Nämä on suomennettu
täältä. Sivulta löytää myös lisää kuvia Kristinasta. Kristina siis hirtti itsensä, sitä ei tuossa mainittu.
11-vuotias Ben Vodden Southwaterista, Englannista oli aloittanut uuden koulun ja toisena päivänä hän kertoi äidilleen, että häntä oli kiusattu koulubussissa. Caroline Vodden, äiti, kehotti häntä istuutumaan jatkossa kuljettajan viereen. Valitettavasti tämä, Brian McCullough, oli siirtynyt kiusaajien puolelle kutsuen poikaa ivanimillä
Master Bate,
Dickhead, ja
Billy No Mates. Häntä kiusattiin nimittelemällä, pilkkaamalla ja eleillä. Yhtenä päivänä joulukuussa 2006 Ben tuli kotiin erittäin surullisena sanoen vihaavansa koulua ja että bussikuski oli kutsunut häntä Master Bateksi, koska hän oli pieni runkkari, ja kaikki muutkin bussissa alkoivat kutsua häntä niin.
"Hän yritti pidätellä kyyneliään, mutta ei pystynyt siihen. Hän sanoi: 'En mene siihen bussiin enää ikinä, äiti, vihaan sitä bussia, vihaan kouluani.'"
12. joulukuuta McCullough heitti hänet ulos bussistaan väittäen että tämä oli käyttäytynyt huonosti. Vanhemmat saivat puhelinsoiton koululta, jonka mukaan hän oli lyönyt tuuletusaukkoa ja elehtinyt kuljettalle. Kun äiti tenttasi tästä, Ben kävi vihaiseksi ja hyvin puolustelevaksi ja halusi tietää mitä koulusta oli sanottu.
"Minä en halua enkä voi kertoa sinulle" ja meni huoneeseensa. Äiti pysäytti hänet kun hän oli lähtemässä huoneesta ja sanoi:
"Kulta, sinun pitää kertoa. Minä en voi auttaa sinua ennenkuin kerrot, mitä on tapahtunut." Hän ei kertonut mitään, halasi äitiään, sanoi
I’m sorry, Mummy -
Olen pahoillani äiti ja meni huoneeseensa nyyhkyttäen kovaäänisesti.
Neuvoton äiti poistui paikalta.
Ben hirtti itsensä.
Kuolemansyyn selvittämislautakunnalle antamassaan lausunnossa Horshamissa, West Sussexissa bussinkuljettaja herra McCullough kieltää haukkuneensa poikaa Master Bateksi.
"Minusta tuntuu kuin minut olisi laitettu oikeuteen tänä aamuna", hän sanoo.
"Minä todella pidin hänestä ja olin paljon hänen kanssaan. Meillä oli tapana kutsua toisiamme mulkkupäiksi - se oli kiusoittelua."
"Sanoin kyllä häntä
Billy No Matesiksi, mutta sekin oli viatonta kiusoittelua. Sanoin: 'Istu alas, Billy No Mates'".
"Kun kuulin hänen kuolemastaan, olin tuhoutunut, koska minulle hän oli Jack the Lad ja linja-auton hyökkääjä."
Kuolemansyyn selvittämislautakunta sai kuulla Benin olleen koulubussissa kiusaajien uhri 2. koulupäivästä lähtien kun hän aloitti Tanbridge Housen, 1420:n oppilaan osavaltion koulun Horshamissa.
Aamulla hän oli lähettänyt tekstiviestin isälleen: "Pliis, voisitko tuoda hiusgeelini. PS. Ne tekevät sitä taas."
West Sussexin kuolinsyytutkija tohtori David Shipp nauhoitti avoimen lausunnon sanoen ettei ole tyytyväinen Benin päätökseen päättää päivänsä.
Lausunnossaan herra ja rouva Vodden sanovat: "On ollut uskomattoman raskas päivä, mutta me olemme kiitollisia, että kaikki asianomaiset vastasivat kuolemansyytutkijan kysymyksiin. Ben oli kiusattu ja jotkut niistä välikohtauksista (kiusaamistilanteista) sattuivat koulussa tai koulubussissa.
Kun Ben kertoi, että ihmiset olivat hänelle hirveitä bussissa, me jopa suosittelimme häntä istumaan kuljettajan viereen, jotta hän olisi turvassa.
Totuus on, että Ben ei olisi tehnyt itsemurhaa ellei häntä olisi kiusattu. Me uskomme vakaasti niin."
Moi! Minä olen Kristina Calco, olen 12 1/2 vuotta, täytän 13 joulukuun 26. (Joulun jälkeisenä päivänä, enkö olekin onnekas? Olet lukemassa elämästäni esiteini/teinivuosinani. Salli minun kertoa muutama asia itsestäni.
