MURHA.INFO

ABC ei ole tuottanut mitään uutta tietoa.

No vähän alkoi itseänikin ärsyttämään tuota joeyn tekstiä lukiessa pari asiaa liittyen tuohon aiheeseen ja vähän muuhunkin.
Se on jännä juttu miten nykyään tuo opiskelupaikka tekee ihmisen. Vanhemmat ihmiset kyselee aina että missä opiskelet, mitä ja kun aloittaa vastaamalla että" joo amiskassa olen opisk..." ne heittää jo toisen kysymyksen perään enne kun kerkee edes sanoa loppuun. Jos taas kertoo olevansa lukiossa niin kyllä sitä sitten ylistetään ja kehutaan.
Miks hitossa se ammattikoulu nyt on niin hävettävä paikka? Jos ei ole korkeakoulussa, lukiossa tai vastaavassa niin tulevaisuudellahan ei ole mitään annettavaa, niinkö?
Kuitenkin. Itse olen ylpeä siitä että olen amiskassa ja saan ammatin kolmen vuoden sisällä ja pääsen luultavasti töihinkin.
Niin ja tuo ammattiasia vielä. Siitä puhuttu jossain toisessakin topicissa täällä mutta edelleen sitä mieltä että kun ihmisen täytyy leijailla ammatillaan niin se kertoo mielen köyhyydestä. Jos ei tosiaan ole muuta mikä määrittää elämää kun ammatista häliseminen niin saa jäädä arvoonsa. Puuseppänä onnellinen mielummin, kun lääkärinä paskana.

rimma kirjoitti:Miks hitossa se ammattikoulu nyt on niin hävettävä paikka? Jos ei ole korkeakoulussa, lukiossa tai vastaavassa niin tulevaisuudellahan ei ole mitään annettavaa, niinkö?

Itse ammattikoulun käyneenä ja nyt ammattikorkeassa opiskellessa on tullut huomattua tuo lukio vs. amis asetelma liian hyvin näkyville. Aina, ihan aina kaikissa varsinkin matemaattisissa aineissa opettajat muistavat korostaa, miten lukiolaiset osaavat nämä asiat paremmin kuin amikset ja että lukiolaiset on viisaampia ja kaikin puolin parempia kuin amikset. Monta kertaa olen hillinnyt haluni nousta paikaltani ja kyseenalaistaa opettajieni ajatusmallin. MITEN lukiolaiset on mukamas älykkäämpiä kuin amikset? Kun ovat lukeneet vaikkapa jostain lineaarialgebrasta tai osaavat latinaa? No, entäpä sitten, eikö amis sitten ole viisas kun on opiskellut oman alansa työt ja voi työllistyä sen kolmen vuoden opiskelun jälkeen?! *ärsyyntynyt* Toivoisin joskus näkeväni sen päivän, kun lukio ei enää olisi niin korostunut opiskelupaikka ja amiksetkin saisivat kunnioitusta. Esim. lukiolaisten kirjoituksia hehkutetaan lehdissä (montako L kukakin kirjoitti), mutta amiksista hyvä jos painetaan se, ketkä valmistui.

Niin ja mitä tuli siihen kuolinilmoitukseen ja ammattiin, minä en ikinä tahdo mitään perkeleen ammattia kuolinilmoitukseeni.

rapier kirjoitti:ABC ei ole tuottanut mitään uutta tietoa.

Voi pahus, paljastuin!

"Ainoa, mikä minussa on hyvää, on se, että olen älykäs. Jos olen voinut tuottaa elämässäni jonkin pienen määrän merkittävää uutta tietoa, haluan että se on se, mistä minut muistetaan. Joten jos joku välttämättä haluaa pykätä minulle kuolinilmoituksen, niin laittakoon siihen nimenomaan ammatin ilman mitään muita lässytyksiä."

Oletko todella tuottanut uutta tietoa?
(pilknus)

rapier kirjoitti:"Ainoa, mikä minussa on hyvää, on se, että olen älykäs. Jos olen voinut tuottaa elämässäni jonkin pienen määrän merkittävää uutta tietoa, haluan että se on se, mistä minut muistetaan. Joten jos joku välttämättä haluaa pykätä minulle kuolinilmoituksen, niin laittakoon siihen nimenomaan ammatin ilman mitään muita lässytyksiä."

Oletko todella tuottanut uutta tietoa?
(pilknus)

Alan tuntea orastavaa ärsyyntymistä. Mitä helvettiä tarkoitat, tuo on ihan standardi ilmaisu.

Howler kirjoitti:

rimma kirjoitti:Miks hitossa se ammattikoulu nyt on niin hävettävä paikka? Jos ei ole korkeakoulussa, lukiossa tai vastaavassa niin tulevaisuudellahan ei ole mitään annettavaa, niinkö?

