MURHA.INFO

Joku nuorukaisista löi jonkinlaisella astalolla Kortesojaa. Paavo Moilanen yritti puolestaan torjua itseensä osuvia iskuja sateenvarjollaan ollen samalla hieman etäämmällä tovereistaan.

Heidät Suomi mestasi
Turku
Valtio mestasi 200 vuoden aikana omiaan jopa syrjähypyistä ja jumalanpilkasta. Aiheesta on tehty nyt laaja tutkimus, joka valottaa kohtaloita kuolemanrangaistusten taustalla. Lue 16 tositarinaa

Synnytys oli yksinäinen ja tuskainen. Pieni tyttö syntyi metsässä eräänä syyskesäisenä päivänä vuonna 1701 Lohtajan Himankakylässä. Piika Kaisa Erkintytär oli päättänyt, ettei hänen raskaudestaan saisi tietää kukaan – paitsi talon isäntä Jaakko Heikinpoika, joka hänet oli raiskannut.

Apua Kaisa ei uskonut tilanteeseen saavansa, sillä talon emäntä suhtautui piikaansa melko kalseasti, isännän halut kun eivät jääneet emännältä huomaamatta.

Jaakko tuli kuitenkin synnytyksen jälkeen Kaisan avuksi – itseään auttaakseen tietysti – ja kaivoi lapselle kuopan. Kuoppaan päättyi vastasyntyneen lyhyt elämä.

Välikäräjät tuomitsi Kaisan marraskuussa 1701 kuolemaan kaulan katkaisulla ja poltettavaksi roviolla. Myös Jaakko tuomittiin myöhemmin kuolemaan. Molemmat menettivät henkensä Lohtajan mestauskivellä Keski-Pohjanmaalla.



Kaisan tarina on tyypillinen Suomessa kuolemanrangaistuksen kokeneen naisen tarina. Suomessa mestattiin ja hirtettiin aihetta tutkineen Mikko Moilasen arvion mukaan vuosina 1625–1825 noin 2 000–2 500 ihmistä, heistä 42 prosenttia naisia. Naisista kaksi kolmasosaa tuomittiin kuolemaan juuri lapsenmurhasta.

Mikko Moilasen esiäidin veli, Lippolan Paha-Paavo Puolangalla, päätyi aikanaan mestattavaksi. Hänen kohtalonsa selvittämisestä alkoi harrastajahistorioitsija Moilasen nyt jo nelivuotiseksi venähtänyt, yhä jatkuva matka mestausten historiaan.

Metlasta eläköitynyt tutkija harrasti aiemmin suku- ja kotiseutututkimusta, mutta Paha-Paavo vei miehen mennessään Suomen synkkään historiaan.

– Se on ollut aikamoinen matka ihmismielen ja historian sairaisiin tai vähemmän sairaisiin puoliin tutustuessa.

Kuolemanrangaistusten historiaa on Suomessa valotettu hyvin vähän. Moilanen arvioi oman, neljän vuoden työnsä olevan kattavin aiheesta tehty tutkimus juuri aineiston laajuuden osalta.
Vanhinta kansanopetusta

Mestaus oli tilaisuuden luonteesta huolimatta – tai oikeastaan juuri sen takia – koko kansan tapahtuma. Jo paikan rakentamiseen tarvittiin väkeä: talolliset antoivat puutavaran, seppä tai kauppias naulat ja köysitarpeet. Roviota varten tarvittava lato tai muu rakennus ostettiin sekin joltakulta. Tervaa tarvittiin varsinkin talvella ja märkään aikaan. Pyöveli johti rakennustöitä, ja apuna hänellä oli talonpoikia.

Itse mestaustapahtumaa on Moilasen mukaan kutsuttu Suomen vanhimman kansanopetuksen edustajaksi. Se kertoi paitsi viranomaisten vallasta, myös rikoksen vääjäämättömästä seurauksesta. Kuninkaallisessa kirjeessä vuodelta 1693 mestaustilaisuuteen kutsuttiin kaikkia iästä, sukupuolesta ja asemasta riippumatta.

Jotta viesti tavoitti mahdollisimman monia, esimerkiksi rengit ja piiat saivat vapaata mestauspäivänä ja kouluissa opetus keskeytettiin. Myös oikeuden istunnot pantiin tauolle, jotta käräjäväki pääsi seuraamaan mestausta.

Väkeä saattoikin olla paikalla joukoittain, jo aamusta alkaen. Isoissa kaupungeissa tilaisuus äityi joskus markkinahumuksi, sillä paikalle löysivät myös kauppiaat ja silmänkääntäjät. Mestauspäivä oli tuottoisa myös krouveille. Vuonna 1811 tilanteeseen haluttiin muutos ja maaherra kielsi alkoholin myynnin neljännespeninkulman säteellä mestauspaikasta.

Muitakin lieveilmiöitä tapahtumaan liittyi. Osa yleisöstä kiipesi puuhun nähdäkseen paremmin. Kaikkien pää ei kuitenkaan kestänyt järkytystä, vaan katsojia saattoi kopsahdella puusta mestauksen jälkeen.

Mestauksista tehtiin myös kirjallisia kertomuksia, joista viranomaiset eivät kuitenkaan pitäneet. Näiden arkkiveisujen painaminen ja kaupittelu kiellettiin 1700-luvun puolivälissä, mutta niiden teko jatkui silti.

1700-luvun lopulta alkaen tilaisuuksissa kuultiin viranomaisten ohjeen mukaan myös kirkkoherran puhe. Sen uskottiin uppoavan otolliseen maaperään, mestauksen järkyttämiin kyläläisiin. Tunnetuin puheista oli Moilasen mukaan Anders Chydeniuksen puhe Kruunupyyn mestauspaikalla vuonna 1786. Puheessaan Chydenius vetosi vanhempiin, puhui rankaisemisen tärkeydestä, saarnasi nuorille ja varoitteli aikuisia.

Sinä suuri Herran seurakunta, joka tässä saapuvilla olet. Tutki tätä hirveätä verenvuodatusta, ja kuinka julma synti on, ja sen surkeata loppua. ---- Mieltykää tästä päivästä kaikkeen hyvään; jo pieni rikos Jumalan käskyjä vastaan muistuttakoon teitä tämän päivän kauhistuksesta. ----- Välttäkää niitä pieniä rikoksia, joista suuremmat tulevat, niin kuin itse helvettiä. Ja ne vähemmätkin synnit olkoot aina niin kauhistuttavat tunnoissanne kuin pyövelin kirves!
Henki hengestä

Mistä kuolemantuomioita noiden 200 vuoden aikana sitten langetettiin? Useimmiten vietiin henki hengestä: miehistä 64 prosenttia mestattiin henkirikoksen takia. Lähes kolme neljästä naisesta taas tuomittiin lapsenmurhasta.

Rangaistuksen muoto riippui rikoksen törkeydestä. Kuolemaan johtanut pahoinpitely sovitettiin kaulankatkaisulla. Murhamies ja lähiomaisensa surmannut menetti lisäksi oikean kätensä, ja ruumiinosat ripustettiin niin sanottuihin teilinpuihin kauhistukseksi ja pelotteiksi.

Varkaat, rahanväärentäjät ja sotilaskarkurit hirtettiin. Naisia sen sijaan ei hirtetty koskaan, mutta esimerkiksi kaikki lapsenmurhasta tuomitut sekä mestattiin että poltettiin roviolla. Miehistä roviolle joutuivat vain eläimiinsekaantujat ja muutama noituudesta tuomittu.

Miehet tappoivat toisiaan useimmin pikaistuksissaan, ja alkoholilla oli usein osuutta asiaan.

Motiiveja voikin Mikko Moilasen mukaan esittää vain pienelle osalle tapauksista. Läheisistä uhriksi valikoitui useimmin vaimo. Taustalla oli esimerkiksi taloudellisen hyödyn tavoittelua, mustasukkaisuutta ja avioelämään kyllästymistä. Henkirikoksista löytyi tuona ainakin lisäksi ryöstömurhia ja palkkamurhia – myös vaimojen tilaamia.
Seksuaalinen turhautuminen näkyi rikostilastoissa?

Kuolemanrangaistusten syyt vaihtelivat aikakausittain. 1600-luvulla hirtettiin vielä runsaasti varkaita; sittemmin omaisuusrikokset lähes katosivat listalta. Samoin kävi noituudelle, joka oli vielä 1600-luvulla yleisin syy naisten mestaamiseen.

Erilaiset seksuaalirikokset nostivat päätään 1600-luvulta asti, ja niihin langenneet edustivatkin isoa osaa tuon vuosisadan aikana kuolemanrangaistuksen kärsineistä. Sukurutsa ja huoruus yleistyivät mestausten syinä. Kirkko määritteli tarkasti, mikä ihmisten sukupuolielämässä oli sallittua ja mikä tuomittavaa.

Eläimeen sekaantuminen oli syynä lähes kolmannekseen miesten mestauksista vuosina 1720–1748. Ennen tuota aikaa saati sen jälkeen tästä rikoksesta ei päädytty mestauslavalle yhtä usein.

Pohjolassa eläimeensekaantuminen onkin ollut yleinen ilmiö. Teemu Keskisarja on pohtinut väitöskirjassaan syitä sen yleisyydelle – motiiveja tuomituilta kun ei juuri koskaan kysytty. Tekijät olivat pääsääntöisesti tavallisia, nuoria miehiä vailla muuta rikostaustaa ja vieläpä tekohetkellä yleensä selvinpäin.

Selittäjäksi on tarjottu muun muassa seksuaalista turhautuneisuutta, sillä tiukan kirkkokurin vallitessa ei-aviolliset suhteet oli tiukasti kriminalisoitu. Myös itsetyydytykseen suhtauduttiin ankaran kielteisesti. Toisaalta ihmisten sukupuolielämä oli piilossa, kun taas ihmiset olivat paljon tekemisissä eläinten kanssa ja näkivät niiden parittelua. Mikään selitys ei silti liene aukoton.

Ruotsissa ja Suomessa oikeustapauksia oli asukaslukuun suhteutettuna enemmän kuin muualla Euroopassa. Rikostyyppi aiheutti myös taloudellisia menetyksiä maaseudulla, sillä kuolemantuomion sai tekijän lisäksi myös mukana ollut eläin, joita saattoi olla useitakin.

Muut syyt kuolemanrangaistukseen tuomitsemiseen olivat selvästi harvinaisempia, mutta henkensä saattoi menettää tuona aikana kaksinnaimisesta, rahan väärentämisestä, jumalanpilkasta tai auktoriteetin uhmaamisesta kuten omien vanhempiensa solvaamisesta.
Tapaukset oman aikansa kuvastajina

Mikko Moilanen myöntää, että hänenkin selvityksessään on puutteita: hankalinta aikaa lähdeaineiston suhteen ovat 1600-luvun alku ja Suuren Pohjan sodan aiheuttama katvealue 1710-luvulla. Toisaalta 1720–50-luvuilla ihmisten kuolinsyitä ei vielä tilastoitu.