Minulla on aaltoilevat/kiharat hiukset, mitkä ulottuvat kaksi inchia hartioistani alas ja tummat... ja minulla on tummat silmät. Käytän laseja ja olen aika vaalea, en hirveästi koska sain aurinkoa kesällä. Olen neljä jalkaa 10 1/2 pitkä (4 ft 10 ½?) (Tiedän, että olen lyhyt ikäisekseni, mutta kasvan vielä) Olen 7. luokalla tänä vuonna ja tulen täyttämään 13 (minusta tulee vihdoin teini-ikäinen!) Tarvitsen ihan pian hammasraudat, nyt käytän twin blockia (eräänlainen hammaskoje, en tiedä suomalaista termiä, toim. huom.) siirtääkseni eteen työntyneen leukani. Sitä pisteli, mutta se on melkein loppunut kun sitä on hoidettu. Vaikka hammasraudat eivät kestä päivänvaloa, ovat ne paremmat kuin nämä! En ole suosittu, mutta en ole luuserikaan, oikeastaan minä olen aika ujo muiden ikäisteni kanssa ennenkuin tutustun heihin paremmin.
Yläasteella Kristina oli kympin oppilas, joka oli täydellinen kaikessa mitä hän teki. Hän oli valtavan taiteellinen ja hänen työnsä valittiin, ei ainoastaan koulun vuosikirjaan, vaan myös koulun painamiin t-paitoihin. Voittaakseen ujoutensa hän osallistui oppilaiden radiolähetystoimintaan ja sanomalehti-projekteihin. Ja vaikka hän ei tunnetusti ollut loistourheilija, hän liittyi uinti-, lentopallo- ja yleisurheilujoukkueeseen ja jopa liittyi hiihtoklubiin. Hän liittyi rikostekniseen (signed up for Forensics) ja voitti kolmannen palkinnon osavaltion rikosteknisisessä turnajaisissa.
(Tässä tytössähän olisi ollut vielä minfoja-ainestakin. :'( )
Hän kirjoitti myöhemmin, ettei kukaan voisi aavistaa, kuinka hankalaa se hänelle oli. Turnajaisissa voitto oli yksi hänen elämänsä ylpeimpiä hetkiä.
Kristina tuki koulua kaikin keinoin, mitä kuvitella saattaa ja hän osallistui useisiin urheilutapahtumiin, niin jalkapallo- kuin koripallopeleihinkin. 8. luokan lopussa hän yritti ja onnistui saamaan aikaan
junior varsity joukkueen lukiolle. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:
Minä, Kristina Arielle Calco, tein cheerleader-ryhmän lukiolle! Junior varsityn myös! Olen niin ylpeä itsestäni!
Kaikista saavutuksista huolimatta (tai niiden vuoksi, toim. huom) oli joitain, jotka halusivat lynkata Kristinan.
Ensimmäinen merkki siitä mitä oli tapahtunut, oli kun löysimme Kristinan runomuotoisen itsemurhaviestin.
"Tiesin aina olevani se ruma. Älkää sanoko, että se on valhe, koska ette tiedä mitä jotkut ovat sanoneet ja tehneet. Minuun sattuu ajatella, miten ilkeitä jotkut voivat olla. Vaikka aloin näyttää vähän paremmalta, eivät he sitä huomaa."
Kun löysimme tuon merkinnän olimme totaalisen mykistyneitä. Emme vain siksi, ettemme löytäneet tuosta päätä emmekä häntää, vaan myös siksi, ettemme ymmärtäneet miksi hän oli kirjoittanut niin. Hänhän oli puhjennut kukkaan kauniiksi tytöksi. Niin me aloimme alkaa etsiä vastauksia.
Alun perin löysimme kaksi viestiä, jotka Kristina oli lähettänyt ystävälleen.
"Sinun olisi pitänyt kuulla mitä ne sanoivat yläasteella. Se oli kauheaa. Olisin halunnut itkeä."
"Joka päivä se poika kertoi minulle kuinka ruma ja inhottava olin ja sitten hän sai muutkin sanomaan niin. Se oli vain kidutusta ja helvettiä joka päivä."
IM keskustelussa hän kertoi toiselle ihmiselle:
"Kaikki, joista joskus pidin, hylkäsivät minut syistä "luoja, että olet ruma" ja "en koskaan menisi ulos kanssasi."
Kun tämä toinen osapuoli kysyi, mitä sanoja hänelle oikeastaan oli sanottu ja mitä hän oli sitten tehnyt, Kristina vastasi: "kyllä, juuri noita sanoja he käyttivät ja minä itkin paljon."
Tässä vaiheessa aloimme kysellä hänen ystäväjoukostaan, johon kuului sekä yläastelaisia, että lukiolaisia. Kyllä, totta se oli. Meille kerrottiin, että Kristina oli kiusattu, syrjitty ja pilkattu yläasteensa ajan ainakin 9. luokalle saakka. Hän ei myöskään kertonut kellekään kaverilleen tai aikuiselle, mitä oli käynnissä. Meille kerrottiin, että siellä oli eräs poikajoukko, joka teki tätä hänelle joka päivä ja että tyttöjoukko lohdutti häntä ruokalassa. Hänen ystävänsä kertoivat hänelle, ettei hän ollut ruma vaan kaunis. He uskoivat tekevänsä oikein. Oli miten oli, kiusaaminen ei koskaan loppunut. Kristina, joka oli melkko heikko ja herkkätunteinen tyttö, alkoi tuntemaan itsensä rumaksi kun hän kuuli ikätovereiltaan päivittäin olevansa sellainen. 9. luokalla ollessaan, alettuaan sisäistää sanallista väkivaltaa, hän uskoi noihin rumiin sanohin joka solullaan.
