107 kirjoitti:107 kirjoitti:Kilpailuyhteiskunta sai taas uhrinsa. Tällä kertaa Hyvinkäällä.
Vanhemmat tekee lapsia mutta eivät ehdi ja jaksa kasvattamaan. Yhteiskunta ei kykene auttamaan. Yhteisöllisyys on kuollut.
Sitä saa mitä tilaa. Pitää alkaa katsomaan peiliin.
90-luvulta alkaen siirrettiin sosiaalijärjestelmän toimintaa yhä enempi valtiolta kuntien vastuulle ja samalla tehtiin virheitä. Keskityttiin enempi jäkihoitoon kuin ennaltaehkäisevään työhön. Ja nyt sitä saa tehdä, saadaan jälkihoitaa ja kunnolla ja nähdä kilpailuyhteiskunnan varjopuolia. Onko tämä kaikki keskittynyt hyvinvointi sen arvoista? Yhteiskuntamme on sairas.
Itse olen ajatellut ryhtyä vapaaehtoistyöhön esim. tekniikkakerhon vetämistä omalla paikkakunnalla jonne lapset ja nuoret voi tulla tekemään jotain kehittävää.
Vielä tähän liittyen. Kyllä pääsee raavaalta mieheltäkin parku:
Toinen uhreista ilmeisesti:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Topi_Koistinen
Ja syvä viha ampujaa kohtaan. Viha lopulta kohdistuu koko yhteiskuntaan.
Harrastustoimintamahdollisuuksia pitää saada lapsille ja nuorille lisää...ja paljon.
Koittakaa ihmiset pärjätä, perkele sentään. Aletaan suomalaiset jo pikku hiljaa vetämään yhtä köyttä.
Ei ku minä minä minä. Yksilöllisyys ennen kaikkea. Antakaa mun tehdä mitä mä haluan, sillä minä olen tämän ajan tärkein henkilö.
"Minä olen tämän ajan tärkein henkilö
Amerikkalaiset ja brittiläiset vasemmistointellektuellien suosimat lehdet ovat viimeisen vuoden olleet täynnä Tony Judtin muistokirjoituksia.
Tämä brittiläinen aatehistorioitsija kuoli viime vuonna vaikeaan sairauteen mutta ehti ennen sitä julkaista sarjan esseitä, joissa hän yritti ymmärtää, mikä oikein meni pieleen länsimaisessa hyvinvointiajattelussa.
Judtin perusteesi oli, että kun sodat käynyt sukupolvi oppi järkyttävien kokemustensa perusteella yhteisvastuun merkityksen, sitä seuranneet sukupolvet ovat omassa elämässään kadottaneet hyvinvointivaltion ideaan sisältyneen kohtalonyhteyden ymmärryksen. Yhteisvastuun tilalle on kasvanut yksilön oikeus toteuttaa itseään.
Minäkeskeisyyden vahvistuminen on näivettänyt yhteisvastuun ajatuksen.
Saman havainnon, tälle ajalle ominaisen itsekkyyden, tekevät myös Timo Hännikäinen ja Tommi Melander "esseistisessä pamfletissaan" Liberalismin petos (WSOY 2012).
Heidän maalitaulujaan ovat yhtä lailla yritysjohtajien ja uusoikeiston ahneus, nettisukupolven "mä haluun ja siksi mun kuuluu saada" -asenne ja vihreään ideologiaan vannovien varmuus.
Kirjoittajat etsivät paluuta aitoon liberalismiin, jossa tunnustetaan sekä yksilön oikeudet että yhteisön asettamat velvollisuudet, niin perinteet kuin utopiat.
Kirjoittajia kauhistuttaa tämä "postpoliittinen" aika, jossa "arvot korvautuvat rahalla ja aatteet lifestylellä".
Kuin aineistona Hännikäisen ja Melanderin kirjaan Hufvudstadsbladet julkaisi äitienpäivän alla Ruotsin ympäristöpuolueen entisen johtajan, ruotsalaisittain "äänitorven" Maria Wetterstrandin kolumnin.
Wetterstrand viettää nykyään suuren osan ajastaan Turussa, ja hän on hämmentynyt esimerkiksi siitä, että lauantaisin kello 18:n jälkeen tavalliset kaupat ovat Turussa kiinni.
Wetterstrand kertoo ahdistuksen hetkistään eräänä lauantai-iltana, kun hänen kännykkänsä akusta alkoi huolestuttavasti huveta virta, eikä hän ollut muistanut ottaa laturia matkaan. Kello oli illalla yli kuuden, eikä uutta laturia enää saanut mistään.
Toki seuraavana päivänä kaupat kyllä aukeaisivat puolelta päivin, mutta nyt olikin lauantai-ilta, ja Wetterstrand tunsi avuttomuutta. Hänen kotikunnassaan Ruotsin Eskilstunassa kaupat olisivat auki lauantainakin lähelle keskiyötä.
"En ole erityisen ihastunut ympärivuorokautiseen kaupankäyntiin, mutta se antaa suuren vapauden, kun voi tehdä ostoksensa juuri silloin, kun siihen on aikaa. Mikä voi aivan hyvin olla juuri lauantai-iltana", Wetterstrand kirjoitti.
Wetterstrandin kirjoitus vahvistaa havaintoa minän ylivallasta.
Jopa vihreiden keskeinen vaikuttaja, jonka edustaman poliittisen liikkeen ydinsanoma on huoli kestävästä kehityksestä, tuntee, että hänellä on oltava oikeus tyydyttää henkilökohtainen kulutustarpeensa heti, kun se ilmenee.
Tämän tarpeen alle jää yleisempi kysymys jatkuvan kuluttamisen vaikutuksista ympäristöön.
Wetterstrand ei esitä kysymystä kulutuskulttuurin vaikutuksista yhteiskuntaan tai ihmiskäsitykseen. Ei kuluttamisen kulttuurin varjopuolista, ei työntekijöiden oikeuksista tai vapaan aukiolon vaikutuksista kaupan kilpailuun.
Saman tekstin olisi hyvin voinut kirjoittaa tämän ajan uusliberaali talousprofessori.
Samaan minäkeskeiseen ajattelutapaan kuuluu, että paheksutaan hiilijalanjälkeä mutta tartutaan surutta halpalentoyhtiöiden tarjouslentoihin.
Kun sosiaalisessa mediassa päivitellään maailman pahuutta, keskusteluun nousevat ani harvoin pohdiskelut siitä, missä oloissa nämä minun yhteydenpitovälineeni on valmistettu ja mitä itse olen valmis muiden työstä maksamaan.
Runsas viikko Wetterstrandin kolumnin julkaisemisen jälkeen oli helatorstai, arkivapaa keskellä viikkoa.
Arkivapaiden aiheuttamasta riesasta valitti puolestaan oikean laidan minä-aktivisti, liikemies Kyösti Kakkonen, joka katsoo, että hiljaiset päivät maksavat liikaa.
Luultavasti on niin, että hetken hiljentymisestä suorituskykymme vain paranee. Ja ehkä myös kykymme kantaa vastuuta muusta yhteisöstä tai omista valinnoistamme."
Antti Blåfield, HS 25.5.2012
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Min%C3 ... 7825829888#