pankkikirja ja liikemies Koskisen taskussa ollut vanha lompakko. Paljon ei niissä ollut voinut olla rahaa, arveli tilien pidossa auttanut tytär, ehkä puolisentoistasataa markkaa. Kirjassa olleiden varojen määrää ei tytär liioin osannut sanoa, lisäksi oli joitakin papereita poissa. Jos liikemies Koskinen oli noiden varojen vuoksi menettänyt henkensä, oli hän joutunut antamaan sen kovin halvasta.
Tutkimukset olivat laajoja ja mahdollisimman perusteellisia. Kymmeniä liikemies Koskisen asiakkaita kuulusteltiin.
Sähköpaimentaan korjattavaksi tarjonneet miehet ilmoittautuivat itse, sillä he olivat lehtiuutisista ymmärtäneet olleensa liikemies Koskisen puheilla aivan hänen viimeisinä elinhetkinään. Heidän kertomustensa perusteella poliisi sai tietää, että viimeiseksi liikkeeseen jäänyt asiakas oli ollut noin 40-vuotias ja siistin näköinen. Hänen tukkansa oli ollut keskivärinen ja pitkähkö. Miehen pituutta todistajien oli vaikea arvioida, koska mies oli istunut heidän ollessaan liikkeessä, mutta heidän mielestään mies oli kuitenkin vaikuttanut kookkaammalta kuin liikemies Koskinen, jonka pituus oli hieman alle 170 cm. Oliko tämä mies liikemies Koskisen surmaaja? Siihen poliisi ei ponnisteluistaan huolimatta saanut vastausta. Miestä ei löytynyt eikä surmateon tekijääkään. Vuosi kului kohti loppuaan, mutta juttu pysyi edelleen pimeänä.
- Talvinen Puutarhakatu. Vasemmalla olevassa talossa sijaitsi liikemies Ruuhilehdonn liike ja hänen sininen VW-pakettiautonsa.jpg (206.5 KiB) Katsottu 2125 kertaa
Toinen uhri
Oltiin jo marraskuun lopulla. Tampereella olevassa asunnossaan rouva Ruuhilehto käveli hermostuneena edes takaisin. Hänen miehensä oli jo edellisestä illasta alkaen ollut tietymättömissä. Rouva Ruuhilehto oli aamupäivällä käynyt tämän omistaman liikkeen luona, mutta todennut ovet lukituiksi ja auton olevan poissa. Hänen miehensä oli iältään 45-vuotias liikemies
Eino Johannes Ruuhilehto. Hän osti ja myi käytettyä ja uutta tavaraa. Ostosmatkoillaan samoin kuin toimitellessaan myymiään tavaroita perille hän käytti sinistä VW-pakettiautoaan. Auto oli poissa, liikemies Ruuhilehto oli siis lähtenyt autollaan jollekin asialleen, mutta minne? Vaimo soitti päivän kuluessa tavan takaa liikkeeseen saamatta vastausta. Hän oli levoton.
Liikemies Ruuhilehto oli muutamaa päivää aikaisemmin kertonut jostakin asiakkaasta, joka oli tilannut käytetyn television ja pyytänyt tuomaan sen hänelle kotiinsa.
Asiakas, joka oli sanonut asuvansa jonkin matkan päässä maaseudulla, ei ollut ilmoittanut mitään tarkkaa osoitetta ja Ruuhilehto oli arvellut, että olisikohan siinä jokin ansa, ehkä ryöstötarkoitus. Sen jälkeen ei asiasta ollut ollut keskustelua, mutta se palautui nyt vaimon mieleen. Olikohan Ruuhilehto lähtenyt viemään juuri sitä TV-tä ja mitähän hänelle oli sillä matkalla tapahtunut? Vaimo ei tiennyt mitä tehdä taikka kenen puoleen kääntyä. Illalla hän sai tietää. Hänen miehensä oli kuollut, surmattu ja ryöstetty.
Ylöjärven pitäjässä, lähellä Tampereen kaupunkia, oli monikin henkilö edellisenä päivänä nähnyt sinisen VW-pakettiauton kiinnittämättä siihen mitään erityistä huomiota. Ylöjärven lävitse kulkeva tie oli vilkkaasti liikennöity ja sillä oli paljon kulkijoita. Eräs autoilija oli kuitenkin kiinnittänyt pakettiautoon enemmän huomiota kuin muut jouduttuaan ajamaan sen perässä pitkän matkaa. Pakettiauton kulku oli ollut jotenkin hoipertelevaa ja se oli ajanut aivan hiljaa ja niin keskellä tietä, ettei mainittu autoilija ollut päässyt sitä ohittamaan ennen kuin se oli kääntynyt sivutielle. Eräs toinenkin henkilö muisti auton, se oli ajanut pitäjän halki aivan kuin päämäärättä, kääntynyt sitten takaisin ja jäänyt tien sivuun valot päällä. Auton näkijä oli arvellut, että autoon oli ehkä tullut vika ja kun valot olivat sammuneet, hän oli arvellut auton lähteneen pois. Pimeässä hän ei ollut nähnyt autonjääneen paikalleen.
