MURHA.INFO

Myhre on ollut kirjoittajana tällaisessa artikkelissa/tutkimuksessa:

Anal findings in children with and without probable anal penetration (2013): A retrospective study of 1115 children referred for suspected sexual abuse
Child Abuse & Neglect, Volume 37, Issue 7, Pages 465-474
Arne K. Myhre, Joyce A. Adams, Marilyn Kaufhold, Jennifer L. Davis, Premi Suresh, Cynthia L. Kuelbs


Kyllä häneltä löytyy melko paljon tutkimusta samankaltaisista aiheista, erityisesti 2010 jälkeen.
Harmi, ettei näitä tutkimuksia tahdo saada luettavaksi mistään.

Naakka on oikeassa, Myhreä on vaikea sijoitta siihen ryhmään joka tuomitsee (MJE) ja myöskin siihen(Finnilä Santtila) joka vapauttaa pedofiilit. Hän on siis MJEn kaveri. Annelin Seri-jutussa hän todisti, että ummetuksesta johtunut peräsuolen pullistuma oli tulosta isosta peniksestä. Hän asettui siis suomalaista erikoislääkäriä vastaan ja ilmeisesti eliminoi hänet

http://www.nkmr.org/sv/import/377-artik ... ut-ahnlund

”Ett sextiotal av dem transporterades sommaren 1992 till regionssjukhuset i Trondheim där deras mödomshinnor besiktigades. Man gjorde "positiva fynd" på 23 av dem.
Ingen hade då i större skala undersökt hur hymen hos icke våldförda småbarn såg ut och vilka avvikelser från en tänkt standardmodell som där kunde finnas. Under de få år som gått sedan processen har man lärt sig en del om den saken och det är nu klarlagt att det som kan kallas normaliteten tillåter betydligt större variationer än man dittills trott.”

60 lapsista tapaus Bjugnissa lähetettiin Trondheimin sairaalaan jonkinlaisiin ”neitysyystutkimuksiin.” Löytyi 23 positiivista löydöstä (mitä sitten tarkoittaakaan)?

Sitten tekstissä selostetaan, ettei silloin tiedetty mikä on normaali ja mikä on poikkeama normaalin mittakaavoissa pienten lasten immenkalvoissa.

Mutta siis joka tapauksessa Arne K. Myhre oli Trondheimissa lääkärinä tänä aikana vuonna 1992, hän siis oli mukana immenkalvotutkimuksissa, jotka koskivat tapaus Bjugnia.

Mitä Arne K. Myhre sanoi oikeudessa Anneli Auerin lasten immenkalvoista vai sanoiko jotain?

Joki-Erkkilän ja norjalaisen Myhren suhdetta Auerin lsh-tapauksen tiimoilta arvioitaessa on otettava huomioon, että Joki-Erkkilä viittaa väitöksessään 15 kertaa Myhren tutkimuksiin eri vuosilta - alla ote Joki-Erkkilän väitöksen lähdeluettelosta:

Myhre AK, Bemtzen K, Bratlid D (2001): Perianal anatomy in non-abused preschool children. Acta Paediatr 90:1321-1328.

Myhre AK, Berntzen K, Bratlid D. (2003): Genital anatomy in non-abused preschool girls. Acta Paediatr 92:1453-1462.

Myhre AK, Myklestad K, Adams JA (2010): Changes in genital anatomy and microbiology in girls between age 6 and age 12 years: a longitudinal study. J Pediatr Adolesc Gynecol 23:
77 - 85.

Myhre AK, Adams JA, Kaufhold M, Davis JL, Suresh P, Kuelbs CL (2013): Anal findings in children with and without probable anal penetration: a retrospective study of 1115 children referred for suspected sexual abuse. Child Abuse Negl 37:465-474.

MINNA JOKI-ERKKILÄ: Child Sexual Abuse Interpreting medical statement conclusions
and biological evidence detection in the criminal legal process (Ss. 83 - 84.)

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/ ... sequence=3

Teokset ja artikkelit siis vuosilta 2001 - 2013. Alla viittaukset neljännestä eteenpäin
(edeltävät viittaukset tutkimusvälineistöön ja -asentoihin).

Myhre’s study (2003) with non-abused children showed that the size of the hymenal orifice may be gaping so that you may even see the cervix of the uterus if the child is well relaxed during the examination. A gaping orifice cannot be used as an indicator of CSA (Berenson et al. 2002, Ingram et al. 2001).

Redness in the genital area may be detected in non-abused girls (Myhre et al. 2003). It is common in the vulvar or in the perianal area in superficial bacterial infections and it may also result from inflammation, poor hygiene, acute trauma, dermatological disease, allergy, chemical reaction, or it can be seen after sexual abuse if the examination is performed within seven days of the incident (Royal College of Peadiatrics and Child Health 2008, Hobbs and Wright 2014).

Vaginal discharge is found in 2-3% of non-abused prepubertal girls (McCann et al. 1990b, Myhre et al. 2003).

Transections have not been found in the posterior hymen in non-abused prepubertal children (McCann et al. 1990, Berenson et al. 1992, Berenson 2000, Heger et al. 2002b, Myhre 2003).

The significance of anal findings may be hard to interpret and the medical conclusions need to include differential diagnostics and the child’s clear disclosure (Myhre et al. 2013).

Anal fissures are common findings in children with passing large hard stools, constipation, dermal or gastrointestinal diseases (Royal College of Peadiatrics and Child Health 2008, Adams 2008, Hornor 31 2009), but also frequently reported in sexually abused children with a disclosure of anal penetration (Pierce 2004, Royal College of Peadiatrics and Child Health 2008, Hobbs 2012, Myhre et al. 2013).

Anal lacerations are reported in 1% of legally confirmed CSA victims (Adams 1994). Myhre’s and colleagues’ study (2013) evaluating anal findings in children with or without probable anal penetration showed a positive association between anal penetration and anal soiling, anal fissures, anal laceration and total anal dilatation.

The Royal College of Pediatrics and Child Health (2008) suggests that anal scars are associated with anal abuse because Myhre’s study (2001) of nonabused children (n=305) did not detect any anal lacerations.

Total anal dilatation has been reported significantly more often in children with probable anal penetration (Myhre et al. 2013).

Anal dilatation has also been detected in one study of non-abused children depending on the examining position; in the left lateral position in less than one per cent and more often (5%) in the knee-chest position (Myhre et al. 2001), but in another non-abuse study
it was not detected in children of 18 months or younger (Berenson et al. 1993b).