Varhaismodernin ajan rikosten ja rangaistusten historiaa tutkinut Jyväskylän yliopiston yliopistotutkija, dosentti Anu Koskivirta pitää Moilasen kokoamaa aineistoa laajuudeltaan ja lähdeaineistoltaan poikkeuksellisena. Näin laajaa ja alueellisesti kattavaan aineistoon pohjautuvaa tietoa esimerkiksi mestauksiin johtaneista rikoksista ei ole aiemmin ollut.

Turun hovioikeuden arkistomateriaali tuhoutui palossa vuonna 1827, joten muualla säilyneen hajanaisen materiaalinen kokoaminen näin kattavaksi kokonaisuudeksi on ansiokasta.

– Moilasen työtä voi pitää suorastaan kulttuuritekona, kiittää Koskivirta.

Aineisto palvelee jatkossa Koskivirran mukaan ehdottomasti myös tieteellistä tutkimusta. Yhdistettynä tietoihin varhaismodernin ajan henkirikoksista materiaali on jo kansainvälisestikin poikkeuksellisen laaja.

Tapauskertomukset Moilanen on kirjoittanut erilaisten pöytäkirjojen ja muun aineiston pohjalta yli 1300 ihmiskohtalosta. Tarinat kertovat paitsi rikoksista, myös yhteiskunnasta niiden takana ja ympärillä. Niiden avulla voi pohtia senaikaisen yhteiskunnan rakennetta, ihmisten välisiä suhteita ja niihin liittyviä käsityksiä.

– Ei niitä kannatakaan tutkia vain synkkyys mielessä, vaan koettaa tekojen kautta ymmärtää yhteiskunnan sisäistä vuorovaikutusta, sanoo Moilanen.
Lapsenmurhat piikojen kohtalona

Valtaosa mestatuista naisista koki kohtalonsa syyllistyttyään lapsenmurhaan. Lapsenmurhaksi oli nimetty jo 1400-luvulla rikos, jossa äiti oli tullut raskaaksi “luvattoman sekaannuksen” kautta, salannut tilansa ja synnyttänyt yksin ja surmannut vastasyntyneen lapsen.

Tapahtumien todellinen kulku oli hankalaa todistaa. Tiukimmillaan kriminalisoitiinkin pelkkä yksin synnyttäminen, koska syyksi siihen nähtiin vain halu pystyä surmaamaan vauva. Lapsenmurhatuomioon riitti se, että nainen oli salannut raskauden, synnyttänyt piilossa ja jättänyt vastasyntyneen heitteille.

Lapsenmurhasta tuomitut olivat useimmin piikoja. Toisena osapuolena oli renkejä, mutta myös isäntiä. Aiempi tutkimus osoittaa, että siinä missä naiset saivat teostaan useimmiten rangaistuksen, mukana olleet miehet pääsivät pääosin ilman kummempia seurauksia.

1700-luvun lopulla tuomiot lapsenmurhasta alkoivat lieventyä, ja tapahtumista alettiin vaatia vankempia todisteita. Oikeuslääketieteen kehittyessä alettiin myös tutkia aiempaa tarkemmin lapsen kehitystä ja kuolinsyytä.

Mikko Moilanen arvelee, että ennalta harkittuja lapsenmurhia tehtiin kuitenkin vähemmän kuin tuomioista voisi luulla. Lapsen kuolema johtui usein vahingosta: synnytys ja jopa raskaus saattoi tulla yllätyksenä, ja kokemattomuus kääntyi hädäksi ja lapsen jättämiseksi heitteille ja kuolemaan.

Henkirikoksista erikoisen lajin muodostivat suisidaalimurhat, joissa elämäänsä väsynyt ihminen surmasi toisen saadakseen kuolemanrangaistuksen. Käytäntö kumpusi käsityksestä, jonka mukaan itsemurha oli suora tie helvettiin, mutta ennen mestausta suoritettu katuminen ja synninpäästö mahdollistivat paremman tuonpuoleisen. Suisidaalimurhaan päätyneistä valtaosa oli naisia, ja uhriksi he valitsivat usein pienen lapsen. Tätä selitti usko siihen, että lapsi olisi luonnostaan synnitön eikä tällä olisi hätää kuoltuaan.
Sotilaat yliedustettuja rikostilastoissa

Kuolemanrangaistukset lankesivat siis molempien sukupuolten kohtaloksi, mutta rikokset niiden taustalla vaihtelivat.

Tuomittujen miesten keski-ikä oli 34 ja naisten 29. Miehistä kaksi kolmasosaa oli naimisissa, naisista taas yhtä suuri osa naimattomia.

Miehistä vakaviin rikoksiin syyllistyivät useimmin sotilaat, talokkaat ja rengit. Moilasen mukaan tuolloinen sotilasaines oli levotonta ja taipuvaista rikollisuuteen. Sotilaiden alttius syyllistyä törkeisiin rikoksiin oli muita suurempi ja näkyi myös kuolemanrangaistuksissa: sotilaan todennäköisyys päätyä mestauslavalle oli viisinkertainen renkiin verrattuna ja peräti kymmenkertainen talonpoikaan nähden.

Naisista mestaukseen johtaneita rikoksia tekivät ylivoimaisesti eniten naimattomat piiat, joita tuomittiin erityisesti lapsenmurhista. Moilasen mukaan tämä kertoo silloisesta yhteiskunnasta ja suojattomuudesta, jonka kohteeksi nuoret naiset joutuivat lähdettyään kotoa.

Sotilaiden vaimot ja tyttäret syyllistyivät törkeisiin rikoksiin lähes yhtä herkästi kuin piiat eli rikosalttius ei rajoittunut sotilasperheissä vain miehiin.

Sairasta tai raskaana olevaa ei voitu mestata: tuomitun piti olla tarpeeksi hyvässä kunnossa ymmärtääkseen mitä tapahtuu ja ollakseen valmis tuonpuoleiseen. Raskauden jälkeen mestaus voitiin panna täytäntöön aikaisintaan kun lapsi oli kuuden viikon ikäinen.
Mestauspaikat hävitettiin käytön jälkeen

Kuolemanrangaistukseen tuomittu piti mestata sillä paikkakunnalla tai sen käräjäkunnan alueella, jossa rikos oli tehty. Käräjäkunta muodostui yhdestä tai useammasta paikkakunnasta, ja sen alueella oli yleensä yksi mestauspaikka, joka valittiin pitäjänkokouksessa, kihlakunnankäräjillä tai raastuvanoikeudessa. Maaherra vahvisti päätöksen.

Myöhemmin mestauksia alettiin toimeenpanna sillä kylällä, missä rikos oli tehty. Mestauspaikkoja on siis enemmän kuin oli käräjäkuntia. Kaikkiaan Moilanen arvioi paikkoja olleen lähes 300.

1600-luvulla paikka oli yleensä kaupungin torilla tai kirkonmäellä, mutta 1700-luvulla toiminta alkoi siirtyä syrjemmälle. Maa-alueita tarvittiin parempaan käyttöön, ja suhtautuminen mestauksiin muuttui muutenkin kielteisemmäksi. Rangaistuksen pelotevaikutus oli silti viranomaisille tärkeä eikä mestauksia siirretty kovin syrjään, vaan teiden varsille ja joskus saariin vesireittien äärelle.

Jos kuolemanrangaistuksia sattui lankeamaan samalle seudulle tiuhaan, samaa mestauspaikkaa voitiin käyttää uudestaankin. Usein rakenteet kuitenkin hävitettiin tilaisuuden jälkeen. Tämä johtui siitä, että taikauskoiset halusivat napata paikalta mukaan jotain, minkä uskoivat tuovan itselleen jatkossa hyötyä ja taikavoimia: mestatun veritippoja, hirttoköyden paloja tai puukappaleita mestauspölkyistä.

Moilanen on onnistunut jäljittämään lähes 200 mestauspaikan sijainnin, tarkimmillaan hehtaarin tarkkuudella. Museoviraston muinaisjäännösrekisteristä hän löysi kymmenkunta paikkaa. Joitakin on merkitty 1700-luvun lopun erilaisiin karttoihin, ja osan luo auttaa nykyäänkin kyltti tai muu merkintä maastossa. Valtaosa tiedoista on kuitenkin perimätiedon varassa.

Kuolemanrangaistuksia pantiin 200 vuoden tutkimusjakson aikana täytäntöön lähes kaikkien silloisten käräjäkuntien alueella, tavallisesti muutama paikkakuntaa kohti. Eniten mestauksia on kirjattu Turkuun, yli 90. Helsingissä niitä tehtiin runsaat 30, Pohjanmaalla Vöyrillä 25 ja Mustasaaressa 17.
Hyvin valmisteltu askel parempaan

Kuolemantuomion täytääntöönpano ei ollut hätäinen tai huolimaton tapahtuma. Siihen johti moniportainen tutkinta, tuomio ja toteutus. Tuohon aikaan ajateltiin, että vaikka kyseessä oli rangaistus rikoksesta, mestattua odotti autuas elämä rajan tuolla puolen, kunhan tämä katui vilpittömästi ja oikein.

Siihen häntä valmisteltiin huolellisesti: kirkkolaissa ja kuninkaallisissa kirjeissä ohjeistettiin, kuinka tuomittua pitää tukea viimeisinä aikoina. Pappi tapasi häntä päivittäin lähdön lähetessä, jotta mestattavan mieli olisi mahdollisimman puhdas kirveen heilahtaessa. Tuohon aikaan oltiin varmoja siitä, että ihmisen kohtalon iäisyydessä määrittää hänen sielunsa tila kuoleman hetkellä.

Niinpä tuomittu saattoi kuulla viimeiseksi sen tyyppisiä sanoja kuin vuodelta 1800 säilyneissä riveissä:

Täällä ystäväni, tässä paikassa sinun murheesi ja kärsimyksesi päättyvät. Täällä avautuu sinulle ikuisuuden ovi, tässä alkaa ilo. Vielä silmänräpäys, niin olet oleva vapahtajasi kanssa paratiisissa. Ole lujalla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.

Tuomitulle kuului viimeinen ateria ja ehtoollinen, ja laki salli hänelle myös ryypyn krouvissa – joidenkin tietojen mukaan vielä mestauslavallakin. 1686 kirkkolaki velvoitti kuitenkin papit valvomaan, ettei mestattava ole liian humalassa viimeisillä hetkillään. Liian hienokaan tilaisuus ei saanut olla: 1741 annettiin määräys siitä, että tuomitun pitää pukeutua arkisesti ja itse tilaisuudesta tulee karsia kaikki juhlavuus ja seremoniallisuus. Tunnelman piti korostaa lain ankaruutta ja synnin seurauksia.