Itse ammattikoulun käyneenä ja nyt ammattikorkeassa opiskellessa on tullut huomattua tuo lukio vs. amis asetelma liian hyvin näkyville. Aina, ihan aina kaikissa varsinkin matemaattisissa aineissa opettajat muistavat korostaa, miten lukiolaiset osaavat nämä asiat paremmin kuin amikset ja että lukiolaiset on viisaampia ja kaikin puolin parempia kuin amikset. Monta kertaa olen hillinnyt haluni nousta paikaltani ja kyseenalaistaa opettajieni ajatusmallin. MITEN lukiolaiset on mukamas älykkäämpiä kuin amikset? Kun ovat lukeneet vaikkapa jostain lineaarialgebrasta tai osaavat latinaa? No, entäpä sitten, eikö amis sitten ole viisas kun on opiskellut oman alansa työt ja voi työllistyä sen kolmen vuoden opiskelun jälkeen?! *ärsyyntynyt* Toivoisin joskus näkeväni sen päivän, kun lukio ei enää olisi niin korostunut opiskelupaikka ja amiksetkin saisivat kunnioitusta. Esim. lukiolaisten kirjoituksia hehkutetaan lehdissä (montako L kukakin kirjoitti), mutta amiksista hyvä jos painetaan se, ketkä valmistui.

Niin ja mitä tuli siihen kuolinilmoitukseen ja ammattiin, minä en ikinä tahdo mitään perkeleen ammattia kuolinilmoitukseeni.

Joo lukio todella on yliarvostettu, se on kuin jatkettu yläaste, mikä helpottaa pääsyä korkeopintoihin. Itse olen käynyt lukion ja en koe paljoa saaneeni sieltä. Jotain höpöhöpö yleistietoa, mitä muka sitten tarvitaan jossain tulevaisuudessa. Kielitaito on ainut mitä voin sanoa kehittäneeni siellä.

ABC, ota rauhallisesti. Siinä on pilknus. Okei pannaan vielä

Miksihän helvetissä minun oletetaan osaavan neuvoa jossain ihmissuhdeasioita, kun omat entiset poikaystävät voi lukea yhden käden sormilla (itse asiassa niitäkin on silloin liikaa ) ja muutenkin ihmissuhdesotkut on minulle iso mysteeri?!

rapier kirjoitti:ABC, ota rauhallisesti. Siinä on pilknus. Okei pannaan vielä

En ota koskaan rauhallisesti kun kyseessä on pilkunnussinta.

joey kirjoitti:Minä tarkoitin lähinnä sitä, että en näe mitään järkeä siinä että käyttää elämänsä johonkin lopulta täysin yhdentekevään, josta ei oikeasti edes pidä, ja että sitten jälkeenpäin muistetaan juuri siitä. Että tekee jotakin sellaista jonkun toisen (tässä tapauksessa useimmiten varmaan yleisen mielipiteen) takia. Ja onhan yleinen mielipide edelleen kuitenkin se, että kaikkien pitäisi korkeakouluttautua (työttömiksi valmistuvat akateemikot...) ja hankkia "kunnon ammatti" mieluummin kuin käyttää elämänsä lapsiinsa ja muuhun höpöhöpöön.

Mitä ovat tämä täysin yhdentekevät asiat? Tuo korkeakouluttautuminenhan on puhtaasti koulutuspoliittinen juttu. Tosiasia on, että korkeakoulutus on kokenut inflaation.

Itse arvostan suunnattomasti kaikkia akateemisia pätkätyöläisiä, jotka tuottavat uutta tietoa eri aloilta nälkäpalkalla ilman kunnon sosiaaliturvaa. Kutsumus vaatii rohkeutta. Ymmärrän, että jos on johonkin harvalle mahdollisesti avautuvaan professuuriin tms. päässyt, miksi sitä ei voi yhtä hyvin tuoda julki.

Todellakin kuolinilmoitukset voisivat olla nykyistä persoonallisempia, kertoa oikeasti ihmisestä enemmän. Niissä painottuu liikaa omaisten surun kokemus, kun olisi kiva lukea vaikkapa, mikä oli kuolleen lempikirja, lempiolut tms.

Primavera kirjoitti: Mitä ovat tämä täysin yhdentekevät asiat? Tuo korkeakouluttautuminenhan on puhtaasti koulutuspoliittinen juttu. Tosiasia on, että korkeakoulutus on kokenut inflaation.

Itse arvostan suunnattomasti kaikkia akateemisia pätkätyöläisiä, jotka tuottavat uutta tietoa eri aloilta nälkäpalkalla ilman kunnon sosiaaliturvaa. Kutsumus vaatii rohkeutta. Ymmärrän, että jos on johonkin harvalle mahdollisesti avautuvaan professuuriin tms. päässyt, miksi sitä ei voi yhtä hyvin tuoda julki.