If (1) time for healing (time frame from alleged sexual violence to medical examination), (2) differential diagnostics, (3) child’s history of CSA, (4) other objective evidence, (5) type of violence, injury mechanism (6) the amount of force used in the incident, (7) degree of the primary injury, or (8) pubertal developmental status are not included to the evaluation
of suspected sexual violence, an inadequate interpretation of the anogenital findings may lead to a serious risk of misinterpretation in the criminal legal process. These are highly important factors when analyzing the presence of anogenital injury, but also basic knowledge of normal anatomical (Berenson et al. 1992, Berenson 1993ab, Berenson 1994, Heger et al. 2002b, Myhre et al. 2003, Hobbs 2012) and hormonal variety and developmental changes (Berenson and Grady 2002, Myhre et al. 2010) in the genital area are important for the interpretation of physical findings. (Alleviiv. ja ital. Zem.)

Myhren tutkimus vaikuttaa viittaavan siihen, että anaali-genitaalialueilla ilmenee normaaleja variaatioita ja kehityksellisiä asteita, ja differentiaalinen (vaihtoehtoja punnitseva ja poissulkeva) diagnoosi on lsh-tapauksissa välttämätöntä. Eli kaikki "vauriot" eivät kieli itsestäänselvästi hyväksikäytöstä.

Lapsen kertomus jää tällöin erityisen tärkeään asemaan. Samaan päätyi Joki-Erkkilä, kun
hän korosti "suunnatonta paranemiskapasiteettia". Joki-Erkkilä otti mukaan oikeuslääketieteellisen tutkimuksen, missä arvioitiin minkä aseman lääketieteelliset
lausunnot ovat saaneet lsh-tuomion päätöksentekoprosessissa - eikä ollut yllätys, että
lausunnot olivat keskeisessä asemassa.

Myhre päätyy korostamaan siis lapsen kertomusta ("the child’s clear disclosure"), kun
varmuudella erottelevia lääketieteellisiä tekijöitä ei ole. Ja vaikuttaa, että Myhre katsoo
kertomuksen olevan osa diagnostiikkaa - lääkäri kuulee kertomuksen ja etsii - ja
mahdollisesti myöslöytää - sitä vastaavia jälkiä ( = etsivä löytää).

Sama metodi on Joki-Erkkilällä Auerin lsh-tapauksessa: fyysistä tutkimusta ja kertomusta
ei pidetä erillään, vaikka käsittääkseni muussa rikostutkimuksessa "teknisen tutkimuksen"
ja "taktisen tutkimuksen" pitäminen erillään on keskeistä.

Käsittääkseni lsh-tapauksissakin olisi tärkeää pitää erillään fysiologinen tutkimus ja
lapsen kertomus, että voidaan verrata, missä määrin tulokset vastaavat kertomusta.
Myhre sen paremmin kuin Joki-Erkkiläkään eivät kiinnitä tähän huomiota.

Vaikuttaa siis, että tietynlainen epätoivo tieteellisesti todistetun seikan suhteen, että hyävksikäytöstä ei välttämättä jää sellaisia jälkiä, mitkä voitaisiin erotella
"normaalilöydöksistä", ajaa korostamaan "lapsen kertomuksen" merkitystä, mille ei siten
tarvitse löytyä mitään tukea tutkivan lääkärin löydöksistä. Ja helposti unohtuu pieni sana Myhren artikkelissa: "child´s clear disclosure" - mitä sillä tarkoitettaneenkin.

Anal lacerations are reported in 1% of legally confirmed CSA victims (Adams 1994).


Eli yhdellä prosentilla lapsista, joita oli käytetty hyväksi, oli anaalialueen haavoja. Yhdellä sadasta siis.

Ja kun otetaan huomioon termi "legally confirmed" ja tiedetään, että myös Auerin lasten "vammat" ovat tästä lähtien "legally confirmed", niin jokainen väärä tuomio vahvistaa mahdollisia vääriä oletuksia tulevaisuudessa. Tulevissa tapauksissa taas vedotaan vaikkapa Auerin lasten vammoihin tai vammattomuuteen ja voidaan tällä perustella joku tuomio. Lopulta asiasta tulee tunnettu totuus. Tämän vuoksi väärintehdyt diagnoosit ovat äärimmäisen vaarallisia, koska tutkimukset ja tilastot tekevät niistä faktaa, johon myöhemmin vedotaan.

sisotalo kirjoitti:

Nicht schuldig kirjoitti: Onko professori Arne K. Myhre ollut todistamassa Anneli Auerin seksuaalirikosoikeudenkäynnissä mahdollisesti Minna Joki-Erkkilän vai kenen pyynnöstä, jos Joki-Erkkilän niin mistä hän tuntee Arne K. Myhren ja tapasivatko he mahdollisesti erään saksalaisen professorin luennolla?

Myhre on MJE kumppani. Hänet kutsuttiin Tampereelle 2010 suureen seminaariin, jonka MJE järjesti. He kuuluvat niihin ihmisiin jotka "puolustavat lapsia" vanhempiaan ja lastentarhan opettajia vastaan. Heiltä lohkeaa tuomio. Toinen porukka ryhmittyy Santtilan ja Fnnilä ympärille. Sen esikuvana on Elisabeht Amerikasta. He "pelastavat lapsia"

Näiden kahden porukan dogmatismi hallitsee oikeussalia. On sattuman varasta kumman linjalle oikeus kääntyy. Kaikki on kuitenkin salaista, kritiikkiä ei tarvitse pelätä kuin joskus Ruotsissa jossa salaisuus on onnistuttu murtamaan ja "pedofilejä" vapautettiin pitkistä vankilatuomioista.

NS tekee hyvää työtä kertomalla Saksan tilanteesta.

Sisotalo kirjoitti 13.9.2015:

Lasten seksuaalista häirintää koskevassa tutkimuksessa on pääpaino kertomuksen todenperäisyydellä. MJE suuri heikkous on, että hän on asenteellinen juuri tässä suhteessa. Kirjanen Taksikuski antaa hieman uutta valoa tähän asiaan. Syyttäjä oli hankkinut Norjasta todistajan
[size =85]”Hovioikeudessa puolustuksen todistaja lastenkirurgian dosentti Harry Gustav Lindahl esitti, että lääkärinlausunnossa todettu arpi oli tyypillinen seuraus kroonisesta ummetuksesta. Syyttäjä hankki todistajaksi norjalaisen professorin Arne Kristian Myhre, jonka mielestä arpi on hyvin todennäköisesti syntynyt penetraatiosta[/size]”
Ari Lahdenmäki. ”Long Play 31: Taksikuski”.

