Kuvat PPK 1973
Juurikan murhenäytelmä
Varsin vireä, 1990-luvun alussa kaupunkioikeudet saanut Kiteen kunta sijaitsee Pohjois-Karjalan läänin
koilliskulmalla, liki Venäjän rajaa.
Kitee on kautta aikojen ollut kuuluisa itsetehdystä viinasta. Pontikka-pitäjän maine istuu tiukassa, vaikka rajaseudun mies yleensä nouti 1990-luvulla, jutun kirjoitusaikana, halvan viinan autolla itäisestä naapurimaasta.
Viime vuosikymmeninä pitäjä on teollistumisen myötä vaurastunut naapurikuntien jäädessä sen varjoon. Keskustaajaman talouden kasvu on heijastunut elintason nousuna myös syrjäkylille. Matkaamme nyt kuitenkin ajassa taaksepäin runsaat 30 vuotta.
Tuolloin ei vielä voitu puhua yltäkylläisyydestä. Itä-Suomen salomailla pienviljelijäperheiden leipä ansaittiin talviaikana kovalla metsätyöllä. Tammikuun pakkaset pitivät Juurikkajärven kylää hallinnassaan. Luminietokset peittivät routaisen maan. Kaukaisimpiin taloihin ei ollut aurattu autoteitä, vaan matkat taittuivat hiihtäen tai hevoskyydillä.
Tuhkaset
Juurikkajärven perukoilla sijaitsi myös Toivo Tuhkasen pienviljelystila harmaine rakennuksineen. Jälkikasvusta varttuneimmat olivat jo lähteneet omille teilleen. Silti talossa oli lukuisasti väkeä. Toivon ja hänen vaimonsa lisäksi heidän viisi lastansa sekä isännän veli, Setä-Juho. Hän kulki metsätöissä ja avusti veljensä perhettä tilanpidossa. Toivo oli täyttänyt 52 vuotta, ja Juho oli 55-vuotias.
Juurikkajärvellä oli kaikkien tiedossa, että Juhon elämä pyöri viinan ympärillä. Väkijuoman suhteen hän oli omavarainen ja hänen tuotannostaan riitti muillekin, kuten Toivolle, joka oli vielä persompi väkeville kuin veljensä.
Naapurit tiesivät Juhon helposti tulistuvaksi, juroksi ukoksi, jolla oli väkivallan sävyttämä menneisyys. Kukaan ei koston pelossa uskaltanut ilmoittaa Juhon viinankeitosta virkavallalle.
Toivo Tuhkasen talo oli veljesten syntymäkoti, joka pesänjaossa oli jäänyt Toivolle. Poikamieheksi jääneen Juho-veljen hallussa oli talon toinen kamari, vaikka Toivon monilapsinen perhe elikin melkoisessa tilanahtaudessa.
Verinen vieras
Naapurissa, vajaan kilometrin päässä, oli Pekkisen pikkutila.
Maanviljelijä Onni Pekkisen talossa oli lauantaina tammikuun 27. päivänä 1962 suomalaiseen tapaan käyty illalla saunassa. Kylvyn aiheuttama raukeus viipyi vielä jäsenissä.
Juurikan seudulla ei tuolloin ollut edes sähkövaloa eikä TV-viihteestä osattu haaveillakaan. Öljylamppu sammutettiin hyvissä ajoin. Isännän mielestä rauhallinen uni saunan päälle oli parasta viihdettä. Huomenna ei tarvitsisi lähteä savottaan. Uni tuli pian.
Pekkisestä tuntui siltä kuin hän olisi vasta nukahtanut, kun hän havahtui puolenyön jälkeen talon ulkopuolelta kuuluneisiin huutoihin. Oven takana, pakkaskylmällä pihalla huojui tuntematon, ylt’ympäriinsä verinen mies. Koska mies oli outoja lisäksi kovassa humalassa, Pekkisen vaimo pelästyi ja kielsi miestään laskemasta vierasta sisään. Talossa paneuduttiin takaisin vuoteisiin, mutta Onni ei kuitenkaan saanut unta. Jospa mies tuupertuu hankeen ja jää paleltumaan hänen pihapiiriinsä.
Vallesmanni voisi vetää käräjille, kun hän ei ollut auttanut avutonta. Niinpä mies veti viilentyneessä kamarissa hytisten turkin päällensä, tempaisi ovisuun hyllyltä karvahatun päähänsä ja puskeutui huurupilven saattelemana tähtien valaisemalle pihalle.
Äskeinen kulkija löytyi seisomasta ulkorakennuksen nurkalta.
Mies kertoi olevansa tulossa ToivoTuhkasen talosta. Onni sai selville juopuneen solkkauksesta, että Tuhkasen Juho oli lyönyt tätä. Tuntematon ei osannut sanoa, millä häntä oli lyöty.
Onni Pekkinen vei miehen saunaansa, jonka kiukaasta hohkasi vielä lämpöä. Hän tarkasteli lyhdyn valossa vieraan tilaa. Pää oli kauttaaltaan veressä. Asiasta pitäisi ilmoittaa poliisille ja mies olisi saatava sairaalahoitoon. Verenvuoto oli ulkona pakkasessa onneksi miltei tyrehtynyt. Koska talossa ei ollut puhelinta eikä haavoittuneen kuljetukseen tarvittavaa hevosta, päätti isäntä jättää asian tarkemman selvittelyn aamuun. Vieras jäi hänen saunaansa nukkumaan.
