Sakkovangit
- Sakkovangit Kiri Puumala (vas.) ja Petri Jokinen istuivat kahdeksan neliön yhteissellissään Helsingin vankilan osastolla 21. (KUVA: AKSELI VALMUNEN / HS)
- sakkovankeja.jpg (44.1 KiB) Katsottu 8743 kertaa
AAMUN kirjavahvuus Helsingin vankilassa on 17 sakkovankia.
Espoolainen
Miro Pettersson on sakkovanki 1253/19. Hän täyttää haastattelupäivänä 22 vuotta, mutta tunnelma sakkovankiosasto 21:llä on apea.
Miro Pettersson joutui vankilaan, koska ei pystynyt maksamaan näpistyksistä annettuja sakkoja. Sakkovangeista moni on asunnoton, alkoholisti ja sairas. Järjestelmä on sekä yksilöille että yhteiskunnalle kallis ja turhauttava.
Näille syntymäpäiville ei helikopteri lennä eikä taikuri saavu. Kahdeksan neliön sellissä on muutama kirja, televisio, deodoranttipurkki, hammastahnatuubi sekä uni- ja allergialääkkeitä.
Neljä vuotta, jotka Pettersson on ollut täysi-ikäinen, ovat lipuneet sumussa. Hän on kolmatta kertaa vankilassa, mutta kaksi aiempaa tuomiota tulivat vakavammista rötöksistä. Niistä sietikin istua.
Vaikeampi kysymys on se, mitä hän tekee vankilassa nyt. Pettersson on täällä näpistyksistä. Siis rikkeistä, joista kukaan Suomessa ei joudu vankilaan – paitsi täysin varaton ja elämänhallinnan hukannut ihminen.
Pettersson istuu Rikosseuraamuslaitoksen harmaassa vankiasussa sellissään. Se on karu koppi: metalliputkisänky, pieni pöytä ja vessa. Sängyllä lojuu puoliksi luettu kirja, yksi osa
Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa.
Poliisit pidättivät Petterssonin Tampereen Keskustorin Hesburgerista maaliskuun alussa ja kuljettivat Helsingin vankilaan, jossa hänelle tehtiin terveystarkastus: päihdekierteessä ollut nuori mies painoi vain 70 kiloa, vaikka hän on pitkä kuin koripallosentteri. Hän ei ollut juuri syönyt.
Hänellä oli maksamatta yhteensä 1 900 euron edestä uhkasakkoja, ja lopulta ne muunnettiin käräjäoikeudessa 90 vuorokauden vankeustuomioksi.
- Miro Pettersson, 22, suoritti 90 vuorokauden sakkovankeutta Helsingin vankilan osastolla 21. (KUVA: AKSELI VALMUNEN / HS)
- sakkovanki_ovella.jpg (40.69 KiB) Katsottu 8743 kertaa
SAKKOVANKEJA on Suomessa vuosittain noin 1 300.
Heistä noin neljä viidestä on miehiä. Noin puolet heistä on asunnottomia alkoholisteja ja sekakäyttäjiä, joiden ote arjesta on irronnut jo vuosia sitten. He ovat niin pohjalla kuin pohjoismaisessa yhteiskunnassa pääsee.
He eivät oikeastaan kuuluisi vankilaan. He ovat kiven sisällä pikkurikkeistä, kuten oluen ja ruuan näpistyksistä. Ensin he ovat saaneet käräjäoikeudessa sakkoja. Kun he eivät ole kyenneet maksamaan niitä, sakot on muunnettu lyhyeksi tuomioksi.
Pääsääntö menee näin: Kolme maksamatonta päiväsakkoa vastaa yhtä vuorokautta vankeudessa. Jos sakko määrätään euroina, 30 euroa vastaa yhden päivän vankeutta.
Sakkovankeus on yhteiskunnallinen päänvaiva, rikosoikeudellinen ja sosiaalipoliittinen pirunnyrkki, johon ei ole keksitty kestävää ratkaisua, vaikka järjestelmä on eri muodoissa ollut käytössä 1700-luvulta.
Arvostelijoiden mielestä järjestelmä on kallis, yksilölle kohtuuton ja sosiaalipoliittisesti surkea.
Suomi on jäänyt kaikista muista Pohjoismaista jälkeen, kun se ylläpitää ja jopa laajentaa sakkovankijärjestelmäänsä.
Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa sakkovankeudesta on joko käytännössä luovuttu tai sitä käytetään selkeästi Suomea harvemmin.
Kokoomuslaisen oikeusministerin
Antti Häkkäsen johdolla päätettiin huhtikuussa 2018 kiristää järjestelmää niin, että vankilaan voi joutua maksamattomista sakoista aiempaa helpommin.
Uudistus tehtiin siitä huolimatta, että iso osa asiantuntijoista esitti siitä kriittisiä näkemyksiä.
Eduskunta hyväksyi uudistuksen keväällä, ja se tulee voimaan vuoden 2021 alusta.
Tutkijat ovat arvioineet, että sakkovankeja on sen jälkeen vankiloissa joka päivä noin 30 enemmän kuin aiemmin. Se tarkoittanee noin 600–700:aa sakkovankia lisää vuosittain vankilaan saapuviin.
Se ei ole vähän.
Uudistuksen jälkeen Suomessa istuttaneen joka vuosi noin 11 000 sakkovankivuorokautta.
RIKOSSEURAAMUSLAITOKSEN pääjohtaja
Esa Vesterbacka astuu laitoksen neuvotteluhuoneeseen, jonka nimi on Retiisi. Edes ylijohtajalla ei ole avokonttori-ideologian aikakaudella omaa työhuonetta.
Vesterbacka pitää nykyistä sakkovankeuskäytäntöä huonona. Hän sanoo, että jos asia olisi hänen päätettävissään, koko järjestelmän mielekkyys ”pitäisi hyvin tarkasti tutkia”.
Keskeisiä ongelmia on ainakin kolmea lajia.
Ensimmäinen liittyy Vesterbackan mukaan oikeudenmukaisuuteen: onko kohtuullista, että sellaisista pikkurikoksista kuin makkarapaketin tai olutpullon näpistyksistä voi joutua varattomuuden takia vankilaan?
”Se on aika iso ongelma”, Vesterbacka sanoo.
Se tuntuu entistäkin suhteettomammalta, koska suomalaisessa oikeuskäytännössä saattaa selviytyä vakavistakin rikoksista – esimerkiksi raiskauksesta tai törkeästä pahoinpitelystä – ehdonalaisella.
Toinen ongelma on vankiloiden resursseissa. Koska työsiirtoloissa ja avovankiloissa ei ole kattavia sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluja, päihde- ja mielenterveysongelmaiset sakkovangit täytyy sijoittaa Suomen suljetuimpiin laitoksiin.
Elo vankiloissa on heille ankeaa, sillä vankilahierarkiassa sakkovangit ovat alimmalla tasolla: halveksittuja, haistateltuja ja välteltyjä.
Kolmas ongelma on raha. Sakkovankijärjestelmään kuluu kymmeniä miljoonia euroja, sillä pelkästään sakkovankijärjestelmän uudistus kasvattaa vuosittaisia kuluja noin 11 miljoonalla eurolla. Raskas järjestelmä työllistää poliisia, syyttäjälaitosta, tuomioistuimia, vankiloita ja sosiaalihuoltoa.
Kun vankivuorokauden keskihinta oli viime vuonna 214 euroa, pelkästään sakkovankivuorokausien yhteishinnaksi tulee lähes 2,4 miljoonaa euroa.
”Meidän kannaltamme olisi tärkeämpiäkin rahareikiä”, Vesterbacka muotoilee.
Näiden lisäksi on ainakin neljäs ongelma. Se on poliisin, syyttäjien ja käräjäoikeuksien työn yhä pahempi ruuhkautuminen. Vuoden 2021 alusta kaikki sakkorikokset on käsiteltävä aina käräjillä, jos henkilö syyllistyy vuoden sisällä vähintään seitsemään pikkurikkeeseen.
OLEELLISTA on ymmärtää, keitä ovat Suomen sakkovangit.
Tutkijat jakavat heidät yleensä kolmeen ryhmään: alkoholisoituneisiin asunnottomiin, satunnaisiin ensikertalaisiin ja aktiivisiin rikoksentekijöihin. Isoin ryhmistä on kadulla asuvat alkoholistit ja sekakäyttäjät. Heitä on noin puolet kaikista sakkovangeista.
Useimpien tutkijoiden mielestä katualkoholistit kuuluisivat päihdekuntoutukseen, eivät vankilaan. Niille, jotka ovat jo pohjalla, sakkovankeudella ei ole minkäänlaista pelotevaikutusta. Käytäntö on osoittanut, että asunnoton alkoholisti palaa mitä todennäköisimmin takaisin sakkovangiksi.
