Estonian uppoamisen vuosipäivä sai minut lukemaan netistä löytyviä kertomuksia sekä pelastuneista että menehtyneistä Estonian matkustajista. Käännän muutaman parhaiten mieleen jääneen jutun. Tässäpä on ensimmäinen.
Carita Barasinski
Ikä: 29 (s. 9.8.1965)
Ammatti: Konferenssiemäntä
Asuinpaikka: Uppsala, Ruotsi
Carita Johnsen syntyi Uppsalassa vuonna 1965 perheen vanhimmaksi lapseksi.
Hän tykkäsi kirjoittaa salapoliisitarinoita, joita julkaistiin sanomalehdissä. Carita ajoi rekkaa ja omisti moottoripyörän. Hän rakasti englantilaista yläluokan elämäntyyliä, pelasi totoa ja lahjoitti joka kuukausi rahaa hyväntekeväisyyteen.
Hän tapasi tulevan aviomiehensä Peter Barasinskin vuonna 1990, kun he molemmat työskentelivät Athena -nimisellä autolautalla. Carita oli urheilullinen ruotsalaistyttö ja Peter oli Puolasta vuonna 1981 tullut merenkulkija. He rakastuivat toisiinsa välittömästi ja muuttivat yhteen jo kahden kuukauden kuluttua. He menivät naimisiin Uppsalassa kesäkuussa 1993.
He molemmat saivat myöhemmin töitä Estonialta. Peter työskenteli ravintolan kokkina ja Carita sai töitä konferenssiemäntänä.
Peter ja Carita valvoivat ja kouluttivat uusia työntekijöitä. Carita kuului kahdeksan hengen ohjaajien porukkaan, johon kuului hänen itsensä lisäksi suomalainen Jan Bergendahl ja ruotsalaiset Magnus Andersson, Mikael Dahlin, Hans Svensson, Toni Heinonen, Peter Järvinen ja Paula Liikamaa.
Syyskuun 27. päivä vuonna 1994 Carita oli toipumassa pienestä leikkauksesta, jossa häneltä oli poistettu silmäluomesta arpi. Hän kärsi päänsärystä, mutta Peter oli valmis tuuraamaan. Kaksi tuntia ennen Estonian lähtöä Carita oli kuitenkin tuntenut olonsa paremmaksi ja hän oli päättänyt lähteä työvuorolleen.
Hän soitti saman päivän iltana Peterille.
"Kaikki on hyvin, rakkaani. Tuhat suukkoa ja halauksia".
Sen jälkeen hän meni nukkumaan.
Kello oli yksi yöllä, kun laiva kallistui. Carita tuli hytistään ulos käytävälle. Siellä olivat myös kaksi hänen työkaveriaan, Peter Järvinen ja Paula Liikamaa, sekä Ülle Arula, joka oli vähän yli 40-vuotias ravintola Poseidonin tarjoilija.
Caritalla oli yllään hänen punainen työjakkunsa ja hän vaikutti huolestuneelta.
"Ei tämä voi olla mitään vakavaa. Olisi siitä muuten jo varoitettu".
He lähtivät kulkemaan käytävällä, mutta Estonia kallistui entisestään, seinät muuttuivat lattiaksi ja poikittaisista käytävistä tuli syviä kuiluja. He tulivat yhden sellaisen äärelle. Ensimmäisinä sen yli hyppäsivät Peter Järvinen ja Paula Liikamaa. Sen jälkeen oli Ülle Arulan vuoro. Tanakkavartaloinen Ülle ei onnistunut hyppäämään tarpeeksi kauas, vaan hän putosi. Carita nojautui alaspäin ja huusi hänen peräänsä, mutta ei saanut vastausta. Lopulta Caritan oli jatkettava matkaa ja hän hyppäsi käytävän yli.
Sillä välin Peter Järvinen ja Paula Liikamaa olivat päässeet käytävän päähän, jossa oli portaat, jotka johtivat kannelle vievälle ovelle. Ovelta he näkivat Caritan portaiden alapäässä. Carita rupesi kiipeämään päättäväisesti askelma askelmalta.
