Mysteeristen vankilapakojen mies tehtaili satoja ryöstöjä – Nyt hän auttaa nuoria rosvoja viemällä heidät vankilaan
Jan Jalutsi vietti vankiloissa ja karkumatkoilla 20 vuotta. Nyt hän pelastaa rikolliseksi luisuvia nuoria yhden kerrallaan saarnaamalla, neuvomalla ja tarjoamalla välipalaa.
- TÄMÄ onkin ainoa vankila, josta en karannut, entinen pankkiryöstäjä ja vankikarkuri Jan Jalutsi kehaisee Riihimäen vankilan muurien edessä ja työntää lierihattuaan takaraivolle.
- Riihimäki.jpg (40.6 KiB) Katsottu 6564 kertaa
Jalutsi ja hänen suojattinsa, 18-vuotias Kristian, polttelevat tupakoitaan ja mittailevat muurin korkeutta. Jalutsilla on sähköpiippu, Kristianilla oikeaa tupakkaa.
Tämä on se paikka, jonka Jalutsi haluaa Kristianille näyttää – ja toivoo sen koituvan pojan pelastukseksi.
Entinen vankikarkuri, pankkiryöstäjä ja nykyinen kirjailija Jan Jalutsi opastaa 18-vuotiasta Kristiania kaidalle polulle. Viime tiistaina Kristian pääsi tutustumaan Riihimäen vankilan oloihin.
MITEN pankkiryöstöjen ja vankilapakojen kierteestä päädytään pelastamaan nuoria kolleja rikollisjengeistä?
Jalutsi on varmasti yksi Suomen tunnetuimmista vankikarkureista. 54-vuotias entinen pankkiryöstäjä kulutti vankiloissa ja karkumatkoilla 20 vuotta. Hän ehti karata seitsemästä vankilasta selittämättömillä tavoilla, joistain jopa kaksi kertaa.
Kun jotain oikein päätän, yleensä sen myös toteutan, mies toteaa eikä naureskele perään.
Ensimmäinen pakomatka alkoi vuonna 1988 sellistä Kirkkonummelta.
”Olin jo yhden kakun istunut alle. Ajattelin, että en voi mennä uudelleen, siellä on niin tylsää. Siinä elää ihan yksin ajatustensa ja oman mielikuvituksensa kanssa. Aikakin pysähtyy.”
NIINPÄ hän päätti paeta.
”Pyysin minua saattelevalta poliisilta vitsillä, että voisiko hän antaa sellin avaimen. Hän vilautti avainta ja minä pistin muistiin minkälainen numerointi siinä oli. Abloy-avaimet olivat niin yksinkertaisia, että niiden kopioiminen oli helppoa.”
Jalutsi alkoi valmistaa avaimesta kopiota. Hän kertoo, että kopioita syntyi selliin salakuljetetusta kuuden millin kupariputkesta lopulta kaksi, sillä hän ei ehtinyt nähdä kunnolla avaimen kolmatta koloa.
JALUTSI sanoo kehittäneensä karkaamisestaan eräänlaisen taidemuodon. Ehkä se piti pään kasassa, ehkä tylsyys pysyi loitolla, kun oli selvä päämäärä.
Hän kehuu karanneensa myös paikoista, joita pidettiin pakovarmoina, kuten Helsingin Sörnäisten vankilasta. Sekin pako meni Jalutsin kertoman mukaan kuin elokuvasta: kalterit sahalla poikki ja lakanoista solmittu köysi ikkunaan. Pakoa suunniteltiin kauan, Jalutsi muistelee. Ja tavaraa piti haalia pikkuhiljaa, kuten niitä lakanoita, joista sai punottua köyden.
Onnekseen Jalutsi löysi avovankilaosastolta tyhjän sellin ja alkoi koota tavaroitaan sinne: lakanoita, työkaluja ja puutavaraa tikkaita varten.
Tuohon aikaan Sörnäisiin salakuljetettiin Jalutsin mukaan yhtä sun toista, esimerkiksi huumeita. Mutta Jalutsi sanoo, että hänelle tuotiin ihan muita tavaroita. Ne olivat työkaluja, kuten porakone.
Lopulta pakoillassa meni moni asia myttyyn: tikkaat olivat kaksi metriä liian lyhyet, ja Jalutsi rikostovereineen kiipesi muurin yli hälytysjohtojen varassa. Pakoon he kuitenkin pääsivät, vaikka se tarkoitti kuuden metrin korkeudesta hyppäämistä.
Siitä alkoi pakomatka ympäri maailman. Rahaa oli, sielunrauhaa ei.
”Aistit kehittyvät yliherkiksi, kun koko ajan pitää olla valppaana. Illalla ei uni tullut ilman rentouttavaa viskipaukkua.”
LOPULTA Jalutsi jäi aina kiinni.
”Se oli tavallaan helpotus.”
Seitsemän onnistunutta karkumatkaa kertoo silti, että Jalutsi lienee harvinaisen näppäräsorminen, taitava ja periksi antamaton mies. Mihin kaikkeen hänenkin kykyjään olisi voitu tässä maailmassa käyttää, jos hän olisi elänyt kaidalla tiellä?
Jalutsi kohauttelee leveitä hartioitaan.