MJE ja Myhre luennoivat samassa konferenssissa September 19, 2011:
Sexuella övergrepp mot barn: Rollen av expertutlåtanden i Legal Utfall

Jenni Niemi, Polisyrkeshögskolan, Finland, Noora Ellonen, Tammerfors universitet, Finland, Minna Joki-Erkkilä, Tammerfors universitetssjukhus, Finland
Anal fynd hos barn med och utan anal penetration. Preliminära resultat från en retrospektiv studie. Myhre AK, St. Olavs Universitetssjukhuset, Norge

Tässä on siis hankittu todistaja, jonka mielipiteestä MJE on voinut varmistua jo siinä vaiheessa kun hän teki ratkaisevat tutkimukset lasten peräaukosta. Näitä kahta todistusta ei voi pitää toisiaan vahvistavina vaan ne on tehty tuttavuuden perusteella. Asiasta on maailmalla tuhansia asiantuntijoilla, jotka voisivat antaa suomalaisen lääkärin tavoin asiallisen todistuksen. Henkilöitä, jota ovat juuri perehtyneet lasten peräaukkoon, ei näitä "pedofiilien paljastajia"

Ensinnäkin Minna Joki-Erkkilä on tullut sairaslomalta töihin tietoni mukaan todennäköisesti 1.8.2011 tai hyvin lähellä tätä päivämäärää, sitä ennen hän oli työkyvytön psykiatrin toimesta, jonka hän siis on itse kertonut julkisuudessa.

Nyt Arne Myhre olisi ollut Suomessa sekä 2010 Minna Joki-Erkkilän kutsumana että syyskuussa 2011, jolloin siis Anneli Auerin lapsia on tutkittu ja syytteitä oltiin tekemässä seksuaali - ja pahoinpiteltyrikoksista? Arne Myhren aiheena olisi ollut anaalilöydökset seksuaalisessa hyväksikäytössä.

Tieto on varsin mielenkiintoinen.

Tutkiko itse asiassa Arne Myhre Anneli Auerin lapset tai ehkä pojan? Mitä tekemistä on spektogrammiin perustuvilla valokuvauslaitteilla ja UV-valolla toistensa kanssa? Tekikö mahdollisia arpitutkimuksia tosiasiassa tiimi? Kuuluiko siihen Arne Myhre?

Tämä on ilmeisesti se konferenssi, johon Sisotalo viittaa eli 18.-21.9.2011.

Tässä on yksi näitä järjestäjiä ollut ilmeisesti Minna Joki-Erkkilä:

"Minna Joki-Erkkilä, Doctor of Medicine, Tampere University Hospital, Finlandi (Marketing and Fundraising)"

Tässä konferenssissa on ollut yhtenä pääpuhujana Carolina Øverlien Norjasta, joka viittaa Arne Myhreen eräiden tekstiensä lähdeviitteinä.

Sitten siellä on ollut eri workshopeja, joiden puhujat eivät ole tässä tiedossa. Mutta se, että Myhre ja Joki-Erkkilä olisivat täällä tavanneet todellakin syyskuussa 2011, ei ole laisinkaan mahdotonta. Jos näin siinä tapauksessa Myhre olisi ollut Suomessa juuri sinä aikana, kun Anneli Auerin lapsia tutkittiin.


http://www.adressa.no/nyheter/sortronde ... 064112.ece

"Jeg har ikke selv gjennomgått bildene fra Bjugn-saken med tanke på å etterprøve funnene, men det ble jo gjort for cirka to år siden av professorene Joyce Adams og Astrid Heger. Disse tilhører det absolutte toppsjiktet av ekspertise på området, og når de ikke fant at noe sikkert galt, er det vel rimelig å tro at dette stemmer, skriver Arne K. Myhre på e-post fra USA. "

Näyttäisi siltä, että Arne myhre ei mielellään nyt ottaisi vastuuta tästä Bjugn tapauksesta vaan tässä ilmoittaisi, että hän ei olisi uudelleen läpikäynyt näitä Bjugn tapauksen aineistoja, mutta sen sijaan pari vuotta sitten olisivat professorit Joyce Adams ja Astrid Heger tutustuneet tähän uudelleen. Omasta mielestäni tässä lukee niin, että koska nämä kaksi alan huippua eivät löytäneet mitään uutta niin asia olisi sitten siinä.
Ilmeisesti tapahtumia on sitten tutkittu huomattavasti myöhemmin eli pitkälti yli 10 vuotta jälkeenpäin nimenomaan lääketieteellisiä löydöksiä.

Artikkelin aluksi mielestäni kerrotaan, että monet ihmiset Bjugn tapauksen jälkeen eivät enää luottaneet fyysisiin todisteisiin, joita lääkärit löysivat immenkalvoista.

"I fjor ble det publisert to nye studier av John McCann, som viste at de aller fleste skader i underlivet etter overgrep gror med komplett normalisering."

Sitten Myhre vetoaa McCann tutkimuksiin, käsittääkseni nämä olivat kyllä jo silloin vuonna 1992 saatavilla, jos en erehdy, mutta onhan se kieltämättä epämiellyttävää olla ollut osana tämän tyyppisessä jutussa, jossa oli käsittääkseni 62 lähes yhtäpitäviä väittämiä esittänyttä lasta, jotka eivät kaikki tunteneet toisiaan henkilökohtaisesti millään tasolla vanhemmista puhumattakaan. Sama ongelma oli muuten Montessorissa, lapset eivät tunteneet kaikkia lapsia vaan ketju meni niin, että yksi lapsi ilmoitti aina jonkun lisää, eivätkä syytetyt myöskään tunteneet toisiaan.

Tämä kirjoitus oli pakko kääntää kokonaan. Kirjoitus on vuodelta 1995 Zeit- niminen lehti.

http://www.zeit.de/1995/22/Zeuge_ohne_Wert

TODISTAJA ILMAN ARVOA

Lasten hyväksikäyttösyyte kaatui oikeudessa, koska suggestiiviset kysymykset tekivät lasten lausunnoista arvottomia.


Kun kaikki oli turhaa, ihminen miettii mielellään mitä tästä voisi oppia. Näin tapahtui viime viikolla, kun Muensterin käräjäoikeuden puheenjohtaja tuomari Klaus-Dieter Walden julisti tuomion niin kutsutussa Montessori-prosessissa. Selvitettävänä oli se, että oliko lastentarhanopettaja Rainer M. käyttänyt lapsia hyväkseen Borken ja Coesfeld –nimisissä kaupungeissa ? Oliko hän kiduttanut heitä sadistisesti? Oliko hän käyttänyt heitä yhdessä muiden kanssa pornografisiin tarkoituksiin kuten yli 50 lasta oli kertonut? Lähes kaksi ja puolivuotisen käsittelyn, noin sadan todistajan kuulemisen, kahden asiantuntijalausunnon, kolmen professorin lausunnon ja 120 käsittelypäivän jälkeen täytyi oikeuden myöntää: ”Emme onnistuneet saamaan totuutta selville.” Tuomio: In dubio pro reo. Vapaus.

”Jos tämän prosessin kokemisessa on ylipäätään jotain positiivista, se on oivallus siitä, että hyväksikäyttötapauksissa on absoluuttisen ratkaisevaa se, että onko lapsia kuulusteltu täysin ilman ennakkoluuloja ja täysin ilman suggestiota."