"Taitaa Tuhkasen Juholle tulla taas linnareissu” mietti Pekkinen kömpiessään takaisin vuoteeseensa.
Hiljainen aamu
Keskitalven aurinko pysytteli vielä kuusikkometsän takana, kun Pekkisen talossa heräiltiin aamuaskareisiin. Isäntä oli nukkunut loppuyön huonosti. Yöllinen vieras oli tunkeutunut hänen uniinsa. Aamun valjettua Onni Pekkinen kulki tuvassaan levottomasti ikkunasta toiseen. Hän odotti kymmenvuotiasta poikaansa kotiin palaavaksi. Isä oli nimittäin komentanut pojan hiihtelemään vajaan kilometrin
päässä olevan Tuhkasen talon liepeille ja tarkkailemaan, mitä talossa tapahtui.
Poika palasi ulkoa tupaan ja toi mukanaan rauhoittavan tiedon: Tuhkasen kaksi teini-ikäistä poikaa oli touhunnut navetan liepeillä normaaleissa aamutöissä kantamassa eläimille heiniä. Muita ihmisiä ei Pekkisen poika ollut talon pihapiirissä havainnut. Hän ei ollut mennyt niin lähelle taloa, että olisi puhunut Tuhkasen poikien kanssa.
Kello kahdeksan maissa Pekkisen talon ikkunasta havaittiin kahden pojan hiihtävän läheistä latua kylälle päin. Kun he tulivat talon nurkalle, Onni tunnisti heidät edellä mainituiksi Tuhkasen pojiksi. Pekkisen emäntä pyysi poikia pistäytymään sisällä. Vanhempi heistä tulikin vastahakoisesti oven pieleen seisomaan.
Onni Pekkinen kyseli, oliko Tuhkasessa tapahtunut yön aikana jotakin erikoista. Poika vastasi, ettei heille mitään kummempaa kuulunut. Vähän aikaa vaiti oltuaan vakava nuorukainen kuitenkin kotitalonsa suuntaan nyökäten lisäsi: "Onhan siellä viisi raatoa."
Pekkiset jähmettyivät paikalleen; mitä olikaan tapahtunut! Turusen poika kertoi ilmeettömänä, että heillä oli tosiaan tapettu viisi ihmistä.
Pekkisen isännän levottomaksi tehneet pahat aavistukset tuntuivat saavan katetta. Nyt ei sopinut aikailla. Pekkisen emäntä lähti heti hiihtäen läheiseen lautamiehen taloon hälyttämään puhelimella poliiseja Tuhkasten kotiin. Samalla pitäisi hälyttää myös kunnanlääkäri. Ehkei tilanne kuitenkaan ollut niin toivoton, kuin Tuhkasen poika oli kertonut. Jospa lääkäri voisi vielä pelastaa jonkun, jos hänet pian saataisiin paikalle. Joka tapauksessa Sivosen saunassa yönsä viettäneelle, haavoittuneelle miehelle oli saatava
apua. Hätä ihmishengistä antoi lisävauhtia emännän suksiin hänen hiihtäessään aamuhämärässä kohti puhelinta.
Painajainen perhepiirissä - Toinin tarina
Toini Tuhkanen oli yksi Toivonon pesueen lapsista. Viidentoista ikäinen tyttö, josta oli kuoriutumassa sievä nuori nainen. Hän kävi kirkonkylässä keskikoulua ja asui siellä viikot vuokralla koulutoverinsa perheessä. Toini oli hiljainen mutta välitön neitonen.
Luokkatoverit pitivät hänestä, mutta he ihmettelivät, miten tyttö jaksoi joka viikonloppu käydä kotonaan Juurikan syrjäkylällä. Kirkonkylällä sentään olisi kavereita ja enemmän nuorisolle sopivaa ajankulua. Toini oli kuitenkin kovasti kiintynyt pieneen kotiinsa, missä hän autteli äitiään talon askareissa.
Koulun loputtua hän vasta suunnittelisi mihin Juurikkajärveltä lähtisi. Vaikka koti olikin paras paikka maailmassa, ei hän sinne loppuiäkseen jäisi. Edessä olisi avara maailma.
Viime aikoina Toinin elämä oli jotenkin muuttunut huonoon suuntaan. Tyttö oli synkistynyt ja vetäytynyt koulutovereistaan syrjään. Ystävätärelleen, jonka huonetoverina Toini asui, hän oli joulun tienoilla uskoutunut ja itkien kertonut, ettei kotona ollut kaikki kohdallaan.
Setä-Juho oli alkanut Toinin kertoman mukaan painostaa häntä. Tyttö oli jo pitemmän aikaa huomannut sedän tuntevan epänormaalia mielenkiintoa häntä kohtaan. Setä ei pitänyt siitä, että Toini asui viikot poissa kotoaan.
Viime aikoina Juho oli entistä useammin rähissyt ja arvostellut Toinia siitä, että tämä käy keskikoulua Kiteellä. Setä oli sanonut, että tytön kortteeritalossa vietetään sopimatonta elämää ja tyttöjen luona käy vieraita miehiä. Kaikki tiesivät, että tuo väite oli tuulesta temmattu.
