MURHA.INFO

Johannes89 kirjoitti:Löysin Kantinkankaan vanhalta soramontulta kolmisen vuotta sitten n. 20cm pitkän luun, mutta todennäköisesti se kuuluu eläimelle (hirvelle jne). Ja löytöpaikkakaan ei sijoitu oikeaan paikkaan. Kai Salomaan tapauksesta ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään uutta. Tapauksen ratkaiseminen vaikeutuu päivä päivältä yhä enemmän.

mobiililaiteukkeli kirjoitti:

Johannes89 kirjoitti:Löysin Kantinkankaan vanhalta soramontulta kolmisen vuotta sitten n. 20cm pitkän luun, mutta todennäköisesti se kuuluu eläimelle (hirvelle jne). Ja löytöpaikkakaan ei sijoitu oikeaan paikkaan. Kai Salomaan tapauksesta ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään uutta. Tapauksen ratkaiseminen vaikeutuu päivä päivältä yhä enemmän.

Jos luu on vielä tallessa, kannattaa näyttää sitä jollekin joka voisi osata lajintunnistusta, ettei vain ole ihmisen... En tiedä kuinka innokkaasti poliisi jaksaa reagoida satunnaisiin luulöytöihin? Hirven luut ovat kyllä niin vahvaa tekoa ettei niitä ihmisen vastaaviksi voi luulla.

Teme-84 kirjoitti:Kyllä tuota on täälläkin pohdittu niin paljon.. Mielenkiintoisia oli nuo omaisten kokemat tapahtumat katoamisen aikaan, kuten ne unet mitä mm. veli näki Ruotsissa. Se että juuri silloin herää voimakkaaseen puristuksen tunteeseen ranteissa, viitaten Kain ja veljen lapsuuden tapaan puristaa toisia ranteista salaisuuksia kertoessa, ei voi olla sattumaa.

Olisi kyllä ilahduttavaa jos tämäkin tapaus selviäisi, niin voisi Heidi ja muut omaiset päästä viemään edes kynttilän haudalle.

Olivia

Miltä tuntuu kadottaa omaisensa?

Heidi Haapalan isä katosi yli kymmenen vuotta sitten. Hän soittaa edelleen poliisille ainakin kerran kuussa.

Näin isän viimeisen kerran maanantaina 12. toukokuuta 2003. Isä oli lapsuudenystävänsä luona, eivätkä he olleet selvinpäin. Yritin saada isän mukaani mumman luokse selviämään, mutta hän ei suostunut. Isä vitsaili, että mikäs pahan tappaisi.

Kun lähdin pois, isä juoksi perääni rappukäytävään. Hän halasi minua ja sanoi: ”Tiedäthän, että isä rakastaa sua?”

Sellaista hän ei ollut sanonut koskaan aiemmin.

18-vuotiaan asenteella vastasin, että joo joo.

Isä ja äiti olivat eronneet viisi vuotta aiem­min. Isä oli maailman kiltein mies, mutta joi ihan liikaa. Hän ei ollut koskaan aggressiivinen, mutta ero johtui hänen juomisestaan.

Vanhempani halusivat, että minulla olisi hyvät välit molempiin eron jälkeenkin. Tapasin isää monta kertaa viikossa ja puhuin hänen kanssaan puhelimessa päivittäin. Äiti ei silti antanut minun viettää öitä isän luona. Hän tiesi, ettei siellä olla selvinpäin. Äitini on absolutisti.

Pian eron jälkeen isä vaihtoi kaveriporukkaa. Koko kaupunki tiesi, että uusi porukka käytti huumeita.

En tiedä, mitä aineita isä käytti, mutta jotain vahvoja ne olivat. Isän käytös muuttui. Hän vaelsi öisin ympäri kaupunkia, säikkyi ja pälyili ympärilleen.

Minulle hän ei koskaan puhunut huumeista. Hän ei myöskään kertonut minulle tai äidille veloista, joita hänellä ilmeisesti oli. Luulen, että hän halusi pitää meidät ulkona siitä kaikesta.

Jos isä olisi kertonut, olisimme ehkä voineet auttaa. En silti usko, että mikään olisi voinut muuttaa isän kohtaloa.

Minusta ja äidistä oli jo vähän aikaa tuntunut, että meitä tarkkaillaan. Saimme mykkiä puhelinsoittoja. Äiti huomasi, ettei isä enää pitänyt valokuvaani lompakossaan. Toisinaan isä kieltäytyi tulemasta mumman luo. Sanoi vain, että on parempi, ettei hän tällä kertaa tule.

Olin vähän aiemmin muuttanut yksin asumaan. Kerran kun olin poissa, kotiini murtauduttiin. Mitään ei ollut viety, mutta sulakkeita oli revitty irti. Tarkoitus oli ilmeisesti tehdä selväksi, että täällä on käyty.