Pappi oli tärkeässä osassa loppuun saakka, ja pappeja saattoi olla paikalla useampikin. Hän lohdutti tuomittua, mutta myös kirjasi ylös tämän viimeisen lausunnon. Siitä saatiin joskus lisätietoja rikokseen liittyneistä muista ihmisistä, mikä johti joskus jatkotutkintaan. Papit johtivat veisuuta, lausuivat viimeiset sanat ja avustivat tuomitun käsittelemisessä.

Pyövelin rooli sen sijaan oli nopea ja koruton. Hän pysytteli näkymättömissä, jotta tuomittu pysyisi rauhallisena. Hetken tullen, kun mestattavan silmillä oli jo side, pyöveli astui paikalle ja hoiti työnsä. Kaulan piti katketa yhdellä iskulla ja köyden taas kiristyä riittävän nopeasti: tarpeetonta kipua ei saanut tuomitulle aiheuttaa.

Kruununvoudin tehtävänä oli edustaa valtiovaltaa: lukea tuomio ja laatia tapahtumasta muistio.
Kirves päätti useimmiten tuomitun taipaleen

Yli 90 prosenttia kuolemanrangaistuksista pantiin täytäntöön kirveellä. Vanhan tavan mukaan varkaita hirtettiin, mutta Moilasen aineistossa hirtettyjä on vain muutamia kymmeniä.

Mainintoja löytyy siitäkin, että rahalla saattoi 1600–1700-lukujen taitteessa saada ostettua itselleen miekkamestauksen – miekkaa kun pidettiin ylevämpänä hengenriistäjänä kuin arkista kirvestä.

Kirves oli siis pyövelin tärkein työväline, ja sen hän sai valtiolta. 1700-luvulla niitä oli joskus käytössä kaksikin, sillä murhasta tuomitulta katkaistiin yhdellä käsi ja toisella kaula.

Kirveet myös kehittyivät matkan varrella: lapa oli ensin pitkä ja leikkaava osa suhteellisen lyhyt.

1700-luvulla mittasuhteet kääntyivät: leikkaava osa muuttui leveämmäksi ja lapa lyheni.

Pyövelin työn jäljelle asetettiin myös laatuvaatimukset ja virkaanpääsy vaati kokeen läpäisyn. Testissä ehdokkaan piti osua kirveellään pölkyssä pienelle alueelle useita kertoja lyhyessä ajassa. Näin haluttiin taata mestauksen tarkkuus ja välttää ylimääräinen epäinhimillisyys
Pyövelin virka oli kartettu, mutta ura usein pitkä

1600-luvulla pyövelit olivat tekemisissä lähinnä työväen kanssa: sieltä heidät löydettiin, ja virka usein myös periytyi. Myös avioliitot saatettiin solmia pyövelisukujen kesken, sillä pyövelien lapset eivät olleet suuressa suosiossa esimerkiksi naimamarkkinoilla.

Pyövelien taustat vaihtelivat: alkuaikoina virkaan päätyivät monesti tietynlaiset “keppostelijat”, ja jopa rikollisia houkuteltiin työhön pakon edessä lupaamalla antaa anteeksi vähäisempiä tekoja. Tämä kertoo siitä, että työ oli halveksittu eikä siihen ollut helppo löytää tekijöitä.

Vanhempina aikoina pyövelien taustat vaihtelivat myös eri puolilla maata: saksalaistaustaisia pyöveleitä oli paljon niin sanotun Vanhan Suomen alueella, Ruotsista tulleita taas esimerkiksi Turun ja Uudenmaan seudulla. Vasta 1700-luvun loppupuolelta alkaen työtä hoitivat suomalaissyntyiset miehet.

Lääninpyövelin virkaa hoiti Mikko Moilasen 200 tutkimusvuoden aikana kaikkiaan 84 miestä. Ura oli usein pitkä: usein työssä vietettiin 10–15 vuotta, pisimmillään yli 40. Toisaalta muutama ura jäi lyhyeksi, kun pyöveli päätyikin kollegansa asiakkaaksi. Näin tapahtui Moilasen mukaan kymmenkunta kertaa 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa.

1700-luvun alussa kuningas asetti pyöveleille laatuvaatimuksia: heidän piti olla taustaltaan nuhteettomia ja läpäistä eräänlainen psykologinen testi. Oppipoikavaiheen lopuksi heidän piti onnistua mestauksessa mestarin katsellessa. Samaan aikaan kirvestaitoja alettiin tarkkailla pölkkytestillä.

Mikko Moilasen mukaan aineisto osoittaa, että mestaukset olivat pääosin hyvin valmisteltuja ja sujuivat ilman välikohtauksia. Vain ani harvoin tuomittu vastusteli tai kärsi rangaistuksen osoittamatta katumusta.
Yhteiskunta oli raaempi, mutta oliko ihminen?

– Ei sen ajan ihminen ollut sen raaempi kuin nykyinenkään. Törkeitä rikoksia tehtiin asukaslukuun verrattuna enemmän kuin myöhemmin, mutta iso osa niistä hetken mielijohteesta tai äkkipikaistuksissa, sanoo Mikko Moilanen.

Moilanen korostaa, että harkittuja rikoksia oli kaikkien rikosten joukossa vain vähän. Suurin osa henkirikoksista tehtiin viinan vaikutuksen alla ja iso osa muista sukupuolivietin vallassa.

– Kylmäverisiä murhamiehiä oli vähän.

Helsingin yliopiston rikosoikeuden ja kriminologian professorin Tapio Lappi-Seppälän mukaan henkirikosten määrä tuona aikana kertoo selvästi nykyistä raaemmasta ja rankemmasta yhteiskunnasta.

– Ja vaikka meillä oli mestauksia väestöön suhteutettuna vain murto-osa esimerkiksi Englannin vastaavasta, nekin kertoivat rikoksentekijöiden nykyistä kovemmasta kohtelusta, sanoo Lappi-Seppälä.

Rikollisuutta on tilastoitu 1700-puolivälistä lähtien, sitä aiemmat tiedot pohjaavat kriminologian professorin Manuel Eisnerin analyyseihin. Kaikkiaan väkivalta oli noina aikoina olennaisesti yleisempää kuin nykyään. Henkirikoksia tehtiin jopa moninkertaisesti nykyaikaan verrattuna.

Toisaalta raakaa oli Lappi-Seppälän mielestä myös se, että valtio otti hengen noinkin suurelta joukolta senaikaisesta, suhteellisen pienestä väkimäärästä. 1700-luvun puolivälin Suomessa oli asukkaita vajaa kymmenesosa nykyisestä.

Kuolemanrangaistusten käyttöönoton taustalla vaikutti Mooseksen lain eli vanhatestamentillisten määräysten kirjaaminen rikoslakiin 1500–1600-luvuilla. Uskonto tuli siis vahvasti myös oikeudenkäyttöön ja selittää myös sitä, että mestattavaksi saattoi päätyä rikoksesta, joka ei nykysilmin vaikuta kovinkaan vakavalta.

– Määräykset löytyvät suoraan Raamatusta. Lista niistä, joita piti surmattaman, oli aika pitkä, sanoo Lappi-Seppälä.

Pelkkä kirkon ja uskonnon vaikutus ei silti yksin riitä selitykseksi. Lappi-Seppälä viittaa emeritusprofessori Heikki Ylikankaaseen, jonka mukaan kyse oli myös hallitsijan vallan nykyistä heikomman aseman pönkittämisestä.

– Ankaralla pelotteella haluttiin teroittaa, että on tärkeää noudattaa kaikkia hallitsijan määräyksiä. Siihen sopivat myös vanhatestamentilliset määräykset.

Muitakin tekijöitä oli: esimerkiksi eläimiin sekaantumisen pelättiin johtavan pelottavien epäsikiöiden syntymiseen.
Vapausrangaistus toi vankilat

1700-luvulla lisääntynyt maallistuminen alkoi viedä kirkollisilta määräyksiltä niiden voimaa oikeudenkäytön pohjana. Valistusajalla kohosi myös humanismin ääni ja rangaistuksiin vaadittiin lisää inhimillisyyttä.

Sekä kuoleman- että ruumiinrangaistukset vähenivät 1800-luvulla, ja niiden rinnalle syntyi uusi laji: vapausrangaistus. Niitä varten tarvittiin myös vankilat, jotka rakennettiin Suomeen varsin myöhään, 1800-luvun loppupuolella.

Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa loppui Suomessa 1825, kansainvälisesti katsottuna puolestaan varhain. Yksittäisiä kuolemanrangaistuksia langetettiin sen jälkeenkin, mutta ne muunnettiin elinkautisiksi. Rauhanaikainen kuolemanrangaistus poistui laista vuonna 1949, ja kokonaan eli myös poikkeusoloista rangaistusmuoto hävisi laista vuonna 1972.

Professori Lappi-Seppälä pitää mielenkiintoisena sitä, että Suomi ehti Pohjoismaista ensimmäisenä lakata käyttämästä kuolemanrangaistuksia. Toisaalta esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa rauhanaikainen kuolemanrangaistus oli käytössä vielä 1960–70-luvuilla.

Lappi-Seppälän mukaan voi pohtia, olisiko kehitys ollut yhtä nopeaa, jos Suomi ei olisi ollut tuolloin osa Venäjää. Tuomittujen karkottaminen Siperiaan oli myös Venäjälle edullinen ratkaisu, jonka avulla se sai samalla asutettua pohjoisia osiaan. Lappi-Seppälä muistuttaa, että Ruotsissa mestaukset jatkuivat 1900-luvun puolelle.
Kuolemanrangaistus ei onnistunut karsimaan vakavia rikoksia

Entä voiko kuolemanrangaistusta pitää aikanaan hyvin toimineena rangaistusmuotona? Professori Tapio Lappi-Seppälän mukaan ei voi. Se ei edes pelottavuudessaan onnistunut ehkäisemään rikoksia. Tämän osoittavat henkirikostilastot. Viimeisessä vaiheessa kuolemanrangaistuksia langetettiin enää vain henkirikoksista. Niiden määrä kääntyi itse asiassa laskuun mestausten loputtua, mutta nousi sen jälkeen, laski taas ja sen jälkeen nousi reippaasti.

Muutoskäyrän analyysi osoittaakin, ettei kuolemanrangaistuksen käytöllä ja henkirikosten määrällä ole minkäänlaista tilastollista yhteyttä.

– Se on tasan nolla. Sen sijaan henkirikollisuus kulki jotakuinkin käsi kädessä alkoholin kulutuksen kanssa, sanoo Lappi-Seppälä.

Asiaan liittyy myös moraalinen ja eettinen ulottuvuus: ainakin osa kansasta piti kuolemanrangaistusta jo aikanaan kestämättömänä. Lappi-Seppälä viittaa edesmenneen rikosoikeuden professorin Brynolf Honkasalon – jota hänen mukaansa ei ole pidetty liberaalin kriminaalipolitiikan edustajana – näkemykseen 50-luvulta.