Eräs rouva oli myös kulkenut auton ohi sen ollessa tien sivussa ja tullut katsoneeksi sitä tarkemmin sen vuoksi, että hän oli ensiksi luullut sitä erään tuttavansa autoksi. Huomattuaan erehdyksensä hän oli jatkanut matkaansa lähellä olevalle rakennustyömaalle, jonne oli rakenteilla hänelle ja hänen muulle perheelleen uusi koti. Seuraavana päivänä sama rouva oli jälleen matkalla uudisrakennukselleen miehensä kanssa. Vaimo oli sanonut auton ohitse mennessään, että auto taitaa olla rikki taikka sitten se on anastettu. Mies oli pysähtynyt auton luo vaimon jatkaessa matkaansa eteenpäin. Mies oli kurkistanut auton ikkunasta sisään taskulampulla valaisten ja sanonut sitten jälleen vaimonsa tavoitettuaan, että mies siellä vain makailee. Vaimo oli silloin tokaissut, että kuollut se mies sitten on, auto oli tuossa jo eilen ja oli kova pakkanen . . .
Yhdessä he olivat uudelleen menneet auton luo ja katsoneet tarkemmin. Auton takaosan tavaratilassa jalat etusuuntaan päin todella makasi mies verissään lattialla. Paikalle hälytetyt poliisiviranomaiset saattoivat piankin todeta, että auto oli liikemies Ruuhilehdon, jonka matka oli päättynyt tähän Ylöjärven peltoaukean reunaan. Häntä oli lyöty kuolettavasti jollakin kovalla esineellä päähän. Vainajan taskussa oli 50 markkaa rahaa ja kynä, ostolipuke, sekä paperi lappunen, jolle kirjoitettu osoite viittasi paikkaan, joka ei ollut varsin kaukana auton löytöpaikasta Tampereelle päin. Muuten taskut olivat tyhjät ja vainajan kello oli poissa. Auton tavaratilassa ei ollut mitään muuta kuin Ruuhilehdon ruumis, auton paperit ja virta-avain olivat myös poissa.
TV:n ostaja
Paikallinen nimismies alkoi tutkimukset. Hänen avukseen määrättiin myös ne tutkijat, joilla liike mies Koskisenkin murha oli tutkittavana. Koskisen ja Ruuhilehdon surmaamisteoissa oli arveluttavan paljon samanlaisuuksia. Kumpikin oli surmattu samalla tavalla, kummaltakin oli anastettu omaisuutta, kumpikin he olivat käytetyn tavaran kauppiaita.
Eräs todistaja kertoi, että hän oli Ruuhilehdon löytymistä edeltäneenä päivänä Laakso kello 17.00 tienoilla sattunut katsomaan ikkunastaan ulos kadulle. Ruuhiehdon liike sijaitsi vastapäätä kadun toisella puolella. Todistaja oli nähnyt Ruuhilehdon kantavan autoonsa liikkeestään televisiota ja lähtevän sitten ajamaan pois katukäytävällä seisoskelleen miehen kanssa. Mies oli ollut noin 45-vuotias, 170—175 sm pituinen, tanakanpuoleinen ja ristiverineLaakso Hänellä oli ollut yllään saappaat, väriltään ehkä ruskeat, kummankin varressa kaksi soikea, sekä harmahtava vale- turkki, jossa harmaa turkiskaulus ja ns. metsästäjänmallinen lakki. Väreistä ei todistaja voinut ilta hämärän vuoksi olla aivan varma. Mies oli polttanut piippua. Kun Ruuhiledon auto löydettiin, ei siellä kuitenkaan ollut mitään televisiota. Minne se oli joutunut?
Vaimon kertomus hämäräperäisestä TV:n tilaajasta askarrutti poliisia. Ruuhilehdon konttorin kirjoituspöydän laatikosta löytyi päällimmäisenä ostolipuke, jolle oli kirjoitettu ”Helvar TV” sekä toiselle puolelle ”Ylöjärven pitäjä”. Tämäkö TV oli poissa? Ruuhilehto oli ollut tunnollinen osto- ja myyntiliikkeen harjoittaja. Hänen kirjansa olivat kaikki kunnossa. Niistä löytyi myös tiedot siitä henkilöstä, jolta hän oli ostanut tarkoitetun TV: Laakso. Kuulustelussa tämä kertoi, että po. TV oli ollut Helvar- Celeston-merkkinen Sen erikoistuntomerkit olivat päällikannessa oleva läikkä, joka oli aiheutunut lasten siihen kiinnittämästä purukumista sekä kuva ruudun alareunassa oleva messinkinen lista, josta lapset olivat repineet irti TV:n merkin. Siitä liikkeestä, mistä Ruuhilehdolle television myynyt henkilö alun perin oli sen ostanut, saatiin tietää sen numero: 15585. Tällaista TV:tä ei kuitenkaan enää ollut liikkeessä. Kun sen ostolipuke kuitenkin vielä oli laatikossa, eikä sitä koskevaa edelleen myyntiä ollut viety mihinkään kirjoihin, oli aivan ilmeistä, että juuri tämä TV oli kateissa ja luultavimmin juuri Ruuhilehdon surmanneen henkilön jäljillä.
Tutkimuksia suoritettiin kuumeisella kiireellä. Kaksi osto- ja myyntiliikkeen harjoittajaa oli jo surmattu. Pelättiin lisää uhreja. Tutkimuksissa kävi ilmi, että lähtiessään viemään TV:tä Ylöjärvelle, oli liikemies Ruuhilehto todella ollut epäluuloinen. Vastoin tapojaan hän oli katsonut viisaimmaksi jättää lompakkonsa liikehuoneeseensa ja ottanut ilmeisesti mukaansa vain pienehkön summan rahaa. Hän ei muulloinkaan kuljetellut lompakkoaan mukanaan, mutta toi aina sen illalla kotiin yöksi. Näin olisi lompakon luullut tällä kertaa olleen hänen taskussaan, koska TV:n vienti tapahtui työpäivän päättyessä, jonka jälkeen hän normaalisti olisi tietenkin palannut kotiin.