”Tämä on vaikea asia, johon ei ole helppoja ratkaisuja”, Vesterbacka sanoo.
Hän korostaa, että kyse on näkövinkkelistä.
Tarkastellaanko asiaa tiukasti lain yhdenvertaisuus edellä, jolloin laitapuolen kulkijoiden pikkurikoksia ei voida katsoa läpi sormien – ei, vaikka käytäntö olisi sekä yksilön että yhteiskunnan etujen vastainen?
”Vai nähdäänkö todelliseksi ongelmaksi se, että meillä on kansanosa, joka on niin ulkona yhteiskunnasta, ettei se edes välitä, mitä sille tapahtuu. Tässä on kyse niin poikkeuksellisesta ihmisryhmästä, etten usko sen romuttavan meidän oikeussysteemiämme, vaikka järjestelmää muutettaisiin”, Vesterbacka sanoo.
- Kiri Puumala nostaa puntteja vankilan sisäpihalla, Petri Jokinen seuraa. (KUVA: AKSELI VALMUNEN / HS)
- sakkovankeja_puntit_tasan.jpg (59.26 KiB) Katsottu 8743 kertaa
Vankilataustaisia ihmisiä auttava Kriminaalihuollon tukisäätiö on ehdottanut, että sakkovankeuden voisi korvata kuntoutuksella päihdehoitolaitoksessa. Se tulisi valtiolle halvemmaksi ja tähtäisi siihen, että moniongelmaiset ihmiset nostettaisiin jaloilleen.
Siinäkin on toki ongelmansa. Hyvin harva asunnoton sekakäyttäjä suostuu lähtemään vapaaehtoisesti päihdekuntoutukseen. Siksi täytyisikin uskaltaa esittää yksilönvapautta rajoittava, poliittisesti vaikea kysymys.
Pitäisikö rötösteleviä päihderiippuvaisia määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, kuten toimitaan jo vakavien psykiatristen sairauksien kohdalla?
OSA sakkovangeista tuodaan Helsingin vankilaan todella huonossa kunnossa.
Heidät täytyy kantaa porteista sisään, kun omat jalat eivät kanna. Jotkut ovat niin sekaisin aineista, etteivät taatusti ymmärrä, mihin heitä ollaan raahaamassa. Osa näkee harhoja, osa on aggressiivisia.
Osalla niistä, jotka ovat eläneet pitkään kadulla, ehkä viikkokausiin peseytymättä, alusvaatteet ovat takertuneet kiinni ihoon ja ihokarvoihin.
”On sellaisia, joille on karvat kasvaneet jo alushousujen läpi, ja hoitajat liottelee niitä irti”, kertoo rikosseuraamusesimies
Tommi Kiiala.
Helsingin vankilan sairaanhoitaja
Heikki Jantunen ohjaa toimittajan vastaanottohuoneessa siihen tuoliin, jossa yleensä istuu joku vangeista. Suorapuheista Jantusta kutsutaan lempinimellä Mörkö. Hän on työn karaisema mies, jolla ei ole enää uskoa sakkovankeuskäytäntöön.
Hän näkee joka ikinen päivä, kuinka se epäonnistuu terveydenhoidon näkökulmasta.
”Sen tiedän, ettei tämä talo auta ketään raitistumaan. Me saamme kaverin hetkeksi kuntoon. Sitten se palaa tuonne ryyppäämään. Kun se vapautuu, tuossa Kurvissa se pyörii ympyrää.”
Niin se taitaa mennä. Helsingin vankilan sijainti Hermannin kaupunginosassa on kauniisti sanottuna haasteellinen. Vankilan portilta on sata metriä Hämeentielle. Siitä taas on enää parisataa metriä Kurviin ja Vaasanpuistikkoon eli Piritorille, jossa päihdeporukat pöhisevät vuoden ympäri.
Jantunen on huomannut harmikseen kaksi trendiä: vangit ovat yhä nuorempia ja yhä huonokuntoisempia. Jo kolmekymppisillä vangeilla on sellaisia sairauksia, joita näkee muussa väestössä lähinnä vanhuksilla. Tilastot osoittavat, että näiden vankien kohdalla toivo muutoksesta on pieni.