Tuolloin Honkasalo kirjoitti: ”Ihmishengen arvoa ei kohota suinkaan se seikka, että valtiokin katsoo asiakseen katkaista jonkun pään vuodessa.”

16 tarinaa siitä, miten tavallisia suomalaisia mestattiin
Tapahtumapaikka
Asikkalassa mestauspaikka oli perimätiedon mukaan sittemmin puretun kirkon seinällä ollut syvennys. Se on merkitty hautausmaan karttaan ja myös muistomerkillä.
Kartta

Paikka Asikkala
Vuosi 1710
Ikä ei tiedossa
Sukupuoli mies

Mestattava Reko Tuomaksenpoika
Syy tappo

Reko Tuomaksenpoika hankkiutui 1670-luvun lopulla vävyksi Kitala-nimiseen taloon Asikkalan Viitarlan kylässä. Aikaa myöten hänestä tuli talon isäntä.

Syyskuussa 1709 elonkorjuu oli täydessä vauhdissa koko talonväen voimin, kun kartanovouti Henrik Nysing astui vihaisena sisään. Hän tuli kysymään, miksi Kitalan väki ei ole muiden naapurien tavoin riihenpuinnissa läheisessä Viitarlan kartanossa, joka oli annettu läänityksenä vapaasyntyiselle Johan Gallelle. Sen tilanhoito oli kartanovoutien huolena, ja Nysing oli hoitanut tehtävää vuosia.

Sanaharkka voudin ja isännän välillä oli heti valmis. Alkukahinoissa talon emäntäkin sai voudilta korvatillikan. Siitä isäntä suivaantui, tarttui puimavarstaan ja mäjäytti voutia täysin voimin ohimoon. Vieraalta tippui piippu suusta, mutta mies pääsi omin voimin ulos. Ulkona hän kuitenkin lyyhistyi tielle. Myöhemmin hän menetti tajuntansa ja sittemmin kuoli.

Isäntä taas pakeni, mutta hänet saatiin kiinni parissa päivässä. Oikeudessa Reko Tuomaksenpoika myönsi iskun, mutta sanoi tähdänneensä olkavarteen. Hän myös vetosi asemaansa verotalonpoikana, jolle Nysing ei ollut isäntä, vaan palvelukumppani.

Hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan asetuksella, joka koski niitä, “jotka haavoittavat tai tappavat herransa ja isäntänsä tai sellaisen, joka on asetettu isännän sijaiseksi ja talosta vastaavaksi”. Reko Tuomaksenpoika mestattiin vuonna 1710 tiettävästi Asikkkalan mestauspaikalla.
Tapahtumapaikka
Helsingin kaupungissa mestauksia pantiin täytäntöön ainakin parikymmentä, paikkoja oli useita. Varhaisimmat tiedot kertovat hirttopuusta Koskelan kylässä. Arabianrannan kalliolle pystytettiin hirsipuu jo 1550, ja paikan nimi on yhä Hirsipuunkallio. Nykyisen Kruununhaan kalliot otettiin käyttöön sata vuotta myöhemmin, ja Senaatintorilla hirtto- ja mestaustuomioita pantiin toimeen 1700-luvun alussa. Kruununhaassa Maurinkadulla oli myös joidenkin tietojen mukaan hirttolava, ja rikollisia on mestattu myös nykyisessä Töölössä.
Kartta

Paikka Helsinki
Vuosi 1705 ja 1707
Ikä ei tiedossa
Sukupuoli mies ja nainen

Mestattava Hans Rab ja Anna Margreta Johanintytär Lem
Syy murha

Porvari Hans Rab (josta löytyy arkistoista myös kirjoitusasuja Raben ja Rafven) oli murhemielellä ja hautoi synkkiä ajatuksia joulukuusta 1704 lähtien. Häntä painoivat rahahuolet ja viinaan menevä vaimonsa Anna Margreta Lem, josta ei juuri ollut apua taloudenhoidossa.

Talven aikana Rab valitti toistuvasti vaimolleen köyhyyttään ja sanoi, ettei tästä selvitä. Anna Margreta kertoi miehensä käytöksestä papille, joka rukoili Raben puolesta. Se näyttikin rauhoittavan miestä.

Huhtikuussa 1705 sattui eräänä päivänä kuitenkin jotain odottamatonta: Hans sanoi olevansa janoinen ja pyysi toista lastaan hakemaan olutta. Tytär antoi yksivuotiaan veljensä Raben syliin, ja mies päätyi äärimmäiseen tekoon: hän surmasi pojan puukolla.

Raben ilmoittautui heti vangittavaksi, myönsi rikoksensa ja pyysi pikaista kuolemantuomiota. Syyksi rikokseen hän ilmoitti köyhyyden, vastoinkäymiset ja suuret murheensa. Oikeus huomautti, etteivät taloushuolet selitä näin julmaa tekoa, mutta mies pysyi lausunnossaan.

Hans Rab tuomittiin murhasta menettämään henkensä ja teilattavaksi.

Kaksi vuotta myöhemmin Raben leskivaimo Anna Margreta Lem oli myös kyllästynyt elämäänsä ja halusi päättää päivänsä tavalla tai toisella. Kevättalvella 1707 leski teki piian töitä suutarin luona ja asui kahden lapsensa kanssa talon saunassa.

Pääsiäispäivänä hän houkutteli suutarin nelivuotiaan tyttären mukaansa saunaan ja muitta mutkitta tappoi tämän. Sitten Anna Margreta pukeutui puhtaisiin vaatteisiin ja meni pormestarin luokse, pyysi vangituttamaan itsensä ja sanoi: ”Nyt olen tehnyt sen, mitä pitkään olen aikonut”.

Myös hän perusteli tekoaan vaikeuksillaan ja sillä, ettei muuten selviäisi niistä. Häntä painoivat myös ihmisten moitteet siitä, että hän oli antanut aihetta miehensä rikokseen.

Myös Anna Margreta tuomittiin antamaan henki hengestä eli kuolemaan. Sekä mies että vaimo kärsivät kuolemanrangaistuksen murhasta, toinen vuonna 1705, toinen 1707. Kyse oli mitä ilmeisimmin suisidaalimurhista eli halusta lunastaa itselleen parempi tuonpuoleinen viattoman lapsen murhan avulla ja katumalla kuin millaisen itsemurha toisi.
Tapahtumapaikka
Hämeenkyrön mestauspaikka oli tiettävästi Kyröskoskella, viitisen kilometriä kirkosta pohjoisluoteeseen. Paikalla tämän historian merkkinä on Annankivi, joka rauhoitettiin luonnonmuistomerkiksi vuonna 2016.
Kartta

Paikka Hämeenkyrö
Vuosi 1818
Ikä 31
Sukupuoli nainen

Mestattava Kaisa Juhontytär
Syy lapsenmurha

Torpparin tytär, 26-vuotias Kaisa Juhontytär harjoitti salavuoteutta vuonna 1814. Hän onnistui salaamaan tilansa ja synnytti lapsen lokakuussa muiden tietämättä. Kaisa surmasi lapsen veitsellä ja piilotti ruumiin. Asia tuli kuitenkin ilmi, ja niin alkoi lähes kolme vuotta kestänyt oikeuskäsittely.

Lapsen isäksi Kaisa nimesi oikeudessa Heikki Heikinpojan Ruovedeltä. Tämä johti yhtä tuon ajan herätysliikkeistä ja oli pitänyt hartaustilaisuuksia myös Kaisan kotona, Hanhijärven torpassa.

Herätysliikkeen kokoukset aiheuttivat puheita: väitettiin, että niissä harrastettiiin haureutta ja muuta paheellista. Heikki itse piti itseään profeettana, ja hänen sanomansa perustui lähestyvän maailmanlopun odotukseen.

Heikki Heikinpoikaa ei kuitenkaan koskaan saatu oikeuden eteen vastaamaan isyyssyytteeseen, vaan hän katosi oikeudenkäynnin aikana.

Kaisa Juhontytär tuomittiin kuolemaan ja roviolla poltettavaksi. Tuomio ei lieventynyt edes armonanomuksella keisarille.

Kaisa Juhontytär oli viimeinen Hämeenkyrössä mestattu.
Tapahtumapaikka
Iitissä mestauksia pantiin täytäntöön ainakin Tillolan tienhaarassa, pari kilometriä kirkonkylästä lounaaseen. Perimätiedon mukaan mestauksia tehtiin myös Teilimäellä Kausalan länsiosassa.
Kartta

Paikka Iitti
Vuosi 1784
Ikä 22
Sukupuoli nainen

Mestattava Maria Simontytär
Syy lapsenmurha

Talokkaan tytär, 21-vuotias Maria Simontytär meni kesällä 1783 naimisiin Matti Antinpojan kanssa. Samalla Mikkolan talo sai uuden miniän. Sulhanen ei kuitenkaan arvannut, että morsian oli jo vihkihetkellä raskaana eräälle rengille.

Nuorikko salasi tilansa ja aikoi hävittää lapsen vähin äänin sen synnyttyä. Tyttölapsi syntyi marraskuisena yönä 1783 navetassa, jonne Maria livahti muiden huomaamatta. Hän surmasi lapsen heti ja kätki tukkiläjän alle. Muutamien päivien kuluttua Maria siirsi lapsen ruumiin lammaskarsinaan ja parin viikon päästä vei sen Iitin hautausmaalle, missä piilotti vasta-avattuun hautaan.

Rikos paljastui ja Maria Simontytär tuomittiin kuolemaan ja roviolla poltettavaksi. Rangaistus pantiin täytäntöön lokakuussa 1784.

Tarina kertoo näin kirkonmäen roviosta näin: “Viimeinen roviolla poltettu on omapitäjäläinen nuori rikkaan talon emäntä. Polttoroviot on olleet pappilan yläportilla ja siinä on vieläkin kuopat kahden puolen maantietä. Pappilan pihasta lähdettiin, kaksi pappia kävi edellä ja lauloi. Emännän oli heitetty musta kihlasilkki kasvoille. Ja häntä talutettiin.”
Tapahtumapaikka
Ilmajoen vanha mestauspaikka sijaitsi perimätiedon mukaan Harjunmäellä, noin kahdeksan kilometrin päässä kirkosta. Myöhemmin kuolemantuomioita pantiin täytäntöön myös lähempänä kirkkoa: alle neljä kilometriä kirkosta lounaaseen maantien varrella., Kyrönjoen länsipuolella.
Kartta

Paikka Ilmajoki
Vuosi 1711
Ikä 50
Sukupuoli mies

Mestattava Olof Sveninpoika
Syy eläimeensekaantuminen

Pohjanmaan rykmentin varusmestari Olof Sveninpoika majaili alkuvuonna 1711 Mikko Kuhnalan talossa Ilmajoen Röyskölän kylässä. Helatorstain iltana Olof poikkesi talliin ja sekaantui siellä hevoseen. Isäntä sattui juuri silloin menemään talliin ja näki miehen itse teossa, mutta ei uskaltanut puuttua touhuun, koska varusmestarilla oli miekka vyöllä.