Todistajat kertovat
Vainajan taskussa olleen ostolipukkeen ja lappusen perusteella, jolle oli kirjoitettu eräs osoite, josta voitettiin myös muutamia todistajia. Matkallaan Ylöjärvelle oli Ruuhilehto poikennut lappuun merkityssä osoitteessa katsomassa myytäväksi ilmoitettuja huonekaluja. Hän ei ollut viipynyt paikassa kauaa, vaan sanonut, että hänellä oli kiire ja että toinen mies odotti häntä autossa. Ostolipukkeen taas saatiin Ruuhilehdon kirjojen perusteella tietää tarkoittaneen ompelukonetta, jota hän oli samalla matkalla käynyt näyttämässä ja jättänyt sen eräälle huoltoasemalle.
Huoltoasemalla ei kukaan kuitenkaan ollut todennut autossa olleen toista miestä eikä Ruuhilehto ollut sellaisesta mitään maininnutkaan. Oliko siis hämäräperäinen mies ollutkaan enää autossa huoltoasemalla käytäessä? Siinä tapauksessa ei autossa alun perin ollut mies ehkä ollutkaan murhaaja. Käytännöllisesti katsoen kaikkia niitä ylöjärveläisiä, joiden olisi voinut olettaa nähneen taikka kuulleen jotain, kuulusteltiin.
Siten löytyi myös todistaja, joka oli surmailtana ollut matkalla jalan, sillä tiellä, minkä varresta Ruuhilehdon VW-pakettiauto löytyi. Vähää ennen auton sijaintipaikkaa oli todistajaa vastaan kovaa kävellen tullut tanakahko, lyhyenläntä mies, jolla oli saappaat jalassa ja päällä harmahtava takki. Päähineeseen ei todistaja ollut kiinnittänyt huomiotaan.
Tuntomerkit olivat kovin vähäiset, mutta kuitenkin samat kuin senkin miehen, joka oli jalkakäytävällä Ruuhilehdon liikkeen ulkopuolella odotellut tämän tuloa autoonsa TV mukanaan. Ennen pitkää poliisi tunsi melkeinpä kaikkien ylöjärveläisten liikkeet, mutta sekään ei auttanut.
Anastettua omaisuutta, Ruuhilehdon rannekelloa ja TV:tä ei löydetty, juttu näytti jäävän pimeäksi. Tutkimusten perusteella arveltiin Ruuhilehdolla olleen mukanaan varsin vähän rahaa ja hänet löydettäessä 50 markkaa oli vielä jäljelläkin. Ruuhilehto oli siis joutunut antamaan henkensä kovin vähästä. Tutkijat tekivät kaikkensa — ja pelkäsivät pahinta. Onhan vanha totuus, että nälkä kasvaa syödessä ja että se, joka kerran tappaa harkiten, tappaa helpommin toisen kerran.
Oli ilmeistä, että sama tappaja oli jo iskenyt kahdesti. Kuka olisi seuraava? Kummankaan surmatun puolelta ei löytynyt mitään, joka olisi viitannut kostoon taikka kateuteen. Kummallakaan ei tiedetty olleen viha miehiä, kumpikin olivat olleet rehellisiä liikemiehiä, joten he eivät varmaankaan olleet ketään kauppatoimillaan suututtaneet. Ainoa motiivi näytti olleen raha... ja sitäkin oli pelissä ollut kovin vähän. Tutkimuksia jatkettiin ja jatkettiin . . .
- Puutarhakadun varrella olevan puutalon kellarikerroksessa sijaitsi Lastusen liike.jpg (124.47 KiB) Katsottu 2125 kertaa
Häiriintynyt joulurauha
Joulu oli ovella. Oltiin jo jouluaatossa ja tutkijat, jotka pitkien ja väsyttävien tutkimusten aikana olivat olleet pakotetut laiminlyömään monia henkilökohtaisia asioitaan, ajattelivat lämmöllä jouluaattoiltaa. Sen he aikoivat sentään pitää vapaata viettää kukin kodeissaan, omiensa parissa, muistelematta murhamiehiä, yrittämättä pinnistää ajatuksiaan, hengähtää hiukan . . . Toisin kuitenkin kävi.
Tampereen kaupungissa Puutarhakadun varrella sijaitsi liikemies Lastusen koneliikkeeksi kutsuttu liike, joka itse asiassa oli erilaisen rautaromun osto- ja myyntiliike, mutta jossa myytiin myös uusia koneita ja tarvikkeita.
Aivan naapurissa asui vanhempiensa kanssa pikku tyttönen, 10-vuotias Marja, jonka tapana oli silloin tällöin pistäytyä liikemies Lastusen luona juttelemassa hänen kanssaan. Marja heräsi jouluaattoaamuna melko varhain, olihan jännittävä päivä edessä. Syötyään aamuateriansa tyttönen mietti, mitä oikein tekisi. Kello oli vasta 8 ja oli vielä pitkälti aikaa iltaan. Niinpä hän päätti mennä katsomaan Lastusen setää, siellä kun oli valotkin. Tyttönen hieman ihmetteli, kun ulko-ovi oli raollaan, sellaista ei juuri sattunut. Hän meni liikkeeseen.
