damfin kirjoitti: Su Helmi 04, 2024 1:09 am
kuusenalla kirjoitti: La Helmi 03, 2024 11:09 pm
damfin kirjoitti: La Helmi 03, 2024 10:43 am
Se että tuota
laskua ja sen pituutta tuonne harjanteen päälle ei ymmärretty voi johtua väsymyksestä ja siitä että ehkä siinä laskussa on kaaduttu ja menty hieman holtittomasti alas, siinä samalla kadotettu suksia ja sauvoja, ja
pöllähtäneenä oletettu että siinä oikean reitin alueellakin on jokin lasku Lehmäkeron rinteeltä Taivaskeron rinteen suuntaan.
On kyllä aika vaikea uskoa, ettei noin jyrkkää ja pitkää laskua
huomattaisi.
Jos tuo viestini nyt on ihan pakko vääntää muotoon että olisin väittänyt että laskua ei olisi huomattu niin keskustelu on tosiaan turhaa.
Tarkoituksena ei ole ymmärtää tahallaan väärin eikä vääntää mihinkään muotoon. En vain kykene kuvittelemaan kuvaamaasi tilannetta juuri noin. Äiti (ja ehkä poikakin) olisivat siis olleet jo tilassa, jossa maaston muotoja ja juuri pari minuuttia sitten tehtyä laskua ei enää pöllähtäneenä ja kaatuneena muisteta. En sano, että väitit näin. Sen sijaan sanon, että jos äiti olisi muistanut tämän juuri lasketun laskun (joka varmuudella tehtiin), hänen olisi kuulunut ymmärtää, että ollaan vähän pidemmässä alamäessä. Väitän, että jokainen
järjissään oleva hiihtovaeltaja kyllä huomaa juuri laskeneensa sadan metrin korkeuseron puolen kilometrin matkalla. Tuollainen rinne vaatii sellaista fyysistä tarkkaavaisuutta, että sen huomaa kyllä tehneensä. Lasku kesäreitiltä häkesoittopisteseen ei oleellisesti eroa esimerkiksi Rukan etu- tai Kelorinteestä jyrkkyydeltään eikä korkeuseroltaan.
Tämä perustuu siis omaan kokemukseeni hiihtovaeltamisesta ja siitä, miten maasto tulkitaan sukset jalassa. Kuvaamasi skenaario on mahdollinen, mutta pidän sitä epätodennäköisenä oman kokemukseni ja hiihtovaelluskirjallisuuden valossa.
Mutta saatat olla oikeilla jäljillä, jos tätä asiaa pohditaan vähän toiselta kannalta. Millaisessa mielentilassa ER soitti hätäpuhelun?
Tuo "järjissään" ei tarkoita, että tehdään kaikkein fiksuimpia tai järkevimpiä johtopäätöksiä. Virheethän johtivat ER:n ja SR:n tuonne kuruun. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen kysymys: voiko tehdä suunnistusvirheen, vaikka ymmärtäisi olleensa jossain alamäessä? Voi tietysti. Voi ensinnäkin ignoroida tuon juuri kuljetun alamäen, jos se ei vastaa omaa käsitystä siitä, missä ollaan. Tällöin kuvaamasi skenaario on ihan mahdollinen. Lasku huomattiin ja ymmärrettiin, mutta sitä ei kuitenkaan otettu huomioon. Miksei?
Eksymistilanteessa ihminen joutuu pahenevaan paniikkiin. On hyvin suuri tarve vain fyysisesti paeta tilanteesta. Näin voi käydä, vaikka ei olisi hypotermiaa eikä kaatumisesta johtuvaa pöllähdystä tai mitään muutakaan. "
Mikseivät reittimerkit näy?" "Missä me olemme?" Rauhoittaakseen itseään ihminen usein uskottelee, ettei olekaan harhautunut. Tähän viittaa myös hätäpuhelun sisältö tässä tapauksessa. Luultiin, että ollaan edelleen reitillä -
jopa tosiasioista ja omista havainnoista piittaamatta.
"Initially a refusal to admit you are lost and a tendency to act out “convincing oneself that you are ok” leads to urgently forging onward. This denial can help us cope with the rising panic, but it eventually peters out and may even make us more disoriented. So we move on to another approach - a massive action strategy. The emergency is realized, but the response is frenetic massive action (running, fast walking). This keeps the rising panic at bay, providing a sense that “I’m on this”, but it burns precious energy and can make you vulnerable to fast but poor decision making and even physical injury (slipping, falling). "
https://spectrumcbt.com/writing-1/2019/ ... n-the-wild
Hätäpuheluhan soitetaan hädässä. Sellaisessa tilanteessa ihmisen looginen päättelykyky on valitettavasti usein huonoimmillaan.
"90 percent of people make things a lot worse for themselves when they realize they are lost—by running, for instance. Because they are afraid, they can’t solve problems or figure out what to do. They fail to notice landmarks, or fail to remember them. They lose track of how far they’ve travelled. They feel claustrophobic, as if their surroundings are closing in on them. They can’t help it; it’s a quick-fire evolutionary response."
A common problem faced by air-ambulance crews is the inability of those making the emergency call to identify where they are or describe their location, a cognitive misstep that is almost certainly caused by stress. "No one gets smarter under stress," says Morgan. "The question, really, is who gets dumb faster."
https://www.wired.com/story/why-humans- ... y-get-lost
Kyse ei siis välttämättä ole siitä, huomasivatko ER ja SR laskeutuneensa kuruun. Lasku on saatettu havaita, rekisteröidä ja jotenkin ymmärtääkin. Eksymispaniikkiin joutuva ihminen ei kuitenkaan välttämättä tuossa hädässä enää tee rationaalista sovitusta karttaan tai muistikuvaan maastosta. On ikäänkuin kaksi mieltä, rationaalinen mieli, joka on rekisteröinyt laskun ja ehkä miettii, pitiköhän tämän tulla jo tässä ja mikseivät reittimerkit enää näy, ja sitten paniikkimieli, joka huutaa, että kyllä me nyt vain olemme reitillä tästä huolimatta, jatketaan nyt vain eteenpäin.
Mitä enemmän olen nyt tämän keskustelun myötä lukenut eksymisen psykologiasta, sitä tärkeämpänä alan pitää huolellista navigointiin varautumista. Tällaisissa olosuhteissa kolmoisvarmistuskaan ei olisi ollut liikaa: 1) kartta, kompassi, 2) puhelimeen esiladatut kartat ja puhelimen gps, 3) erillinen GPS-laite (esim. jokin Garminin laite tms). Tuo viimeinen ei ole tarkin (tai riippuu, saako siihen maastokartat ladattua), mutta helpoin käyttää pakkasessa. Kolmoisvarmistusta pitäisi sitten myös käyttää. Pienikin sijainnin tarkistus auttaa taas navigoimaan oikeaan suuntaan myös kompassin ja kartan avulla.