Portaita vastapäätä oli laivan juoppoputka, joka oli siihen aikaan yöstä täynnä. Carita oli puolivälissä portaita, kun yhtäkkiä juoppoputkan ovi aukesi ja hänen päälleen putosi kaksi humalaista ja he putosivat portaikossa. Pudotus oli vain neljä tai viisi metriä, mutta portaiden kaide oli nyt 2,5 metriä lattian yläpuolella. Caritan sormet ulottuivat siitä kymmenen sentin päähän.
Peter Barasinski sai tiedon onnettomuudesta kello 2:30. Viideltä aamulla hän lähti Estlinen Tukholman terminaaliin Caritan äidin kanssa. Siellä olleella Peterin työkaverilla oli tieto, että Carita olisi mahdollisesti pelastunut.
"Sinun vaimosi on elossa. Sain siitä juuri faksin".
Peter juoksi riemuissaan ulos terminaalista ja huusi ulkona olleelle toimittajalle.
"Katsot tällä hetkellä maailman onnellisinta ihmistä. Vaimoni on elossa".
Hän ei kuitenkaan löytänyt Caritaa yhdestäkään sairaalasta. Hän palasi takaisin Estlinen terminaaliin ja sai vasta muutaman tunnin päästä tiedon, että faksissa oli ollut väärää tietoa. Carita oli sekoitettu kahteen hänen pelastuneeseen työkaveriinsa, Peter Järviseen ja Paula Liikamaahan.
Peter Barasinski oli murtunut. Hän näki pitkään painajaisia, eikä pystynyt menemään töihin. Hän yritti kouluttautua uuteen ammattiin, mutta hän ei pystynyt keskittymään. Hän harkitsi jopa itsemurhaa.
Hänen mielessään pyöri pieniä yksityiskohtia, joita oli tapahtunut ennen onnettomuutta.
Viikkoa aikaisemmin Carita oli Peterin töissä ollessa työntänyt kotona olleen pöydän seinällä olleen ristin alapuolelle. Pöydällä oli heidän hääkuvansa ja Carita oli laittanut kynttilät sen molemmille puolille.
Vuosia sitten Puolassa vanha nainen oli ennustanut Peterille hänen kuolevan hukkumalla ennen kuin hän täyttää 40 vuotta. Kuusi vuotta myöhemmin toinen ennustaja oli ennustanut samalla tavalla. Peter oli vakuuttunut, että Carita oli kuollut hänen kuolemansa.
Carita ja Peter olivat käyneet heidän häitään seuranneena päivänä Uppsalan hautausmaalla. Carita oli pyytänyt Peteriä lupaamaan, että jos hän kuolisi, niin hänet haudattaisiin Uppsalaan. Peter oli luvannut.
Lunastaakseen lupauksensa Peter liittyi uhrien omaisten organisaatioon, joka taisteli Estonian uhrien etsimisen puolesta. Joulukuussa Ruotsin hallitus päätti, että uhreja ei tulla nostamaan.
Peter Barasinski oli saanut Caritan henkivakuutusrahoja 55 000 puntaa. Hän päätti käyttää rahat Caritan löytämiseen ja hautaamiseen. Hän oli kuvaamassa apujoukkoineen vedenalaisella robottikameralla vielä muutamaa tuntia ennen päivän kääntymistä 1. heinäkuuta 1995, jolloin Estonialle sukeltamisesta tuli laitonta. Uhkana oli kahden vuoden vankeusrangaistus. He yrittivät päästä robottikameralla käytävälle, jossa Carita oli nähty viimeisen kerran.
Lopulta operaatio oli keskeytettävä. Peter heitti punaisia ruusuja Estonian hylyn päälle.
Peter Barasinski kuoli syöpään vuonna 2006 löytämättä koskaan vaimonsa ruumista.
Skanneri on kyllä oikein laadukas.