”Jaa, rikollinen elämä taisi kiinnostaa minua liikaa. Koulunkäynti tuntui hankalalta. En kestä tylsyyttä ollenkaan.”
Lisäksi jatkuva ulkopuolisuuden tunne vaivasi Jalutsia jo nuorena. Hän ei kuulunut kylän ruotsinkielisten joukkoon, mutta ei ollut suomenkielinenkään.
”Minulla oli heikko itsetunto ja halusin kamalasti saada kavereita. Piti ehkä vähän näyttää.”
Rikollinen elämä tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
”Ajattelin, että siinä saa helppoa rahaa”, hän sanoo ja vakavoituu sitten.
”Vaikka niinhän se ei ole.”
Jalutsilta tuhraantui 20 vuotta elämästä vankilaan.
”Vankilassa ihminen ei kehity, koska ei tule elämänkokemusta. Sitä on aika pitkälle samalla kehityksen tasolla kuin sinne mennessään.”
Vankilavuosien jälkeen huomaa, että muiden elämä on mennyt eteenpäin.
”Ne kaverit, joita ajattelet kaksikymppisinä, voivat olla isiä tai isoisiä.”
Nakkikioskin takana isottelevat kaverit saavat joskus vankilan kuulostamaan kadehdittavalta. Sitä se ei Jalutsin mielestä ole.
”Se ei ole hienoa, eikä siinä ole glamouria, se on vain tyhmää”, Jalutsi sanoo.
KRISTIANIN vierailu Riihimäen vankilassa on ohi. Nuorukainen harppoo ulos hymyillen.
No, minkälaista oli?
Olihan siellä kaikenlaista, Kristian naureskelee ja pistää tupakaksi. Oikeasti Kristianilla on vaatimattomilta kuulostavat tulevaisuuden toiveet: jos saisi töitä, eikä joutuisi vankilaan.
Tavoite tuntuu välillä vaikealta saavuttaa, sillä viranomaisilta on Kristianin kokemuksen mukaan usko jo loppunut.
”Minulle on sanottu, ettei minuun kannata enää panostaa”, Kristian kuvailee.
Työtäkin on vaikeaa löytää, vaikka taitoja olisikin. Takana on jo rikoksia, menneisyys koulukodissa, rikkinäiset perhesuhteet, eikä oikein keskittymiskykyä.
”Jos pitää ottaa kynä ja paperia ja kirjoittaa jotain, niin ei tule mitään. Mutta jos saan tehdä käsilläni jotain, en lopeta ennen kuin se on valmis. Teen niin hyvin kuin osaan.”
JALUTSIA naurattaa. Samanlaista vimmaista itsepäisyyttä hänestäkin löytyy, Jalutsi kertoo. Se vei hänet vankilaan ja – hassua kyllä – myös ulos.
Kristian kokee, ettei yksikään viranomainen ole koskaan ihan tosissaan yrittänyt auttaa.
”Siitä tulee sellainen olo, että mitä väliä sitten millään on, ihan sama mitä tekee.”
Jalutsi nyökyttelee vieressä.
”Niin se on ja se on sääli, sillä Kristian ei ole mikään tyhmä poika vaan hyvin älykäs.”
”En ole kovin monelta saanut yhtä paljon kuin sinulta”, Kristian sanoo ja työntää voisarvea suuhun Jalutsin auton pelkääjän paikalla.
Jalutsin mukaan hänellä on laajempi kokemus puhua rikollisen elämän varjopuolista kuin vaikkapa sosiaaliviranomaisilla. Kun entinen vankikarkuri ja pankkiryöstäjä sanoo Kristianille ”minä tiedän”, se tarkoittaa sitä.
Kristianin lisäksi Jalutsilla on pari muuta nuorta, joita hän auttaa. Tulijoita olisi vaikka kuinka paljon, sillä mies alkaa olla aika tunnettu.
”USEIMMAT nuoret kaipaisivat jonkinlaista isähahmoa. Mutta en pysty tekemään enempää. Ei ole aikaa. Ja tietysti tässä aina antaa itsestään pienen palan.”
Kristianille hän antaa kaiken minkä voi: välipalaa, yösijan tarvittaessa, moraalisaarnoja ja seuraa. Miehet toivoisivat, että jokaiselle apua tarvitsevalle nuorelle voisi löytyä joku, joka näkisi tämän ihmisenä.
”Ne nuoret, jotka tarvitsevat apua, eivät tule minkään järjestön ovia kolkuttamaan. He makaavat sängynpohjalla, vetävät kamaa tai ovat jo luovuttaneet. Ne nuoret täytyy itse etsiä.[/i]
Kaisu Moilanen
Helsingin Sanomat
KAUPUNKI 14.11.2016 2:00 Päivitetty: 14.11.2016 7:00
Artikkelin videoklipissä: Näin vankikarkuri purki ruotsalaissellin osiin kolikon avulla vain yhdessä yössä.
Entinen pankkirosvo ja vankikarkuri Jan Jalutsi oli vankiloissa pelätty vieras. Ruotsalaisvankilassa häntä siirrettiin kolmen yön välein uuteen selliin, sillä hänen pelättiin karkaavan. Eikä syyttä. Siellä hänen onnistui hajottamaan selli ja panssarilasi osiin pienen kolikon avulla.