Sakkovankien kuntoutusta vaikeuttaa se, että heidän tuomionsa ovat lyhyitä. Fyysisesti ihminen saadaan usein parissa viikossa jalkeilleen. Pahimmat kolhut paikattua, lihotettua muutama kilo ja parta ajettua. Mutta se ei kanna pitkälle.
Sakkovangin ”korvien väliin” ei ehditä vilkaistakaan, mutta juuri siellä on usein se todellinen vikatila. Helsingin vankilassa on 312 vankipaikkaa, ja keskivankiluku on hieman alle 300. Sairaanhoitajia on seitsemän.
”Ei siinä hirveästi terapioita tehdä. Kun ei ole resursseja, ei voida edes yrittää”, Jantunen sanoo.
Erityisen paha ongelma on se, että vankiloissa on tätä nykyä paljon vakavistakin psykiatrisista häiriöistä kärsiviä ihmisiä. Heitä näkyy säännöllisesti myös Helsingin vankilan sakkovangeissa.
Suunta on surullinen. Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäreiden
Alo Jüriloon ja
Hannu Lauerman sekä osastonhoitaja
Lauri Pesosen tutkimuksen mukaan psykoottisista häiriöistä kärsivien vankien määrä kasvoi kymmenkertaiseksi vuosina 2005–2016.
HELSINGIN vankilan vanhin siipi on entinen Venäjän vallan aikainen kuritushuone. Se aloitti toimintansa marraskuussa 1881, kun Venäjän ja Suomen hallitsijaksi oli juuri noussut
Aleksanteri III.
Vaikka vessattomista paljuselleistä on luovuttu, on turha ajatella, että vankilat olisivat vieläkään kuin yhden tähden hotelleja. Sakkovankiosasto 21:n karuissa kahdeksan neliön selleissä on kussakin kaksi miestä, paitsi yhdessä, johon pääsee se, jolla on eniten tuomiota jäljellä.
Tukat ovat sotkussa ja katseet sumussa. Yllättävän nuoria miehiä astuu kahden hengen selleistä käytävälle, sillä on lounasaika.
Helsinkiläinen
Kiri Puumala on sakkovanki 2428/19. Hän on 30-vuotias mutta jo veteraani. Hän laskeskelee, että tämänkertainen sakkovankeus on ehkä kuudes tai seitsemäs, kuka niitä muistaa.
Puumala on niitä nuoria pääkaupunkiseudun miehiä, jotka kiertävät kehää kuin maailmanpyörä: Joitakin viikkoja sakkovankeudessa. Vapautuminen. Välitön paluu kadun sekakäyttöporukoihin ja syöksykierteeseen, jota rahoitetaan pikkurötöksillä, joista saadaan sakkoja.
Puumala oli sekavassa tilassa, kun hänet tuotiin vankilaan. Poliisipartio näki hänet yökioskin edessä Helsingin Sörnäisissä. Hän olisi lähtenyt karkuun, mutta jalassa oli sandaalit.
Tällä kertaa hän istuu 36 vuorokauden tuomiota noin 700 euron maksamattomien sakkojen tähden. Hyötyä tästä ei taida olla kenellekään, ellei sitten muutamalle kauppiaalle siitä, että Puumala on viisi viikkoa pois kadulta.
Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, on Puumala pian taas täällä. Tämä on hänelle jo niin arkea, ettei sakkovankikeikoista tule enää edes kerrotuksi juuri kenellekään. Tuttavista tai sukulaisista vain yksi ylipäätään tietää, että hän on taas vankilassa.
”Mutsi tietää”, Puumala sanoo.
Kun vankilapäivän keskihinta on 214 euroa, veronmaksajille Puumalan 700 euron maksamattomat sakot tulevat maksamaan noin 7 700 euroa.
Puumalan sellitoverina on 48-vuotias
Petri Jokinen, sakkovanki 2088/19. Hän istuu noin tonnin maksamattomista sakoista 43 vuorokauden tuomiota. Jokinen kertoo ongelmien alkaneen vuonna 2003. Hän rikkoi selkänsä, jäi työttömäksi ja ajautui opioidikierteeseen. Kämppä meni alta.
Siinä sitä oltiin. Kadulla. Alamäessä.
”Ei suomalainen mies mene saatana pyytämään apua, ja nyt sitä ollaan sitten tässä”, hän sanoo.
Jokisella on ehdotus. Laitapuolen kulkijoiden pikkurötöksiä ei hänen mielestään tarvitse katsoa sormien läpi. Mutta vankilassa istuttaminen on järjetöntä ja kallista.