Siellä oli aivan hiljaista. Ehdittyään konttorihuoneen ovelle, hän näki Lastusen sedän istuvan kirjoituspöytänsä vieressä olevalla tuolilla verissään. Hänen päänsä oli painunut rinnalle ja kädet riippuivat sivuilla. Hän ei puhunut mitään, liikutteli vain sormiaan. Huoneen lattialla oli verta, silmälasit ja hammasproteesi. Tyttönen ajatteli itsekseen, että varmaankin öljykamina oli räjähtänyt ja setä oli pahasti loukannut itsensä. Mitä pitäisi tehdä? Lattialla oli verisiä rahojakin. Tyttönen meni kadulle ja kotvan mietittyään juoksi läheiseen baariin kertomaaLaakso Pitäisi soittaa poliisi ja ambulanssi, ilmoitti tyttö baarissa. Lastusen setä tarvitsi apua. Baarin johtaja ja eräs paikalla sattumalta ollut autonkuljettaja menivät kiireesti Lastusen liikkeeseen katsomaan, eihän lasten puheista voinut olla niin varma. Mutta Marjan puheet pitivät paikkansa. Lastusen setä tarvitsi apua ja pian. Ambulanssi ja poliisi saapuivat paikalle.
Uuno Johannes Lastunen vietiin sairaalaan, missä hän tajuihinsa tulematta kuoli 5 päivänä tammikuuta 1965.
Poliisi puolestaan ymmärsi, että osto- ja myyntiliikkeisiin erikoistunut surmaaja oli iskenyt jälleen. Rikostutkijoitten joulunviettotapa näytti selvältä. Sen tulisi värittämään veriset rahat, veriset vaatteet, veriset tilikirjat, veriset hiukset, veri . . . Arvailuja ja tosiasioita. Kun liikemies Lastunen löydettiin jollakin tylpällä esineellä pahasti päähän mukiloituna, mutta vielä hengissä, oli hänen taskussaan rahaa yli 1700 markkaa. Mutta vaikka tarkkaa selkoa ei voitukaan saada siitä, paljonko rahaa oli poissa, kävi kuitenkin selväksi Lastusen viimeaikaisten liiketapahtumien perusteella, että hänen taskussaan oli ollut huomattavasti enemmän rahaa kuin mitä siellä oli jäljellä. Hänenkään maineessansa liikemiehenä ei ollut vikaa, eikä hänellä tiettävästi ollut vihamiehiäkään.
Lastunen oli ollut hieman erikoinen mies. Hänellä oli ikää jo yli 60, mutta hän oli virkeä ja elämänhaluinen. Kaksi kertaa hän oli ollut naimisissa saman naisen kanssa, josta hän oli kahdesti eronnut, mutta jonka kanssa hän edelleen käytännöllisesti katsoen asusti yhdessä. Rikoksen tapahtuma-aikaan olivat kuitenkin entisten aviokumppanusten välit poikki. Hänellä oli muitakin naistuttavuuksia, nuoriakin. Voisiko mustasukkaisuus tulla kysymykseen, mietiskelivät tutkijat. Vaikka heistä näyttikin varmalta, että tekijä oli sama kuin kahdessa aikaisemmassa surmaamisteossakin ei mitään mahdollisuutta saanut jättää huomiotta.
Tutkijat tekivät paljon työtä, mutta pienintäkään vahvistusta epäilykselle naistuttavien osuudesta asiaan ei saatu. Lastusen liiketoimet sujuivat hyvin, hänellä oli aina iso rahatukko taskussaan, jota hän piti esillä aivan vapaasti. Kuka tahansa saattoi nähdä ja tietää, että hänellä aina oli paljon rahaa "päällään”. Lastusen veljellä oli myös liike, osto- ja myyntiliike sekin, mutta ei yhtä hyvin menestyvä. Olisiko veli voinut raivata veljen tieltään kateudesta? Vastaus tätä tarkoittaviin kysymyksiin oli tutkimusten jälkeen jälleen ehdoton ei. Siinä, että
Lastunen oli jouluaattona liikkeessään, ei ollut mitään erityistä, niin hän oli aina tehnyt. Eikä siinäkään, että hän oli siellä niin aikaisin, häntä ei yleensä aamuisin nukuttanut. Kymmenittäin henkilöitä kuulusteltiin, sekä tamperelaisia että ylöjärveläisiä, sillä tutkijat olivat edelleenkin sitä mieltä, että kadoksissa oleva TV oli viety murhaajan kotitienoille. Kaksi kaupunkimatkaa.
Kun useiden jutun kimpussa työskennelleiden tutkijoiden keräämä aineisto kerättiin kokoon, oli nuotassa ainakin kaksi kultajyvää:
todistaja, joka aivan ilmeisesti oli jouluaattoaamuna tullut Lastusen surmaajaa vastaan sekä tieto eräästä ylöjärveläisestä, joka oli kahdesti käynyt Tampereella jouluaattona, ensimmäisen kerran bussilla varhain aamulla ja toisen kerran taksilla myöhemmin päivällä. Se merkitsi sitä, että ainakin toisella kerralla tällä henkilöllä oli ollut rahaa.