Tällä tuomari vihjaisi, että tällä tapauksella tulisi olemaan merkitystä kauan jälkeen oikeuskäsittelyn. Syyte kaatui siihen epäilykseen, että vanhemmat olivat itse kyselyillään tuottaneet kauhistuttavat lasten kertomukset. Voiko tällaista syytettä koskaan ilman epäilyksiä kumota? Ovatko tuomiot lasten hyväksikäyttötapauksissa ylipäätään enää mahdollisia?

Oikeuden neuvottomuus johtui lasten kertomusten kehittymistä. Ne kasvoivat hitaasti pelottavaksi tulvaksi.

”Rainer laittoi sormensa peppuuni”, kertoi neljävuotias Michael 7. marraskuuta 1990 eräälle äitinsä ystävättärelle. Kolme kuukautta perhe viivytteli kunnes se 25. helmikuuta 1991 kertoi päiväkodin johdolle epäilyksistään. Tähän mennessä nuhteeton, aktiivinen, pidetty opettaja irtisanottiin ja hänestä tehtiin ilmoitus poliisille. Vanhemmat alkoivat kysellä lapsiltaan.

”Tehtävänä oli selvittää, mitä on tapahtunut, mitä ei ole tapahtunut”, sanoi tuomari Walden. Mitä on tapahtunut, mitä ei ole tapahtunut? Siinä tuskin järki auttaa eteenpäin. Toiselle se sanoo, ettei näin pitkälle viety hyväksikäyttö edes olisi mahdollista – toiselle se sanoo, että kyllä se olisi voinut tapahtua niissä päiväkotien pienissä huoneissa. Oikeus tarvitsee todisteita. Niitä olivat vain lasten todistajanlausunnot.

Todistusaineistona lasten lausunnoilla ei ole vain vähäinen merkitys. Kolmevuotias, näin osoittavat monet tutkimukset, voi olla yhtä hyvä todistaja kuin aikuinen. Tuomioistuin yritti selvittää lasten lausuntojen todenmukaisuutta tunnetulla menetelmällä analysoimalla uskottavuutta logiikan ja yksityiskohtien määrän avulla. Näillä kriteereillä kaksi asiantuntijaa Lioba Fricke ja Ursula Krueck tekivät asiantuntijalausuntonsa. He totesivat, että noin puolet lasten kertomuksista oli ”osittain uskottavaa”.

Sitten tapahtui käänne.

Kesällä 1994 psykologian professori Guenther Köhnken Kielin yliopistosta sai puolustukselta toimeksiannon selvittää onko uskottavuuslausuntojen tekeminen näiden kriteerien perusteella ylipäätään mahdollista sellaisissa tapauksissa, joissa lausuntoja on jo väärennetty esimerkiksi suggestiivisilla kysymyksillä.

142 sivua asiantuntijalausuntoa. Köhnken on kokeellisen psykologian asiantuntija. Hänen alueensa on muististruktuurien muutokset laboratoriokokeissa. Nyt astui tiede vastakkain elämänkokemukselle. Ursula Krueck, joka oli tehnyt jo noin 2000 asiantuntijalausuntoa, oli jättänyt huomioon ottamatta ”uutta tutkimusta” – näin väitti puolustus.

Köhnken tutki koko poliisin ja oikeudenkäynti materiaalin lävitse. Hän listasi noin 30 vihjettä suggestiivisesta vaikuttamisesta. Jotkut vanhemmat olivat kiivaiden vanhempien iltojen jälkeen täynnä paniikkia alkaneet jatkuvasti kysellä lapsiltaan asioista. He anelivat lapsen lausuntoa, he maanittelivat lahjoilla (”polkupyöräkypärä”), he uhkailivat (”et mene nukkumaan, ennen kuin”).

Coesfelderin tukipiste seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan ”Zartbitter” esitti teesin, ”Joko uskotte Raineria, tai sitten lasta” ja näin koko perspektiivi rajoittui ajatukseen ”Hyväksikäyttö on tapahtunut.” Vielä fataalimpaa oli neuvonta, jonka antoi Muensterin lapsi- ja nuorisopsykiatrian johtaja Tilman Fuerniss, jonka opeista lasten vanhemmat poimivat yhden lauseen ”Mitä Rainer olisi voinut tehdä?”, jonka tarkoitus oli purkaa estoja tai sitten vain edistää mielikuvitusta?”

Kun jatkuvilla kysymyksillä lapsen ”ei” vain johtaa paineeseen kysyä lisää, kun jokainen myöntävä lause aloittaa kysymysten esittämisen uudelleen, ovat sekä lapset että vanhemmat joutuneet ansaan, jossa epäily hyväksikäytöstä vain voimistuu eikä mikään enää mitätöi sitä.
Vedenpitävä järjestelmä.

En usko että näin on menetelty Auerin tapauksessa. Se ainoa julkinen lähde 38 sivua Auerin pojan kertomusta, joka osoittaa aivan päinvastaista. Kuuntelija, psykologi Nuotio antaa pojan puhua aivan mahdottomia murhayön tapahtumista ja jopa osallistuu kehoittavasti, mutta ei painosta.

Lainaus:" Prosessin kulku
Puoliumpinaisessa instituutiossa prosessi etenee siten, että insestin oivaltaa ensiksi, kuten edellä on kuvattu, joku lapsen lähityöntekijä, joka sairaalassa voi olla esimerkiksi omahoitaja. Työryhmän sisäisestä tilanteesta riippuu, uskaltaako hän puhua havainnoistaan ja saako hän hyväksyntää niille vai joutuuko hän "omituisen" rooliin. Mikäli osastoyhteisö tai sen osa läpäisee insestitiedon herättämän tunnesokin, ongelmaan tuntuu olevan kiinnostusta, ja tukea saadaan myös instituution ulkopuolisesta yhteisöstä. Kun lääkärit ja psykologit oivaltavat insestin tosiasiallisuuden ja heillä on mahdollisuus viedä asiaa laajemmin eteenpäin, alkaa kuitenkin syntyä yhteisön kriisi, joka linnoittautuu nopeasti yhteisön valtataistelurakenteisiin. Eri osapuolet suhtautuvat aluksi lähinnä "naureskellen". Tässä vaiheessa puhutaan toisinajattelevien psyykkisistä ongelmista ja ammattitaidottomuudesta. Kaunis esimerkki tästä oli Freudin insestiesitelmän vastaanotto Wienin psykiatrien ja neurologien yhdistyksessä: Freud leimattiin naurettavaksi, ammattitaidottomaksi tiedemieheksi (Freud 1896).