”Tulisi tämän sijaan vaikka parisataa tuntia yhdyskuntapalvelua”, hän sanoo.
Yhdyskuntapalvelu voisi olla vaihtoehto kohtuukuntoisille sakkovangeille. Mutta on todennäköistä, että iso osa katujen sekakäyttäjistä olisi liian huonossa kunnossa yleishyödylliseen työpalveluun.
Yksi vaihtoehto sakkovankeudelle voisi olla valvontarangaistus, jota valvotaan jalkapannalla. Se taas edellyttäisi sitä, että valvottavalla olisi asunto, jossa hän suorittaa rangaistustaan.
Kiri Puumala epäilee, ettei Suomen poliittisesta johdosta löydy halua minkäänlaisiin uudistuksiin. Syyn hän vierittää presidentin niskaan, mikä ei ole aivan oikea osoite, sillä eduskunta säätää lait.
Se kertonee kuitenkin siitä kaikkivoipaisuudesta, joka
Sauli Niinistöllä on monen kansalaisen silmissä.
”Tuskin Niinistöä kiinnostaa”, Puumala tiuskaisee ja kiroaa rajusti presidentin. ”Suomen luottoluokitus on tippunut sen presidenttikaudella Viron taakse.”
Puumalan lause jää mietityttämään päiväkausiksi, sillä kiukussa on jotain poikkeuksellista. Nuori sekakäyttäjä, jonka elämä on ollut koko aikuisiän sumua, on vihainen Suomen luottoluokituksen laskusta AAA:sta AA+:aan. Viroa korkeammalla tasolla se on tosin edelleen.
Valtiovarainministeriön viesti taloudenpidosta on mennyt perille.
Toki Puumalakin tietää, ettei Suomen luottoluokituksen nousukaan pelastaisi häntä tästä sotkusta. Hän uskoo palaavansa tänne vähintään muutaman vuoden ajan.
ON yksi vaikutusvaltainen etujärjestö, joka on viime vuosina ajanut kiihkeästi sakkovankijärjestelmän tiukennusta. Kaupan liitto. Sen arvion mukaan kauppojen hävikkitappiot ovat vuosittain noin 550 miljoonaa euroa. Tästä noin puolet aiheutuu myymälävarkaista ja hieman yli kolmannes kaupan henkilökunnan tekemistä varkauksista.
Sakkovankeuksista leijonanosa johtuu myymälävarkauksista.
Helsinkiläinen K-kauppias
Saku Kytölä on melkoinen hahmo. Hän on ryhtynyt julkiseen sotaan myymälävarkaita ja sekakäyttäjiä vastaan.
Kytölä pyörittää kauppaa Helsingin Länsi-Pasilassa ja puhuu innokkaasti kauppiaan omankädenoikeuden puolesta tilanteissa, joissa hän taltuttaa myymälävarkaita. Lokakuussa 2015 Kytölä laittoi liikkeeseensä ilmoituksia: Näpistämällä tai varastamalla hyväksyn, että kuvani julkaistaan Facebookissa ja valituissa lehdissä.
Sen jälkeen hän latasi Facebookiin valvontakameroiden kuvaa, jossa sekavaa näpistelijää sumutetaan pippurikaasulla kasvoihin ja taltutetaan rajusti maahan.
”En minä halua sille Pertsalle pahaa, mutta jos se tulee tänne ja haluaa tehdä pahaa, se voi lähteä täältä sirralla pois”, Kytölä sanoo.
Sirra on slangia ja tarkoittaa ambulanssia.
Kytölä sanoo, että hänellä on ”jokin ymmärrys” niitä kohtaan, jotka varastavat ruokaa nälkäänsä. Mutta ei tippaakaan niitä laitapuolen kulkijoita kohtaan, jotka varastavat alkoholia tai ison kasan fileitä. Hänen mielestään pitäisikin pohtia, kuuluisiko jo ensimmäisestä näpistyksestä saada sakkovankeutta.
”Se olisi oikeustajun mukaista”, Kytölä sanoo. ”Jos sinä ajat ylinopeutta, tulee kyllä heti sakot ja se ulosmitataan sinulta. Miksi sakkojen saaminen on sitten näille ihmisille luvanvaraista kuusi kertaa?”
Kytölän kysymys on sinänsä ymmärrettävä. Onko laki täsmälleen sama kaikille vai voiko laissa olla poikkeuskäytäntöjä?