Varhain seuraavana aamuna isäntä tutkitutti hevosen, ja sekaantumisepäilykselle saatiin vahvistus. Mies ilmiannettiin kirkkoherralle ja vangittiin. Jo alustavassa kuulustelussa Olof Sveninpoika tunnusti tekonsa mukisematta. Välikäräjillä katuvainen Olof Sveninpoika kertoi lyhyesti elämästään. Hän oli syntynyt Ruotsissa Länsi-Götanmaalla ja värväytynyt sotilaaksi alle 20-vuotiaana. Jo kotiseudullaan hän oli kajonnut yhteen tammaan ja maailmalla matkustaessaan kahteen lehmään.

Komennuksella Riikassa hän taas kertoi viettäneensä ”hyvin paheellista elämää huoruudessa porttojen ja irtolaisten kanssa”. Nimiä hän ei kysyttäessä kuitenkaan osannut kertoa. Pohjanmaalle asetuttuaan hän ei ollut aiemmin kajonnut sen enempää eläimiin kuin naisiinkaan.

Syytetty toivoi, että asia käsiteltäisiin viipymättä ja hän saisi siirtyä ajasta ikuisuuteen mahdollisimman pikaisesti. Hän halusi myös korvata Kuhnalalle hevosen arvon viljalla.

Olof Sveninpoika tuomittiin kuolemaan ja roviolla poltettavaksi. Myös tamma piti tappaa ja polttaa. Ilmajoen mestauspaikalla paloi siis kesäkuussa 1711 kaksi roviota: toisessa poltettiin varusmestari ja toisessa tamma.
Tapahtumapaikka
Perimätiedon mukaan nykyisen liikerakennuksen alla oleva vanha Piljanmaan hautausmaa olisi ollut myös mestauspaikka 1700-luvulla. Myöhemmin Ilomantsissa mestauspaikaksi otettiin läheisen Havukkakallion muinaislinnan alue noin neljän kilometrin päässä Piljanmaasta.
Kartta

Paikka Ilomantsi
Vuosi 1690
Ikä 32, 22 ja 29
Sukupuoli 3 miestä

Mestattava Olli Kasurinen, Lauri Laurinpoika Kalttunen, Yrjö Viitalainen
Syy kotirauhan rikkomus, vapaudenriisto ja ryöstö

Syyskuussa 1689 kolme maankiertäjää osui toistensa seuraan Ilomantsin kirkonkylässä. Miehiä yhdisti levoton luonne ja taipumus varasteluun.

Kolmikko pyörii yhdessä useita päiviä, ja olutta kului. Kohtalokkaat tapahtumat saivat alkunsa, kun yksi miehistä vihjasi tietävänsä, mistä voisi saada rahaa. Hän oli Timo Tuupaisen luona renkinä palvellessaan pannut merkille talon vaurauden.

Miehet piileskelivät päiviä metsässä tarkkailemassa talon elämää. Eräänä aamuna hetki näytti oikealta: Tuupainen oli juopotellut edellispäivän ja tullut kotiin vasta yöllä. Vaimo taas oli kalassa.

Viitalainen keksi tekosyyksi tulolleen halun ostaa tupakkaa. Kaupat syntyivät, ja samalla puheltiin niitä näitä. Kun isäntä lähti huuhtomaan kohmeloisia kasvojaan, Viitalainen iski häntä kirveen hamaralla kolmesti hartioihin. Avuksi tuli Kasurinen, joka hänkin löi isäntää. Tämä sidottiin ja häntä alettiin kuulustella talon varoista.

Tunkeilijat löysivät aitoista, porstuasta ja pellolta kirstuja, joista saivat ison saaliin: muun muassa kuparitaalereita, plootuja eli isoja ja painavia metallirahoja, koruja ja tavaraa.

Kolmikko kevensi kantamustaan matkan varrella vaihtamalla plootuja helpommin käsiteltävään rahaan. Tuo toiminta sai etsintäpartion lähtemään heidän peräänsä, ja miehet jäivät lopulta kiinni.

Käräjillä Tuupaisen veljenpoika kertoi setäänsä ”niin pahoin piinatun, lyödyn ja rääkätyn, ettei hän enää ikinä tervehdy entiselleen”. Miehet koettivat osittain sysätä suurinta vastuuta toinen toiselleen. Saaliin he myönsivät jakaneensa saaliin keskenään tasan.

Kolmikolle langetettiin poikkeuksellisen ankara tuomio: heidät tuomittiin kuolemaan oikean käden ja kaulan katkaisulla. Hovioikeus piti tuomion voimassa. Rikosnimikkeitä olivat kotirauhan rikkomus, vapaudenriisto ja ryöstö.
Tapahtumapaikka
Nykyään Kokkolaan kuuluvan Kaarlelan mestauspaikka sijaitsi perimätiedon mukaan kivikirkon vieressä. Isojakokarttoihin on merkitty myös Hirttopaikka-niminen mäki runsaan kahden kilometrin päähän kirkosta. Sitä ei silti ole voitu todentaa muinaisjäännökseksi.
Kartta

Paikka Kaarlela (nyk. Kokkolaa)
Vuosi 1699
Ikä ei tiedossa
Sukupuoli nainen

Mestattava Kaisa Hannuntytär
Syy vanhempien häpäisy ja pahoinpitely

1690-luvulla elettiin Kaarlelan pitäjässä Keski-Pohjanmaalla ankaraa aikaa. Katovuodet olivat turmelleet viljasadon ja saaneet aikaan nälänhädän ja kulkutautien kierteen.

Eräs monista vähäosaisista oli sotilaan leski Kaisa Juhontytär, joka asusteli mökissään yhdessä tyttärensä Kaisa Hannuntyttären kanssa.

Tytär oli ikänsä ollut kuriton, tottelematon ja kovakorvainen. Äidin ja tyttären välit olivat riitaisat, ja naapuritkin joutuivat kuuntelemaan rähinää. Tytär oli myös laiska, ja äiti kertoi myöhemmin joutuneensa vanhana ja raihnaisena hoitamaan karjan yksin ja itkemään tyttärensä luonnetta.

Eräänä päivänä keväällä 1698 tilanne ryöstäytyi käsistä: Kaisa Hannuntytär hyökkäsi äitinsä kimppuun puukepakon kanssa. Äidille ei käynyt pahemmin, mutta hän lähti kertomaan asiasta kirkkoherralle, ja tytär kutsuttiin kirkkoraadin nuhdeltavaksi. Tämä ei tullut paikalle.

Kirkkoherra oli usein varoittanut tytärtä liian vähäisestä kirkossakäynnistä ja Katekismuksen opiskelusta. Kuudennusmies taas sai kotikäynneillä vastaansa lähinnä letkautuksia siitä, ettei kirkkoherran ymmärrys asioista ole sen kummempi kuin Kaisallakaan.

Lopulta Kaisa Juhontytär teki nimismiehelle ilmiannon tyttärestään, ja näin päädyttiin käräjille. Siinä vaiheessa äiti oli ilmeisesti tullutkin katumapäälle ja väitti tyttärensä käytöksen ja käsiksi käymisen johtuvan sairaudesta. Tytär lupasi parantaa tapansa ja osoittaa kuuliaisuutta ja kunnioitusta niin äidilleen kuin muillekin.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä kirkkoherra oli sitä mieltä, että tyttären luonne oli seurausta veltosta kasvatuksesta. Lautamiehet vahvistivat tätä näkemystä.

Kaisa Hannuntytär tuomittiin kuolemaan ja menettämään henkensä Jumalan lain mukaan. Tuomion perusteena olivat säkeet ”Kuka ikänänsä isäänsä ja äitiänsä kiroo, sen pitää totisesti kuoleman, että hän isäänsä ja äitiänsä kironnut on: hänen verensä olkoon hänen päällänsä”.

Hovioikeus vahvisti tuomion, ja Kaisa Hannuntytär kärsi rangaistuksensa, kaulan katkaisun, Kaarlelan mestauspaikalla nykyisessä Kokkolassa toukokuussa 1699.
Tapahtumapaikka
Paikallisen perimätiedon mukaan mestauspaikka sijaitsi Leppävirran kirkonkylällä vain muutaman sadan metrin päässä kirkosta, Kirkkokaari-nimisen tien kalliolla. Kallioon on uurrettu tarkoitusta varten syvennys.
Kartta

Paikka Leppävirta
Vuosi 1696
Ikä ei tiedossa
Sukupuoli nainen

Mestattava Marketa Erkintytär Kinnunen
Syy murha

Juho Juhonpoika Nikkisellä Leppävirran Tanskansaaren kylässä oli poika, Yrjö Juhonpoika Nikkinen. Tämä jäi asumaan kotitaloonsa ja toi taloon miniäksi Marketa Erkintytär Kinnusen Hangasmäen kylästä.

Marketaa vaivasi raskasmielisyys, joka paheni iän myötä. Pääsiäisenä 1695 nainen ei enää kyennyt työntekoon eikä saanut nukuttua. Hänen olonsa vaikeutui edelleen, ja syksyllä alkoivat itsemurha-ajatukset. Hän myös puhui noista ajatuksistaan, ja sen vuoksi sekä talonväki että kyläläiset alkoivat pitää naista silmällä.

Seuraavan tammikuun iltana talossa mentiin yöpuulle tavalliseen tapaan. Marketa oli kuitenkin hautonut murhasuunnitelmia jo päiviä ja varannut kirveenkin valmiiksi lähettyville. Kun tuli sammutettiin, Marketa haki kirveen ja laskeutui odottamaan. Kun Yrjö alkoi kuorsata, Marketa astui sängyn viereen ja löi miestään täysin voimin kirveellä rintaan. Tämä kuoli välittömästi.

Marketa jätti kirveen iskukohtaan ja ryntäsi porstuaan yrittämättäkään karkuun. Muu talonväki tajusi heti, mitä oli tapahtunut, ja Marketa laitettiin köysiin.

Talvikäräjillä Marketa Kinnunen selitti olleensa mieleltään häiriintynyt tekohetkellä, mutta ei halunnut paeta syyntakeettomuuden taakse. Hän myönsi myös suunnitelleensa rikoksen etukäteen ja pitäneensä vaihtoehtona lasten surmaamista. Lisäksi hän toivoi kahdesti, että oikeus pitäisi kiirettä ja antaisi tuomion mitä pikimmin, jotta hän pääsisi pois tästä maailmasta.

Marketa Kinnunen myös arveli, että noitavoimat olivat saaneet hänet heikkopäiseksi. Niistä hän syytti appivainajaansa ja anoppipuoltaan. Oikeus ei kuitenkaan nähnyt tapauksessa heikkopäisyyttä, vaan tuomitsi Marketa Kinnusen murhasta mestattavaksi ja roviolla poltettavaksi. Juuri ennen mestausta Marketa itsekin perui noituussyytökset.

