Re: 8-vuotiaan Eerikan murha, Helsinki 2012
Lähetetty: Su Touko 15, 2022 12:09 pm
ihan varmasti on pöllyssä täysi idiootti..oon kuunnellut äänikirjan ja muut jutut vilja-eerikan murhasta..toivottavasti ei kumpikaan elävänä pääse.
Äiti antanut pitkän haastattelun Ilta-Sanomiin, kun murhasta tuli 10 vuotta ja Vilja-Eerika olisi 18v.
IS:
"Kymmenen vuoden suru
Vilja Eerika Tarkki olisi täyttänyt tänä keväänä 18 vuotta. ”Jos hän eläisi, hän olisi omatoiminen ja vahvatahtoinen nuori nainen”, hänen äitinsä sanoo Ilta-Sanomien haastattelussa.
HELSINKILÄISESSÄ rivitaloasunnossa on huone, jonka ovella suru ottaa äidistä vallan. Huoneessa on edelleen tallessa 8-vuotiaana murhatun tyttären tavarat.
Laatikkopinot pitävät sisällään vaatteita, pehmoleluja, piirroksia, legoja. Kirjahylly on täynnä Onnelista ja Annelista, Pekka Töpöhännästä ja Uppo-Nallesta kertovia kirjoja, joita äiti tyttärelleen luki.
Viime aikoina äiti on pyrkinyt lajittelemaan tavaroita eteenpäin, mutta urakka tuntuu musertavalta.
– Ne ovat sellaisia tavaroita, joihin en voi koskea, koska tulee niin ikävä häntä, 48-vuotias nainen kertoo.
Isänsä ja äitipuolensa surmaamaksi joutuneen Vilja Eerikan tapaus on yksi suomalaisen rikoshistorian hirvittävimmistä. Murhasta tuli toukokuun puolivälissä kuluneeksi 10 vuotta.
Jos tyttö eläisi, hän olisi huhtikuussa juhlinut 18-vuotissynttäreitään.
Juhlien sijaan hänen äitinsä on suunnitellut, kuinka aina seuraava käynti naapurikaupungissa sijaitsevalle hautausmaalle järjestyisi.
Viimeksi hän vei kimpun ruusuja, vaaleanpunaisia tietysti. Se oli Eerikan lempiväri.
TYTTÄREN kuoleman jälkeen äiti ei kyennyt kulkemaan bussilla tai metrolla, joissa saattoi nähdä Eerikan ikäisiä tyttölapsia. Silmät kostuivat kyynelistä omaa lasta miettiessä.
Vaikka vuosia on kulunut, niin käy joskus edelleen.
Menetys on aiheuttanut äidille trauman, jonka vuoksi normaali elämä tuntuu tavoittamattomalta. Tulevaisuutta on leimannut näköalattomuus ja epävarmuus omasta jaksamisesta. Arki on jokapäiväistä selviytymistä.
Äiti kokee, että kärsimys heijastuu hänen kehoonsa monenkirjavina kipuina, jännityksenä ja terveysoireina. Pahimmillaan ahdistus on aina äitienpäivän tienoolla, Vilja Eerikan kuoleman vuosipäivänä.
Toisinaan mieli vaipuu toivottomuuteen. Äiti ei kertomansa mukaan ole tähän päivään mennessä saanut kärsimyskorvauksia, jotka murhaajat määrättiin hänelle maksamaan.
Hän kantaa kaunaa siitä, että vankilassa väärintekijöille on tarjolla erilaisia palveluita ja eväitä elämänmuutokseen, kun taas uhrin omainen jätetään hänen kokemuksensa mukaan yksin sinnittelemään.
Ja vaikka apua olisikin tarjolla, henkiselle vereslihalle joutuneen voi olla vaikea vastaanottaa sitä.
– Aivot eivät pelaa normaalisti silloin, kun suru on suurimmillaan, äiti sanoo.
– Välillä olen ihmetellyt, että vielä hengitän. En voinut vuosiin nauraa tai olla mistään iloinen. Minusta tuli katkeroitunut. Vetäydyin täysin omiin oloihini, enkä jaksanut edes vastata, jos joku yritti soittaa.
VAIKKA ÄITI kokee jääneensä suuren surun kanssa tukitoimia vaille, hän muistaa lämmöllä niitä aivan tavallisia ihmisiä, jotka halusivat auttaa hädän ollessa suurimmillaan.
Sellaisia olivat esimerkiksi silloiset naapurit, jotka pitivät huolta, että kaapissa riitti ruokaa.
– Kerran istuin yksin leikkipuiston penkillä ja mietin Eerikaa. Olin sekoamispisteessä. Silloin yksi naapureista tuli sanomaan, että menehän nyt kotiin, älä siinä tuolla lailla istu, äiti sanoo.