Torstai-iltana, kolme päivää rappukäytävähalauksen jälkeen, minulle tuli levoton ja itkuinen olo. Teki mieli soittaa isälle, mutta aina, kun olin soittamassa, joku soitti tai sain tekstiviestin. Ihan kuin minua olisi estetty soittamasta hänelle. Seuraavana aamuna oli ruotsin koe. Olin soittamassa isälle huonosti nukutun yön jälkeen, mutta kun otin kännykän käteen ja näin kellon, tajusin myöhästyväni, ellen heti juokse bussille.

En saanut kirjoitettua kokeeseen kuin nimeni. Heti kun luokasta sai lähteä, ryntäsin soittamaan isälle.

– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, puhelimesta kuului.

Silloin arvasin, että jotain on pahasti vialla. On vaikea selittää miksi, mutta tunsin heti vahvasti, että isä on kuollut.

Koko matkan kotiin soitin isälle uudelleen ja uudelleen. Vastaus oli aina sama: puhelimeen ei saada yhteyttä. Lopulta soitin äidille ja sopersin puhelimeen, että tule tänne, isä on varmaan kuollut.

Äiti ei kyseenalaistanut ajatuksiani. Hänellä oli samanlainen tunne isän kuolemasta. Isä oli sanonut äidille pari kuukautta aiemmin, ettei elä enää kauan.

Soitin silti isän kavereille ja etsin heitä kaupungilta. Kukaan ei tiennyt isästä mitään.

Lopulta soitin poliisille ja tein katoamisilmoituksen. Puhelimeen vastannut poliisi ei edes kysynyt, mitä isällä oli päällään katoamishetkellä. Koska isä oli huumeidenkäyttäjä ja poliisin tuttu, päivystäjä vain vitsaili, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Olen siitä vieläkin vihainen.

Vasta kahdeksan päivän päästä poliisi otti isän katoamisen tosissaan. Selvisi, että hänet oli nähty viimeisen kerran keskiviikkoiltana 14. toukokuuta ravintola Skanssin edessä Karvialla, kahden tunnin ajomatkan päässä kotoa. En ollut ikinä kuullut, että isällä olisi mitään yhteyksiä Karvialle, eikä hän ollut kertonut kenellekään menevänsä sinne.

Muistan siitä kesästä vain vähän. Työskentelin Vaasan kaupungilla siivoojana. Ilmeisesti selvisin töistäni, koska en saanut potkuja. Muistan käyneeni Vaasassa Rockperry-festareilla, mutten muista, kuka siellä esiintyi.

Kävin joka päivä isän kavereiden luona kyselemässä, ovatko he kuulleet hänestä. Soitin poliisille monta kertaa päivässä ja kysyin tutkimusten etenemisestä. Armeija etsi isän ruumista Karvian suoalueilta.

Vaikka poliisi tutki isän katoamista lähes alusta lähtien henkirikoksena, toivoin silti, että isä yhtäkkiä tulisi kotiin.

Vaasassa asui siihen aikaan mies, joka näytti ihan isältä ja pukeutuikin samalla tavalla. Kerran hän käveli kadulla vastaan. En tiennyt olisinko raivonnut, nauranut vai itkenyt. Vasta läheltä tajusin, ettei hän ollutkaan isä.

Sanotaan, ettei surua saisi hukuttaa työhön, mutta minä tein niin. Siivosin ja hoidin perheemme hevosia. Ne eivät kysyneet, jaksatko tulla tänään tallille. Sinne oli pakko mennä.

Arkirutiinit auttoivat minua jaksamaan. Kävin koulussa ja töissä.

Olin juuri ja juuri täysi-ikäinen ja lain silmissä isän lähin omainen, joten minun piti kesän aikana hoitaa hänen paperiasiansa. Lakkautin esimerkiksi isän eläkkeen. Virkailijoiden kanssa asioiminen oli hankalaa.

He ihmettelivät että ai miten niin kadonnut. Lomakkeista ei löytynyt sellaista saraketta.

Syksyllä jatkoin lähihoitajaopintojani. Aamuluennot olivat vaikeita, koska näin öisin painajaisia. Usein heräsin siihen, etten saanut henkeä. Vasta myöhemmin tajusin, että ne olivat paniikkikohtauksia.

Koulussa opettajat sanoivat, ettei tämä ole mikään kirjekurssi. Tunneilla on käytävä, jos haluaa valmistua.

Uskon, että he olisivat suhtautuneet minuun toisin, jos minulta olisi kadonnut isä, joka oli aina neljältä kotona. En sulattanut ajatusta, että isä olisi ollut jotenkin vähemmän isä, koska oli niin sanotusti laitapuolen kulkija.

Tutut ja vieraat kyselivät minut nähdessään, onko mitään uutta selvinnyt. Aina en olisi jaksanut vastata.

Huomasin, että jotkut ystäväni eivät halunneet tukea minua vaan janosivat sensaatiota. He eivät enää ole ystäviäni.

