Hän halusi eutanasian
Pasi Kumpulainen pelkäsi kuolemaa neljä vuotta. Jos hän olisi ollut hollantilainen, hän olisi saanut kuolinapua. Eduskunta saa pian käsiteltäväkseen aloitteen eutanasiasta. Millaisia terveisiä hollantilaiset asiantuntijat lähettävät suomalaisille päättäjille?
VUOROKAUTTA ennen kuolemaansa Pasi Kumpulainen lähetti siskolleen sähköpostiviestin. Siinä luki: z3kk19c.
Viesti oli kirjoitettu päähiiren avulla. Kumpulaisen silmälasien sankaan oli kiinnitetty pieni infrapunavaloa heijastava tarra, jolla hän ohjasi tietokoneen kursoria. Näin hän pystyi viestimään hyvin vielä pitkään sen jälkeen, kun puhekyky oli mennyt.
Amyotrofinen lateraaliskleroosi eli ALS oli tuhonnut 49-vuotiaan Kumpulaisen liikehermoja ja surkastuttanut hänen lihaksiaan neljän vuoden ajan. Kesäkuussa 2015 tauti oli edennyt siihen vaiheeseen, että hän ei pystynyt kannattelemaan päätään eikä päähiiren ohjaaminen enää onnistunut.
Juuri tätä Kumpulainen oli pelännyt. Että ajattelu toimisi yhtä terävästi kuin ennenkin, mutta omista ajatuksistaan ja toiveistaan ei kuitenkaan pystyisi kertomaan. Sen lisäksi hän pelkäsi tukehtumista. ALSissa myös kyky hengittää heikkenee vähitellen, ja lopulta sitä sairastava yleensä kuolee tukehtumalla.
Kumpulainen ei halunnut tukehtua, hän halusi eutanasian. Mutta eutanasia on Suomessa rikos.
HELMIKUUN puolivälissä eduskunnan puhemiehelle luovutetaan kansalaisaloite, jossa ehdotetaan eutanasialain valmistelua. Eduskunnan pitäisi siis ottaa kantaa siihen, miten ja milloin Pasi Kumpulaisen olisi ollut hyvä kuolla.
Kansalaisaloitteen allekirjoitti yli 63 000 suomalaista. He haluavat, että lääkärillä olisi oikeus antaa potilaalle tappava annos lääkettä, jos tietyt ehdot täyttyvät. Ehtoja on paljon, mutta tärkeimmät ovat nämä: 1. Potilaalla on kuolemaan johtava parantumaton sairaus ja hän olisi lähiaikoina kuolemassa muutenkin. 2. Hänellä on sietämättömät kärsimykset. 3. Hän on täysi-ikäinen ja on pyytänyt eutanasiaa toistuvasti.
HS-gallupissa vuonna 2013 vastaajista 74 prosenttia kannatti ja 18 prosenttia vastusti eutanasiaa. Loput eivät osanneet kertoa kantaansa. Lääkäriliiton, Apteekkariliiton ja Lääketietokeskuksen teettämässä kyselyssä kannattajia oli 75 prosenttia. Eniten puoltajia oli nuorissa. 25–34-vuotiaista jopa 89 prosenttia oli eutanasian kannalla.
Vaikka enemmistö kansasta kannattaa, suurin osa lääkäreistä vastustaa. Suomen lääkäriliitto, Maailman lääkäriliitto WMA sekä Maailman saattohoitolääkärien yhdistys vastustavat eutanasiaa. Miksi? Eivätkö lääkärit halua auttaa kärsiviä potilaita? Vai tietävätkö he jotain, mitä eutanasiaa kannattavat maallikot eivät ymmärrä?
EUTANASIAN kannattajien tärkein perustelu on yksinkertainen: turha kärsimys on epäinhimillistä, siksi ihmisen pitäisi halutessaan saada kuolla aiemmin ja arvokkaasti.
