MURHA.INFO

Mä sanoisin Bride näin, että silloin kun lääkitys on kohdallaan, olo on normaali ja toimintakyky samoin Näin siis mulla. Tunnen iloa, surua, normaaleja tunteita, mutta ne pahimmat ääripäät hioutuu pois ja pahoja, täysin lamauttavia paniikkikohtauksia ei tule. Tees tällainen joskus, jos et ole jo tehnyt: googlaa "bdi testi" ja ota kolmas linkki sieltä, (bdi kysely 21- masennustesti, aukeaa pdf-tiedostona). Tuon ne teettää hyvin usein lääkärissäkin On olemassa myös bai testi joka on ahdistuneisuushäiriöön. Saat siitä ainakin vähän suuntaa. Tulos saattaa tottakai vaihdella jos oikein kakkana päivänä repäiset tuosta pisteet

Kiitos lcifr ja Lumienkeli asian valaisusta.

Mua pelottaa jostain syystä ihan kamalasti kaikenlaiset "psyykelääkkeet", vaikka niistä varmasti hyötyä on ja paljon, kunhan vain löytyy oikea lääke- ja annos (sekään ei ilmeisesti, siis oikean lääkkeen löytäminen, tunnu olevan kovin helppoa).

Mulla yksi tuttu söi aikoinaan masennuslääkkeitä, ja hän lihosi parissa kuukaudessa melkein 30 kiloa, ihan tuosta noin vain. Kai se enimmäkseen on pelkkää turvotusta, eli nestettä, eikä sinänsä läskiä, mutta ei se kovin mukavalta näyttänyt... Ja jotenkin voisi ajatella näin naisena, että mikäli mieli on jo muutenkin maassa, niin ei se turvonnut ulkomuoto ole kovinkaan mieltä ylentävää, vaikka lääkkeet muulla tavoin sitä oloa tasottaisikin..

Pitääpä, Lumienkeli, tehdä tuo testi!

TheBride kirjoitti: Mulla yksi tuttu söi aikoinaan masennuslääkkeitä, ja hän lihosi parissa kuukaudessa melkein 30 kiloa, ihan tuosta noin vain. Kai se enimmäkseen on pelkkää turvotusta, eli nestettä, eikä sinänsä läskiä, mutta ei se kovin mukavalta näyttänyt... Ja jotenkin voisi ajatella näin naisena, että mikäli mieli on jo muutenkin maassa, niin ei se turvonnut ulkomuoto ole kovinkaan mieltä ylentävää, vaikka lääkkeet muulla tavoin sitä oloa tasottaisikin..

Ymmärrän huolesi oikein hyvin Mäkin oon vähän sellainen viimeiseen asti vastustelija, mutta sitten kun on pakko ottaa lääkkeet vastaan, niin tilanne onkin jo aika surkea Tällee jälkiviisaana sitä toivoo, että voi kunpa olisin ajoissa ymmärtänyt kuunnella itseäni niin toipuminenkin olisi kenties ollut nopeampaa No, otin sen pidemmän tien kun sinnittelin omin avuin liian pitkään

Kyllä mäkin kävin aikamoisen helvetin läpi aloittaessani lääkitystä. Vaikka se olikin vanha tuttu pilleri, reagoin siihen aivan eri tavalla kuin viimeksi. Erona oli vaiva johon sitä söin.. Sanotaan näin, että jos mulla ei ois kotona ollut kädestäpitäjää 24/7, en olisi tässä.. Sen takia mä jaksan aina toitottaa, että jos lääkityksen aloittaa niin herranjumala joku seuranta pitää olla! Ei mitään resepti kouraan ja pihalle -palvelua. Kehotan myös kertomaan läheisille mitä on meneillään että osaavat pitää silmällä.

Ja tuo lihominen. Mulla oli niin ihana lääkäri, että otti tämänkin huomioon (nainen kun oon myöskin ja komppaan sua tuossa mielipiteessäsi niistä extrakiloista). Selitin tavatessani hänet kontrollikäynnillä, että noh, ei tässä mitään, fiilis on hyvä mutta painoa on tullut +10 kiloa (ja pienessä ajassa, söin kuin pieni eläin!).. Lääkäri puuttui heti asiaan, sain eri lääkkeet ja lihominen loppui ja ruokahalu palautui normaaliksi. Nuo kilotkin sain sitten karistettua ilman ongelmia