Kun yhteisön valtataistelu keskittyy insestin ympärille, "naureskelu"-asenne katoaa, ja syntyy paranooisen uhkan vaihe, "pelko ja kauhu" -asenne: aletaan uhata työpaikan menettämisellä ja oikeustoimilla sekä lehdistöllä tai pelätä näitä uhkia. Tässä vaiheessa insestintekijä on yleensä aktiivisesti mukana, koska tilanne sopii hyvin niin sanotun taisteluperheen käyttäytymiseen (Johansson ym. 1987); tällaisia ovat varsinkin vaikeasta insestistä kärsivät perheet. Syntyy yhteisöä jakavia ristiriitoja, ja keskustelua käydään julkisuudessa. Jos yhteisössä on ennestään valtataisteluasetelmia, ne kärjistyvät insestilapsen ympärille.

- Seuraava esimerkki on julkisuustaistelusta tapauksessa, jossa ei kylläkään ole havaintoja insestistä mutta jossa tilanteen kehitys aggressioiden käsittelyssä on ollut vastaava. Lastenpsykiatrian työryhmä teki asiallisen ja perusteellisen selvityksen, jossa katsottiin, että lapsi voi kehittyä vain, jos hänet sijoitetaan pois isoäidiltä. Tämä veti sukuaan ja erään skandaalilehden toimittajan mukaansa, ja lapsen etua ajavia kohtaan alkoi hyvin alkeellinen aggressiivinen hyökkäys. Eräs henkilö, joka ei varsinaisesti ole alan asiantuntija, esiintyi asiantuntijana ilmoittaen edustavansa yhteisöjä, joita ei itse asiassa edustanut. Eräs oikeusviranomainen antoi lausunnon lehdille todistellen lapsen isän tehneen raskaan rikoksen, mitä sittemmin oikeudessa ei voitu näyttää toteen, mutta julkinen leimaaminen antanee isälle lopuksi iäksi ympäristössään rikollisen maineen. Samaan aikaan kyseinen lehti moitti lasta tutkineita, vaikka se tiesi, että ammattiin kuuluvan vaitiolovelvollisuuden vuoksi nämä eivät voi kumota sen väitteitä. Hämmästyttävintä on, että kun korkein hallinto-oikeus ratkaisi asian lastenpsykiatrien näkemyksen mukaan lapsen eduksi ja isoäidin vahingoksi, lasta ei kuitenkaan koskaan otettu huostaan mummolta. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöskin siis mitätöitiin, mikä lienee hyvin epätavallista. Lapsen tilanne ei muuttunut paremmaksi, hän sairastui psyykkisesti. Otaksuttavaa on, että lapsen oireiden pahentuessa niistä tullaan syyttämään, ei mummoa ja kyseistä toimittajaa, vaan niitä, jotka ovat yrittäneet auttaa lasta ja jotka ovat, niin kuin insestitilanteissakin, paljastamalla lapsen hädän "syyllistyneet moraalittomaan menettelyyn".

Tässäkin tapauksessa puhjennut sadomasokistinen valtataistelu yhteisössä sai muutoin järkevätkin ihmiset toimimaan erittäin irrationaalisesti, ja mahdollisuudet tarkoituksenmukaiseen ratkaisuun tuhoutuivat." (Duodecim)

Tässä artikkelissa on paljon muutakin, mitä kannattaisi lukea ihan ajatuksella. Samankaltaista, eikö olekin?

Tuskinpa Auer noihin lapsiin on koskenut. Tässä on käynyt joku liian oppineiden massapsykoosi. Terve järki, kun unohtuu näitä käy ja mm. Youtubesta löytyy vastaavia tarinoita yllättävän paljon.

Corazzon kirjoitti:Lainaus:" Prosessin kulku


Tässäkin tapauksessa puhjennut sadomasokistinen valtataistelu yhteisössä sai muutoin järkevätkin ihmiset toimimaan erittäin irrationaalisesti, ja mahdollisuudet tarkoituksenmukaiseen ratkaisuun tuhoutuivat." (Duodecim)

Tässä artikkelissa on paljon muutakin, mitä kannattaisi lukea ihan ajatuksella. Samankaltaista, eikö olekin?

Artikkelissa puhuttiin insestisokista 90-luvun alussa. Puhutaanko nyt "Eerika" -sokista tällä vuosikymmenellä?

Artikkeli on vuodelta 1992 ja ehkä juuri sen takia mielenkiintoinen. Siitä käy hyvin ilmi silloin vallalla ollut ajattelu ja Tilman Fuernessin vaikutus siihen. Hänet mainitaan artikkelissa ainoana asiantuntijana. Mikä on toki melko valaiseva yksityiskohta, joka kannattaa pitää mielessä artikkelia lukiessa. Mutta artikkeli tuo myös mielenkiintoisella tavalla esille miten rakenteet ovat alkaneet muovautua asian ympärille 90-luvulla, ja miten ylipäätään tähän ongelmaan on havahduttu.

"Furniss suosittelee yhteisön (ja omien) aggressioiden hallinnaksi ensinnäkin yhteisötasoisia tulkintoja."

"On helposti nähtävissä, että nämä toiminnat ovat tyypillisiä sellaisessa tilanteessa, jossa hoitavat tahot ovat joutuneet voimakkaan aggression valtaan ja yrittävät kanavoida sitä yhteisön sisälle, etsiä sopivia syntipukkeja ja sopivia syitä riidelläkseen keskenään ja vihatakseen toisiaan."

Näyttäisi siltä, että yli 20 vuotta sitten tilanne on ollut yhtä mutkalla kuin se on nytkin.

Tietenkään kaikkea ei voi laittaa jonkun ulkolaisen professorin kontolle, mutta kiistatta on totta, että Fuerniss matkusti maasta toiseen vieden viestiään eteenpäin, jonka lopputuloksena useissa maissa koettiin jonkinlainen skandaali.

Nyt sitten tapaus Bjugn vuonna 1992 sekoitti keskenään Arne Myhre -nimisen professorin Norjasta ja Fuernessin toiminnan, jolloin molemmat olivat mukana prosessissa, jota vertaillaan keskenään Montessorin ja Wormsin tapahtumien kanssa.


Nyt samaan aikaan Suomen käypähoito suositus lainaa ensimmäisellä sijalla Arne K. Myhreä kirjallisena lähteenä, jonka kirjoittaja on Minna Joki-Erkkilä 15. helmikuuta vuonna 2013 otsikolla: Immenkalvon ja peräaukon löydökset lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyä tutkittaessa.

http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositu ... d=hoi34040

Eduskunta on 24 päivän syyskuuta 2013 antanut käsittelyyn lain (HE 127/2013 vp).

Lain sisällöstä sanotaan seuraavaa:

"Yliopistolliset sairaanhoitopiirit vastaisivat lapsiin kohdistuneiden pahoinpitelyrikosten selvittämistä koskevien tutkimusten järjestämisestä. Lapsiin kohdistuneiden pahoinpitelyrikosten selvittämisessä käytettäisiin samoja menettelytapoja ja henkilöstöä kuin lapseen kohdistuneiden seksuaalirikosten selvittämisessä nykyisin käytetään."

