En minä suhtaudu alentuvasti ihmisiin, jotka ovat kokeneet lapsuudessaan traumoja. Sympatiani ovat tällaisten ihmisten puolella, ja toivon, että he pääsisivät traumoistaan irti ja saisivat perusturvallisuudentunteensa ja luottamuksensa toisiin ihmisiin takaisin. On hätkähdyttävää, kuinka monella kiihkeällä ns. anti-annelistilla on ollut jollain tavalla traumaattinen lapsuus ja erityisesti huonot välit äitiinsä. Ihmisten käsitykset toisista ihmisistä muotoutuvat elämän aikana, ja silloin kuin ihmiset haluavat uskoa, vaikka todistusaineiston ja kaiken järjen vastaisesti, pahaa jostakusta toisesta, voi tämän suhtautumisen usein peilata henkilön elämässään kokemiin traumoihin, jotka ovat häntä muuttaneet.Tara kirjoitti:kevätpörriäiselle edellä:
Jotkut suhtautuvat lapsuudessa koettuihin traumoihin kuin ne antaisivat heille oikeuden suhtautua tällaisiin ihmisiin alentuvasti, koska mitään toivoahan he eivät näe, että traumoista useimmiten myös selvitään, siitä huolimatta, että itseään täynnä olevia ja kylmiä ihmisiä maailmassa riittää. Ei mikään ole niin helppoa kuin olla suupaltti moukka.
Tämä ero on nimittäin harvinaisen selkeä annelisti/anti-annelisti -jaottelulla.
Tietysti myös annelisteilla voi olla lapsellisen luottavainen käsitys ja suhtautuminen toisiin ihmisiin ja he naiivisti uskovat toisista vain hyvää, jos eivät ole kokeneet elämässään ns. kovia. Mutta olen havainnut pelkästään palstalla kaikkien luettavissa olevien "tunnustusten" perusteella, että anti-annelisteissa on suorastaan hätkähdyttävän moni kokenut ns. traumaattisen lapsuuden tai aikuisuuden. Olen löytänyt 12 tällaista tunnustusta, ja varmaankaan kaikki eivät edes ole asioitansa täällä julkisesti kertoneet. Annelistien puolelta en ole löytänyt yhtään kovan elämän kokemusta. Kyllähän tämmöinen nyt jotain jo kertoo, on ainakin hyvin mielenkiintoinen seikka.