Hänen katsottiin kyllästyneen elämäänsä, mutta halunneen välttää itsemurhan ja sen tuoman ikuisen kadotuksen. Synnit tunnustamalla ja katumalla hän uskoi pääsevän rangaistuksen kärsittyään autuaalliseen kuolemaan.

Marketa mestattiin Leppävirralla 1696.
Tapahtumapaikka
Marttilan kotiseutumuseon takana oleva Tiipilän nummi oli mestausten näyttämönä tiettävästi 11 tapauksessa. Paikalla on myös muistomerkki.
Kartta

Paikka Marttila
Vuosi 1824
Ikä 30
Sukupuoli mies

Mestattava Antti Antinpoika Hannula
Syy tappo

Antti Antinpoika Hannula oli viettänyt huhtikuisen päivän vuonna 1823 kylällä viinaa naukkaillen. Harrastus ei ollut hänelle uusi, vaan mies oli jo pitkään viettänyt aikaa juopotellen. Kun hän palasi kotiin, talon isäntä oli jo asettunut yöpuulle.

Pojan eno teki vielä askareita ja aikoi tulla ruokailemaan samaan pöytään Antti Antinpojan kanssa. Sitä ei nuori isäntä suvainnut, hän kun oli katkera enolleen tämän asemasta talossa. Antin ja enon välille sukeutui sanaharkka, joka sai isän nousemaan ylös puolustamaan lankoaan ja moittimaan poikaansa laiskuudesta ja juopottelusta.

Poika suuttui ja kävi isänsä kimppuun. Hän työnsi 69-vuotiaan miehen lattialle ja iski tämän päätä monta kertaa lattiaan. Isä menetti tajuntansa, ja hänet kannettiin eteiskamariin, missä hän aamuyöllä kuoli. Poika oli tuolla välin sammahtanut tupaan.

Tieto isännän kuolemasta vietiin heti Marttilan nimismiehelle, joka tuli herättämään kohmeloisen Antti Antinpojan. Tämä ei muistanut kaikkia illan tapahtumia, vaan vannoi, ettei isä ollut menettänyt henkeään hänen kätensä kautta. Heti vangitsemisen jälkeen Antti myönsi teon, mutta myöhemmin taas kiisti sen. Lopulta hän kuitenkin tunnusti kaiken tapahtuneen niin kuin todistajat olivat kertoneet.

Oikeus tuomitsi Antti Antinpojan kuolemaan oikean käden ja kaulan katkaisulla sekä teilattavaksi. Perimätieto kertoo, että tuomittua saattoi mestauspaikalle parin kilometrin mittainen katsojajoukko. Tuomitun kerrottiin veisanneen virsiä viimeisellä matkallaan kohti Tiipilännummea.
Tapahtumapaikka
Mikkelissä kirkonkylän mestauspaikka oli 1700-luvulla nykyisen Urheilupuiston takakaarteen ja sisäänkäynnin paikalla olleella kumpareella. Se tunnettiin myös nimellä Hirsipuumäki.
Kartta

Paikka Mikkeli
Vuosi 1764
Ikä 25
Sukupuoli nainen

Mestattava Anna Jack
Syy murha

Syksyllä 1761 Mikkelin pitäjään ilmaantui 22-vuotias naimaton piika Anna Jack. Hän päätyi piiaksi Sairilan kylään ja alkoi seurustella sotilas Aapo Kääriäisen kanssa. Tämä lupasi viedä Annan vihille, ja sitä odotellessa pari eteni salavuoteuteen. Aapo tuli kuitenkin toisiin aatoksiin ja alkoi kartella Annaa. Anna kiukustui ja haastoi miehen käräjille syyttäen tätä naimalupauksen rikkomisesta. Mies kiisti käräjillä niin lupaukset kuin sukupuolisen kanssakäymisen, eikä todisteita asiassa löytynyt. Asian käsittelyä päätetiin jatkaa viikon kuluttua.

Ennen sitä, marraskuisena iltana Anna Jack istui renkituvassa ompelemassa. Paikalla oli muitakin, yksi heistä Annan lempimä Aapo. Anna odotti, kunnes kaikki menivät yöpuulle ja nukahtivat. Tulten sammuttua hän otti kirveen ja meni siihen kohtaa tupaa, missä arveli sotilaan nukkuvan. Kirves osui kuitenkin väärään mieheen: renkiin, joka sai syvän haavan polveensa. Seuraava isku osui Aapo Kääriäistä suoraan päähän, ja sotilas kuoli muutamassa minuutissa.

Naimalupauksen käsittelystä tuli näin käräjillä murhatutkinta. Sen uhrimäärä kasvoi, kun kirveestä polveensa saanut renki menehtyi vammoihinsa myöhemmin.

Anna Jack tunnusti rikoksen, ja hänet tuomittiin kuolemaan ja roviolla poltettavaksi. Rangaistuksen toimeenpano lykkääntyi, kun kävi ilmi, että Anna odotti lasta. Lopulta hän kärsi kuolemanrangaistuksensa kesäkuussa 1764 Mikkelissä.
Tapahtumapaikka
Oulun mestauspaikan sijainti on epävarmempi, mutta Oulun pitäjän mestaukset toteutettiin Maikkulassa. Paikka on merkitty karttoihin ja maakirjaan, ja siellä paljastettiin asiasta kertova muistokivi kesällä 2014.
Kartta

Paikka Oulu
Vuosi 1801
Ikä 26
Sukupuoli nainen

Mestattava Marketa Paavontytär Matilainen
Syy suisidaalimurha

Iissä syntynyt Marketa Paavontytär lähti köyhästä kodista vieraan palvelukseen 15-vuotiaana. Hän oli piikana monessa paikassa ennen päätymistään Ouluun, missä otti kesätyön raati- ja kauppamies Pehr Petreliuksen luota.

Talonväki oli tyytyväinen tarmokkaaseen ja hyvätapaiseen piikaansa, jota kuitenkin painoi tapaus menneisyydestä. Marketa oli jo vuosia kantanut syyllisyyttä siitä, että oli langennut sukupuoliseen kanssakäymiseen erään miehen kanssa.

Elokuussa 1800 Marketa vietti koko päivän heinätöissä toisen piian kanssa. Palattuaan hän sai vastaansa karjapiiat, jotka olivat tutkineet Marketan kirstun ja löytäneet sieltä kaksi varastettua palttinapaitaa, lankakerän ja lautasliinan. Piiat sättivät Marketaa kovasti, ja tämä otti syytökset raskaasti. Hän koki, että paljastuessaan näpistys leimaisi hänet loppuiäksi.

Ensin Marketa harkitsi itsemurhaa mereen hukuttautumalla, mutta rohkeus loppui kesken. Paluumatkalla hänen mieleensä juolahti ajatus pienen lapsen surmaamisesta. Piika meni taloon, jossa tiesi sopivan, viattoman lapsen nukkuvan. Hän harhautti paikalla olleen naisen veden hakuun ja surmasi sillä aikaa puolivuotiaan, kehdossa nukkuvan pojan kirveen hamaralla.

Marketa istui porstuan penkille odottamaan pidätystä ja tunnusti murhan heti. Käräjillä hänelle sanottiin, ettei tervejärkinen ihminen voi näpistyksen takia syyllistyä niin julmaan tekoon kuin lapsen murhaan. Marketa vakuutti kuitenkin, ettei hänellä ollut muuta syytä kuin tuo ahdistus. Hän sanoi tapauksen olevan kohtalon, jonka piti toteutua ennemmin tai myöhemmin.

Syytetty ei suoraan myöntänyt kuoleman kaipuutaan, mutta tapaus katsottiin suisidaalimurhaksi. Marketa sanoi kuolemanrangaistuksen saadessaan mieluummin toivovansakin kuolemaa kuin vankeutta.

Marketa Paavontytär Matilainen, joka myöhemmin kulki nimellä Lalli, tuomittiin kuolemaan ja roviolla poltettavaksi. Hän kärsi kohtalonsa vuonna 1801 Oulun kaupungissa.
Tapahtumapaikka
Pieksämäen pitäjän vanha mestauspaikka sijaitsi Olkonkankaalla Suonenjoelle menevän tien varressa. Renki Tahvo Putkonen taas kärsi rangaistuksensa kirkon tuntumassa.
Kartta

Paikka Pieksämäki
Vuosi 1825
Ikä 29
Sukupuoli mies

Mestattava Tahvo Tahvonpoika Putkonen
Syy tappo

Tapaninpäivänä 1822 Suonenjoen Jauhomäen kylässä Juho Lukkarisen tupaan oli kokoontunut miehiä viettämään vapaapäivää, syömään ja juomaan. Juhlijoiden joukossa olivat 27-vuotias renki Tahvo Tahvonpoika Putkonen ja perheellinen torppari 42-vuotias Lasse Hirvonen. Hirvonen oli ollut tien päällä jo useita päiviä ja törmännyt jossain vaiheessa Putkoseen, jonka kanssa on sitten kulkenut taloissa ja torpissa vaimon odotellessa häntä kotiin.

Lukkarisen tuvassa Putkonen alkoi ärsyyntyä Hirvosen ruokailutavoista. Hän ryntäsi yllättäen Hirvosen kimppuun ja tuuppasi tämän lattialle. Talon isäntä käski muita ajamaan Putkosen ulos ja niin tapahtuikin. Putkonen nappasi porstuasta kirveen, mutta yksi juhlijoista sai hänet talttumaan.

Tahvo Putkonen jäi pimeälle pihamaalle seisoskelemaan ja tunsi kunniansa kokeneen kolauksen. Hän meni takaisin tupaan, pyörähti vielä pihalle ja palasi taas sisään, nyt kädessään metrinmittainen koivuhalko. Sillä hän iski pahaa aavistamatta piippuaan sytyttänyttä Hirvosta otsaan, ja tämä kaatui tajuttomana lattialle.

Hirvonen kuoli kahden päivän kuluttua tajuihinsa tulematta. Putkonen myönsi tekonsa heti ja lupasi maksaa Hirvoselle kipurahoja. Seuraavana päivänä hän alkoi kuitenkin väittää toimineensa itsepuolustukseksi ja sanoi muidenkin lyöneen Hirvosta.

Putkoselle luettiin syyte taposta, ja todisteet puhuivat miestä vastaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, eikä tuomio muuttunut, vaikka Putkonen anoi jopa armoa keisarilta.