Toivo hiipui sokkivaiheen jälkeen, mutta eli kauan. Ihmiset toistelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Se alkoi ärsyttää aika pian, vaikka samalla toivoin, että voi kunpa ajaisikin.

Ärsyttävimpiä olivat ja ovat ne kaikkitietävät tyypit, jotka kertoivat, että isä on aivan varmasti elossa ja asuu jossain muualla. Tiedän, ettei isä ikinä lähtisi mihinkään Bahamalle palmujen alle.

Jos nykyisin joudun tilanteeseen, jossa puhutaan isistä, sanon, että isäni on kuollut. Se on helpompaa.

Isän katoamista tutkineet poliisit uskovat, että hänen tapauksensa vielä selviää. Heillä on epäilyksensä tapahtumien kulusta. He ovat erittäin taitavia ja omistautuneita työlleen. Siitä huolimatta tapaus ei ole edennyt enää vuosiin.

Poliisin tutkimuksissa ei ole tullut viitteitä siitä, että isä tulisi hengissä kotiin.

Ennen isän katoamista en tiennyt, että Suomessa voi kadota ihmisiä. Kyllikki Saaren tapaus oli ainoa, josta olin kuullut.

Nykyisin en todellakaan usko, että kaikki maailman ihmiset ovat mukavia ja hyväntahtoisia. Jossain tuolla kulkee vapaana se sairas ihminen, joka tappoi isäni.

Siksi haluan aina tietää tarkasti, missä esimerkiksi mieheni liikkuu. Kerran hän jäi veljensä luo yöksi, vaikka oli luvannut tulla kotiin. En usko hänen ymmärtävän, miten huolissani olin.

Mieheni sanoo aina, että ei hän aio mihinkään kadota. Mutta isäkin sanoi, että mikä se pahan tappaisi.

Sen jälkeen kun sain ensimmäisen lapseni kaksi vuotta sitten, olen miettinyt isän valintoja uudella tavalla. Tiedän päihderiippuvuuden olevan sairaus, mutta ihminen tekee aina valintoja.

En voi kuvitella, että mikään voisi olla minulle tärkeämpää kuin omat lapseni. Isä valitsi usein alkoholin ja huumeet ennen minua. Toisaalta hän varmasti kärsi perheelleen aiheuttamasta tuskasta.

Aina kesäisin minussa herää toivo. Ehkä joku löytää metsästä luunpalasen sammaleen alta. Yhdeksän vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että on ihan mahdollista, ettei isästä ole mitään jäljellä.

Jos lähiomainen kuolee, suru vaimenee ajan myötä. On hautajaiset, ruumis ja hauta, jonka ääressä vainajaa voi muistella. Kadonneen omaisella suru ja epätietoisuus ovat päällä jatkuvasti. Tunteeni kulkevat ikuista vuoristorataa.

Kysymyksiä on paljon ja vastauksia vähän. On vaikea ymmärtää, mitä niin pahaa isä teki, että joku otti oikeuden tuhota hänen elämänsä. Ymmärsikö hän, että isällä oli paljon läheisiä, joiden elämän hän särki samalla?

Mumma ei kestänyt poikansa katoamista. Hänen terveytensä romahti pian sen jälkeen, eikä hän palannut ennalleen.

Vaikka toivon koko ajan, että isän ruumis löytyisi, en tiedä, miten selviäisin, jos niin kävisi. Ehkä en selviäisi.

Yhdeksän vuotta on mennyt nopeasti, mutta suru ei ole nyt yhtään vähemmän musertava kuin isän kadotessa. Ajan kulu on hämärtynyt. Tuntuu kuin isä olisi kadonnut eilen.

Elämäni on jatkunut. Olen näinä vuosina opiskellut kaksi ammattia, remontoinut talon ja perustanut perheen. Ne ovat asioita, jotka olisin halunnut jakaa isän kanssa.

LAWoman kirjoitti:Hyvä että muillakin vielä uskoa löytyy. Mikähän on tyttären ajatus tänään tämän suhteen...

Kai Seppo Salomaa katosi Karvian Ämmälänkylästä toukokuussa 2003. Hän oli kadotessaan 46-vuotias.

Salomaa nähtiin lähtevän talon pihasta vuoden 1988 harmaalla Honda Civicillä. Auto palasi talon pihaan, mutta Salomaasta ei ole näkynyt tuon jälkeen vilaustakaan.

Poliisi järjesti mittavat maasto- ja vesistöetsinnät Pohjois-Satakunnassa Salomaan ruumiin löytämiseksi vuonna 2014, kuitenkin tuloksetta. Salomaa julistettiin kuolleeksi samana vuonna. Poliisi epäilee, että teon taustalla voivat olla huumevelat, ja poliisi tutki katoamista tappona.

SalomaaKai.jpg (29.66 KiB) Katsottu 6688 kertaa

Salomaa_auto.jpg (42.03 KiB) Katsottu 6688 kertaa