Katsoin vaihteeksi tuon tänään tulleen dokumentin, vaikka olinkin nähnyt sen jo aikaisemminkin. Silloin toivoin, että dokumentti olisi puolueettoman analysoiva, mutta koin suuren pettymyksen heti alussa, kun McCannit ilmestyivät kuvaan. Nyt ajattelin sitten katsoa dokumentin itse mahdollisimman puolueettomasti ja totta puhuen sain siitä paljon enemmän irti kuin olisin uskonut.
Olen toki heti siitä lähtien kun tutustuin tähän tapaukseen pitänyt McCanneja syyllisinä tapaukseen, joten ehkä hieman yllättäenkin huomasin tuntevani sympatiaa heitä kohtaan dokumentin aikana. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että heillä on jokin rooli Madeleinen katoamisessa, mutta ehkä tämä dokumentti syvensi hieman kuvaani heistä.
Minusta oli ilmiselvää, että McCannit kokivat suurta surua, joten jos he eivät ole molemmat kylmäsydämisiä sosiopaatteja (mikä olisi NIIN epätodennäköistä), he kaipaavat Madeleinea todella. Mutta jotenkin minusta he kuvastivat ennemminkin valtavaa syyllisyyttä kuin pelkästään puhdasta surua tai huolta. Eikä sellaista pientä syyllisyyttä, jota jokainen kunnollinen vanhempi tuntisi miettiessään, että jos olisi tehnyt jotain toisin, vaan sellaista syvää ja läpikotaista syyllisyyttä, josta he eivät pääse eroon.
Tiedän, että lapsen menettäminen (kuolemalle tai sieppaajalle) on kova pala, mutta jotenkin se, miten heidän elämänsä vieläkin keskittyi niin täysin Madeleineen pienten sieppaamattomien kaksosten sijaan, oli jotenkin kummallista. Ehkä se johtuu vain ihmisten yksilöllisyydestä, mutta luulisi, että vanhemmat kriisissäkin haluaisivat asettaa lapsensa omien tarpeidensa edelle. Eivätkä täysin surussa vellovat vanhemmat yksinkertaisesti vain pysty tyydyttämään läsnä olevien lasten tarpeita. Kyllä he sanoivat, että suru on hieman helpottanut (tarkalleen: "muuttanut muotoaan"), mutta minusta oli äärimmäisen kummallista, miten siellä nykyisessä kotitalossa Madeleine on kaikkialla. Seinällä lukee "Find Madeleine" ja Madeleinen kuvia on joka paikassa ja hänestä puhutaan jatkuvasti...
En ole kylläkään yhtään asiantuntija tällaisessa vanhempien surussa, mutta jotenkin tuntuu minusta järjettömältä, että ihan kaikkialla pidetään kuvia ja esineitä muistutuksena siitä asiasta, joka tuntuu olevan niin kauhean tuskallinen. Ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että kadonneen/kuolleen lapsen huone jätetään siihen kuntoon kuin se oli, mutta en vain voi käsittää, miten he kuvittelevat voivansa olla läsnä kahdelle muulle lapselleen, kun muistutuksia Madeleinesta on kaikkialla, eikä missään voi unohtaa hetkeksikään sitä surua.
Paremmin kävisi järkeen, jos Madeleinelle olisi yksi huone, jonne vanhemmat joskus menevät hetkeksi miettimään Madeleinea ja sellaista, mutta on tavatonta, että koko talo on kuin yhtä suurta Madeleinen huonetta. Yksi edes jokseenkin järkevä selitys sille olisi se, että McCannit pitäisivät erittäin tärkeänä, että yksikään hetki ei kulu ilman muistoa Madeleinesta. Enemmän kuin surua, tämä kuvaa mielestäni syyllisyyttä. Tuomalla Madeleinen joka paikkaan, McCannit voisivat minun mielestäni vallan loistavasti muistuttaa itseään siitä syyllisyydestä, joka tässä tapauksessa olisi heidän mielestään ansaittua, kun myös se tuska, joka näistä Madeleine-muistutuksista seuraa (sopisi hyvin yhteen kristilliseen käsitykseen siitä, että synnit on sovitettava).
Uskon, että jotain tapahtui Madeleinelle, mihin Kate ja Gerry ovat jollain tapaa syyllisiä. Siis jotain, joka johti Madeleinen kuolemaan. Tapaturma tai vahinko tai vastaava, ei mikään harkittu murha. Jostain syystä McCannit sitten piilottivat ruumiin ja lavastivat sieppauksen. En keksi, miksi, mutta osasyy voi olla ainakin suuri psykologinen järkkyminen, joka johti asioiden kieltämiseen. Eikä asiaa voisi kieltää, jos muut tietäisivät Madeleinen kuolleen, joten ruumis oli piilotettava. Jälkeenpäin tunnustaminen olisi tietysti ollut vaikeampaa, koska oli tullut jo valehdeltua poliisille ja johdettua tutkimuksia harhaan.
Toinen osasyy voisi olla vaikka huoli Seanin ja Amelien menettämisestä, jos kävisi ilmi, mitä Madeleinelle tapahtui. Kolmantena syynä on voinut olla Madeleinen käyttäminen keppihevosena jonkun hyvän asian puolesta. Lähinnähän Madeleine Foundin rahoja on käytetty Madeleinen etsimiseen, mutta Madeleinen myötä myös muut lasten katoamiset saivat osakseen paljon aikaisempaa enemmän mielenkiintoa. Joten McCannit voisivat järkeillä, että kun kerran hyväsydäminen Madeleine oli kuollut turhaan heidän takiaan, niin heidän täytyi kärsiä siitä, mutta siitä tulisi seurata myös jotain yleismaailmallista hyvää, jotta Madeleinen kuolema ei tuntuisi niin merkityksettömältä sattumalta (tyypillistä uskossa oleville ihmisille).
Se tuntuu myös järkevältä kun ottaa huomioon sen kotitalon, jossa Madeleine on kaikkialla. He haluavat muistuttaa itseään tapahtuneesta jatkuvasti, koska kokevat suurta syyllisyyttä, mutta luonnollisesti kenen tahansa sisällä tuollaisessa tilanteessa kytisi toivo päästä surusta edes hetkeksi. Sellaisena pakokeinona tässä teoriassa olisi toiminut media, jolle piti jatkaa näyttelyä, kun se kerran oli aloitettu. Silloin kävisi järkeen sekin, että miksi vanhemmat olisivat hakeneet niin paljon julkisuutta, jos olisivat syyllisiä: se oli ainoa sallittu pakokeino, jossa saattoi ajatella ja uskoa, että Madeleine oli elossa.
Tässä on siis tarkennettu teoriani (en väitä todeksi, vaan vain yhdeksi mahdollisuudeksi) Madeleine McCannin katoamisesta. Aikaisemmin käsittelin paljon konkreettisempia asioita, mutta totta puhuen oli äärettömän miellyttävää saada tämäkin puoli tähän juttuun. Iso ihminen käyttää lauantai-iltojansa tällaiseen yliteoreettiseen spekulointiin.
