Gumshoe kirjoitti:Masennus on kova tauti. Ennenkuin alkaa suunnittelemaan "kovien" elämänkokemustensa kostamista muille ihmisille, voisi harkita terapiaa ja pikku napittamista?
Jotenkin mä näen tässä sitä pikkuprinssitautia, missä ei osata elää sellaista tavallista arkea, tavallisine haasteineen ja pettymyksineen. Ihmiset on ääliöitä, sato huono ja porsaat laihoja? So what, get over it. Älä stressaa sellaisesta, mihin et voi itse vaikuttaa!
Aloitetaanpa tuosta alemmasta. Mitä teet kun joku potkii sinua? Voit olla kuin ei mitään, potkia takaisin tai kostaa myöhemmin. Linja a johtaa siihen, että sisällä alkaa kiehumaan viha, jonka haluat tukahduttaa. Kun sitä yhdeksän vuoden ajan tuijottaa sitä kouluhelvettiä silmästä silmään ja koko koulu on päättänyt olla sinua vastaan muutamaa harvaa opettajaa lukuunottamatta joko välinpitämättömyydellä tai menemällä mukaan kiusaamaan, niin olen melkoisen varma että kuka tahansa kasvavassa iässä oleva nuori traumatisoituu tavalla tai toisella. Vaikka kouluaikoina ei mitään tekisikään, niin myöhemmin se viha on saattanut kasvaa siihen pisteeseen, että teet jotain äärimmäisen typerää - tai sitten päädyt vain lopettamaan itsesi.
Vaihtoehto b saattaa johtaa vain (usein) siihen, että löitpä kuinka lujaa tahansa takaisin, alkavat kiusaajat keräämään isompia porukoita, isompia nöyryytyksiä tiellesi, niin ettet loppuvaiheessa pysty enää tietämään keneen luottaa ja keneen ei. Mikä tahansa paikka kodin ulkopuolella voi olla vaarallinen, mistä tahansa voi käydä porukka kimppuusi. Tämän opin siitäkin huolimatta, että yleensä kuuluin tuohon ryhmään a, joka suojeli lähinnä päätään potkimisten aikana. Kimppuuni käytiin useita kertoja kodin ulkopuolella myös myöhään iltaisin.
Kun a ja b vaihtoehtoja ei ole, tulee mieleen kosto. Viimeisenä vuonna sitä tajuaa, että jos jotain haluaa tehdä, se on tehtävä NYT eikä vuosien päästä, koska silloin siihen ei ole enää mahdollisuutta.
Ja tuosta masennuksesta ja sen hoidosta; nuoren ja ympärillä olevien ihmisten on usein vaikea erottaa, jos nuori kärsii ihan oikeasta masennuksesta; Onko se sitä teiniangstia vai onko se ihan oikeaa masennusta? Minä en tunnistanut omaani aikoinaan, kului pari vuotta vielä senkin jälkeen kun peruskoulu oli ohi, että ymmärsin mistä on kyse. Silloin oli myös ensimmäinen kerta kun minulle tarjottiin siihen apua, ensimmäinen kerta kun kukaan ulkopuolinen (hoitoalan) ihminen siitä mainitsi. Ei kai kukaan oleta jos elämä on paskaa ja kaikki on paskaa, että voisi silti olla onnellinen ja happy happy joy joy? Kaiken sen paskan fiiliksen sysää sen syyksi, että elämä kusee ja että kun elämä paranee -> mieliala paranee. Harvempi varmasti edes osaa ajatella että oho, vai tätä se on, masennusta, kappasta vain.
Terveen ja ulkopuolisen ihmisen on helppo sanoa et joo, mee hoitoon, hae lääkkeet, tee sitä, tee tätä. Siinä itse sairauden kanssa kamppaillessa se tilanne onkin sitten ihan eri - sitä ei välttämättä usko masennukseksi, luulee että voi pärjätä ilman lääkitystä (suomalaisen jääräpäisyyttä ja asenne minähän-en-lääkkeitä-ota!) tai sitten se itse masennustila vain tuo semmoista rauhallisuutta ja turvan tunnetta, ettei siitä enää haluakaan eroon.
Pakko tunnustaa, että olen itse elänyt suhteellisen tasapainoisen nuoruuden, enkä ole joutunut kiusauksen kohteeksi. Toki joskus teiniangsteissani olen halunnut tappaa tiettyjä ihmisiä, mutta vain hetkellisesti.
) ja videoita Utubesta katsellen. Ei siinä yksinään vielä mitään, mutta eilisyö kului melkolailla samoissa merkeissä: katsoin Klassin, Elephantin, Bowling for Columbinen ja siihen päälle vielä Zero Hour-dokumentin pitkästä aikaa. En suosittele kenellekään, mielenterveyteni pettää aivan kohta 