Vastustajien perustelut ovat moninaisempia. Osa vastustaa uskonnollisista syistä ja vetoaa elämän pyhyyteen. Lääkärijärjestöt vetoavat jo antiikin ajalta periytyvään lääkärin etiikkaan, jonka mukaan lääkärin tehtävänä on parantaa sairauksia, lievittää oireita ja suojella elämää, ei päättää sitä.
Eutanasiaa vastustavat saattohoitolääkärit sanovat, ettei eutanasiaa pitäisi hyväksyä ennen kuin saattohoito on saatu niin hyväksi kuin mahdollista. Muuten voi käydä niin, että potilas päätyy eutanasiaan, koska vaihtoehtona on huono hoito ja kärsimys. Heidän mukaansa tilanne pitää korjata tarjoamalla parempaa hoitoa eikä kuolinapua.
Lääkärit muistuttavat myös rajanvedon vaikeudesta. Vaikka eutanasia sallittaisiin, osa sitä toivovista jäisi lain ulkopuolelle. Näin olisi käynyt myös pikku-Einolle, joka sai tuhannet suomalaiset kannattamaan eutanasia-aloitetta. Ilta-Sanomat kertoi joulukuussa kolmevuotiaan Einon aivoverenvuodosta ja kärsimyksentäyteisistä viimeisistä viikoista. Einon lääkäri-isä toivoi pojalleen eutanasiaa. Jutun ilmestymispäivänä yli 10 000 ihmistä allekirjoitti kansalaisaloitteen, seuraavanakin päivänä yli 5 000.
Eino ei kuitenkaan olisi saanut eutanasiaa, vaikka aloitteen mukainen laki hyväksyttäisiin. Esteitä olisi kaksi: Eino ei ollut täysi-ikäinen, ja hän oli niin huonossa kunnossa, ettei olisi kyennyt pyytämään eutanasiaa itse.
ALSiin kuolleen sisko: ”Pasille pahinta oli toisten armoille jääminen”
PASI KUMPULAINEN sen sijaan olisi täyttänyt kansalaisaloitteessa esitetyt kriteerit, ainakin todennäköisesti. Esiin olisi kuitenkin noussut eutanasiakeskustelun keskeisin kysymys: mikä on sietämätöntä kärsimystä, ja kuka siitä päättää? Vain ihminen itse voi tuntea kärsimyksensä, mutta maissa, joissa eutanasia on laillista, päätösvalta on lääkärillä tai erikseen nimetyllä komitealla.
Kumpulainen oli terveenä lihaksikas mies. Hän kävi kuntosalilla monta kertaa viikossa ja jaksoi kevyesti nostaa suuria painoja. Sen jälkeen ajatus elämästä täysin toisten avun varassa tuntui vaikealta.
”Luulen, että Pasille oli pahinta se, että jos hän halusi kätensä pöydälle, jonkun toisen piti se sinne nostaa. Kun käsi luisui alas, taas jonkun muun piti auttaa”, sanoo Pasi Kumpulaisen sisko Kati Kalenius.
Tämä näyttää olevan pääsyy muillakin eutanasiaa toivovilla.
Lääketieteellisessä Jama-lehdessä julkaistiin viime vuonna tutkimus, jossa vertailtiin eutanasian ja avustetun itsemurhan käytäntöjä eri maissa. Useimmat maat eivät rekisteröi potilaan eutanasiatoiveen syytä, mutta USA:n kahdesta osavaltiosta, Oregonista ja Washingtonista, tiedot löytyvät. Eutanasia on molemmissa kielletty mutta avustettu itsemurha sallittu. Ihmiset pyysivät sitä molemmissa osavaltioissa useimmiten siksi, että he eivät halunneet menettää autonomian tunnetta.
Monet halusivat apua itsemurhaan myös siksi, että he eivät pystyneet enää nauttimaan asioista, joista ennen nauttivat. Jotkut tunsivat, että olivat menettämässä arvokkuutensa. He eivät myöskään halunneet olla taakaksi läheisilleen. Vain alle kolmasosa itsemurha-apua pyytäneistä toivoi sitä siksi, että heillä oli kipuja tai he pelkäsivät niitä.