Todistaja M. oli jouluaattoaamuna käynyt torilla ostamassa joulukalaa. Palatessaan kotiinsa kello 8,15 tienoilla oli hän saapuessaan Puutarha-kadun kulmaukseen nähnyt katua pitkin kulkevan miehen, jolla näytti olevan kiire ja joka hätäisesti pälyili ympärilleen. Ohittaessaan todistaja M:n mies katsoi häntä nopeasti ja hänet ohitettuaan, vilkaisi vielä pari kertaa taakseenkin. Mies oli 30-vuotias, arviolta 175 sm pituinen, hänen tukkansa oli tummahko ja melko pitkä, hänellä oli vaaleakarvainen turkislakki ja harmaa ulsteri. Kahdesti
Tampereella jouluaattona käynyt henkilö oli kirvesmies Laakso. Hänen suhteensa tehtyjen tiedustelujen johdosta poliisi sai tietää, että tämä oli aamuvarhaisbussilla käynyt Tampereella suorittamatta mitään ostoksia. Myöhemmin päivällä hän oli ottanut vuokra-autokyydin Tampereelle, käynyt monessa paikassa maksamassa velkojaan ja suorittanut monenlaisia jouluostoksia. Mistä ne rahat olivat tulleet? Sekä N:ää että hänen vaimoaan kuulusteltiin. Laakso sanoi saaneensa rahat vaimoltaan ja vaimo vahvisti tämän. Hän oli ne syksyn aikana säästänyt lapsilisistä. Mutta vaimo väitti myös, että hänen miehensä oli käynyt Tampereella vain kerran ja sitä ennen läheisessä kaupassa, mistä hän oli ostanut lapsille joululahjaksi kahdet sukset. Samalla tavalla Laaksokin väitti asiain olevan. Laakso oli jo aikaisemminkin ollut kuulustelussa silloin, kun ylöjärveläisiä yleensä kuulusteltiin, mutta varsinaiset epäilykset eivät kuitenkaan olleet kohdistuneet häneen. Todistajien kuvaukset epäillystä henkilöstä sopivat kyllä Laaksoon — mutta ne sopivat niin moneen muuhunkin.
Laakson ja hänen vaimonsa lausumat olivat ristiriidassa totuuden kanssa. Saattoi olla, ettei vaimo tiennyt miehensä matkoista, mutta ainakin mies itse tiesi. Vaimoa kuulusteltiin uudelleen. Nyt hän myönsi, että hän ei ollut antanut miehelleen rahaa, vaan päinvastoin mies oli jouluaattoaamuna antanut hänelle rahaa 200 markkaa. Vaimo oli jouluaattoa edeltäneenä päivänä sättinyt miestään siitä, että joulu oli tulossa eikä talossa ollut yhtään rahaa. Mies oli lähtenyt naapurista soittamaan Tampereelle jollekin tuttavalleen ja palattuaan sanonut, että tämä antaisi hänelle rahaa lainaksi. Kun mies sitten oli aattona antanut vaimolleen 200 markkaa, ostanut naapurikaupasta ruokaa ja joululahjoja, sekä käytyään Tampereella vuokra-autolla tuonut mukanaan paljon joululahjoja lapsille, mm. kaikille huopikkaat, ja vielä Tapanin päivänä maksanut kolmen kuukauden vuokrarästin, oli hän tullut uteliaaksi. Mistä kaikki rahat olivat kotoisin? Mies oli kuitenkin sanonut saaneensa rahat lainaksi vekseliä vastaan, eikä vaimo ollut osannut epäillä tätä.
Joku valehteli, mutta kuka? Laakson selitykset rahansaannista olivat siinä määrin ristiriitaiset, että tutkimuksia suorittanut tamperelainen komisario Viikari otti riskin ja pidätti Laakson. Laakso kiisti ehdottomasti osuutensa mihinkään näistä surmaamisrikoksista, ja sanoi, ettei hän tuntenut ketään surmansa saaneista, heidän kohtaloistaankin hän oli lukenut vain lehdistä.
TV löytyy...
Heti pidätyksen jälkeen ja kun ensimmäiset kuulustelut oli suoritettu, toimitettiin Laakson luona kotietsintä.
Laakso asui perheineen vuokralla huvilassa, jossa oli myös avara autotalli. Autoa ei Laaksolla nykyisin ollut, mutta oli ollut joskus.
Autotalli oli aina lukittu ja avain Laakson taskussa. Tätä hän perusteli sillä, että muuten lapset — heitä oli 5 — olisivat kuljettaneet kaikki työkalut hukkaan. Asuinhuoneista ei löytynyt mitään rikokseen viittaavaa. Autotalli oli täynnään kaikenlaista rojua, pilkottuja puita ja mätiä perunoita. Tallia alettiin tutkia järjestelmällisesti. Vasemmalla seinustalla oli vanerilaatikko, jossa oli muutamia mädäntyneitä perunoita. Laatikon reunoissa näytti kuitenkin olevan verta, ja sekä sen ulko-, että sisäpuolella ja reunassa oli kuivuneessa veressä kiinni hiuksia. Aika erikoinen perunoiden säilytyslaatikoksi.