On totta kai lainkuuliaisuusongelma, jos moni päihdeongelmainen rötöstelijä ei piittaa pikkusakoista pätkääkään, koska siitä ei seuraa sanktioita. Kytölä sanoo, että nykyään osa laitapuolenkulkijoista repii poliisin sakkolapun jo kaupan edustalla.
Kytölä väittää, että kauppiaan arki oli parempaa vielä 13 vuotta sitten. Vuoteen 2007 saakka näpistyssakot voitiin muuntaa vankeudeksi, kunnes eduskunta kumosi käytännön. Keskeisenä perusteluna oli se, ettei köyhyyden ja syrjäytymisen pidä viedä ihmistä vankilaan.
”Tilanne lähti tosi villiin suuntaan”, Kytölä sanoo.
Hänen mukaansa näpistyksien määrä kasvoi hänen kaupassaan. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on kuitenkin todennut, ettei myymälävarkauksien määrä yleisellä tasolla tuolloin juuri noussut.
EI muutos sentään absoluuttisen mahdoton ole. Aina on joku, joka edes yrittää irti kierteestä.
Moninkertainen sakkovanki
Esa Lindroos sanoo olevansa nyt, 54-vuotiaana, täysin kypsä. Hän on ollut huhtikuusta alkaen siviilissä, pitkän vankeus- ja sakkovankeuskierteen jälkeen.
Takana on tavallinen tarina: rikkinäinen lapsuus Hyvinkäällä, neljä vuosikymmentä päihteitä ja omaisuusrikoksia, joista seurasi lyhyitä vankilatuomioita.
Hän on sitä mieltä, että joillekin sakkovankeudessa voi olla järkeä. Monelle alkoholistille se on ainoa tapa katkaista itsetuhoinen ryyppyputki edes muutamaksi viikoksi. Elimistö saa edes hetken levon.
”Poliisin kirjoittamilla sakoilla ei ole hevonvitun merkitystä, jos niistä ei joudu linnaan. Kun Alepasta pölli kaljan ja poliisi antoi sakot, niin sitä vaan sanoi, että pyyhi tällä vaikka perseesi”, Lindroos sanoo.
Amfetamiinin käytön Lindroos sai poikki neljä vuotta sitten, mutta vanhojen omaisuusrikosten sakkoja hän on istunut viime aikoihin asti. Amfetamiinin käyttöään hän rahoitti erityisesti auto- ja elektroniikkavarkauksilla.
”On se vähän ikäkysymyskin. Mä olen jo liian vanha tähän elämään. Luulen, että se alkaa olla kohdallani ohi”, hän sanoo.
”Mitä mä hyödyn siitä, jos käyn pöllimässä sen meetvurstin. Onhan näitä paikkoja, joista saan laillisesti sen kassillisen ruokaa mukaani.”
Lindroos on sitä vankilajia, joka pitää suomalaisia vankiloita liian mukavina. Pelotevaikutus puuttuu. Nuoren ihmisen ensimmäisen tuomion pitäisi ”säväyttää” niin, ettei sinne kerta kaikkiaan halua takaisin.
Toistaiseksi viimeisen kerran Lindroosille tuli lähtö vankilaan, kun poliisit koputtivat tukiasunnon ovelle Espoossa ja kysyivät, löytyisikö häneltä hieman yli tuhat euroa sakkojen maksuun. Ei löytynyt. Lindroos pakkasi
Michael Monroen elämäkerran, keuhkoahtaumatautilääkkeet sekä verenpainelääkkeet ja lähti 38 vuorokaudeksi vankilaan.
”Se on ihan tuurista kiinni, millaisen sellikaverin saat. Jos saat vittumaisen, lyhytkin tuomio tuntuu pitkältä”, Lindroos sanoo.
On kiinnostavaa, että myös Lindroos on huolissaan siitä, kuinka kalliiksi järjestelmä tulee valtiolle. ”Reippaasti yli kaksisataa euroa vuorokausi. Että sen kun laskee 38 kertaa.”
Lasketaan nyt sitten. 38 kertaa 214 euroa tekee 8 132 euroa. Sen verran Lindroosin tämänkertainen kakku meille veronmaksajille tulee vähintään maksamaan. Ja edelleenkin hänellä on vielä yksi 180 euron sakko maksamatta. Sen hän tosin arvelee kykenevänsä joten kuten kuittaamaan.
