Ihan jokaista juttua myöten. Oma äitini esim. ei ollut töissä vaan aina kotona. Molemmat olivat sitä mieltä, että kunnon kuri on oltava, turhat luulot pois. Pelkästään jalostavaa on kun ei saa mitään, varsinkaan jos "kaikilla muillakin on."Mä elin tuollaisten vanhempien lapsena sisarusteni kanssa. Meidän elämä oli kamalaa, ankeaa ja kauheeta. Mitään jalostavaa en kyseisestä kasvatusmetodista löydä enkä mitään hyvää. Mulle kävi niin, että en suinkaan oppinut arvostamaan sitä mitä sain vaan roikuin henkeni edestä joka ainoassa asiassa kiinni (vaikka nyt kerran kun sain vuoden ajan kinuamani karvissukat), pesin niitä sukkia lavuaarissa jotta ne eivät hukkuisi, käytin niitä niin kauan, että koko pohja kului pois ja itkin hysteerisesti kun jouduin luopumaan niistä. Tuntui pahalta tietää, että jos jotain sai niin se joku ei kestä ikuisesti ja uutta ei koskaan tule.
Kaikkein kamalinta myös oli se, että koulussa joutui kulkemaan käytetyissä ja halvimmissa rytkyissä ja oi silmätikkuna. Senhän oli tarkoitus vain jalostaa ja karaistaa. Se aiheutti elämänmittaisia traumoja. Muistan lukuisia tilanteita joissa sain hävetä silmät päästäni. Liikkatunnilla jouduin pitämään kamalia liian isoja verkkareita, sukat oli aina reikäisiä, lenkkarit puhkikuluneita, t- paidat virttyneitä. Muut vaatteet oli yhtä kamalia. Muut lapset kulkivat näteissä ja sopivissa vaatteissa. Muistan erään tytön jolla oli aina siistit vaatteet ja joka kävi äitinsä kanssa ostoksilla. Aina ihmettelin, että käykö jonkun äiti oikeasti lapsensa kanssa vaatekaupassa, onko sellaista olemassa???
Kuten muutkin lapset, halusin minäkin sen hetken muodin mukaisia leluja ja vaatteita. Muut saivat niitä, minä en. Pyöräilin kauppaan ja katselin joka päivä leluja siellä. Tuijotin ja hypistelin ja kuvittelin, että joskus vielä saan ihan omaksi. En koskaan saanut.
Aikuisena tämä kostautui. En nyt sen tarkemmin selvitä tässä aiempia elämänvaiheita mutta joka tapauksessa kun alin tienata niin sekosin sillä tavoin, että en osannutkaan lopettaa sitä ostamista. Ostin vaatteita niin paljon, että niille tarvitsi 6 vaatekaappia eikä kaikkia koskaan edes käytetty, ostin pehmoleluja joita lapsena aina halusin, ostin leluja muutenkin itselleni koska olin päättänyt, että joskus ne vielä hankin. Tätä jatkui vuosia. Koko ajan oli tunne, että lisää pitää saada. Velat voitte kuvitella.
Nyt viime vuodet on menneet paremmissa merkeissä, enää ei ole jatkuvaa pakkoa. Silti ostan heti sen mitä mieli tekee, en pohdi sen enempää tarvitsenko nyt varmasti. Jos haluan niin ostan.
Omalle lapselleni en koskaan tee samaa mitä mulle tehtiin. Kaikkea ei lapsen tarvitse saada, siitä olen samaa mieltä. Sen sijaan hyvin perusteltu lelu ostetaan. Joskus perusteluksi riittää myös se, että muillakin on. Mun lapseni ei ole se jolla ei ole sitä mitä muilla on. Sain aina kuulla just tota "ostat sit ite isona omalla rahalla. Saat sitten kun pystyt itse maksamaan." Miten pieni lapsi voi itse maksaa mitään ja kuinka pahalta ja epäreilulta se tuntuukaan kuulla tuollaista???