Oho, tulipa jaariteltua. Pointti oli vähän kaksijakoinen, mielipiteeni siis; kevyin perustein en lääkitystä suosittele, mutta myöskin se liian pitkälle odottelu voi olla.. noh.. kovastikin pahasta. Onhan tietysti olemassa hei nää luontaistuotteetkin joilla kenties kannattaa ensin testailla! Haittaa niistä ei pitäisi olla, mutta kannattaa tottakai käyttöohjeet lukaista. Mäkikuismaa käytetään lieviin masisoireisiin ja melatoniinivalmisteita jos on esim nukkumisvaivaa jne. Joskus 10 vuotta sitten mäkikuismaa kokeilin, mutta muhun se ei kyllä vaikuttanut mitenkään. Äitini sen sijaan väittää olevansa kovasti herkkä jopa noille Tiedä sitten, tyttärestä kun tuntuu että tässä saa rouhia ämpärillisen kemikaaleja naamariin ennen ku on normaali itsensä

Kiva kun jaoit kokemuksiasi, Lumienkeli!

Mulla on ollut ihan omituisia oireita ollut tässä jonkin aikaa - huimaa, silmissä vilisee "valopilkkuja", päässä humisee, välillä on epätodellinen olo, tuntuu kuin ei saisi happea kunnolla, palan tunnetta kurkussa (on muuten ärsyttävää!), sydämentykytystä, ahdistusta, nukahtamisvaikeuksia...

Kun tuossa vähän googlettelin, diagnosoin itselleni yleisen ahdistuneisuushäiriön. Sopii oireet kyllä just eikä melkein.

En tiedä, onko tämä jotain, mistä pitäisi marssia lääkärin puheille.. Mutta on kyllä erittäin ahdistunut olo useasti, yleensä varsinkin iltaisin kun jännitän, että saanko taaskaan unta.. Ja eihän se tule, varsinkin kun asiaa murehtii ennen sänkyyn menemistä.

Ruokavalio mulla on terveellinen, liikun mielestäni ihan riittävästi, en juo kahvia muutakuin aamuisin, limsoja harvoin, korkeintaan kerran viikossa..

Verenpaineet on myös ihan jees, eilen mittasin 130/85. Alapaine ehkä himppasen korkea, mutta ei nyt mitään hälyyttävää.

Ensimmäisen "paniikkikohtauksen" sain vuonna 2008, se tuli ihan yllättäen kotona, tyttären kanssa leikkiessä. Luulin että kuolen tms, soitin miehelle ihan hädissäni ja hän tilasi ambulanssin. Ne sitten ottivat kaikki testit siinä paikanpäällä - verenpaineen- sokerit, sydänfilmin ym, eikä mitään "vikaa" löytynyt. Veikkasivat tosiaan tuota paniikkikohtausta.

Mulla ei ole mitään pelkoa ihmisiä kohtaan, toisinsanoen kaupassakäynnit ja muut menee jees, samoten töissäkäyminen. Yleensä nämä ahdistuskohtaukset iskee kun olen yksin/öisin.

Todella ahdistavaa.

Onko muilla kokemuksia samasta? Voiko tämä mennä ohi, vai tarviiko lääkitystä/terapiaa tms?
Lisätään vielä se, että elämässä on kaikki ihan kunnossa, ei ole mitään ylimääräistä stressiä ym. Mutta tuntuu, kuin kroppa olisi alituisessa "stressitilassa"..

^Laitanpa sulle yksäriä kun ehdin, juttusi kuulostaa niin tutulta että ehkä voin olla avuksi Ei viitsi ihan kaikkea henkkoht tässä julkisella foorumilla jakaa

^ Kiva, jään odottelemaan!

TheBride kirjoitti:Kiva kun jaoit kokemuksiasi, Lumienkeli!

Mulla on ollut ihan omituisia oireita ollut tässä jonkin aikaa - huimaa, silmissä vilisee "valopilkkuja", päässä humisee, välillä on epätodellinen olo, tuntuu kuin ei saisi happea kunnolla, palan tunnetta kurkussa (on muuten ärsyttävää!), sydämentykytystä, ahdistusta, nukahtamisvaikeuksia...

Kun tuossa vähän googlettelin, diagnosoin itselleni yleisen ahdistuneisuushäiriön. Sopii oireet kyllä just eikä melkein.

En tiedä, onko tämä jotain, mistä pitäisi marssia lääkärin puheille.. Mutta on kyllä erittäin ahdistunut olo useasti, yleensä varsinkin iltaisin kun jännitän, että saanko taaskaan unta.. Ja eihän se tule, varsinkin kun asiaa murehtii ennen sänkyyn menemistä.