Renki Tahvo Putkonen mestattiin Pieksämäen kirkon tuntumassa 8. heinäkuuta 1825. Kaulankatkaisun jälkeen ruumis peitettiin hiljaisuudessa siunatun kirkkomaan ulkopuolelle. Tahvo Putkonen oli viimeinen, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Suomessa rauhanajan lakien vallitessa.
Tapahtumapaikka
Kukonhiekan alue Pienen-Lumperoisen Käkyenlahden pohjukassa toimi aikanaan ruoskimis- ja mestauspaikkana – nyt siellä on tanssipaikka. Mestaus- ja piiskauspaalu on ehkä sijainnut nykyisen tanssilavan luona tai maantien varrella hieman pohjoisempana.
Kartta

Paikka Saarijärvi
Vuosi 1792
Ikä 33 ja 57
Sukupuoli mies ja nainen

Mestattava Erkki Erkinpoika Vastman ja Sohvi Istontytär Oinonen
Syy murha

Perintötilan isäntä Mikko Juhonpoika Poikonen Karstulan Pääjärven kylästä oli pahansisuinen mies. Varsinkin juovuspäissään hän oli äkkipikainen ja teki perheensä elämän hankalaksi.

Lopulta talonväki päätyi äärimmäiseen keinoon: isännän surmauttamiseen. Salamurhan suunnitteluun osallistuivat hänen vaimonsa Sofia Istontytär, poikansa Juho Mikonpoika ja tämän vaimo. Tekijäksi palkattiin talon tiluksilla asustellut entinen sotilas ja torppari Erkki Vastman.

Eräänä toukokuisena aamuna 1791 muu talonväki lähti työhön. Kotiin jäivät isäntä Mikko Poikonen, salamurhaa suunnitelleet perheenjäsenet ja Erkki Vastman.

Vaimo antoi Vastmanille pullon viinaa, josta tämä tarjosi isännälle ja alkoi sitten houkutella tätä mukanaan metsään. Miehet lähtivätkin matkaan, ja isäntä otti mukaansa kirveen korjaillakseen jotakin. Metsässä miehet istuivat ryyppäämään, ja kun Vastman näki isännän olevan humalassa, hän tarttui tilaisuuteen: otti kirveen ja löi Poikosta ensin niskaan ja vielä toisen kerran päähän.

Salamurha kuitenkin paljastui, ja Vastman tunnusti heti osallisuutensa. Vaimo sen sijaan ei tunnustanut heti, mutta taipui myöhemmin. Hän kertoi houkutelleensa Vastmania tehtävään puolen vuoden ajan, koska oli kyllästynyt miehensä elämäntapoihin ja jatkuvaan juomiseen. Hän ei katunut murhaa ja vapautti poikansa ja miniänsä osallisuudesta kokonaan. Näyttö näitä kohtaan jäi vaillinaiseksi, joten heitä ei tuomittu kuolemaan. Poika sai myöhemmin kylläkin raipparangaistuksen isänsä parjaamisesta.

Sen sijaan Erkki Vastman ja Sofia Istontytär tuomittiin murhasta ja tuomioon sovellettiin koventamisperiaatetta: ennen kaulan katkaisua piti hakata irti tuomitun oikea käsi. Tuomio pantiin täytäntöön maaliskuussa 1792 Saarijärven Kukonhiekan mestauspaikalla.
Tapahtumapaikka
Turussa mestauksia toimitettiin ensin Suurtorilla. Myöhemmin pystytettiin hirsipuu Kerttulin hautausmaan tuntumaan Uudellemaalle johtavan kadun varrelle. Ensin Hirttomäen nimeä kantaneesta paikasta tuli myöhemmin Kerttulinmäki, jonne mestaukset Suurtorilta siirtyivät. Turusta tiedossa on enemmän mestauksia kuin mistään muualta, yli 90.
Kartta

Paikka Turku
Vuosi 1725
Ikä ei tiedossa
Sukupuoli nainen

Mestattava Anna Maria Kjällman
Syy kaksipuolinen huoruus

Anna Maria Kjällman ja meritullimies Anders Gabriel Andersinpoika Rosencrantz jäivät kiinni salasuhteesta vuonna 1724 Turussa sattumalta. Kaupunginviskaali Niels Gadich poikkesi kellosepän luokse ja kuuli vierailun aikana pariskunnan riitelyä viereisestä kivikamarista.

Tuohtunut tullimies tuli kertomaan viskaalille, että tämä saisi vangita heidät molemmat. Hän sanoi kuulleensa, että nainen olisi synnyttänyt kaksoset, jotka syntyivät heidän salavuoteutensa hedelminä. Tilanne oli vakava, sillä molemmat olivat naimisissa. Kaupunginviskaalin oli pakko käynnistää asiassa tutkinta.

Anna Maria Kjällmanilla oli elänyt 17 vuotta aviossa Samuel Gottzelin kanssa Ruotsissa. Lapsia heillä oli neljä. Anna Maria oli kuitenkin saanut tarpeekseen perhe-elämästä ja lähtenyt omille teilleen: Tukholman kautta Suomeen ja aikanaan Turkuun, missä tutustui Rosencrantziin. Tämän kanssa lempi roihahti välittömästi.

Seuraavat pari kuukautta he asuivat “kuin vaimo ja mies konsanaan”. Sitten Anna Maria taas kyllästyi paikallaanoloon ja jatkoi kulkemistaan – vain palatakseen 1724 Turkuun jatkamaan yhteiselämää Rosencrantzin kanssa.

Kaupunginviskaali sattui siis olemaan kuulolla, kun Anna Maria kertoi tullimiehelle saaneensa reissunsa aikana kaksoset. Raastuvassa molemmat myönsivät harjoittaneensa keskenään salavuoteutta. Sitä vastoin Anna Maria kiisti sekä raskauden että synnytyksen. Vaikka tullimies väitti muuta, lapsen tai lasten mahdollisesta syntymästä tai kohtalosta ei onnistuttu saamaan varmaa tietoa.

Tutkinnan aikana kävi selville, että Kjällmanin mies oli yhä elossa. Kirjeitse tämä ilmoitti saaneensa tietää vaimonsa huoruussyytteestä ja totesi, ettei enää tunnusta Anna Mariaa vaimokseen, vaan tyytyy tälle langetettavaan tuomioon.

Syytetyt koettivat välttyä raskaimmalta tuomiolta ja selittivät, etteivät tienneet toistensa aviosäätyä, vaan luulivat toista leskeksi. Rosencrantz tosin myönsi myöhemmin saaneensa tietää Anna Marian miehen vielä elävän. Hän oli kuitenkin hyvin rakastunut naiseen eikä tieto aviomiehestäkään saanut suhdetta loppumaan.

Asian käsittely vei lähes vuoden. Lopulta Anna Maria Kjällman tuomittiin kuolemaan huoruudesta. Tullimies Rosencrantzille langetettiin rangaistukseksi yhdeksänkertainen kujanjuoksu. Kujanjuoksussa tuomittu juoksee kahden miesrivin välissä, ja rivissä seisovat miehet lyövät häntä raipoilla tai kartuilla. Tuomio muunnettiin myöhemmin raipparangaistukseksi.
Tapahtumapaikka
Vähäkyrön mestauspaikka oli Haarajoen kylässä, alle kolmen kilometrin päässä kirkosta. Kallion nyppylällä sijaitsevalle paikalle ohjaa nykyään Mestoosplassi-opastekyltti.
Kartta

Paikka Vähäkyrö
Vuosi 1689
Ikä 59
Sukupuoli mies

Mestattava Kalle Mullo
Syy jumalanpilkka

Kalle Sipinpoika Mullo asui koko ikänsä kotitalossaan Vähänkyrön Saarenpäässä. Hän oli selvin päin harkitseva ja järkevästi ajatteleva mies, mutta viina horjutti hänen harkintakykyään.

Mullon paheena olikin taipumus ryypiskelyyn, eikä vaimokaan sylkenyt lasiin. Parin välit rakoilivat ja riitely yleistyi. Pariskunta kutsuttiin kirkkoraadin puhutteluunkin, sillä myös heidän kirkossa käyntinsä väheni huolestuttavasti. Juopottelu ja kinastelu kuitenkin jatkuivat.

Eräissä hautajaisissa Kalle Mullo äityi puhumaan jotain, mikä hätkähdytti muita vieraita. Hänen kuultiin herjaavan pyhää kolmiyhteyttä, kyseenalaistavan rukouksen voiman ja sanovan kadottaneensa kunnioituksensa kaikkivaltiasta kohtaan. Nämä puheet jäivät tuolloin kuitenkin sikseen.

Vain viikkoa myöhemmin häissä Kalle innostui taas samanlaisiin puheisiin. Hän sanoi näin: “Äij auta minua enämbij Pyhä Kolminaisuta rugolla engä minä lijon niistä huoli”.

Helmikuussa 1689 Kalle Mullo joutui käräjille vastaamaan jumalanpilkkasyytökseen. Hän ei kiistänyt puheitaan, mutta sanoi olleensa molemmilla kerroilla niin humalassa, ettei muista, mitä on sanonut ja pyysi anteeksi.

Mullon katsottiin kuitenkin herjanneen Jumalaa ja pyhää kolminaisuutta sekä viettäneen pahentavaista elämää. Mullo tuomittiin kuolemaan, ja hänet mestattiin ja teilattiin Vähässäkyrössä 1689.
Tapahtumapaikka
Vöyrillä toimeenpantiin vähintään 25 mestausta. Mestauspaikkoja oli ilmeisesti kaksi: Koskebyn kylässä vajaat kolme kilometriä kirkosta etelään sekä Kangas-nimisellä maa-alalla neljä kilometriä lounaaseen.
Kartta

Paikka Vöyri
Vuosi 1745
Ikä 51 ja ei tiedossa
Sukupuoli mies ja nainen

Mestattava Anders Samuelinpoika ja Brita Mattsintytär
Syy sukurutsa

Anders Samuelinpoika otti aikuistuttuaan hoitaakseen kotitilansa isännyyden Vöyrissä ja meni naimisiin Margeta Andersintyttären kanssa. Tämä oli leski, joka toi tullessaan mukanaan lapsensa, näiden joukossa Brita Mattsintyttären.

Kun tämä kasvoi, Anders ei voinut vastustaa kiusausta, vaan päätyi sukupuoliseen kanssakäymiseen tytärpuolensa kanssa, vieläpä vaimonsa eläessä. Salasuhde jatkui yli kymmenen vuotta.

Kyläläiset alkoivat panna merkille, että tilan asukkaiden välillä oli jotain outoa. Lähinaapurit todistivat useita tilanteita, jotka viittasivat tavallista läheisempiin väleihin isännän ja tytärpuolen kesken. Nämä liikkuivat kuin mies ja vaimo niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Heidät myös nähtiin ja kuultiin yhdessä vuoteessa.

Asia oli kylässä julkinen salaisuus aina siihen saakka, että Brita synnytti lapsen. Tästäkin kului vielä neljä vuotta sukurutsatuomioon. Molemmat nimittäin kiistivät syyllisyytensä eikä varmoja silminnäkijähavaintoja saatu.

Joulukuussa 1744 Vöyrin välikäräjillä alettiin jo saada raskauttavia todistajalausuntoja, ja syytetytkin alkoivat murtua.

Brita tunnusti ensin ja Anders heti tämän jälkeen. Yhteistä lasta kumpikaan ei kuitenkaan tunnustanut.