Huonetoveri ihmetteli, kun Toini kertoi havainneensa sedän käyneen häntä seurailemassa kirkonkylällä ja maanittelemassa tyttöä lopettamaan koulunsa ja palaamaan takaisin kotiin. Sedän suhtautumisessa Toiniin oli jotakin hyvin kummallista, olihan tytöllä vanhempansa, jotka olivat vastuussa Toinista ja häntä koskevista ratkaisuista. Tyttö oli kuitenkin vielä alaikäinen koululainen.
Toini oli kertonut ystävättärelleen pelkäävänsä nykyisin mennä kotiin, sillä hän ei tiennyt, mitä Juho-sedän päässä liikkui. Tämä oli yhä vaan enemmän pyrkinyt järjestelemään tytön asioita. Tuskaisena neitonen oli sanonut menevänsä ennen, vaikka hirteen kuin alistuvansa setänsä tahtoon.
Lauantai 27. tammikuuta
Tuhkasen talossa emäntä heräsi ensimmäisenä ja laittoi tulen lyhtyyn. Joka-aamuiset askareet alkoivat navetassa. Lehmät odottivat jo aamulypsyä. Lannatkin oli luotava. Kohta koululaiset lähtivät hiihtäen oman kylän kouluun.
Setä-Juho oli joulun jälkeen viettänyt paljon aikaansa jossakin ulkosalla. Itse asiassa hän oli ollut mielipuuhassaan, keittämässä metsässä pontikkaa.
Edellisenä iltana hän oli piilottanut pihapiiriin pari isoa astiallista itse tekemäänsä viinaa. Juho painuikin heti aamusta kätkölleen. Toivo sai maistiaisia. Näin velimiehen päivä alkoi juopottelun merkeissä, eikä mennyt kauankaan, kun Toivo oli jo tolkuttomassa humalassa. Juholle itselleen ei viina nyt näyttänyt maistuvan, vaan hän suunnisti kirkonkylälle.
Siellä hänen aikansa kului kaupoissa ja kuppiloissa.
Eräässä niistä Juho tapasi pari tuttua miestä, jotka olivat lähdössä Juurikkajärvelle tekemään hevoskauppoja. Hän pyysi heiltä kyydin kotikylälle ja iloisessa humalassa olevat miehet suostuivat kernaasti, kun Juho mainitsi, että hänen kotoaan saattaisi löytyä vieraille kotipolttoista kyytipalkaksi.
Pakkaslumen kirskuessa reen jalaksissa hevosen vaihtajat taivalsivat kyytiläisineen kohti Juurikkajärveä. Aamulla kylälle mennessään Juho oli piilottanut pullon tien varteen. Siitä saatiin maistiaisia. Siksipä vieraiden käynti oli jo horjahtelevaa, kun he astuivat sisälle Tuhkasen taloon. Elettiin jo iltapäivää.
Emäntä oli leipomispuuhissa, ja tuvan uunissa paloi räiskyvä tuli. Hevosmiehet ojentelivat pakkasessa kohmettuneita käsiään valkeaa kohti. Vielä uunin lämpöäkin enemmän heitä kuitenkin lämmitti Setä-Juhon tulinen juoma, jota hän lupauksensa mukaisesti alkoi auliisti tarjoilla. Itse Juho kuitenkin otti viinaa ihmeen hitaasti ja hänen kuppinsa ei tuntunut vajuvan läheskään siinä tahdissa kuin vieraiden juoma-astiat.
Leipomiskiireissään hyörivä talon emäntä ei pitänyt juopuneista yllätysvieraista ja ylettömästä ryyppäämisestä.
Juholle ei kuitenkaan ollut tässä talossa totuttu sanomaan vastaan. Nytkin emäntä korkeintaan huokasi vähän tavallista syvempään ja paneutui taas työhönsä. Pikkulapset leikkivät omia leikkejään.
Myöhemmin iltapäivällä koululaiset palasivat kotiin ja Toini viimeisenä, tulihan hän kirkonkylältä asti.
Pikkulapset katsoivat Toinia ihailevasti. Isoa siskoa miltei ujosteltiin. Hän palasi viikonlopuksi kotiin pienten mielestä kovin kaukaa, kuin jostakin aivan toisesta maailmasta. Talon nuorin oli käynyt tuskin pihapiiriä kauempana.
Perhe alkoi olla koossa, tosin Isäntä-Toivo oli jo puolilta päivin sammunut pontikasta ja makasi tiedottomana kamarin vuoteessa. Tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään tavatonta.
Muut valmistautuivat lauantain viettoon. Saunan kiukaan alle viritettiin tuli. Äiti sai leivät uuniin, ja Toini ryhtyi valmistelemaan yhteistä ateriaa. Juho kestitsi vieraitaan. Hän myi näille muutaman kirkkaan pullonkin. Hevosmiehet alkoivat olla jo pehmeässä kunnossa ja hevosenvaihtopuuhat olivat täysin unohtuneet.