Ruokavalio mulla on terveellinen, liikun mielestäni ihan riittävästi, en juo kahvia muutakuin aamuisin, limsoja harvoin, korkeintaan kerran viikossa..

Verenpaineet on myös ihan jees, eilen mittasin 130/85. Alapaine ehkä himppasen korkea, mutta ei nyt mitään hälyyttävää.

Ensimmäisen "paniikkikohtauksen" sain vuonna 2008, se tuli ihan yllättäen kotona, tyttären kanssa leikkiessä. Luulin että kuolen tms, soitin miehelle ihan hädissäni ja hän tilasi ambulanssin. Ne sitten ottivat kaikki testit siinä paikanpäällä - verenpaineen- sokerit, sydänfilmin ym, eikä mitään "vikaa" löytynyt. Veikkasivat tosiaan tuota paniikkikohtausta.

Mulla ei ole mitään pelkoa ihmisiä kohtaan, toisinsanoen kaupassakäynnit ja muut menee jees, samoten töissäkäyminen. Yleensä nämä ahdistuskohtaukset iskee kun olen yksin/öisin.

Todella ahdistavaa.

Onko muilla kokemuksia samasta? Voiko tämä mennä ohi, vai tarviiko lääkitystä/terapiaa tms?
Lisätään vielä se, että elämässä on kaikki ihan kunnossa, ei ole mitään ylimääräistä stressiä ym. Mutta tuntuu, kuin kroppa olisi alituisessa "stressitilassa"..

Juu, mullekin nuo oireet kuulostaa tutulta. Ja yleinen ahdistuneisuushäiriö ja/tai paniikkihäiriö noista tosiaan tulee mieleen. Itselläni on auttanut eniten psykoterapia. Lääkityskin, kunhan se ensin saatiin lopulta kohilleen. Bentsoista voi olla joillekin jonkin verran apua, kun pitää selviytyä jotenkin kohtauksesta huolimatta vaikkapa ulkomaailmasta kotiin tms, mutta ajan oloon ne saattavat vain pahentaa tilannetta. Se muu lääkitys voi olla se ratkaisevin apu, ei rauhoittavat - siis ainakin pitemmällä tähtäimellä.

Kovasti tsemppiä! Kyllä tuostakin selviytyy. Kaikesta tuosta voi päästä ihan kokonaankin eroon, lopulta. On kovin yleisiä nuo molemmat häiriöt, vaikka moni arkaileekin kertoa. Kyllä se siitä!

Kymmenen vuotta ollut nyt masennuslääkitys,ja on lääkärin mukaan loppuiän,tää pelasti mut kyllä täysin,ei ainuttakaan huonoa kokemusta ole masennuslääkityksestä,mut mie olinkin niin pohjalla kaivossa etten jaksanut edes hengittää,nyt kaikki masennuksen suhteen ok ,mut nappi huuleen joka aamu jatkossakin .

Olen syönyt masennuslääkkeitä ja psykoosilääkkeitä jo jonkin aikaa. Olotila ei ole parantunut, itsetuhoiset ajatukset alkavat käydä häiritsevän voimakkaiksi. Jossain vaiheessa tulen varmaan tappamaan itseni, mutta tätä vauhtia se tapahtuu nopeammin kuin luulin. Vähän aikaa sitten vaihdettiin masennuslääke voxraksi, mutta tuskin sekään enää tätä tilannetta korjaa.

phks kirjoitti:Olen syönyt masennuslääkkeitä ja psykoosilääkkeitä jo jonkin aikaa. Olotila ei ole parantunut, itsetuhoiset ajatukset alkavat käydä häiritsevän voimakkaiksi. Jossain vaiheessa tulen varmaan tappamaan itseni, mutta tätä vauhtia se tapahtuu nopeammin kuin luulin. Vähän aikaa sitten vaihdettiin masennuslääke voxraksi, mutta tuskin sekään enää tätä tilannetta korjaa.

kysy lääkäriltäs seroxat nimisestä masennuslääkkeestä,se pelasti mut ja on monien mielestä parasta mitä voi masennukseen saada,ei yhtään huonoa kokemusta,oon täysin omaitteni,mut ahdistus ja masennus on pois,suosittelen vahvasti

Terry kirjoitti:

phks kirjoitti:Olen syönyt masennuslääkkeitä ja psykoosilääkkeitä jo jonkin aikaa. Olotila ei ole parantunut, itsetuhoiset ajatukset alkavat käydä häiritsevän voimakkaiksi. Jossain vaiheessa tulen varmaan tappamaan itseni, mutta tätä vauhtia se tapahtuu nopeammin kuin luulin. Vähän aikaa sitten vaihdettiin masennuslääke voxraksi, mutta tuskin sekään enää tätä tilannetta korjaa.