Kivusta eutanasiakeskustelussa kuitenkin puhutaan eniten.
TOSIASIASSA vain harvoin on kyse kivusta. Näin sanovat sekä eutanasiaa kannattavat että sitä vastustavat saattohoitolääkärit, kuoleman asiantuntijat. Kivunhoitoon on nykyisin olemassa niin hyviä menetelmiä, että vain ani harvan kipuja ei pystytä hoitamaan. Jos syöpäpotilas kuolee kovista kivuista kärsien, kyse on todennäköisesti siitä, että hän on saanut huonoa hoitoa.
Suomen kuuluisin saattohoitolääkäri, Terhokodin johtaja Juha Hänninen muistaa uransa ajalta vain muutaman potilaan, joiden kivut ovat olleet lääkkeistä huolimatta sietämättömät.
”Minun aikanani Terhokodissa on saattohoidettu noin 10 000 potilasta. Heistä vain muutaman kipuja ei ole saatu hoidettua hyvin. Kyse ei ole edes promilleista vaan promillen osista. Eutanasiakeskustelu on harhateillä, kun se keskittyy kipuun.”
Hänninen kannattaa eutanasiaa, mutta hänen kollegansa, palliatiivisen eli oireenmukaisen hoidon professori Tiina Saarto Helsingin yliopistosta vastustaa. Molemmat ovat vastanneet tuhansien ihmisten saattohoidosta. Miten he ovat päätyneet vastakkaisiin näkemyksiin?
”Minäkin vastustin ennen eutanasiaa, kiivaastikin”, sanoo Hänninen.
”Muutin mieleni, kun näin, että kaikkia ei voi nykykeinoilla auttaa. On turhauttavaa katsoa kärsimystä vierestä kykenemättä auttamaan.”
Saarto perustelee kantaansa näin: ”En ole kiivas vastustaja, mutta ajattelen, että meidän on ensin saatava saattohoito hyvään kuntoon. Jos saattohoito toimisi kaikkialla ihanteellisesti, meillä ei juuri pitäisi olla potilaita, jotka tarvitsisivat eutanasiaa. Nyt ihanteellisesta saattohoidosta ollaan vielä kaukana.”
KUN TOHTORI Gerrit Kimsma tekee eutanasian, aikaa kuluu kahdesta kolmeen tuntia. Hän menee potilaan kotiin sovittuna aikana – ”suosin myöhäistä iltaa, illallisen jälkeen on suosikkiaikani” –, juttelee, juo kahvit tai lasin viiniä potilaan ja tämän läheisten kanssa, odottaa, että he saavat sanottua hyvästit.
Hoitaja on jo aiemmin asettanut kanyylin paikoilleen. Kimsma antaa lääkkeen vasta, kun potilas sitä pyytää. Itse asiassa lääkkeitä on kaksi. Ensimmäinen on barbituraattia, joka saa potilaan nukahtamaan, toinen lihasrelaksanttia, joka pysäyttää sydämen.
”Pysyn potilaan vieressä, kunnes tämä kuolee, ja jään sen jälkeen vielä keskustelemaan omaisten kanssa. Jälkeenpäin menen aina myös hautajaisiin”, Kimsma kertoo.
Kimsma on hollantilainen lääkäri. Hän on työskennellyt lääketieteen etiikan apulaisprofessorina amsterdamilaisessa yliopistossa ja oli eutanasiapäätöksiä arvioivan ERC-komitean jäsen yli kymmenen vuoden ajan. Hän on ollut eutanasian vankka kannattaja jo opiskeluajoistaan lähtien.
Hollannissa eutanasia on ollut sallittua pitempään kuin missään muualla, joten hollantilaisilla on eniten kokemusta asiasta. Kannattaisiko heidän näkemyksiään kuunnella ja heidän tilastojaan katsoa?