Juho näytti kyllästyneen vieraisiinsa ja toimitti heidät pois pirtistä. Pian miehet jo haparoivat pihatantereella kohti rekeään, jonka edessä paleleva hevonen jyrsi vähäisiä eväsheiniään. Selvempi hevosmiehistä pääsi rekeen asti. Hänen kaverinsa ei ehtinyt saada kuin toisen jalkansa jalakselle, kun hevonen jo malttamattomana ryntäsi matkaan. Juopunut tuupertui lumeen ja jäi siihen makaamaan. Vahva väkijuoma oli vaatinut veronsa. Jalat eivät enää kantaneet.
Eino ja Pauli
Eino Turunen, perheen 13-vuotias koulupoika, oli käynyt laittamassa saunan kylpykuntoon. Laskeva aurinko pidensi jo varjoja pihalla. Eino huomasi tallin edessä makaavan miehen. Lähemmäksi tultuaan hän tunnisti miehen setänsä tuomaksi vieraaksi ja arvasi, miksi tämä oli sortunut pitkälleen. Setä-Juho tuli juuri tuvasta kartanolle. Poika kehotti tätä huolehtimaan vieraastaan, ettei mies jäisi pakkaseen,
joka auringon laskiessa tuntui yltyvän. ”Ei kaveria jäädyttämällä tapeta”, Juho murahti. Hän haki vesikelkan, jolla rahtasi vieraansa ulkoportaalle, mistä kantoi tämän sisälle. Mies jäi tuvan uunin eteen nukkumaan humalaansa.
Einolla oli ulkorakennuksessa tekeillä parireki. Ihan oikea työväline tukinajoon. Pitkään Eino oli sitä suunnitellut ja katsellut naapurien ajopeleistä mallia. Nyt reki oli jo selvästi hahmollaan.
Nuoren miehen mieli paloi jo omiin hankkeisiin. Einolla oli kaverina rekeä tekemässä kaksi vuotta nuorempi veljensä Pauli. Hän autteli kykyjensä mukaan kätevää veljeään, jolla oli jo suuret suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen: ”Perkele, minä en jää kahtelemaan yhtään kauempaa tätä elämää kuin on pakko. Heti kun saan koulun loppuun, lähen savottaan ja muutan pois kotoa.” Nuoren miehen ääni vapisi kiihtymyksestä. Reki, jota pojat alkeellisilla työkaluillaan valmistivat, edusti heidän ajattelussaan kaukana väikkyvää, parempaa tulevaisuutta. Pauli yhtyi veljensä puheeseen: ”En minäkään meinaa tänne tuon juopon ukon kaveriksi loppuiäkseni jäähä. Setä-Juhokin on kuin mikäkin keisari, joka on aina komentelemassa. Toinia se taas tänään itketti ja haukkui huoraksi.”
Pojat olivat pikkuhiljaa muodostaneet kahdestaan yhteisen kapinaliikkeen perheen sisälle. Kapinamieltä ei vaan uskaltanut avoimesti näyttää. Joitakin kertoja oli yritetty, mutta vastarintaliike oli vetäytynyt maan alle muutaman Setä-Juhon korvapuustin jälkeen. Purtiin vain äänettä hammasta ja kiroiltiin vasta sitten, kun oltiin kahden.
Tirkistelijä
Eino ja Pauli lopettivat puusepäntyöt ulkorakennuksessa siltä illalta, ja veljekset menivät yhdessä saunaan. Kylvystä palaavat perheen pienimmät Veikko ja Timo juoksivat heitä vastaan saunapolulla. Pikkupojat kipittivät keskenään kilpaillen pirtin lämpimään.
Oli jo hämärä, mutta Eino ja Pauli huomasivat saunaa lähestyessään sen seinustalla liikettä. Saunassa paloi kynttilä, joka hohti ulos niukkaa valoaan.
Lähemmäksi ehdittyään pojat näkivät ikkunan ulkopuolella kyyristelevän Setä-Juhon, joka katseli saunaan sisälle.
Kuultuaan lähestyvät askeleet Juho havahtui ja lähti kiireesti kävelemään poikia vastaan. ”Alkakaahan painua saunaan, että muillekin jää edes vähän löylyä”, ärähti Juho kohdatessaan veljekset polulla.
Äiti ja Toini kuuntelivat hiljaa mitään vastaamatta, kun kylpyyn ehtineet pojat kertoivat heille Setä-Juhosta ikkunan takana.
Yöpuulle
Tuvassa oli hiljaista Einon ja Paulin palatessa saunasta. Juopunut hevosen ostaja makasi uunin edustalla, mihin Juho oli hänet raahannut. Isä-Toivo ei ollut kyennyt nousemaan jaloilleen mennäkseen saunaan, vaan nukkui edelleen sängyssään. Perheen kuopus, kuusivuotias Timo, oli kömpinyt isänsä viereen.
Tuvassa äiti korjaili ruokia pöydästä ja Toini asetteli peilin edessä papiljotteja tukkaansa. Eino ja Pauli kaivautuivat tuvan sänkyyn, missä heillä oli paikat vierekkäin. Tuvan toiseen sänkyyn oli jo nukahtanut kymmenvuotias Heikki. Setä-Juhokin tuli pian saunasta ja meni saman tien omaan kamariinsa. Lopuksi äiti puhalsi lampun sammuksiin ja naisetkin menivät omiin vuoteisiinsa makuuhuoneeseen, missä jo isä ja
pikku-Timo nukkuivat. Talviyön pakkanen naksahti nurkkajuuressa. Sitten oli hiljaista.
