Kertomus kesäisen järven rannalta Suomesta, kauan sitten.
Henkilöt:
herra A: 18v., pitkäkasvuinen, rauhallinen, vanhempien ainoa lapsi, käy töissä, ei ole seurustellut
herra B: 18v., normaalimittainen, etevä kansallisessa perinteisessä kamppailulajissa, sisaruksia, käy töissä, on seurustellut
neiti C: n. 16v., valmistumassa ammattiin, ei pitkäaikaista kiinnostusta kehenkään tiettyyn herraan retken aikoihin
neiti D: 15v., valmistumassa ammattiin, pitempiaikaista kiinnostusta herra B:hen retken aikoihin
paikkakuntalaisia, retkeilijöitä, mökkiläisiä, kulkumiehiä ja tuntemattomia henkilöitä; käyvät myöhään varhain
ambulanssimiehistö, paikallispoliisi ja rikospoliisi sekä lehdistö ja uteliaat; tulevat päivän ylettyä, jotkut vielä uudestaankin
Suhteet:
A ja B ovat ystäviä puolen vuosikymmenen ajalta, ja nykyään samassa työpaikassa.. C ja D ovat ystävättäriä, joilla on muitakin ystävättäriä ja kirjeenvaihtotovereita. B ja D seurustelevat, A on kiinnostunut C:stä, joka puolestaan ei vielä ole sitoutunut.
Tapahtumapaikka:
Erään järven niemi jonne on menty kahdella moottoripyörällä, tytöt takana.. Teltta on pieni ja paikka on kaunis. Leiri on kyläläisten uimarannan lähellä, missä ei suosita telttailua. Tämän vuoksi teltta sijoitetaan niin, ettei se haittaa rantaelämää.
Mielialat:
Perustunnelma on kutkuttava, onhan alkamassa perinteinen nuorten kesänodotuspyhä, ja on tasaparit. Retkeä on innolla valmisteltu, A on etsinyt paikan, B lainannut teltan ja D järjestänyt eväät sekä C tullut mukaan. Pientä varovaisuutta on mielessä, koska leirialue on vartioimaton. Leirintävarustukseen kuuluu myös suomalainen yleistyökalu, puukko, josta ajatellaan tiukan paikan tullen saatavan kättä pitempää apua.
Tapahtumat:
On aaton ehtoo. Pystytetään teltta, uidaan, syödään, ongitaan, lyödään korttia, juodaan limpparia ja luodaan viipyviä katseita. Mahdollisesti puhutaankin. Tulee ilta ja yö. Mennään nukkumaan liian pieneen telttaan, pojat keskelle, tytöt reunoille. Suljetaan oven nyörit, haetaan nukkuma-asento ja nukahdetaan. Siinä kaikki, mitä tiedetään.
Sitten:
Sunnuntaina aamulla, kirkonmenojen jälkeen leiripaikalta löydetään kolme kuollutta (BCD) ja yksi loukkaantunut henkilö (A). Joitain tavaroita on hävinnyt ja paljon verta valunut teltan pohjalle. A viedään sairaalaan, missä olosta hän ei muista mitään. Rikospoliisi aloittaa työnsä. Pistäminen on tehty tuntemattomalla teräaseella etupäässä kaulan alueelle ja ympäristöön. Retkeläisten puukko puuttuu inventaariosta. Tutkimukset jatkuvat. Murha ei vanhene koskaan.
Epilogi:
Kuolleet haudataan rinnakkain. Tapahtumia tutkitaan 44 vuotta. Tutkinta-aineistot ovat salaisia ja itse tapahtuma on mysteeri, kunnes eloonjäänyt ja elossa pysytellyt herra A vangitaan epäiltynä kolmesta murhasta. Tarvittaisiin syyte sen ratkaisemiseksi, onko A tehnyt teot. On kuitenkin epäselvää onko syyteoikeutta enää olemassa vai onko se vanhentunut. Tämä jää oikeuden ja jälkimaailman arvioitavaksi.
…..
Jälkimaailma jatkaa pohdintaa kunnes miesmuisti muuttuu lauluiksi, eikä kukaan ole enää varma siitä tapahtuiko mysteeri järven vai meren rannalla, kuinka monta henkilöä siihen osallistui vai tapahtuiko ollenkaan. Tekijänoikeuksien lakattua lauluja on lopulta saatavissa kansanrunousarkistoista, ja useammassa kuin yhdessä maassa pohditaan niiden sisällyttämistä kansalliseepoksen modernisoituun laitokseen.