”Vähennän ruokaa ja pitkävetoja”, hän sanoo.
Viikko haastattelun jälkeen Lindroos aloitti työkokeilun kierrätyskeskuksessa. Hän pääsee nyt työmarkkinatuelle ja noin 700 euron tuloille. Tavoite on, että työkokeilun jälkeen työ jatkuisi palkkatuettuna ainakin vuoden, jolloin tulot nousisivat noin 1 300 euroon.
Hän sanoo selviytyvänsä, ”jos korkki pysyy kiinni”. Eletään toivossa. Se ei olisi ainoastaan Lindroosin, vaan koko yhteiskunnan etu.
VANKILAN sisäpihalla on vanha ulkopunttisali, joka on kovassa käytössä. Muuten tarjolla on niukasti tekemistä: tikkataulu sekä viisi jalkapalloa, joista neljässä on ilmaa.
Espoolainen Miro Pettersson, sakkovanki 1253/19, täyttää siis tänään 22 vuotta. On iltapäivä, mutta tunnelma on edelleen maassa. Pettersson kertoo lähtökohdistaan, lapsuudestaan, joka oli karu, kuten monella sakkovangilla. Hänet otettiin huostaan viisivuotiaana ja vietiin perhekotiin. Vanhemmat olivat huumekoukussa. Äidin kanssa Pettersson sanoo olevansa taas väleissä.
Pettersson on lapsuutensa uhri, mutta on hänellä peiliin katsomistakin. Kun elämä luisui radaltaan, hän ei sen kummemmin jarrutellut. Ensimmäisen vankeustuomionsa hän sai 18-vuotiaana ryöstettyään Pohjois-Haagassa baarin. Aseina hänellä oli kaksi puukkoa.
”Olin tosi sekaisin. Olin vetänyt varmaan viittä eri ainetta”, Pettersson sanoo.
Tuomio oli kaksi vuotta ja kolme kuukautta, josta hän istui nuorena ensikertalaisena kolmanneksen. Ongelma vain on siinä, ettei nuorten kierrettä saada poikki, vaikka he jättäisivät varsinaisen rikollisuuden. Moni heistä päätyy kadulle, sumuiseen elämäntapaan, joka johtaa pikkurikkeisiin ja sakkovankeuksiin.
Puhutaankin sakkovankien pyöröovisyndroomasta. Niin kauan kuin heitä vain säilötään vankilassa sen sijaan että hoidettaisiin, järjestelmä ylläpitää syöksykierrettä.
Pettersson istuu pihan laidalla ja tuijottaa. Hän pitää välipäivää punttisalista, sillä hän on puntannut neljänä edellisenä päivänä. Kolmen kuukauden sakkovankeuden aikana kunto on kohentunut. Lihakset ovat palautuneet, painoa on tullut 15 kiloa lisää ja penkistä nousee 105 kiloa, mikä ei ole huonosti päihdeongelmaiselle.
Petterssonin aamu alkaa niin, että hän katsoo tosi-tv-sarjan 90 päivää morsiamena, jonka jälkeen tulee 1+5 tytärtä, joka kertoo amerikkalaisperheestä, johon syntyy viitoset. Lounaan jälkeen hän katsoo Alaskan rajamailla, jonka jälkeen hän aloittaa ”Simpson-maratonin”. Sen jälkeen tulee
Family Guy, jonka jälkeen tulee taas
Simpsoneita. Iltakahdeksasta yhdeksään hän katsoo
Criminal Mindsia.
Sitten hän nukkuu. Aamulla hän herää ja avaa television, josta tulee 90 päivää morsiamena.
Koska Pettersson on vasta 22-vuotias, hänellä on vielä täysi mahdollisuus kääntää elämän suunta. Nuoren kohdalla sitä haluaisi olla jopa optimistinen, vaikka tilastot eivät puhu onnistumisen puolesta. Sakkovankeina olleiden miesten keskimääräinen elinikä on 54 vuotta.
Haastattelupäivänä Petterssonilla on jäljellä enää viisi vuorokautta vankeutta. Sitten hän seisoo taas vapaana miehenä Helsingin vankilan portilla, josta on sata metriä Hämeentielle, josta on enää kaksisataa metriä Kurviin.
Hän on ilman opiskelupaikkaa, ilman työtä ja ilman rahaa.
Minne hän mahtaa siitä kääntyä? Onkohan portilla ketään?
”Mutsi tulee vastaan.”