Eli tästä lähtien yliopistolliset sairaanhoitopiirit vastaavat pahoinpitelyepäillyistä ja asioita hoitavat samat henkilöt kuin hoitavat seksuaalirikoksia, jotka kohdistuvat lapsiin.


Nyt THL on lähtenyt mukaan ajamaan nk. Lasta-hanketta eteenpäin.

https://www.thl.fi/fi/web/lastensuojelu ... asta-hanke


"Kysymyksessä on "moniammatillinen yhteistyö (lapsiystävällisessä tilassa)"

"Lapsi tai nuori saa apua hämmentävien ja usein pelottavienkin tapahtumien ymmärtämiseen ja hänen huoltajansa saa apua lapsen tai nuoren tukemiseen tavoilla, jotka eivät vaaranna esitutkintaa ja oikeusprosessia. Tarkoituksena on estää se, että viranomaisprosesseista itsestään muodostuu lapsen hyvää kehitystä haittaava kokemus."

Lasta hankkeessa asiantuntijalääkärillä on valtava rooli, hän tutkii lapsen ensin ja muut eivät sitten välttämättä tutki lasta ollenkaan.

Ensimmäinen pilotti on tarkoitus tehdä Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä, ja kenet löydämmekään sieltä, MOT ohjelmassa lasten ravistelusta esiintyneen lastenlääkäri Pirjo Antilan, joka oli tapaus Auerin serioikeudenkäynnissä Minna Joki-Erkkilän aisaparina. Pirjo Antila on myös käyttänyt jossain yhteydessä UV-valoa vanhojen pahoinpitelyjälkien etsimiseen.

Aukeaako tässä Pandoran lipas?

"Sosiaali- ja terveydenhuollossa tehtävän tutkimuksen tavoitteena on saada lapselta mahdollisimman luotettava kertomus tapahtuneesta lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen ja tallentaa tämä kertomus tulevaa syyteharkintaa ja oikeusprosessia varten."

Mikä takaa sen, että saadaan mahdollisimman luotettava kertomus? Eikö sen takaisi tosiasiallisesti mahdollisimman pätevät ja koulutetut kuulustelijat, jotka tutkivat asiaa myös käytännön seikkojen osalta ja osaavat yhdistellä asioita totuuden esille saamiseksi? Syntyykö keskuuteemme pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö laitos, joka tehtailee syytöksiä? Missä on toisenlainen näkemys? Jäävätkö vanhemmat yksin puolustamaan itse itseään mahdollisia vääriä syytöksiä vastaan? Voiko kukaan muu enää puuttua asiaan?

"Esityksen perusteluiden mukaan Turun yliopistollisen keskussairaalan erityisvastuualueella on käynnistymässä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimana Lastenasiaintalo-mallin kokeiluhanke vuosina 2014—2016. Pilottihankkeella kerätään kokemuksia viranomaisyhteistyöstä, ja hankkeesta saatavien kokemusten perusteella päätetään valtakunnallisen kaltoin kohdeltujen lasten auttamisen mallin käyttöönotosta."

Pirkanmaan alueelle ollaan siis tekemässä Lasta-hanketta, joka jatkossa siis päättää koko alueen pahoinpitelyepäilyistä, jossa siis tämä hankkeen lääkäri tekee diagnoosin ja tutkii lapsen.

Oliko tapaus Montessorissa tai Wormsissa tai Bjugnissa ylipäätään kysymys lapsen seksuaalisesta väkivallasta tai väkivallasta ylipäätään, vai kehittelivätkö erilaisissa olosuhteissa kasvaneet lapset väkivaltafantasioita tuntematta toinen toisiaan yhdessä aikuisten ihmisten kanssa, joista osa oli hyvin koulutettuja ihmisiä?

Spiegel totesi lopuksi asiaa käsitelleiden ihmisten ylimielisyyden, joka kostautui:

"Die in Münster veranstaltete Vorführung einer Staatsanwaltschaft als "objektivster Behörde der Welt" vollendete Frau Krück, indem sie zum endgültigen Unheil der Staatsanwältin Krais daran festhielt, die Erfahrungen, die man in den Vereinigten Staaten mit Massenbeschuldigungen gemacht habe, seien ohne jede Bedeutung für die Bundesrepublik. Und die Veröffentlichungen der US-Wissenschaft in diesem Zusammenhang hätten keine Bedeutung für Deutschland. Die Anklage in Münster protestierte im Kielwasser von Frau Krück bis weit in die Hauptverhandlung hinein gegen alle Hinweise der Verteidigung auf die Massenbeschuldigungsverfahren in den Vereinigten Staaten."

Syyttäjien esittäessä "kaikkein objektiivisinta viranomaista maailmassa" vei Muensterissä pidetyn näytöksen loppuun rouva Krueck (asiantuntija), kun hän lopulliseksi tuhoksi piti kiinni syyttäjän esittämästä, että USA:ssa tehtyillä massasyytöksillä ei olisi mitään yhteyttä tai merkitystä Saksaan. Tieteellisillä julkaisuilla USA:ssa ei olisi myöskään mitään merkitystä Saksassa. Syyttäjän ja asiantuntijan näkemys siitä, että kokemuksista Yhdysvalloissa ei voisi oppia mitään, piti pintansa aina pääkäsittelyyn saakka.

Nicht schuldig kirjoitti: Mikä takaa sen, että saadaan mahdollisimman luotettava kertomus? Eikö sen takaisi tosiasiallisesti mahdollisimman pätevät ja koulutetut kuulustelijat, jotka tutkivat asiaa myös käytännön seikkojen osalta ja osaavat yhdistellä asioita totuuden esille saamiseksi? Syntyykö keskuuteemme pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö laitos, joka tehtailee syytöksiä? Missä on toisenlainen näkemys? Jäävätkö vanhemmat yksin puolustamaan itse itseään mahdollisia vääriä syytöksiä vastaan? Voiko kukaan muu enää puuttua asiaan?

NS lyö tässä naulan kantaan. Ulvilan surman käsittely aukaisee tämän asian tavalla, joka ei muutoin ole mahdollista. Nuotio kuuntelee ja yllyttää Auerin poikaa kertomaan aina van huikeampia juttuja. Tähän rinnalle nostettava poliisin kuulustelu samasta asiasta syyskuussa 2009. Silloin olivat molemmat Auerin lapset kuulusteltavana ja totuus tuli esiin. siis se totuus, joka myöskin voitti lopullisesti. Poika valehteli Nuotiolla.

Kun Nuotio ja muut kuuntelivat kolmea nuorinta lasta Seri-jutussa ei ollut mitään totuuteen pyrkivää todellista kuulustelua rinnalla. Näin toteutuu juuri NS piirtämä kauhukuva siitä, että Suomessa voidaan tuomita kuka tahansa pitkiin vankeusrangaistuksiin kuten Auer ja Kukka.