Keskellä autotallia oli suuri puuläjä. Puuläjää alettiin purkaa ja se maksoi vaivan. Esille tuli ”Helvar-Celeston”- merkkinen Tv-vastaanotin, jonka päällipinnassa oli läikkä ja jonka kuvaruudun ala reunasta oli poistettu TV:n merkki. Takaseinään kiinnitetyssä lapussa oli numero 15585! Liikemies Ruuhilehdon liikkeessä ollut TV, joka oli ollut kateissa hänen surmaamisensa jälkeen, oli siis löytynyt. TV:n alla ja ympärillä ja puissa oli verta. Autotallin takaosassa oli ovesta tehty pöytä ja sen edessä metallinen Jerry-kanisteri, jonka kylki näytti olevan verinen.
Kaiken muun rojun lomassa lattialla osittain ovesta tehdyn pöydän alla oli vihertävä metallinen kassalipas . . . Eikö juuri sellainen ollut poissa liikemies Koskisen konttorihuoneesta? TV:n oikealla puolella lattialla oli säkillinen mädäntyneitä perunoita ja niiden alla kappale aaltopahvia ja paperisäkki, jotka kummatkin olivat veressä. Puiden ja kaiken muun töryn alta paljastui betonilattia, jolla oli Laakso 40 X 40 sm suuruinen kuivunut verilammikko. Oikeasta nurkasta lastenvaunujen, rautaromun ja työkalujen alta löytyi viimein kirves, jonka varressa ja hamarassa oli tahroja, jotka näyttivät vereltä. Siinäpä oltiin. Mitä Laakso nyt sanoi? Kiisti edelleenkin. Pian hän kuitenkin oli valmis tunnustamaan ja kertomaan.
Vain päähänpisto
Liikemies Koskisen liikkeessä Laakso kertoi käyneensä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hänen tarkoituksenaan oli ollut etsiä Tampereelta ”roikkajohto” ja siinä tarkoituksessa hän oli mennyt Koskisen liikkeeseen, missä oli saanut kuulla olevan sen tapaista tavaraa tarjolla. Siellä oli ollutkin sellainen, mutta Laakson mielestä Koskinen oli pyytänyt johdosta liian suurta hintaa ja kauppa oli jäänyt tekemättä. Toinen kerta oli ollut eräs lauantai heinäkuussa. Hän oli tarvinnut sirkkeliinsä kiilahihnaa ja oli mennyt katsomaan sitä Koskisen liikkeeseen. Kiilahihnoja oli katseltu, muttei sopivaa ollut löytynyt. Koskinen oli sitten sanonut, että mennäänpäs katsoman tuolta korjaamon puolelta. Peräkkäin he olivat kävelleet sinne. Silloin oli Laaksolle tullut ”päähänpisto tai miksi sitä nyt sanotaan”, että pitäisi surmata. Kun Laakso oli huomannut lähellä suuren rautamurikan — sen painoksi todettiin sittemmin 10 kiloa — oli hän ottanut sen ja heittänyt sillä Koskista takaapäin. Se oli osunut Koskista päähän ja tämä oli kaatunut lattialle. Laakso oli vielä tämän jälkeen pudottanut raudan pari kolme kertaa Koskisen päälle ja pyyhkinyt sitten lattialta löytämällään trasselilla murikan puhtaaksi. Konttorihuoneessa huomaamansa kassalippaan hän oli äkkiä pannut mukanaan olleeseen kassiin, poistunut kiireesti ja matkustanut linja-autolla kotiinsa. Vasta kotona hän oli tarkastanut lippaan sisällön: siinä oli ollut rahaa 120 markkaa, pankkikirja ja joitakin papereita ja postimerkkejä. Paperit hän oli vielä samana päivänä polttanut saunaa lämmittäessään ja piilottanut kassalippaan autotalliin. Koskisen lompakkoa Laakso kiisti anastaneensa. Pari päivää myöhemmin toimitetussa kuulustelussa Laakso kuitenkin myönsi ottaneensa myös Koskisen lompakon, joka oli ollut konttorihuoneen naulakossa riippuvan takin taskussa. Lompakossa oli ollut rahaa 3 markkaa!!! Miksi Laakso oli surmannut Koskisen? Rahojenko vuoksi vain? Laakso ei osannut vastata vaan sanoi, että sitä oli vaikea selittää.
Puoliksi suunniteltu
Liikemies Ruuhiehdon tapauksen Laakso myönsi myös. Itse surmaaminen oli tapahtunut hänen omassa auto tallissaan Ylöjärvellä. Marraskuussa Laakso oli mennyt Ruuhilehdon liikkeeseen aikoen ostaa itselleen kirjoja. Hän ei kuitenkaan ollut niitä ostanut, mutta oli sen sijaan katsellut käytettyjä televisioita. Kaupanteko oli kuitenkin jäänyt kesken. TV:n mahdollisesta viennistä Ylöjärvelle oli kyllä ollut puhetta, mutta ei mitään tarkemmasta osoitteesta.
Seuraavalla viikolla Laakso oli jälleen tullut Tampereelle ja mennyt Ruuhilehdon kauppaan. Nyt oli TV:n kaupasta sovittu ja Ruuhilehto oli sanonut tuovansa Tv-vastaanottimen Laakson kotiin, koska hänellä oli muutenkin sinnepäin asiaa. Ruuhilehto oli nostanut TV:n autoonsa ja Laakso oli odotellut jalkakäytävällä. Niin oli yhdessä lähdetty matkaan. Ruuhilehto oli matkalla pari kertaa poikennut, kerran katsomassa huonekaluja niitä ostaakseen ja toisen kerran jättämässä eräälle huoltoasemalle ompelukoneen. Sitten oli ajettu Laakson asunnolle. Pihamaalle käännyttäessä oli Laakso sanonut, että TV pannaan ensiksi autotalliin, jotta hän seuraavana päivänä lasten poissa ollessa voisi tuoda sen sisälle, asettaa sen paikoilleen ja tuottaa siten iloisen yllätyksen lapsilleen.