Katso tästä, miten eutanasiaa säädellään niissä maissa, joissa se tai lääkärin avustama itsemurha on sallittu.
KIMSMAN mukaan Hollannin kokemukset osoittavat, että eutanasiaa vastustavien pelot ovat turhia. Vanhukset eivät muuttaneet suurin joukoin eutanasiaa pakoon Saksaan, kuten 1970-luvulla arveltiin. Potilaita ei ole tapettu vastoin heidän tahtoaan, eikä vanhuksille ole alettu tarjota eutanasiaa säästösyistä. Eutanasioiden määrä on lisääntynyt alkuvuosista mutta silti pysynyt alle neljässä prosentissa kuolemista.
Hollannissa eutanasian tekee useimmiten perhelääkäri. Ennen päätöstä lääkärin on soitettava konsultille, toiselle lääkärille, jonka kanssa hän neuvottelee siitä, onko eutanasia perusteltu vai ei. Potilaan kuoltua lääkärin on raportoitava asia kuolinsyyntutkijalle, joka kokoaa tapaukseen liittyvät tiedot ja lähettää ne ERC-komitealle. Tämä arvioi tehdyn päätöksen, ja jos lääkäri on ERC:n mukaan toiminut väärin, asia siirtyy syyttäjälle.
”ERC:ssä olen käsitellyt tuhansia eutanasioita. Niistä vain hyvin harvassa oli eettisiä ongelmia. 12 vuoden aikana sellaisia tapauksia oli vain 35. Syyttäjä käsitteli ne kaikki, mutta kertaakaan lääkäriä vastaan ei nostettu syytettä”, Kimsma sanoo.
Kimsman mukaan ongelmallisia olivat esimerkiksi tilanteet, joissa lääkäri ei ollut pyytänyt konsultaatiota etukäteen tai teki eutanasian jonkun toisen lääkärin puolesta.
”Joskus perhelääkäri oli ollut lomalla ja pyytänyt toista lääkäriä tekemään eutanasian puolestaan. Niin ei voi tehdä. Hyvä ja pitkä potilas-lääkärisuhde on eutanasiassa välttämätön. Lääkärin on varmistuttava siitä, että hän tuntee potilaan tarpeeksi hyvin ja on yhtä mieltä potilaan kanssa siitä, että muuta vaihtoehtoa ei ole.”
HOLLANNIN eutanasiahistoria on erikoinen, sillä maahan säädettiin eutanasialaki vasta vuonna 2002, vuosia sen jälkeen, kun lääkärit aloittivat kuolinavun antamisen.
Hollannin lääkärikunta alkoi keskustella aiheesta 1970-luvulla, ja sopuun päästiin vuosikymmenen puolivälissä. Siitä asti lääkärit ovat antaneet kuolinapua ja syyttäjät ovat jättäneet tapaukset syyttämättä. Kun laki tuli, siihen lähinnä kirjattiin jo syntyneet käytännöt.
Vain yksi asia on muuttunut sitten 1970-luvun. Silloin ajateltiin, että kuolinapua voi antaa vain kuolemassa oleville syöpäpotilaille. Nykyisin eutanasiaa pyytävät ja saavat myös psyykkisesti sairaat ja Alzheimer-potilaat. Alzheimeria sairasti myös Kimsman viimeisin eutanasiapotilas.
”Hän tuli luokseni kaksi tai kolme vuotta sitten, kun oli saanut diagnoosin, ja sanoi, ettei halua elää dementoituneena”, Kimsma kertoo.
”Hän pyysi, että auttaisin häntä ennen kuin hänestä tulisi täysin riippuvainen muista. Viime vuoden heinäkuussa hän tuli luokseni aikuisten lastensa kanssa ja sanoi, että nyt on aika. Hän pystyi vielä hyvin kommunikoimaan ja päättämään asiasta, sairaus oli vielä varhaisessa vaiheessa. Konsultoin kolmea eri lääkäriä, ja olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että hän täytti eutanasian edellytykset. Muistisairauden myöhäisvaiheessa en olisi enää suostunut.”