Kauhun yö
Eino heräsi kesken uniensa puolenyön aikaan. Tuvassa oli pimeää. Ulkoa tulevassa tähtien valossa tuvan esineiden ääriviivat vaivoin erottuivat.
Uunin suunnalta kuului kolahdus. Setä-Juho oli kumartuneena halkolaatikon ylle ja veti laatikosta esiin pitkää polttopuuta. Halko kädessään setämies meni isän ja äidin makuuhuoneen ovelle ja avasi varovasti oven. Juho jatkoi matkaansa hiljaa makuuhuoneeseen, mistä kuului vain isän raskas kuorsaus. Ovi sulkeutui äänettömästi hänen jälkeensä. Eino kuuli oven takaa äänen, kuin Juho olisi asettanut halon lattialle, seinää vasten nojalleen.
Käytyään makuuhuoneessa Juho palasi takaisin tupaan. Eino tönäisi varovasti Paulin hereille, ja veljekset näkivät, kuinka setä kumartui uunin edessä nukkuvan vieraan miehen puoleen. Juhon käsi alkoi heilua kiivaaseen tahtiin ylös alas. Hän hakkasi lattialla makaavaa jollakin esineellä. Vieras alkoi voivotella ja rukoilla, ettei Juho löisi häntä enää. Setä jatkoi vastaväitteistä välittämättä survovaa liikettään
miehen päätä kohti, kunnes tempaisi tiukasti kourillaan tämän hartioista kiinni ja veti vieraansa ulko-ovelle. Saatuaan miehen eteiseen Juho laittoi oven takanaan kiinni.
Pojat kuulivat eteisestä kolinaa ja kohta pihalta jotakin huutoa. Pian ulkona tuli hiljaista ja Juho palasi tupaan. Hän hakkasi ulko-ovien hakaset jollakin työkalulla tiukasti kiinni ja käveli ikkunan ääreen mistä katseli hetken pihamaalle, kuin olisi etsinyt silmillään merkkejä äsken ulos raahaamastaan miehestä.
Sitten Juho käveli määrätietoisesti perheen makuuhuoneeseen ja veti oven jälleen takanaan kiinni. Kohta Eino ja Pauli kuulivat makuuhuoneesta kovia lyönnin mäiskähdyksiä. Lyöntiäänien välissä erottui Setä-Juhon sanat: ”Etkös sinä meinaa pyörtyäkään?” Kauhistuneiden poikien korviin alkoi makuuhuoneesta kuulua Toinin ja pikku-Timon itkua ja valitusta.
Eino ja Pauli jäykistyivät pelosta sänkyynsä. Jotakin hyvin pahaa oli tapahtumassa. Viereisessä vuoteessa nukkuvaa Veikkoa ei uskallettu herättää, ettei tämä vaan rupeaisi itkemään. Tuolloin Setä-Juho saattaisi palata tupaan ja hyökätä heidänkin kimppuunsa. Tuvasta ei voinut poistua ulos niin, ettei poistumista kuulisi. Kiinnihakattua ulko-ovea ei saisi paljain käsin auki eikä työkalujakaan löytäisi pimeässä.
Eino pudottautui sängystään ja ryömi vuoteen alle vetäen Paulin mukanaan. Veikko kääntelehti levottomasti peittonsa alla mutta ei herännyt. Juho käväisi välillä tuvan puolella, ja oven näin auettua kuului makuuhuoneesta valitusta ja korinaa. Sedän mentyä takaisin alkoivat taas lyönnin äänet, kunnes mies palasi taas tuvan puolelle ja käveli suoraan Veikon sängyn luo. Juhon käsissä oli halko. Viereisen vuoteen alla kyyhöttävät pojat tunsivat, kuinka Veikon makuusija tärähteli voimakkaista iskuista. Veikon valitusäänet täyttivät tuvan.
Kohta myös Einon ja Paulin sängyn pääpuoleen tuli kova isku. Sitten kuului Juhon karkea kirous ja ihmettely: ”Missäs tässä sängyssä olijat ovat.” Juho etsi jostakin taskulampun, jonka himmeä valokiila pyyhki välillä seiniä ja lattian pintaa. Sadatellen setä käveli tuvassa ja meni seinustan työkalulaatikolle ja kolisteli aikansa. Sitten hän otti laatikosta jotakin ja meni taas makuuhuoneeseen. Kohta tämän jälkeen
kamarin valitus päättyi kokonaan. Juho oleskeli vielä jonkin aikaa makuuhuoneessa.
Pojat eivät kuulleet, mitä siellä oli tekeillä. Veikko vaikeroi tukahtuneesti. Muuten oli hiljaista. Juho pääsi makuuhuoneesta tupaan ja polvistui Einon ja Paulin sängyn viereen. Mies tunnusteli sängyn alustaa ja sai kiinni Einon jalasta todeten: ”Täällähän te olette.”
Eino pyysi, ettei setä löisi heitä. Juho lupasikin olla lyömättä, jos pojat tulisivat pois sängyn alta eivätkä yrittäisi poistua talosta. Muussa tapauksessa he pääsisivät hengestään. Veljekset saivatkin tulla rauhassa pois piilostaan.