Jo tällöin oli Laakson mielessä välähtänyt ajatus, että TV olisi saatava ilmaiseksi ja vielä rahaakin lisäksi. . . Ruuhilehto oli kantanut TV:n autotalliin ja alkanut asetella sitä tukevasti puukasan päälle. Laakso oli mennyt auttamaan. Kun Ruuhilehto oli alkanut palata takaisin ovelle päin, oli Laakso äkkiä tempaissut seinustalla olleen kirveen käteensä ja iskenyt sillä tätä päähän. Ruuhilehto oli kaatunut maahan ja Laakso oli iskenyt häntä vielä pari kertaa kirveen hamaralla. Teon tehtyään oli Laakso pelästynyt. Mitä hän nyt tekisi? Sitä hän oli pysähtynyt kotvaksi miettimään kyykkyasennossa autotallissa olleen kaapin eteen. Hän oli hetken ajatellut ilmoittaa poliisillekin, mutta oli sitten päättänyt toisin. Hän oli vaihtanut vaatteita, käärinyt paperia käsivarsiensa suojaksi ja alkanut raahata Ruuhilehtoa takaisin autoon. Ruumiin hän oli asettanut auton tavaratilaan ja päättänyt sitten kuljettaa sekä auton että sen lastin kauemmaksi asunnostaan. Niin hän oli lähtenyt ajamaan vaihdettuaan jälleen vaatteita. Hän oli ajanut auton metsäiselle tieosuudelle, missä hän oli alkanut tutkia uhrinsa taskuja, mutta jättänyt tutkimisen silleen löydettyään yhdestä taskusta rahanipun.
Ajokortin, pankkikirjan ja auton paperit hän oli myös ottanut ja pannut taskuunsa, samoin vainajan ranteessa olleen doublekuorisen kellon. Seistyään paikalla ehkä 15 minuuttia oli hän lähtenyt jälleen ajamaan ilman päämäärää. Kun Laakso katsoi ajaneensa jo liiankin kauaksi kotoaan paluumatkaa ajatellen, oli hän kääntynyt ympäri ja pysäyttänyt auton erään peltoaukean kohdalla tien reunaan. Autossa istuskellen hän oli odotellut sopivaa hetkeä siitä poistuakseen ja noustakseen linja-autoon palatakseen kotiin. Linja-auto oli kuitenkin ehtinyt mennä ohi ennen kuin Laakso oli poistunut autosta. Niin hän oli sammuttanut valot ja lähtenyt kävellen kotiinsa, koska seuraava linja-auto olisi tullut vasta tunnin päästä. Auton avaimen hän oli heittänyt tien sivuun lumihankeen. Kun hän oli päässyt kotiinsa, oli perhe jo ollut nukkumassa. Keittiössä hän oli polttanut kaikki paperit ja laskenut rahat, joita oli 50 markkaa markan seteleinä. Seuraavana päivänä hän oli käy nyt autotallissa peittämässä TV:n ja piilottamassa kirveen. Vaatteet, jotka ruumiin siirtopuuhissa olivat tahriintuneet, samoin käsivarsiensa suojana olleet paperit hän oli polttanut. Rahat hän oli käyttänyt elantoonsa. Katuiko hän? Vähän pahaa oli tehnyt, kertoi Laakso, kun hän oli lehdessä sattunut näkemään tapahtuneista uutisia. Eikä hän ollut niitä oikein voinut lukeakaan... TV:tä ei kuitenkaan tullut vietyä asuntoon, sillä kun Laakso oli vaimolleen puhunut TV:n hankkimisesta, oli vaimo kieltänyt tuomasta TV:tä sanoen, ettei heillä ollut sellaiseen rahaa.
Nälkä kasvaa syödessä...
Liikemies Lastusen pahoinpitelemisen Laakso kiisti jyrkästi ja kauan, mutta pakkohan hänen oli lopulta myöntää. Todistaja, joka oli jouluaattoaamuna nähnyt Puutarhakadulla kiireisen ympärilleen ja taakseen pälyilevän miehen, tunnisti Laakson ehdottomalla varmuudella samaksi mieheksi. Laakso oli siis surmaamisen aikoihin ollut Lastusen liikkeen välittömässä läheisyydessä. Sitä paitsi hänen todettiin kiistattomasti käyneen kaupungissa aikaisin aamulla ilman rahaa ja myöhemmin päivällä varoissaan. Hankittu todistusaineisto puhui ankarasti häntä vastaan.