– Siinä tilanteessa on merkitystä, että joku osoittaa edes olevansa kiinnostunut voinnistasi. Luulin, että kuolen ja etten enää ikinä tule olemaan osa tätä yhteiskuntaa. Rukoilin, että pääsisin takaisin elävien kirjoihin.
KOSKA Eerikaan liittyvät muistot ja ajatukset ovat alati läsnä, äidillä on tapana kirjoittaa niitä spontaanisti ylös milloin mihinkin paperilapulle tai kirjekuoren kulmaan. Tähän mennessä lappuja on kertynyt liki kestokassillisen verran.
Ohikiitävien muistojen tallentaminen tuo omanlaistaan lohtua, mutta mitä tehdä erityisen huonoina päivinä?
Vastaukseksi äiti näyttää puhelimesta kuvaa kookkaista vehreistä viherkasveista. Peikonlehti, kultaköynnös, joulukaktus…
– On pakko olla joku harrastus, ja tämä se on.
Yhdenlaista helpotusta tuo radionkuuntelu, tarkemmin sanottuna Ylen Radio Suomi.
– Keittiössä on radio aina päällä, kun teen ruokaa, tiskaan tai kirjoitan. On mukava kuulla toisten ihmisten elämästä ja laulutoiveista. Silloin olo ei ole ihan niin yksinäinen.
Eräänä päivänä taajuuksilla soi Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt -niminen kappale, jossa lauletaan pikkusiskosta. Heti perään tuli Erika Vikmanin Pyhä Erika. Tällaiset hetket tuntuvat äidistä yllättäviltä ja merkityksellisiltä.
– Olen monta kertaa itkenyt vuolaasti, kun kuulen jonkun koskettavan kappaleen. Pystyn tuntemaan, kuinka kyynelillä saa suorastaan puhdistettua tuskaa ulos. On hirmu tärkeää, että osaa itkeä.
LAPSEN joutuminen henkirikoksen uhriksi on poikkeuksellista. Vilja Eerikan tapaus sai valtavasti mediahuomiota.
Äidin mielestä julkisuus on antanut hänen tyttärensä elämästä väärän mielikuvan – ikään kuin se olisi ollut alusta loppuun pelkkää painajaista.
Hänen mukaansa se ei pidä paikkaansa. Suurimman osan elämästään Eerika oli iloinen, ihana ja touhukas tyttö.
On totta, että perhepiirissä oli ongelmia jo varhain. Ensimmäinen lastensuojeluilmoitus tytöstä kirjattiin kahden kuukauden ikäisenä, mutta äidin mukaan lapsi ei milloinkaan joutunut vaaraan hänen kanssaan asuessaan. Lapsistaan äiti yritti huolehtia kaikin tavoin, vaikka vakavat terveysongelmat varjostivat arkea.
Vilja Eerikan isä Touko Tarkki muutti perheen kodista pois tytön ollessa alle puolivuotias. Äiti sai tietää, että mies oli sekaantunut teini-ikäiseen tyttöön, mistä tämä myöhemmin tuomittiin käräjillä.
Äidin muistoissa elämä lasten, eli Eerikan ja hänen isovelipuolensa kanssa, oli lämminhenkistä ja tavallista.
Sisarpuolet olivat hyvin läheisiä. Kummallakin oli samanikäisiä leikkitovereita naapurustossa. Ulkoleikkien välissä lapset pelasivat pleikkaria ja tytöt kiusasivat poikia, mutta pikku nahisteluista huolimatta kaikki olivat keskenään kavereita.
– Se oli sellaista reipasta ja liikunnallista mesoamista. Yhtenä talvena rakensimme pihalle niin ison lumilinnan, että sen sisällä pystyi oleskelemaan. Laitoimme sen ikkunoihin kynttilät palamaan. Miten harmillista, että kuvat jäivät ottamatta.
ÄITI luonnehtii Eerikaa hyvin eläinrakkaaksi. Perheessä oli kani ja koira. Yksi tytön lempileluista oli lemmikkikantokoppa, jonka kyydissä hän kiikutti kahta pehmokissaa paikasta toiseen. Lelu on äidillä tallessa edelleen.
– Ja niinpä tietenkin, hän halusi tulla eläinlääkäriksi.
Yksi äidin rakkaimmista muistoista juontaa yksinhuoltajille tarkoitettuun perheleiriin, jolle hän osallistui lasten kanssa ennen kuin ”kaikki alkoi mennä huonommin”.
– Kävimme soutuveneellä onkiretkellä. Eerika sai ison ahvenen, joka paistettiin grillissä. Lapset uivat ja saivat nauttia olosta maalla. Minulle on jäänyt mieleen, miten iloista ja vapauttavaa aikaa se oli, kun olimme kolmisin, hän sanoo.
– Noita aikoja miettiessä minulla on sellainen tunne, että elämässä ei vielä ollut mitään kyräilyä tai ylimääräistä harmia..."
Jatkuu pitkästi vielä ->
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008824756.html