Molemmat tuomittiin kuolemaan kaulankatkaisulla. Sen lisäksi Anders määrättiin teilattavaksi ja Brita poltettavaksi roviolla. Kovennettu tuomio johtui muun muassa siitä, että rikos oli alkanut jo vaimon eläessä. Tuomitut kärsivät rangaistuksensa Vöyrissä heinäkuussa 1745.
Kuka on Mikko Moilanen ja mihin jutun tiedot perustuvat?

Mikko Moilanen on eläköitynyt muhoslainen harrastajahistorioitsija. Työuransa hän teki tutkijana Metlassa (nyk. Luke).

Moilanen on tutkinut suku- ja kotiseutuhistoriaa harrastuksenaan 1980-luvulta alkaen. Kiinnostus Suomen kuolemanrangaistuksia kohtaan virisi omasta suvusta 1700-luvulta löytyneestä mestaustapauksesta. Alunperin Pohjanmaan ja Oulun läänit kattanut tutkimus laajeni nelivuotiseksi projektiksi. Se kattaa kaikki silloiset läänit sekä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan.

Kuolemanrangaistusten historiaa tutkiessaan Moilanen on hyödyntänyt Kansanrunousarkiston ja Kansalliskirjaston kokoelmia. Päälähteitä ovat olleet lääninhallinnon, oikeuslaitoksen ja seurakuntien arkistot, ennen kaikkea ali- ja hovioikeuksien päätöstaltiot ja lääninhallinnon virkamiesten välinen kirjeenvaihto. Lääninkonttorin tilitositteista ja maksumääräyksistä hän on löytänyt pyöveleille maksettuja palkkoja ja matkalaskuista näkyy, millaisia matkoja pyövelit ovat tehneet. Seurakuntien asiakirjat ovat auttaneet piirtämään kuvaa ihmisten suhteista ja sosiaalisesta asemasta.

Tutkimus kattaa vuodet 1625–1825. Sitä varhaisemmalta ajalta tietoa on saatavilla hyvin vähän. Vuoden 1825 jälkeen kuolemanrangaistuksia ei ole pantu rauhan aikana Suomessa täytäntöön, mikä tekee maasta edelläkävijän.

Mikko Moilanen on päätynyt arvioon, jonka mukaan 200 vuoden aikana mestauslavalle tai hirtettäväksi päätyi vähintään 2 000 ihmistä. Määrä kasvaa, sillä etenkin tutkimusjakson alkuvaiheesta tulee yhä esiin uusia tapauksia.

Moilanen on kuronut tähän mennessä kasaan eri lähteistä yli 1 300 tapauksen kuvaukset. Yksityiskohtaiset tutkintapöytäkirjat on 800 tapauksesta. Moilanen pitääkin aineistoa riittävän laajana yleistysten tekemiseen ja ammattitutkijoiden jatkotutkimukseen.

Hän on myös tutkinut Suomessa sijainneita mestauspaikkoja ja jäljittänyt vähintään suuntaa-antavasti noin 200 paikan sijainnin. Lisäksi työ sisältää sukelluksen pyövelien ammattikuntaan. Moilanen on selvittänyt kaikkiaan 83 lääninpyövelin elämänvaiheet.
Julkaistu 3.12.2017
Toimittaja Sari Vähäsarja
Graafinen suunnittelu Eetu Pietarinen
Tekninen toteutus Teemo Tebest
Kuvat Juha Kemppainen (Lohtajan dramatisoidut kuvat), Markku Lähdetluoma (Asikkala), Tuomo Björksten (Helsinki), Jussi Mansikka (Hämeenkyrö), Juha Korhonen (Iitti), Anna Wikman (Ilmajoki, Vähäkyrö ja Vöyri), Heikki Haapalainen (Ilomantsi), Kalle Niskala (Kokkola), Antti-Petteri Karhunen (Leppävirta), Kalle Mäkelä (Marttila ja Turku), Niklas Gabrielsson (Mikkeli ja Pieksämäki), Marko Siekkilä (Oulu), Isto Janhunen (Saarijärvi)

Mistä kuolemantuomioita noiden 200 vuoden aikana sitten langetettiin? Useimmiten vietiin henki hengestä: miehistä 64 prosenttia mestattiin henkirikoksen takia. Lähes kolme neljästä naisesta taas tuomittiin lapsenmurhasta.

poikani kirjoitti:

Mistä kuolemantuomioita noiden 200 vuoden aikana sitten langetettiin? Useimmiten vietiin henki hengestä: miehistä 64 prosenttia mestattiin henkirikoksen takia. Lähes kolme neljästä naisesta taas tuomittiin lapsenmurhasta.

Toimittaja Sari Vähäsarja tekee jännän eron henkirikosten ja lapsenmurhien välillä... Jos ottaisi taas-sanan (tässä yhteydessä sama kuin "sen sijaan") pois, merkitys muuttuisi täysin. Mihinkään juridiseen seikkaanhan toimittaja tässä ei ota kantaa, vaan ilmaisee vain oman vakaumuksensa, eikä kovinkaan implisiittisesti.

Toinen huomio lainaamasti kohdasta on se, että naiset joko saivat miehiä lempeämpää kohtelua - koska kuolemantuomioita annettiin heille lähinnä vain henkirikoksista - tai sitten naiset eivät syyllistyneet juuri muihin vakaviin rikoksiin kuin henkirikoksiin.

poikani kirjoitti:

Mistä kuolemantuomioita noiden 200 vuoden aikana sitten langetettiin? Useimmiten vietiin henki hengestä: miehistä 64 prosenttia mestattiin henkirikoksen takia. Lähes kolme neljästä naisesta taas tuomittiin lapsenmurhasta.

Toimittaja Sari Vähäsarja tekee jännän eron henkirikosten ja lapsenmurhien välillä... Jos ottaisi taas-sanan (tässä yhteydessä sama kuin "sen sijaan") pois, merkitys muuttuisi täysin. Mihinkään juridiseen seikkaanhan toimittaja tässä ei ota kantaa, vaan ilmaisee vain oman vakaumuksensa, eikä kovinkaan implisiittisesti.

Xalpel kirjoitti: Ti Helmi 13, 2024 8:07 pm Löysin HisKin avulla muutamia vanhan-ajan joukkosurmia, joista olisi mielenkiintoista tietää lisää

-Pudasjärvi, tammikuu 1715, 7 uhria
-Kannusjärvi, 9.4.1747, 4 uhria
-Pensala, 9.6.1764, 4 uhria
-Kalliokoski, 15.5.1793, 4 uhria
-Laajasalo, 29.4.1809, 3 uhria
-Jomala, 20.5.1811, 3 uhria
-Hammarland, 19.5.1816, 3 uhria
-Roukalahti, kesä 1830, 3 uhria
-Kleimola, joulukuu 1832, 3 uhria
-Ingby, 3.5.1837, 3 uhria
-Huljala, 27.1.1857, 3 uhria
-Luumäki, 15.3.1859, 3 uhria
-Haapimaa, 5.5.1868, 3 uhria

Onko näin vanhoista tapauksista edes mahdollista löytää lisätietoja? Roukalahden tapauksesta löysin maininnan eräällä foorumilla ja Ingbyn tapauksesta löysin kaksi mainintaa sen aikaisesta sanomalehdestä.

Usein on pitäjän historiikeissa, jos on jotain tällaista tapahtunut. Jotain pitäjän historiikkeja löytyy nykyään jopa netistä, mutta kysele kirjastosta lisää. Ainakin sitten yliopistojen kirjastoissa on. Niihin on kaikilla vapaa pääsy ja kortinkin saa vaikkei ole opiskelija.

Siipisupi kirjoitti: Ma Loka 24, 2011 10:02 pm Nöyränä esittäisin sinulle Juha vielä yhden kysymyksen.
Löytyykö sinulta tietoa Johan Väisäsestä, joka oli "Hallin Jannen" rikostoverina Amerikassa, kun he murhasivat Joseph Farleyn. Kyseessä taisi olla kuppilanpitäjä?
Molemmat tuomittiin kuolemaan, Janne hirtti itsensä ja tämä Väisänen hirtettiin. Kiinnostaisi, oliko tämä hirttäjäinen yleisötapahtuma tuolloin vai tapahtuiko hirtto kaikessa hiljaisuudessa?
Käsittääkseni tämä tapahtui v. 1885.

jppv kirjoitti: Ma Loka 24, 2011 10:24 pmTuo vaihteli osavaltiosta riippuen. Esimerkiksi Ohiossa hirttäjäiset olivat julkisia vuoteen 1885, mutta tuosta eteenpäin ne sai panna toimeen vain tietyssä vankilassa.

Minnesotassa ei oltu vielä tuohon aikaan turhan tarkkoja ja Johan Waisenen (kuten häntä paikallisesti mainittiin) hirtettiin täysin julkisesti Duluthin kaupungissa. Läsnäolijat saattoivat nähdä kuinka "his hands turned purple". Joten ei mikään kaunis loppu. Päivämäärä oli 28.8.1885

During this week in Duluth in 1885, convicted murderer John Waisenen was executed on the grounds of the St. Louis County Courthouse. The previous November, Waisenen and John Norland—both Finnish immigrants—were accused of the brutal murder of Tower, Minnesota, saloon owner Joseph Farley, an Irish-Canadian immigrant. The pair were accused of crushing Farley’s skull with a hardwood club, covering him in brush, and setting his shanty and body aflame to disguise their crime. They got away with $70 and a pocket watch. Norland maintained that he had not witnessed the murder, but said Waisensen had threatened him with death to maintain his silence. Waisensen admitted to striking the fatal blow, but claimed the entire crime was Norland’s idea. Norland—who had been convicted of murder in Finland and had escaped captivity by faking his own death—hung himself with a blanket in his cell on April 9, 1885; it was his fourth attempt. Waisensen was convicted. County employees built a scaffold outside the courthouse at 6th Ave. E. And 2nd St. for the hanging, and the Duluth News Tribune reported that “nearly 1,000 men and boys” came to witness the first execution in Minnesota since 1868. Seventy-five people were given tickets that allowed them a close look; the rest, kept 100 yards away by the police, craned their necks or climbed telephone poles or roofs of nearby houses to get a view. Sheriff Sam McQuaid pulled the trap 3:02 p.m.; Waisensen dropped and his neck broke, yet McQuaid let him dangle for 20 minutes before several doctors confirmed his death. The rope was cut into one-and-a-half-inch lengths and distributed as souvenirs, and one viewer went home with the dead man’s hat. Two days later, Waisensen’s body was exhumed from the county poor farm cemetery and brought to Duluth for medical research by, according to the Duluth Weekly Tribune, a “prominent physician of this place,” adding that “this is certainly about the best use to which this worthless carcass could be put.” Waisenen told reporters that he was not afraid to die and would go to heaven, which upset the editor of the Ashland News enough to write an editorial assuring his readers the murderer was in hell.