Ystävilleen ja luokkakavereilleen Kristina oli, hänen toveriaan lainaten "yksi noista harvinaisista helmistä joka oli upea sisältä kuten ulkoakin. Hän oli uskomattoman lahjakas, älykäs ja hyvä puhumaan, hän oli armahtavainen ja sellainen luokka, joka monilta hänen ikäisiltään puuttuu kokonaan. Jotenkin hän vaan valaisi koko huoneen. Hän säteili kaikkialle ympärilleen ja hänellä oli helmeilevä persoona, mikä sai muut tuntemaan olonsa turvalliseksi."
Hän välitti kaikista, joskus jopa niin että siitä oli hänelle haittaa. Hän oli ystävällinen ja välittävä ja avulias ja sai kaikki ihmiset tuntemaan itsensä arvokkaiksi. Kristina oli huolissaan ystävistään, kiusaajistaan ja maailmasta ympärillään. Hän kirjoitti syvästä halustaan auttaa ihmiskuntaa ja hän toivoi tulevansa upeaksi tiedenaiseksi ja löytävänsä parannuskeinon aidsiin.
Tämän minä kirjoitin ja luin tyttäreni piispantarkastuksessa
Kristina oli nuori ja herkkä, 15-vuotias tyttö joka surullista kyllä ei koskaan saanut viettää 16 vuotissyntympäiviään, jotka olisivat olleet 26.12.2005. Meille ja kellekään muulle tämä lauantai ei ollut mitenkään erityinen (joulukuun 3. 2005). Kristina nukkui, söi aamiaista, kävi suihkussa ja pukeutui. Hän pyysi päästä kirjastoon voidakseen lainata kirjoja joita käyttäisi projektissaan, jota teki John F. Kennedystä. Vein hänet kirjastoon samalla kun hain toisen tyttäreni tanssitunnilta. Sitten vein Kristinan hetkeksi ostoskeskukseen shoppailemaan. Hän auttoi ystäväänsä valmistautumaan tanssiin ja päätti haluavansa mennä kaiken jälkeen. Kun hän tuli kotiin, hän meni suoraan yläkertaan kunnostamaan tukkaansa. Kun hän oli saanut tukkansa laitettua ja meikattua, me ajoimme pukeutumaan Marshall Fieldsiin. Hän valitsi mekon, jonka halusi, maksoimme sen ja leikkasimme hintalapun, jotta hän voisi käyttää sitä. Ajoimme kotiin. Kristina kysyi, miltä hän näytti ja vastasin että upealta, mikä ei tietenkään ollut se, mitä hän halusi kuulla. Hän halusi minun kertovan, että hän oli kaunis, mitä hän tietysti olikin. Kristina kertoi meille tanssin alkavan kello 11 ja mieheni saapui pian viemään hänet. Tyttäreni palasi kotiin jotain klo 11:40, näytti muille lapsille mekkoaan ja lähti IM:n (keskusteluohjelma). Sanoin hänelle varmasti 6 kertaa, että ottaisi mekon pois ja menisi nukkumaan. Hän pyysi minua ottamaan kuvan hänestä, mitä en pitänyt mitenkään epätavallisena pyyntönä, hän pyysi niin aina tanssin jälkeen. Otin kuvan ja menin yläkertaan nukkumaan.
Se oli viimeinen kerta kun näin hänet elossa.
Kristina ei koskaan tajunnut kuinka upea, valoisa, loistava, älykäs ja erityinen henkilö hän oli. Hän ei pystynyt katsomaan peileihin, koska hän näki niissä vain rumuutta ja lihavuutta.
Minä vaan teeskentelen, että näytän todella hyvältä. Joskus se on todella vaikeaa, sillä minä en voi ajatella... olevani sievä kun en ole.
Elämänsä viimeisillä tunneilla, sunnuntaina joulukuun 4., Kristina menetti keskittymiskykynsä kokonaan. Kristina päätti tappaa itsensä. Itsemurha näytti olevan hänen ainoa pakotiensä... polkunsa ulos siitä loputtomasta kivusta.
Kristina kirjoitti 7. luokan päiväkirjansa sisäkanteen:
Ainoa syy, miksi vaivaudun kertomaan surullisen tarinani, on, että ehkä joskus julkisuudessa kiinnostutaan mitä teinityttö käy läpi. Kuten tiedätte, mukavat pojat lopettavat viimeisenä... okei, ehkä myös mukavat tytöt lopettavat viimeisinä.
Kiitos infosta anyway, vois tsekata ton. 