Laakso kertoi
Liikemies Lastusenkin liikkeessä hän oli käynyt kahdesti. Joulukuussa noin viikkoa ennen rikosta oli hän käynyt siellä kyselemässä porakoneiden hintoja, koska hänen oli tehnyt mieli sellainen ostaa joskus. Toisen kerran hän oli käynyt siellä jouluaattona. Hän oli herännyt aamulla varhain ja lähtenyt linja-autolla Tampereelle tarkoituksin hankkia jostakin rahaa. Tampereelle mennessään hänellä oli ollut vain 2 markkaa. Tampereelle päästyään hän oli mennyt erääseen kahvilaan ja kahvia juodessaan miettinyt, mistä saisi rahaa. Kävellessään sitten kaupungilla hän oli päättänyt mennä Lastusen liikkeeseen. Oliko hän jo silloin ajatellut tekoa, ei Laakso osannut sanoa, mutta raha oli hänen mielessään pyörinyt koko ajan. Kello oli ollut 7.30. Liikkeen ulko-ovi oli ollut lukitsematta. Kahdessa ensimmäisessä huoneessa ei ollut ketään, mutta sitten hän oli löytänyt Lastusen konttorihuoneesta. Laakso oli jälleen tiedustellut porakoneita ja Lastunen oli sanonut, että kyllä niitä oli, mutta että tehtäisiinkö ensiksi tuli kaminaan. Lastunen oli mennyt viereisestä huoneesta hakemaan hiiliä ja tuotuaan ne kamiinan luo, poistunut vielä hetkeksi. Tällä aikaa oli Laakso käynyt viereisessä huoneessa, mistä hän oli ottanut neliskulmaisen, kuluneen raudan ja kun Lastunen oli kumartunut kamiinan eteen tulta tekemään, oli hän iskenyt kerran . . . ja vielä pari kertaa. Lastunen oli ollut aivan hiljaa. Laakso oli hätäisesti tutkinut Lastusen taskuja löydettyään yhdestä taskusta setelitukon, ottanut sen ja poistunut kiireesti paikalta. Lyömäaseen hän oli heittänyt huoneen nurkkaan.
Seuraavalla linja-autolla hän oli mennyt kotiinsa ja siellä WC:ssä laskenut rahat, joita oli ollut 845 markkaa. Laakson oli kuitenkin pakko myöhemmin tutkijoiden hankkiman todistusaineiston perusteella myöntää, että rahaa oli ollut tasan 1000 markkaa. Kotona hän oli antanut vaimolleen rahaa ja käynyt naapurikaupassa ostoksilla. Hän oli ostanut kahdelle pojalleen joululahjaksi sukset. Sitten hän oli vuokra-autolla lähtenyt poikansa kanssa uudelleen Tampereelle, käynyt maksamassa useissa paikoissa velkojaan ja suorittanut erilaisia ostoksia. Tällä matkalla hän oli pyytänyt autoilijaa ajamaan Lastusen liikkeen ohi saatuaan kaupungilla kuulla, että Lastusta oli pahoinpidelty liikkeessään. Ostoksineen hän oli sitten palannut kotiin ja viettänyt joulua kaikessa rauhassa perheensä kanssa käyden aattoiltana jopa naapurissa joulupukin tehtävissäkin.
Laakso oli yhdistelmä hyvää ja pahaa
Laakso oli omituinen, kammottava yhdistelmä toisaalta perheenisää ja puolisoa ja toisaalta raakaa tappajaa, tappajaa, joka surmasi hankkiakseen lapsilleen ruokaa ja ostaakseen vaimolleen kengät, joka surmasi hankkiakseen perheelleen ”iloisen yllätyksen” ja joka surmasi valmistaakseen perheelleen jouluiloa, esiintyäkseen tekojensa jälkeen täysin normaalisti kuin ei mitään olisi tapahtunut ja suoritellen pieniä ”PR”-palveluksia naapureilleenkin.
Laakso oli yksi 10-päisestä lapsilaumasta perheessä, jossa oli asunut alituinen puute perheen suuruuden ja isän juoppouden tähden. Lapset joutuivat aikaisin hankkimaan toimeentulonsa maailmalla. Laakso oli ensin tehnyt erilaisia töitä maaseudulla, mutta muutettuaan Helsinkiin, joutunut huonolle tielle ja saanut rangaistuksen petoksesta ja varkaudesta. Ylöjärvellä Laakso oli asunut vuodesta 1961 lähtien tehden erilaisia töitä hankkien jotenkuten perheelle toimeentulon, mutta ollut nyt muutaman kuukauden vailla työtä ja tuloja.
Laakso oli omalaatuinen uneksija, hän osteli kaikenlaisia tavaroita, joita ei pystynyt maksamaan ja jotka sen vuoksi tavallisesti kauppiaan toimesta haettiin pois. Näin oli käynyt perheen monille huonekaluille. Samasta syystä vaimo oli kieltänyt tuomasta TV:tä.
Perhe-elämä oli kuitenkin sujunut sopuisasti. Laakso piti vilpittömästi vaimostaan ja lapsistaan ja oli hyvin kohtuullinen alkoholinkäyttäjä. On mahdotonta käsittää, miten ja miksi ihmisestä tulee sellainen kuin hänestä tuli. Jälkeenpäin Laakso oli täysin välinpitämätön tapahtuneista. Oli niin kuin hän ei oikein olisi välittänyt vieläkään tietää noista epämiellyttävistä asioista, vaikka hänet oli jo asetettu kylmien tosiasioiden eteen. Parhaiten kuvaa hänen kykyään olla päästämättä ikäviä asioita ”lähelle ihoa” seuraava:
Kun Laakso oli pidätettynä, hän silloin tällöin näki vartijan kävelevän putkan käytävällä, jolloin Laakso harmistuneena virkkoi: ”Tehän vartioitte minua aivan kuin olisin joku rikollinen ...”
Aarne Valdemar Laakson tuomio kuului: kustakin surmateosta elinkaudeksi kuritushuoneeseen