TÄMÄ eutanasiapotilas on hollantilaisen keskustelun ytimessä. Enemmistö niin lääkäreistä kuin kansasta on eutanasian puolella, mutta etenkin muistisairaiden ja mielenterveyspotilaiden eutanasiat ovat herättäneet kiivasta keskustelua.
Yksi kriitikoista on hoitamisen etiikan professori Carlo Leget humanististen tieteiden yliopistosta Utrechtista. Hänen mukaansa eutanasiaan kuolee nykyisin Hollannissa ihmisiä, joille olisi muitakin vaihtoehtoja.
”Kun eutanasia tuli, se oli tarkoitettu kuolemansairaille ja kärsiville ihmisille. Nyt siitä on tullut oikeus. Enää ei puhuta kärsimyksestä vaan yksilön itsemääräämisoikeudesta. Eutanasiasta on tullut normaalia ja hyväksyttyä. Pidän erittäin ongelmallisena esimerkiksi sitä, että kuolinapua annetaan psyykkisesti sairaille ja Alzheimer-potilaille”, Leget sanoo.
Oikeudesta eutanasiaan keskustellaankin nyt Hollannissa kiivaasti. Maassa on maailman suurin ja todennäköisesti myös aktiivisin eutanasian puolesta toimiva kansalaisjärjestö NVVE. Sillä on yli 165 000 jäsentä, ja se lobbaa aktiivisesti vapaan valinnan ja eutanasiakriteerien laventamisen puolesta.
Kun Suomessa keskustellaan siitä, saako lääkäri koskaan tehdä eutanasiaa, Hollannissa kritisoidaan lääkäreitä, jotka ovat vastanneet eutanasiapyyntöön kieltävästi. Maassa on jo vuosien ajan toiminut myös liikkuvia eutanasiatiimejä. Ne menevät tapaamaan potilaita, joilta oma lääkäri on evännyt eutanasian, arvioivat tilanteen uudelleen ja tarvittaessa antavat kuolinapua. Tätä kritisoivat monet niistäkin, jotka muuten puoltavat eutanasiaa.
Carlo Leget tulkitsee Hollannin kokemuksia niin, että kun pirulle on annettu pikkusormi, se vie helposti koko käden. Hän lähettääkin Suomeen varoittavia terveisiä.
”Jos Suomi hyväksyy eutanasialain, lain alkuperäiset rajaukset alkavat todennäköisesti laveta. Varautukaa siihen, että jos sallitte eutanasian 18-vuotiaille, muutaman vuoden päästä keskustellaan siitä, miksei 17-vuotias voi saada eutanasiaa yhtä hyvin. Näin keskustelu etenee”, Leget sanoo.
- Pasi Kumpulainen suunnitteli kaiken etukäteen: ei hengityskonetta eikä letkuruokintaa, hautajaisiin mansikkakakkua ja sinisiä ja valkoisia kukkia. (KUVA: KATI KALENIUKSEN KOTIALBUMI)
- eutanasia.jpg (17.66 KiB) Katsottu 9399 kertaa
MITÄ vaihtoehtoja Suomella sitten on? Mitä vaihtoehtoja Pasi Kumpulaisella olisi ollut?
Alkutalvesta vuonna 2011 Kumpulaisen vasen nimetön alkoi vihoitella. Kuntosalilla hän huomasi, että sormesta oli kadonnut voima. Rauta ei enää noussut kuin ennen, ja käden lihakset alkoivat välillä nykiä kummallisesti.
Hän vitsaili muutoksista siskonsa
Kati Kaleniuksen kanssa. Liikaa treeniä, he arvelivat. Ylikuntoa ehkä.
Kesällä juhlittiin Kumpulaisen syntymäpäiviä rapukesteillä. Kumpulainen naureskeli, kun ei saanut rapuessunsa nauhoja solmittua. Jo silloin oli kuitenkin selvää, että nauruun ei ehkä ollut syytä.