Päivi Hirvelä on käsitellyt Bjugn-tapausta kirjassaan Lapsi rikosprosessissa vuodelta 1997.
Hän tiesi, että Arne Myhre oli mukana lääkärinä tekemässä 23 väärää diagnoosia sekä anaali- että immenkalvojen vammoista lapsiin kohdistuvissa seksuaalisissa hyväksikäyttötapauksissa.

Korkeimman oikeuden tuomari Päivi Hirvelä oli siis tietoinen siitä, että ilmeisesti anaali- ja immenkalvoihin Anneli Auerin seri-oikeudenkäynnissä kantaa ottanut asiantuntija oli mukana prosessissa, jota korkeimman oikeuden tuomari omassa kirjallisessa tuotannossaan pitää esimerkkitapauksena siitä mitä ei pitäisi tehdä. Mutta tälläkään ei näytä olleen tässä prosessissa mitään vaikutusta. Ja miksi olisikaan?

Vuonna 2013 tapahtui paljon.

Samana vuonna Anneli Auer ja Jens Kukka saivat hovioikeuden päätöksen seksuaalirikoksista, joissa kysymys oli raiskauksista, ja muista seksuaalirikoksista sekä Anneli Auer sai tuomion pahoinpitelyistä. Vuonna 2013 eduskunta teki lakimuutoksen, jonka perusteella lasten pahoinpitelyihin liittyvät tutkimukset yhdenmukaistettiin seksuaalirikostutkintaan. Samaan aikaan tehtiin pilottihanke Pirkanmaan alueelle, jossa lähdettiin nk. lapsitalokokeiluun mukaan.

Mutta idea lapsiasiaintalosta ei syntynyt vuonna 2013.

Päivi Hirvelä esitteli tätä ajatusta väitöskirjassaan jo vuodelta 2006.

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/oi ... viste.html

”Suurin syy näihin pulmiin on esitutkinnan koordinoimattomuus. Tutkimus esittääkin tutkinnanjohtajuuden siirtämistä syyttäjälle sekä lastentalomallin mukaisen keskitetyn ja monialaisen tutkimuskäytännön omaksumista. Tällaisella tavalla voidaan selvittämistavat yhtenäistää, kohottaa tutkimusten laatua ja näytön todistusarvoa sekä parantaa asianosaisten oikeusturvaa. ”

Jos ajatellaan syytä, miksi korkein oikeus ei halunnut ratkaista kysymystä Anneli Auerin lasten väitetystä hyväksikäytöstä vain todisteiden valossa, voi vastaus siihen olla se, että silloin olisi täytynyt ratkaista myös lasta-hankkeeseen joko välillisesti tai välittömästi liittyviä henkilöitä ja heidän tekemisiään kyseenalaisen tuomion syntymisessä.

Syyttäjän viraston ”peräkammarin tyttönä” Päivi Hirvelä kiittää väitöskirjansa esipuheessa syyttäjän laitosta käytännön avusta (huone, tekniset apuvälineet plus assistentti) ja ylistää syyttäjänlaitoksen lämpimiä ihmissuhteita. Nyt vuosia myöhemmin tämän saman ihmisen täytyisi kääntyä ”auttajiaan ja kannustajiaan” vastaan ja puhua samalla omaa ”lempilastaan” lapsiasiaintaloa vastaan ja todeta sen ympärille kehkeytyvien rakenteiden ja ihmisten heikkous? Oletteko nyt ihan varmoja tästä?

Asiaan liittyy nimittäin kohtuullisen piinallisia kysymyksiä, joihin viranomainen ja varsinkin sellainen, jota yllä kuvataan, ei koske pitkällä tikullakaan.

Yksi keskeinen asia on lääkärin oikeutta varten tekemä lääkärintodistus. Minna Joki-Erkkilä allekirjoitti lääkärintodistuksen, mutta mukana oli mm. Pirjo Antila, joka on Pirkanmaan pilottiprojektissa mukana, joka tuli siis nopeasti tehtynä lakiehdotuksena silloisen pääministeri Jyrki Kataisen allekirjoituksella voimaan.

Korkein oikeus antoi vihjeen nyt 2016 tai sitten pyrki puolustelemaan omaa ratkaisua olla ottamatta Auerin lasten tapausta uuteen käsittelyyn tai olla purkamatta päätöstä sanomalla, että lääkärin lausuntoon liittyvät perusteet olivat ”vähäisiä.”

En usko, ettei korkein oikeus tiedosta, että lääkärinlausunnossa on pahoinpitelyjälkien osalta sellaisia asioita, joita ei normaalisti tule esille. Se ei vain halunnut itse ottaa kantaa tähän asiaan. Se tietää myös kuinka mahdotonta on puolustuksen osalta tehdä tällainen epäinhimillinen työmäärä taistellessa kokonaista järjestelmää vastaan, joka nyt vuonna 2013 otti aimo harppauksen kohti koko lasten pahoinpitely- ja seksuaalirikoksien esitutkintavastuun monopolisointia vain syyttäjätahon etua silmällä pitäen.
Kyseessä on hanke, jonka toiminta keskittyy syyttäjälle materiaalin tuottamiseen esitutkintamielessä, jonka keskiössä seisoo lääkäri, joka tutkii lapsen. Lakiehdotuksessa ei ole sanallakaan otettu kantaa minkäänlaisen ulkopuolisen tarkkailijan tai vanhempien edustajien suhteen – tosin tasapuolisesti ei myöskään nais-tai lapsijärjestöjen suhteen.

Me tulemme näkemään useita tragedioita, koska tosiasiallisesti vanhempien tai muiden henkilöiden väliintulo ei ole mahdollista, jos esim. lapsesta löytyy vammadiagnoosi, jonka aiheuttajana lääkäri pitää vanhempaa itseään. Tämä lääkärin toimiminen etsivänä ei ole välttämättä mikään ruudinkeksijän ajatus.

Jos palataan tähän vuoteen 2013, joka on ollut yllättävän merkityksellinen vuosi, nimittäin Anneli Auerin kannalta katsottuna suurin piirtein kaikki on mennyt pieleen, sen sijaan järjestelmä on voinut hyvin.

Vuonna 2013 vallitsi mahdollisesti euforinen ajatus siitä, että tässä olisi se mahdollisuus moneltakin osin, lainsäätäjä oli suopea lapsiasiaintalo- hankkeelle, Anneli Auer ja Jens Kukka oli tuomittu myös hovissa lapsiin kohdistuvista teoista, murhankin tutkinta oli uudelleen lähdössä vauhtiin. Valitettava lapsensurma vuonna 2012 oli luonut otollisen pohjan. Ylilääkäri Jussi Mertsola Tyksistä tuli julkisuuteen esittelemään Obelux CR9 laitetta samana vuonna nimenomaan tarkoituksena etsiä mahdollisia uusia keinoja vanhojen pahoinpitelyjälkien etsintään. Samalla löytyi myös Tyksille oma alue, jossa se oli vahvoilla HUS:ia vastaan, joka oli valloittanut käytännössä kaikki tärkeimmät lääketieteen alueet. Tyks ja Tays meinasivat jäädä tutkimuksessa selvästi jälkeen, nyt löytyi se oma ”markkinarako.”

