Lumivyöryn laukaisusta. Olisivatko pelastajat voineet laukaista vyöryn? Tässä on nyt pidettävä mielessä tilanteen aikajana. Jos hätäpuhelusta meni 50 minuuttia ennen kuin yksikään kelkka oli lähelläkään soittajien
silloista sijaintia, tuossa ajassa olisivat E & S ehtineet liikkua aika paljon, vaikka sukset olisikin menetetty. Kuinka todennäköistä on se, että he olisivat sattumalta liikkuneet alaspäin tai sivuttain Pyhäkurua
vain 100-200 metriä, jääneet jyrkkään kohtaan vajaaksi tunniksi palloilemaan ja olleet koko tuon ajan laukaisematta lumivyöryä?
Kuinka todennäköistä on puolestaan se, että ensimmäinen partio tai yksikään muu kohteessa käynyt partio tulisi vahingossa sysänneeksi liikkelle lumivyöryn,
huomaamatta mitään ja joutumatta itse vyöryyn?
On totta, että joskus tapahtuu epätodennäköisiäkin asioita. Mutta kun meillä ei ole muuta tietoa, on parasta ensin seuloa ne todennäköisimmät vaihtoehdot. Tässä skenaariossa on ihan liikaa epätodennäköisiä vaihtoehtoja: 1) E & S pysyttelivät vyöryalueella pitkään, 2) tästä huolimatta he eivät laukaisseet vyöryä, 3) partio sen sijaan laukaisee vyöryn ja 4) partio ei huomaa vyöryn käynnistymistä eikä itse joudu vyöryyn.
Riskiarvioista. Riskien arviointihan on jollain tavalla myös erilaisten todennäköisyyksien arviointia. Arviointia ei tietenkään voi tehdä luotettavasti, jos ei hanki tietoa riskeistä. Tätä pidän isoimpana arviointivirheenä E & S:n kaamosvaelluksella: säätilaa ylhäällä tunturissa ei mitä ilmeisimmin selvitetty eikä siitä seuraavaa eksymisvaaraa otettu vakavasti. Pieni uteliaisuus säästä ja sijainnista olisi riittänyt pelastamaan hengen. Hätäpuhelun sisältö paljastaa kiusallisesti, että E:lle kauhuolosuhteet olivat tulleet yllätyksenä, eivätkä he pitäneet sijaintiaan vaarallisena ainakaan siinä määrin, että olisivat kertoneet pyrkivänsä pois.
Tarkoittaako tämä sitten sitä, että kaikki kaamosvaellukset ovat sinänsä jo iso riski? Tähän kysymykseen on mahdotonta vastata ilman tietoa siitä, miten vaeltajat suhtautuvat riskeihin. Täällä on pohdittu, kuinka moni vaeltaja olisi selvinnyt vastaavasta reitistä. Tiedetään, että muut retkeilijät eivät lähteneet Nammalakurun tuvalta ainakaan ylemmäs tunturiin 2.1.2024. He tekivät oman riskiarvionsa, joka tuona päivänä vastasi paljon paremmin olosuhteita. Jos siis pitäisi laittaa vaikka parikymmentä retkeilijäparia tekemään tuo kuolemanmarssi (mikä olisi tietenkin täysin vastuutonta), pitäisin erittäin todennäköisenä, että suurin osa keskeyttäisi tai etsisi toisen reitin. E & S:n valitsema reitti tuona päivänä noissa olosuhteissa ei ollut mitenkään järkevä. Sen verran kuin vaeltajia tunnen, ennustaisin, että 15 paria 20:sta keskeyttäisi tai menisi Nammalakurusta muuta kautta alas, 3 paria etsisi reitin Paratiisikurun kautta ja ehkä vain 1-2 paria vain yrittäisi kesäreittiä. Yritän tällä siis sanoa sitä, että tällainen aivan kohtuuton riskinotto, jota ER tällä retkellä toteutti, ei ole ainakaan kaamosaikaan liikkeellä olevien vaeltajien yleinen ominaisuus. Kyllä talvivaeltajiiin mahtuu kaikenlaista koheltajaa ja Mäntyharjun Arskaa (
https://pekka.koisua.fi/ensimmainen-hii ... i-lapissa/), mutta yleensä vaeltajat ovat sen verran mukavuudenhaluisia, etteivät ihan väkisin lähde itseään palelluttamaan. Arskakin oli kuitenkin valinnut ajankohdaksi kohellukselle ja tohottamiselle sopivamman vuodenajan.
Onko kaamosvaellus, tai täällä esiin nostettu vauvan tai pienen lapsen kanssa vaeltaminen sitten vaarallisempaa kuin vaikka Prismassa käyminen? Voi olla. Liittyykö näihin liian isoja riskejä, vai ovatko riskit hyväksyttävällä tasolla? Tämä onkin jo mutkikkaampi yhteiskunnallinen kysymys. Mutta ei nyt ehkä kannata lastensuojelun muutenkin pieniä resursseja käyttää sen selvittämiseen, kuka osaa kulkea lapsen kanssa erämaassa ja kuka ei, tai millä osaamistasolla vaeltamaan saa tai ei saa mennä. Nämä arviot pitää tehdä ihan muualla.