ALS-diagnoosi varmistui marraskuussa. Joulukuussa Kumpulainen kirjoitti hoitotahdon, antoi ohjeet hautajaisiinsa ja päätti, miten kommunikoisi, jos kaikki muu katoaisi ja vain kyky liikuttaa silmiä ja silmäluomia säilyisi. Yksi silmänräpäytys kyllä, kaksi räpäytystä ei.
Seuraavana vuonna hän selvitti siskonsa kanssa mahdollisuutta eutanasiaan. Suomessa se ei onnistuisi, mutta entä muualla?
Euroopassa eutanasia on Hollannin lisäksi laillista Belgiassa ja Luxemburgissa. Sveitsissä eutanasia on laiton, mutta itsemurhassa avustaminen on sallittua. Siellä toimii itsemurhassa avustava Dignitas-järjestö, jonka tiloihin monista muista maista matkustetaan kuolemaan. Viime vuonna näin teki kaksi suomalaista.
Pian selvisi, että Kumpulaisen tapauksessa Sveitsi ei tullut kyseeseen. Matka olisi tullut kalliiksi, eikä saattajaakaan ollut.
”Sanoin Pasille, etten pystyisi lähtemään mukaan. Minusta ei olisi ollut siihen. Sen jälkeen Pasi ei enää puhunut asiasta”, Kalenius kertoo.
Sveitsiin olisi myös pitänyt matkustaa aikaisin, silloin kun pystyy vielä itse ottamaan kuolettavan lääkeannoksen.
ITSEMURHASSA avustaminen on laillista Suomessakin. Avustetun itsemurhan ja eutanasian välinen raja menee siinä, kuka vie kuolettavan lääkkeen potilaan elimistöön. Eutanasiassa sen tekee lääkäri, avustetussa itsemurhassa potilas itse.
Joidenkin mielestä näiden välinen ero on pieni, mutta rikoslaissa ero on selvä.
Eutanasiassa lääkäri syyllistyisi tappoon tai surmaan, josta seurauksena olisi vankeutta vai vähintään ehdollista vankeutta.
Vaikka yli 15-vuotiaan itsemurhassa avustaminen ei ole rikos, se todennäköisesti toisi ikäviä seurauksia lääkärille. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston Valviran mukaan avustaminen on vastoin terveydenhuollon ammattihenkilölain määrittelemiä tavoitteita. Niiden mukaan lääkärin päämääränä on oltava terveyden ylläpitäminen, sairauksien ehkäiseminen ja parantaminen sekä kärsimyksen lievittäminen.
Mikä seuraus itsemurhan avustamisesta olisi, sitä ei tiedä kukaan, sillä yhtään ennakkotapausta ei ole.
Ei ihme, että lääkärit ovat varovaisia. Toisaalta itsemurhassa avustaminen ei paljon vaatisi, ainakaan syöpäpotilaiden kohdalla.
”Saattohoidossa olevilla syöpäpotilailla on kyllä käytössään riittävä määrä lääkkeitä itsemurhan tekemiseen. He tarvitsisivat sitä varten vain tiedon siitä, paljonko ja missä muodossa esimerkiksi morfiinia pitäisi ottaa. Harva kuitenkaan tekee itsemurhaa”, Juha Hänninen sanoo.
MYÖS EUTANASIA koskisi vain harvoja, vaikka laki säädettäisiinkin. Tästä sekä Saarto että Hänninen ovat samaa mieltä. Sen sijaan he ovat eri mieltä siitä, mihin eutanasialaki johtaisi.
Hänninen uskoo, että laki johtaisi siihen, mitä kansalaisaloitteessa sanotaan: kuolemansairaiden täysi-ikäisten kuolinapuun.
Saarto pelkää, että pian eutanasiaa annettaisiin myös mielenterveyspotilaille ja muistisairaille.
”Näinhän on käynyt Hollannissa ja Belgiassa”, Saarto sanoo.