Liite: Ufon raportista
Ravintoketjun huipulla planeettaa asutti liikakansoittunut eläinlaji, jonka uroksille oli kehittynyt lajin varsinaisen kehitysvaiheen aikana, ennen sivilisaation syntymistä perinnöllinen kognitiivinen prosessi villieläinten surmaamiseen ravinnoksi. Elintilan rajoittuneisuudesta johtuvia, metsästäjäryhmien välisiä reviiritaisteluja varten tämän päälle oli edelleen kehittynyt toinen prosessi, jonka tarkoituksena oli surmata nimenomaan oman lajin jäseniä. Prosessi oli lajispesifinen ja kohdistui edestä päin vastustajan kurkun alueelle. Erään osakulttuurin kirjoituksia tutkittaessa on löytynyt ilmaisu "käydä kurkkuun", jonka alkuperäiseksi merkitykseksi annetaan hyökkäys vastustajan välitöntä eliminoimista varten, tulkitun käsikirjoituksen koodinumero ARB/500cc/MCMVIX mukaan. Laji oli tapahtumien aikoina tunnettu siitä, että se todella oli surmannut miljoonittain omia, toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvia lajitovereitaan, missä suhteessa se erosi lähes kaikista muista planeetan eläinlajeista.
Kuten monilla muillakin petoeläinlajeilla, surmaamisprosessi aktivoitui tietyssä kypsyysvaiheessa, jolloin yksilön oli mahdollista harjaantua sen käyttöön jonkin aikaa, minkä jälkeen siitä tuli osa yksilön normaalia toimintavälineistöä. Prosessin ensimmäinen esiintymiskerta oli tavallisesti yksilölle odottamaton. Kyseinen laji ei voinut tutkia tätä harjaantumista tarkemmin oman lajin yksilöillä, vastustavien eettisten säännöstensä vuoksi. Kuitenkin vastaavissa kokeissa eräillä muilla metsästävillä lajeilla todettiin, että psykofyysisesti valmiiksi kehittynyt eläin hyökkäsi ja tappoi kohteen, kun prosessin laukaiseva ärsyke ilmaantui, vaikka se ei olisi tullut koskaan ennen esille. Prosessiin liittyvä oppiminen tapahtui lihasmuistin avulla, eikä siitä jäänyt tietoisia muistikuvia.
.
Tällä lajilla, joka kutsui itseään ihmiseksi (vrt.inhimillinen), oli oman ryhmän suojaksi urosten tappamisprosessia vastaan kehittynyt ylimmän keskushermostotason hallitsema suojajärjestelmä. Se saattoi kuitenkin kytkeytyä pois erityisissä tilanteissa, kuten huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena, lajin naaraiden läsnä ollessa, ankarassa nälässä tai janossa, unen oltua estyneenä riittävän kauan tai yksilöä uhkaavan sosiaalisen stressin yhteydessä. Näistä syistä johtuen ihmisurokset saattoivat - vaikkakin harvoin - surmata oman ryhmänsä läheisiäkin jäseniä ennalta odottamattomissa ja jälkikäteen selittämättömissä tilanteissa, muistamatta toisinaan tapahtumista paljoakaan. Tällainen surmaaminen oli eettisten säännösten mukaan ankarasti tuomittavaa, ja siitä seurasi korkein mahdollinen rangaistus sekä tekijän eristäminen muusta yhteisöstä. Toisinaan rangaistuksena oli surmaaminen. Henkiin jätettyä, eristettyä surmaajaa tarkkailtiin, ja joissakin eettisissä alajärjestelmissä hänet voitiin tietyn ajan kuluttua vapauttaa, jos ilmeni, että tappamisprosessi oli ilmaantunut varovaisuudesta huolimatta, ja henkilö oli sittemmin käytöksellään osoittanut hallitsevansa sen, niin että kykeni estämään uusiutumisen. Tällaisia vapautettuja henkilöitä pelättiin, mutta he saattoivat elää kutakuinkin normaalia elämää ja siirtää geenejään edelleen. Kuitenkin ajateltiin, että heidän jälkeläisensä saisivat olla mieluiten tyttöjä.
Lajin naaraille puolestaan oli kehittynyt geenien vaihtoa varten omat kognitiiviset prosessinsa, joita pysyvien sosiaalisten sidosten ylläpitoa varten pyrittiin hallitsemaan alakulttuurien eettisten normien avulla. Varsinkin nuorilla yksilöillä esiintyessään naaraiden prosessit saattoivat olla yhtä lailla odottamattomia kuin uroksilla ja jopa laukaista kokemattomien nuorten urosten surmaamisprosessin. Nämä ilmiöt olivat lajin kulttuureissa hyvin tunnettuja, ja - ristiriitaista kyllä - joidenkin kuuluisien tapausten henkilöitä näytetään ihannoidun.
Tapausten ympärille muodostui puoliuskonnollisia ja taiteellisia ryhmiä. Esimerkkinä on planeetan suurimman mantereen pohjoisosasta löytynyt tulkittu teksti, joka on otsikoitu "Laulu kahdestatoista nuoresta Odomin meren rannalla"
(loppuosa raportin mediasta on fyysisesti tuhoutunut, eikä sitä voida lukea).
