Voi, miten riipaiseva teksti lukutoukalla. Itse en tiennyt koko tästä foorumista ennen tätä tapausta, enkä olisi koskaan halunnut tietääkään. En ole vuosiin näin paljon itkenyt ja kokenut ahdistusta ja surua. Ja eihän se mitään hyödytä.
Tämä vaan ylittää kaiken käsityskyvyn ja edes sodissa ei varmaankaan tehdä tuollaisia tekoja
. Jos olisi edes joku syy, mutta kaikista lohduttominta on se, että uhri oli kiltti, tunnollinen, luottavainen. En tiedä enempää, mitä olen pystynyt lukemaan ja asun kaukana Helsingistä, mutta silti aamulla ensimmäisenä tämä on mielessä ja illalla viimeisenä. Ja usein yölläkin.
Rukoilen joka päivä, että uhri ei olisi ollut tajuissaan enää pitkään aikaan teon aikana. Kuolla yksin, pimeässä, kylmässä, alastomana, puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Ja jos tätä pahinta ei olisi tapahtunut, me emme koskaan olisi tästä saaneet tietää ja tuo lohduton tie olisi saanut jatkua ilman seuraamuksia. Mikään seuraamus ei koskaan ole riittävä tällaisessa ja väkisin tulee mieleen, että jos joku tappamalla ja kiduttamalla tapetaan, eikä ole kysymyksessä itsepuolustus yms. ja teosta on vielä kiistatonta todistusaineistoa, kuolemantuomio olisi ehkä syytä ottaa käyttöön takaisin. Silmä silmästä.
Ja kun joku nyt miettii, että mehän elämme sivistysvaltiossa, niin elämmekö? Aina ei siltä tunnu. Kun uhri vuodesta toiseen kärsi yksinäisyyttä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, miten lohduton hänen tiensä on ollutkaan ja loppu pahimmasta painajaisesta. Pystyvätkö edes kauhuelokuvien käsikirjoittajat kuvittelemaan moista? Aina paha olo, pelko. Onko meidän elämämme ollut liian helppoa, kun Suomessa ei ole ollut sotaa kymmeniin vuosiin ja muutama sukupolvi on kasvanut täysin kieroon? Eikä pystytä enää aikuistumaan ja ottamaan vastuuta. Ja ketään ei koskaan saa syyllistää.
En ole itse mallikelpoinen kasvattaja ja monta asiaa tekisin toisin ja kadunkin montaa tehtyä tai tekemättä jäänyttä, mutta silti se, että lasta pitää rakastaa ja kunnioittaa ja myös antamalla rajoja, on iskostunut mieleeni. Harvoin enää näkee lastenvaunuja työntävän äidin ilman kädessä olevaa älylaitetta ja miten paljon jää kokematta tärkeitä hetkiä elämässä, kun koko ajan pitää olla somessa. On facea, twitteriä, tinderiä. Ja koko elämä jää elämättä, kun eletään vain niiden kautta, eikä olla läsnä aidosti.
Luin joskus yleisönosastokirjoituksen, jossa joku oli kiinnittänyt huomiota sairaalan päivystyksessä olevaan äitiin ja lapseen. Lapsi oli kovin sairas ja kaipasi lohdutusta ja nojautui äitiinsä. Mutta äiti ei reagoinut mitenkään, selasi vain puhelintaan. Samoin, joskus pieni lapsi koetti aamulla matkalla päiväkotiin kertoa jotain äidilleen ja nyppi tätä hihasta, mutta äiti vain puhui puhelimessa. Se lapselle tärkeä asia varmaan jäi sanomatta ikuisiksi ajoiksi. Lapsia ei ole nykyaikana pakko hankkia.
Jos elää mieluummin muunlaista elämää, miksi ei valitse sitä? Vauvantuoksuinen ihanuus on pian ohi ja sitten jo arki alkaakin kyllästyttää ja ruvetaan katselemaan vihreää ruohoa aidan toisella puolella. Kaivataan sitä kuuluisaa omaa aikaa. Sitten eron jälkeen sitä on, kun lapsi on ehkä vuoroviikoin toisella vanhemmallaan. Ja sitten, kun uusi puoliso on kuvioissa, hankitaan taas se vauva ja kierto alkaa alusta. Arjen sietokyky on täysin kadonnut. Sitten toiset vanhemmat tekevät vain rahaa ja ne lapset ovat tiellä siinäkin elämässä. Adoptiovanhemmiksi pääsee vain tiukan seulan kautta, mutta biologisten vanhempien ei tarvitse olla vastuullisia ollenkaan. Neuvolassa pitäisi ehkä antaa jonkinlaista kasvatusta tähänkin asiaan.
Jos jokainen koettaisi hoitaa sen oman tonttinsa, vaikka elämä ei helppoa olekaan, voisiko tämä maailma muuttua vähän paremmaksi? Ja voisiko joku (julkkis?), jolla on valtaa ja keinoja, yrittää tehdä jotakin tämän asian eteen? Jättäisi muutaman ulkomaanmatkan ja kynsien pidennyksen väliin ja tekisi sen sijaan jotain hyödyllistä. Kuinka monta elämää on mennyt ja menee hukkaan näiden kiusaamisten vuoksi? Kiitos heille, jotka järjestivät kynttilätapahtuman ja toivottavasti se jatkuu tästä lähin joka vuosi!
Atso kuoli turhaan, mutta unohtaa me emme saa! Tässä tapauksessa kaikki on myöhäistä, mutta monen muun kohdalla ehkä ei vielä ole. Ja toivon todella ja rukoilen sitä joka päivä, että vaikka uhria ei olisi kastettu ja konfirmoitu, enkeli tai Jumala itse olisi ottanut häntä kädestä kiinni ja taluttanut rajan yli kirkkauteen. Ilman sitä uskoa ja toivoa paremmasta paikasta, tietoisuus tästä hirveästä tapahtumasta on mahdoton kestää. Kaikkea hyvää ja jaksamista kiusatuille ja heidän perheilleen ja kaikille, jotka ovat tämän tapahtuman vuoksi kokeneet ja kokevat edelleen valtavaa tuskaa.