”Kaikkein eniten olen huolissani siitä, että eutanasialla korvattaisiin saattohoitoa. Ajatellaan vaikka syrjäseudun pientä terveyskeskusta, jossa ei ole tarjolla erityistason saattohoitoa. Siellä lääkäri voi olla sitä mieltä, että eutanasia on ainoa vaihtoehto, vaikka todellisuudessa näin ei olisi. Jos meillä olisi laki eutanasiasta, kun samaan aikaan saattohoidosta on vain suositus, on selvää, että silloin toteutettaisiin eutanasiaa.”
Hänninen on eri mieltä. ”Nämähän ovat pelkoja. On meistä itsestämme kiinni, toteutuvatko ne vai eivät. Minulla on lapsenusko siihen, että yhteiskunta ja terveydenhuolto toimisivat tässä niin kuin sovitaan.”
Monet uskovat, että saattohoito on jo Suomessa hyvällä tolalla, mutta Saarron mukaan näin ei ole. Vaativinta saattohoitoa annetaan Suomessa vain kahdessa paikassa, Terhokodissa ja Pirkanmaan hoitokodissa. Seuraavan, astetta alemman eli erityistason saattohoitoa on tarjolla lähinnä suurissa kaupungeissa. On kuntia, joissa ei ole lainkaan saattohoidon asiantuntijoita.
Hyvällä saattohoidolla voidaan helpottaa useimpien kuolemassa olevien kärsimystä. Viimeinen hoitokeino niin fyysiseen kipuun kuin henkiseen ahdistukseen on nukutus. Lääketieteessä puhutaan palliatiivisesta sedaatiosta. Siinä potilas vaivutetaan uneen viimeisiksi päiviksi tai hetkiksi ja taataan näin rauhallinen kuolema.
Saarto lupaa HUSin ja TYKSin alueen ALS-potilaille, että tukehtumisen tunnetta ei tarvitse kokea, vaan viime hetket saa viettää nukutettuna. Hänen mukaansa niin pikku-Eino kuin Pasi Kumpulainenkin olisi voitu nukuttaa.
OLI heinäkuinen päivä, ja aurinkoa rakastanut Pasi Kumpulainen oli avustajansa kanssa parvekkeella. Kuolema alkoi, kun he siirtyivät parvekkeelta sisälle. Kumpulaiselle tuli hengenahdistus, hänelle annettiin rauhoittavaa lääkettä, ja omaiset soitettiin paikalle.
Uusi hengenahdistuskohtaus ja kuolema ehtivät kuitenkin tulla ennen kuin perhe ehti sairaalaan. Hoitaja kertoi myöhemmin Kaleniukselle, että Kumpulaisen silmissä käväisi hetkellinen kauhun katse, joka kuitenkin katosi saman tien.
Kuolema oli sittenkin helpompi kuin perhe oli pelännyt.
”Jos Pasi olisi tiennyt, miten tulisi kuolemaan, hänen viimeiset kuukautensa olisivat olleet paljon helpompia. Uskon silti, että hän olisi halunnut kuolla muutamaa kuukautta aiemmin. Varma en tietenkään voi olla.”
Kalenius muistelee veljensä kuolemaa kotonaan Lohjalla. Olohuoneen ikkunasta näkyy keskiaikainen harmaakivikirkko, jonka läheisellä hautausmaalla oli Kumpulaiselle paikka varattuna valmiiksi, oli ollut jo lähes 50 vuotta. Samassa haudassa odotti kaksoisveli, joka kuoli kaksi päivää synnytyksen jälkeen.
Pasi Kumpulainen laskettiin hautaan yllään musta hääpukunsa ja Kati-siskon neulomat villasukat. Yhdeksänvuotias tytär oli sujauttanut arkkuun enkelin.[/i]
hELSINGIN saNOMAT
Julkaistu: 22.1. 2:00 , Päivitetty: 22.1. 7:15
Kerrankin Chefilen kanssa samaa mieltä jostain asiasta,ehdottomasti puolesta.