Juho käväisi ulkona. Palatessaan sisään hänellä oli mukanaan iso pontikkapönttö. Setä kaatoi pöntöstä lasiin, joi lasin kerralla tyhjäksi ja täytti sen heti uudelleen. Silloin setä huomasi, että Veikko liikahti sängyssään. Hän meni Veikon vuoteen viereen, ja pojat näkivät tämän survovan kädellään Veikon päätä kohti. Veikon ääntely loppui, ja tämä makasi aivan hiljaa.
- Veikko Unto Tuhkanen.jpg (296.13 KiB) Katsottu 2460 kertaa
Pauli meni nopeasti ja haki pöydältä tämän esineen ja näytti sitä veljelleen. Se oli terävä taltta, jonka Pauli heti piilotti vuoteensa ja seinän väliin.
Setä palasi tupaan ja jatkoi pontikan juomistaan. Siihen asti selvältä vaikuttanut Juho alkoi silmin nähden humaltua. Hän otti esiin kellonsa ja lompakkonsa kertoen, ettei niitä enää tarvitsisi, vaan pojat saisivat ne omikseen. Kohta setä tuli niin juovuksiin, että hän kävi lattialle pitkäkseen ja sammui siihen.
Eino ja Pauli pukivat kiireesti ylleen ja menivät navetalle. Vaikka talo olikin hiljennyt, oli navetassa elämää. Lehmät odottivat aamuruokaansa. Pojat ruokkivat pikaisesti eläimet kiiruhtaen sitten suksilleen. Alkoi hiihtomatka kohti kirkonkylälle johtavaa aurattua tietä. Ensimmäinen etappi oli lähimmän naapurin, Pekkisen talo.
Voiko tämä olla totta
Kiteen poliisi lähti heti ilmoituksen saatuaan tapahtumapaikalle. Loppumatka Pekkisen taloon tehtiin hevoskyydillä.
Konstaapelit saivat kuulla monesta suusta Tuhkasessa mahdollisesti tapahtuneen murhatöitä. Pekkisen saunassa yöpynyttä hevosen vaihtajaa puhuteltiin, ja tämä kertoi saman kuin oli kertonut Onni Pekkisellekin. Juho Tuhkanen oli yöllä hänen nukkuessaan yllättäen hyökännyt hänen kimppuunsa ja lyönyt häntä ilmeisesti puukolla.
Miehen puhe oli helppo uskoa todeksi. Hänen niskassaan ja kaulallaan todettiin ammottavat haavat, jotka vaikuttivat tuoreilta.
Poliisimiehet laittoivat haavoittuneen rekeensä ja käskivät kuskin viedä hänet täyttä ravia kirkonkylän sairaalaan. Virkavalta nousi talosta lainaamilleen suksille ja lähti ottamaan selvää, mitä Turusessa oli tapahtunut.
Juho Tuhkanen löydettiin makaamassa humalassa tuvan sängystä. Puolittain hänen allaan oli kuollut Veikko-poika. Perheen makuuhuoneessa nuoria poliisimiehiä kohtasi järkyttävä näky. Toivo Tuhkanen ja tämän pieni poika makasivat vierekkäin toisella sängyllä surmattuina. Toisella vuoteella oli niin ikään hengettömänä talon nuori tytär. Tyttären sängyn vieressä lojui vatsallaan talon emännän kylmennyt ruumis. Viisi vainajaa yhdellä kertaa. Heistä kolme oli alaikäisiä lapsia. Kaikki raa’asti surmattuina.
Kunnanlääkärin hevonen ajoi pihaan. Lääkäri tutki uhrit havaiten, ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Juho Tuhkanen pantiin heti rautoihin ja viestinviejä lähetettiin hälyttämään lisävoimia. Tämä törkeä rikos olisi tutkittava pohjamutiaan myöten.
- Isä ja Timo Antero Tuhkanen.jpg (264.17 KiB) Katsottu 2460 kertaa
Kaksi vuotta ennen näitä tapahtumia, 1. tammikuuta 1960, oli Kuopion läänistä saatu erotettua itärajan läheisyydessä asuvien ponnistelujen tuloksena Pohjois-Karjalan lääni. Uuden läänin katsottiin ajavan paremmin köyhän periferian etua. Läänin pääkaupungiksi oli noussut Joensuu. Uudelle läänille oli samalla perustettu Joensuun kaupunkiin oma lääninrikospoliisi.
Tuore poliisiyksikkö sai 28. helmikuuta 1962 aamulla hälytyksen Kiteen Juurikkaan, missä komisario kolmen ylikonstaapelin kanssa oli perillä ennen puoltapäivää. Alkoi tarkka ja huolellinen työ rikoksen ja sen teko-olosuhteiden selvittämiseksi.
Tutkimuksissa kävi selville, että perhe oli surmattu ilmeisesti haloilla, taltalla ja vasaralla.
Kun peitto surmatun Toinin yltä kokonaan poistettiin, havaittiin tämän alaruumiin riisutun paljaaksi. Tästä ja eräistä muista tutkimuksen aikana havaituista seikoista voitiin epäillä tytön joutuneen seksuaalisen väkivallan kohteeksi.