Sinällään ei ole mitenkään epäilyttävää tai tuomittavaa, että erilaisia vaihtoehtoisia ratkaisuja etsitään tai lähdetään maailmanvalloitukseen jollain omalla osaamisella tai tuotteella. Näinhän maailma toimii. Niin toimii myös ankarasti kilpailtu terveysala, sairaalat kilpailevat markkinoista. Uusia laitteita testataan. Voi olla, että joskus osutaan johonkin sellaiseen, jota ei olla tultu ajateltua aiemmin. Keinoja voi olla monia. Ongelmana ei ole se, että saako uusia laitteita kokeilla vai ei, eikä ongelma ole myöskään se, että halutaan olla erityisosaajia.
Mutta onko jollain Anneli Auerilla (jo murhasta vankilassa istuneella) naisella tai Jens Kukalla (tuomari ei pidä tyylistä) tällaisessa maailmassa jotain arvoa?

Ajatelkaa näiden kahden kohtaloa tässä suuressa mittakaavassa. Ajatelkaa tekeillä on pitkään ja hartaasti toivotut ”uudistukset”, jotka takaavat melkein riskittömän oikeuden tehdä päätöksiä ilman valvontaa, jotka takaavat miellyttävän työilmapiirin ilman ristiriitaisia mielipiteitä, se takaa yhteisön, jossa voidaan keskustella, se takaa asiantuntijaroolissa esiintymisen, se takaa myös tiettyjen työtehtävien pysymisen omissa käsissä, mitä arvoa on siis kahdella maineensa ja kunniansa yhteiskunnassa menettäneellä kansalaisella?

Edellä on NS:ltä kirjoitus, joka herättää paljon ajatuksia. Olin viikon pakollisella lepotauolla murhainfosta ja päätin tuoda myös tänne murhainfon puolelle keskustelun ylläpitämiseksi yhden "Suomi24 Henkirikokset"-keskusteluun postaamistani viesteistä.

Tässä kyseinen viesti kokonaisuudessaan:

"Palstoilla keskustellaan lasten valehtelusta. Asiasta ei sen luonteen vuoksi varmaan voi olla paljonkaan tutkimusta. Mahdollisesti kliinisiä tapauksia löytyy. En mielellään puhuisi tässä yhteydessä valehtelusta, sillä sen pitäisi olla tietoista vastoin totuutta puhumista, mihin lapset eivät helpolla pysty. Mutta, kun monen trauman läpikäyneen lapsen psyyke yrittää pysyä tasapainossa (mikä on tiedostamaton piilotajunnan prosessi), asia ei nouse lapsella tietoisuuden tasolle. Olen ymmärtänyt, että PTSR (post-traumaattinen stressireaktio) voi synnyttää juuri sellaisia valemuistoja, joihin lapsi vakaasti uskoo. Ei niitä juuri tarvitse ulkomaailman syöttää lapsen mieleen. Riittää, kun niille annetaan mahdollisuus tulla esille. Kerran niihin takerruttuaan lapsen mielikuvitus hoitaa loput ja siivittää mielen tuolle villille matkalle. Näillä lapsilla sopivia ärsykkeitä kyllä on ollut riittämiin.

Tuon takertumisen seurauksena lapsi pysyy (tuottamassaan vale-) totuudessa, koska siitä irtautuminen olisi psyyken tasapainotilalle liian vaarallista. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että todella monet (empiiriset) tutkijat ovat tulleet päätelmään, että spontaaninen parantuminen aiheutuneista genitaalialueen (ja anaalialueen) vaurioista on varsin suurta. Eli, että näitä vammalöydöksiä ei ole, ei todista sitä, ettei lasten väittämää hyväksikäyttöä olisi tapahtunut.

Lasten kertomukset ovat pääosassa, kun punnitaan tapahtuiko rikosta vai ei.

Mielestäni tässä tapauksessa ei ole otettu huomioon PTSR-tilaan johtaneita syitä (alkaen isän murhasta ja jatkuen äidin epäillyksi joutumiseen, mikä johti lasten huostaanottoon pienten lasten vastaanottokotiin, siitä edelleen kontrolloituihin vankilavierailuihin ja rajoitettuun yhteydenpitoon äidin kanssa sekä sijoittamiseen veljen perheeseen ja lopulta eristämiseen muista tärkeistä sukulaisista yksinomaan sijaisvanhempien luo. Isosiskon poistuminen perheestä oli jo itsessään suuri sokki nuoremmille lapsille). Kyllä lapsen mieli on tuollaisen pyörityksen jälkeen aivan sekaisin.

Annelin ja Jukan lasten tapaus poikkeaa jyrkästi tavallisista hyväksikäyttötapauksista, missä PTSR-tila syntyy, koska niissä on todella tapahtunut seksuaalista väkivaltaa. Tällaisissa tapauksissa (ilman noita muita mainittuja äkillisiä stressitekijöitä/-tilanteita) lienee lasten kertomusten totuudenmukaisuuteen olla helpommin otettavissa kantaa. Nyt veljen perheessä sotkettiin lasten eristämisellä ja heidän kertomustensa harjoittelulla tämä asia siten, että tällaista totuusarviota ei voida lainkaan suorittaa.

Vaikka lasten biologisella äidillä olisi ollut tilaisuus kysellä lastensa kauhukertomuksista heiltä suoraan, niin voi olla, että tällainen valemuistototuus olisi jo leimannut lasten ajatusmaailmaa siinä määrin, että kysely olisi tuottanut vain lisää yksityiskohtia heidän kertomuksistaan. Juridinen virhe tapahtui joka tapauksessa siinä, ettei äidille annettu edes mahdollisuutta kysymysten esittämiseen. Kertomukset tulivat äidille ja vanhimmalle tyttärelle täytenä yllätyksenä eikä heillä ollut käsitystä, kuinka nämä tarinat olivat syntyneet.

Veljen ja tämän vaimon on täytynyt toimia aktiivisesti, koska kovin nopeasti heille sijoitetut nuoremmat lapset alkoivat osoittaa välinpitämättömyyttä ennen niin tärkeiden isovanhempien suuntaan kuten myös entisiin ystäviinsä. Veljen perhe on ollut tapauksen osalta todellista myrkkyä lasten henkiselle hyvinvoinnille.

Lähimmät vastaavuudet löytynevät Stalinin ajan Neuvostoliitosta, missä lasten kertomuksilla tuomittiin vanhempia pakkotyöhön kansan vihollisina tai suoraan teloitettavaksi."