kysy lääkäriltäs seroxat nimisestä masennuslääkkeestä,se pelasti mut ja on monien mielestä parasta mitä voi masennukseen saada,ei yhtään huonoa kokemusta,oon täysin omaitteni,mut ahdistus ja masennus on pois,suosittelen vahvasti

Kaipa tuota voisi kysyä, mutta viimeksi kun keskustelin lääkärin kanssa hän sanoi, että minulla ei ole enää kuin kaksi vaihtoehtoa. Mirtazapin ja Bupropioni, eli voxra. Toisaalta se on ihan sama loppupeleissä mitä lääkettä vetelee, kun ne eivät kuitenkaan auta. Lääkäri pelkäsi, että bupropioni piristää minua ja antaa energiaa ryhtyä toteuttamaan itsemurhaa. Saa nyt nähdä miten tässä käy.

phks kirjoitti:Olen syönyt masennuslääkkeitä ja psykoosilääkkeitä jo jonkin aikaa. Olotila ei ole parantunut, itsetuhoiset ajatukset alkavat käydä häiritsevän voimakkaiksi. Jossain vaiheessa tulen varmaan tappamaan itseni, mutta tätä vauhtia se tapahtuu nopeammin kuin luulin. Vähän aikaa sitten vaihdettiin masennuslääke voxraksi, mutta tuskin sekään enää tätä tilannetta korjaa.

Vaihda lääkäriä. Skitsofrenia yhdistettynä masennukseen vaatii poikkeuksellisen korkeaa ammattitaitoa (viittaan toiseen ketjuun).

Älä nyt saatana ainakaan itseäsi tapa. Kyllä sairauksien kanssa oppii elämään kun saa lääkityksen ja elämäntilanteen hallintaan. Se voi olla pitkä tie, mutta ei saa luovuttaa kesken kaiken.

^Samaa huutelen täältä, lekuri vaihtoon ja äkkiä! Perseestä, että sen lisäks, että sopivan lääkkeen löytyminen on tuuria, niin on sen sopivan lääkärinkin. Oliko mulla kuus lekuria ennen ku omani löysin. Tosin minkäs teet, terveyskeskuksissa vaihtuu jengi tämän tästä, kuukauden välein pahimmillaan uus tyyppi ja kukaan ei perehdy kokonaistilanteeseen. Se saattaa olla kohtalokasta se..

Lumienkeli kirjoitti:^Samaa huutelen täältä, lekuri vaihtoon ja äkkiä! Perseestä, että sen lisäks, että sopivan lääkkeen löytyminen on tuuria, niin on sen sopivan lääkärinkin. Oliko mulla kuus lekuria ennen ku omani löysin. Tosin minkäs teet, terveyskeskuksissa vaihtuu jengi tämän tästä, kuukauden välein pahimmillaan uus tyyppi ja kukaan ei perehdy kokonaistilanteeseen. Se saattaa olla kohtalokasta se..

Samat kokemukset mulla,ja päälle se että 90-luvun alussa ku ekaa kertaa hain apua,ni mut lähes naurettiin ulos,tyyliin hyvä yritys mee töihin ja kävelylle ni oot kunnossa taas .kymmenen vuotta sitä masennusta sit joutu viinalla hoitamaan ,mikä tietenkin pahensi asiaa entisestään,kunnes otettiin tosissaan ,tuuria oli mukana paljon kyllä

^Jep, ja vielä tänäkin päivänä törmää noihin leipääntyneisiin hoitsuihin ja lekureihin jotka joko vähättelee tai ei kuuntele ollenkaan. Ite en oo viime aikoina masennuksesta enää kärsinyt, joten jaksoin tapella kunnes sain apua ongelmiini. Masentuneena en usko, että olisin jaksanut sitä vääntämistä...

Just toi "kyllä se siitä, meet vaan kato ulkoileen" jne jne on aika paskaa sellaisen korviin, joka pelkää poistua kotiovesta! Tai sitten jos oot niin masentunut, ettet jaksa kuin ehkä just ja just nousta sängystä vain mennäkses sohvalle makaamaan. Ei sellaista kokenut voi tietää, miltä se tuntuu ja sitä, että siitä on laiskuus kaukana. Että suututtaa vieläkin muutama kokemus, mitä on eteen tullut Suututtaa ja harmittaa niiden puolesta, jotka ehkä jaksavat yrittää hakea vielä apua, mutta jos se heiltä evätään.. Ei hyvin käy.