- Toini Lilja Tellervon verisen hennon ruumiin viereen oli setä jättänyt vasaran.jpg (268.7 KiB) Katsottu 2460 kertaa
Kuten tällaisissa tapauksissa aina, uhreille määrättiin tehtäväksi oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Ruumiinavauksen havainnot tukivat poliisin olettamia tekotapoja. Toini oli täydellä varmuudella ennen kuolemaansa väkisinmaattu. Tämänkään teon tekijästä ei ollut epäselvyyttä. Lääkärinlausunto Juho Tuhkaselle tehtyjen kokeiden tuloksista puhui selvää kieltään.
Juhon kertomus tapahtuneesta
Juho Turunen kertoi yöllä heränneensä siihen, kun hänen veljensä Toivo oli tuvassa jutellut vieraana olleen hevosen vaihtajan kanssa. Toivo oli sanonut: ”Tapa, minä maksan.”
Juho oli käsittänyt veljensä tekevän kauppaa hänen surmaamisestaan vieraan kanssa. Hän oli raivostunut, tempaissut puukkonsa
lipaston laatikosta ja rynnännyt tuvan puolelle estääkseen palkkamurhan. Veli oli heti vähin äänin poistunut kamariinsa vaimonsa viereen. Vieras sen sijaan oli käynyt Juhoon käsiksi, jolloin tämä oli joutunut survaisemaan puukolla päälle kävijän kurkkuun. Sitten hän oli potkaissut ulko-oven auki ja käskenyt vierasta lähtemään.
Tämä oli kuitenkin ruvennut nyrkein vastustamaan Juhoa. Juho oli vaihtanut aseekseen halon, jolloin vieras oli lähtenyt juosten karkuun Pekkisen talon suuntaan.
Juho oli palannut suuttuneena tupaan ja päättänyt kostaa vehkeilyn veljelleen. Hän oli mennyt veljensä kamariin ja lyönyt sängyssä ollutta veljeään halolla kaksi kertaa päähän. Lyömisen ääniin oli veljen vaimo herännyt ja kysynyt, mitä oli tekeillä. Tällöin Juho oli lyönyt myös naista halolla kaksi kertaa päähän. Veljelle ja tämän vaimolle tarkoitetut iskut olivat Juhon kertoman mukaan saattaneet osittain osua isänsä vieressä nukkuneeseen pikkupoikaan ja äitinsä kanssa samassa sängyssä olleeseen tyttäreen. Juho kertoi sitten lyöneensä tuvassa nukkunutta Veikkoakin samalla tavalla.
Edelleen Juho kertoo raivon vallassa kääntyneensä Einon ja Paulin vuoteen puoleen mutta havainneensa sen tyhjäksi. Arveltuaan poikien karanneen kylälle oli Juho käynyt tarkistamassa ulko-ovet, mutta ne olivat olleet edelleen teljetyt sisältäpäin.
Näin Juho oli varmistunut siitä, että pojatkin olivat vielä sisällä. Hän olikin löytänyt Einon ja Paulin sängyn alta. Tässä vaiheessa miehen viha oli jo laantunut, ja hän oli vain kehottanut poikia astumaan esiin eikä ollut tehnyt näille mitään väkivaltaa.
Juho oli noutanut sitten ulkoa pontikkapöntön tupaan ja alkanut ryypätä siitä. Sitten muisti oli pettänyt ja seuraavat muistikuvat liittyivät siihen, kun hän oli istunut poliisiautossa matkalla Kiteen kirkonkylään.
Toinin surmaamisen yksityiskohdista on kuulustelupöytäkirjaan merkitty Juhon kertomana seuraavaa:
Kysyttäessä kuulusteltavalta, missä tilanteessa ja olosuhteissa hän oli maannut Toini Tuhkasen, kuulusteltava kiistää sanoen: ”Sitä minä en ole tehnyt.”
Toistettaessa sama kysymys kuulusteltava vastaa: ”Siihen minä en tiedä yhtään mitään, en ole häntä maannut enkä useaan vuoteen ole maannut ketään muutakaan naista.”
Yksityiskohdat Juhon kertomuksessa muuttuivat uusissa kuulusteluissa, mutta hän ei koskaan myöntänyt raiskanneensa Toinia. Tältä osin hänen kertomuksensa pysyi muuttumattomana myös oikeuskäsittelyssä.
Oikeuskäsittely
Asia tuli esille 2. maaliskuuta 1962 Kiteen kihlakunnanoikeudessa, missä lääninsyyttäjä luki Juho Petter Tuhkaselle syytteet muun muassa viidestä taposta ja yhdestä tapon yrityksestä sekä väkisinmakaamisesta.
Jutun jatkokäsittelyä kuitenkin lykättiin, ja kihlakunnanoikeus määräsi Tuhkasen mielentilatutkimukseen.
Tutkimus valmistui ja miehen todettiin tehneen tekonsa syyntakeisena eli täydessä ymmärryksessä. Itse surmatöistä olivat jääneet todistamaan vain Eino ja Pauli Tuhkanen. Vaikka kumpikin pojista oli vielä alaikäinen, katsoi tuomioistuin heidän selvityksensä tapahtumista luotettavammaksi kuin tekijän oma versio oli. Rikospaikkajäljet sekä kaikki laboratoriotutkimusten tuloksen tukivat poikien kertomusta.
Tuomio
Kiteen nimismiespiirin rikosilmoituksen loppuun on kirjoitettu Juho Tuhkasen saamasta tuomiosta seuraavaa:
1) luvaton väkijuoman valmistus kuusi kuukautta vankeutta,
2) luvaton väkijuoman myynti neljä kuukautta vankeutta,
3) vaikeaa vähäisemmän vamman aiheuttanut pahoinpitely kaksi vuotta kuritushuonetta,
4) viisi tappoa, kustakin elinkautinen kuritushuonerangaistus, 5) tunnottomassa tilassa olleen alaikäisen veljentyttären makaaminen kolme vuotta kuritushuonetta.
Yhdistettynä kaikkiaan pidettäväksi elinkauden kuritushuoneessa.
Velvoitettu maksamaan valtiolle ja asianomistajille korvauksia.
Synkän miehen synkkä menneisyys
Alussa mainittiin Juho Tuhkasen väkivallan sävyttämästä menneisyydestä. Kiteen kihlakunnanoikeuden tiedossa oli edellä kerrottua tuomiota antaessaan, että Tuhkanen oli aikaisemmin istunut kuritushuoneessa useista rikoksista.
Ensimmäiset merkinnät olivat vuodelta 1930 pontikan myynnistä ja 1931 erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa tehdyistä kahdesta pahoinpitelystä.
Sota-aikana hän oli ampunut häntä pidättämään tullutta sotapoliisiosastoa kohti haavoittaen vakavasti yhtä sen sotilasta. Hänet oli tuomittu seitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen murhan yrityksestä. Mies oli kuitenkin vapautettu vankilasta ehdonalaiseen vapauteen sodan poikkeusoloissa, jolloin tappajia tarvittiin rintamalle.
Seuraava tuomio oli tullut lokakuussa 1947 tapon yrityksestä.
Sodasta vuonna 1944 kotiseudulleen Juurikkaan palannut 37-vuotias Juho oli rakastunut peruuttamattomasti naapurissa asuvaan 17-vuotiaaseen neitoseen. Tyttö ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa 20 vuotta itseään vanhempaa miestä kohtaan.
Juho uhkaili ja ahdisteli rakkautensa kohdetta niin sitkeästi, että nainen oli pakotettu muuttamaan pois paikkakunnalta. Kun hän sitten tuli jonkin ajan päästä tervehtimään kotiväkeään, sai Juho vihiä asiasta ja saapui pistooli mukanaan paikalle. Sumeilematta mies ampui seitsemän laukausta ihastustaan kohti.
Osa luodeista osui ja neitonen loukkaantui vakavasti joutuen elämään loppuikänsä invalidina.
Vietettyään tämän teon jälkeen noin kolme vuotta vankilassa Jussi armahdettiin vuonna 1950 ja hän palasi taas kotiseudulleen.
Lopullinen ratkaisu
Palaamme takaisin vuoteen 1962 ja Juho Tuhkasen tuomioon. Tuolloin voimassa olleen rikoslain voimaanpanoasetuksen mukaan tuli elinkautistuomiot aina alistaa hovioikeuden tarkastettavaksi.
Niinpä Kiteen kihlakunnanoikeus passitti Tuhkasen Kuopion lääninvankilaan odottamaan hovioikeuden päätöstä.
Eläkepäiviään Kiteellä viettävä paikallispoliisin ylikonstaapeli muistelee yli 30 vuoden takaisia tapahtumia: ”Veimme suoraan kihlakunnanoikeuden istunnosta tekijän Kuopion vankilaan. Miehellä oli tavaransa ja eväänsä mukana pahvilaatikossa. Laatikko oli sidottu nuoralla. Olimme perillä vankilassa illalla virka-ajan jo päätyttyä ja vankilan osastot oli ehditty panna kiinni yön ajaksi. Siellä otettiin niin
myöhäinen vanki vastaan hyvin vastentahtoisesti.
Vankilalle ei ollut ennakkoon ilmoitettu uuden asukin tulosta. Niinpä he joutuivat sijoittamaan uuden tulokkaan matkaselliin, jota ei ilmeisesti voitu tarpeeksi tehokkaasti pitää silmällä. Myöhään illalla murhamies oli löydetty hirttäytyneenä sellin käymälästä. Muistaakseni hirttoköytenä oli ollut miehen mukana olleen paketin naru.”
Juho oli näin itse sanellut viimeisen lopullisen tuomionsa. Karmaisevat tapahtumat saivat siis arvoisensa päätöksen.
Mutta, kuten kulunut sanonta kuuluu, elämän on jatkuttava. Lääninrikospoliisin väki järjesti orvoiksi jääneille Einolle ja Paulille keräyksen Joensuussa.
Veritöiden järkyttämien kansalaisten ja liikkeenharjoittajien käsi olikin karttuisa. Veljekset pääsivät luomaan uutta tulevaisuutta. Savotoihin he eivät kuitenkaan päätyneet. Koulunsa lopetettuaan nuorukaiset muuttivat Sisä-Suomen asutuskeskuksiin, missä he jatkavat elämäänsä, kumpikin tahollaan, vielä tätä tarinaa kirjoitettaessa.