Todellakin kuolinilmoitukset voisivat olla nykyistä persoonallisempia, kertoa oikeasti ihmisestä enemmän. Niissä painottuu liikaa omaisten surun kokemus, kun olisi kiva lukea vaikkapa, mikä oli kuolleen lempikirja, lempiolut tms.

Ei kai siinä mitään, jos on professuuristaan ylpeä ja haluaa tuoda sen ilmi. Mutta kuinka moni pääsee itse sanomaan, että "laittakaa siihen kuolinilmoitukseen sitten ammattikin"? Uskoisin että useimmiten se on kuitenkin omaisten päätös. Eikä minua oikeastaan kismitä se, että näiden korkeammin koulutettujen, korkeampiin asemiin päässeiden ammatit mainitaan vaan se, että lähes poikkeuksetta kenenkään muun ammattia ei mainita. Silloin minusta siihen ammatin mainitsemiseen tulee sellainen kaiku, että aivan kuin omaisten/maailman suru olisi suurempi, kun edesmennyt oli vieläpä kaiken muun hyvän lisäksi ihan prohvessoorismiehiä.

Minä lähden siitä olettamuksesta, että korkeastikouluttautuvienkin joukossa on runsaasti niitä, jotka alkaisivat mieluummin vaikka vapaiksi taiteilijoiksi. Kyllä minäkin toki arvostan sitä, että hankkii sen professuurin ja tekee tärkeää työtä, josta itse vielä pitää. Mutta että kykkii koulun penkillä vuosikymmenen siirtyäkseen sitten työhön, jossa leipääntyy, josta ei edes pidä, mutta piti jatkaa suvun perinnettä ja tunkea itsensä kauppakorkeaan... Minusta jokaisen pitäisi tehdä juuri sitä, mitä kaikista eniten haluaa. Minusta korkeakouluttautuminen ei sikäli ole kokenut inflaatiota, että sitä edelleen suositellaan ja arvostetaan hirveästi, vaikka työtön tulevaisuus olisi sataprosenttisen varma. Ja harva kuitenkaan korkeakouluopiskelee huvikseen, vain hankkiakseen jonkinnäköistä tietopääomaa.

Ja vielä kuolinilmoituksissa raivostuttava asia: se, että se muistoteksti valitaan jonkinnäköisestä vaihtoehtolistasta. Vaikka edesmenneellä ei olisikaan ollut lempirunoa, lempikirjailijaa, tai vaikka hän ei olisi muutenkaan perustanut lainkaan syvälliselle ajattelulle, minusta omaiset voisivat nähdä sen verran vaivaa että tekisivät kuolinilmoituksesta oikeasti kuolleen näköisen. HS:ssä on usein vierekkäin useita ilmoituksia, joissa on täysin sama teksti. Minusta ainakin tuntuisi saamarin pahalta lukea oman läheiseni kuolinilmoitus niin, että vieressä olisi viisi täysin samanlaista.

Tänään ärsyttää itsesääli ja säälin kerjääminen. Vihaan säälin kerjäämistä. Tällaista "voi, pitäkää te vain hauskaa, älkää minusta välittäkö" -tyyppiä. En koskaan osaa suhtautua heihin millään tavalla. Toki ymmärrän, että osa odottaa suostuttelua tunteakseen itsensä erityiseksi (vihaan sitäkin), mutta jos joku asia on mahdotonta, miksi pitää pilata toisten ilo ja yrittää saada nämä tuntemaan syyllisyyttä. En myöskään jaksa inttää, enkä tiedä mikä määrä suostuttelua on kohtuullista. Entinen työkaverini oli juuri tällainen "minä kannan nämä painavat laatikot, vaikka selkäni onkin menossa juuri poikki ja lääkärinikin on kieltänyt minua nostamasta mitään, ole sinä vain rauhassa, ei sinun tarvitse tehdä mitään" -tyyppi, ja jossain vaiheessa opin sanomaan hänelle että kuten haluat, kanna sitten. Nyt kyseessä on suhteellisen uusi tuttavuus, jonka syyllistämistapaan tutustuin vasta tänään ja olin niin hämmentynyt, etten osannut sanoa oikeastaan mitään.

Tähän samaan kategoriaan kuuluvat oikeastaan kaikki itsensä vähättelijät, jotka eivät muka tarvitse mitään eivätkä halua "olla vaivaksi" (ilmeisesti?) tajuamatta, että paljon vähemmän päänvaivaa isäntäväelle tuottaisi se, jos he suoraan sanoisivat mitä haluavat tai tarvitsevat eivätkä kiertelisi ja kaartelisi. Mieleen tulee kuva muumimammasta, joka keskellä yötä raahaa vintiltä vanhoja virttyneitä täkkejä yllätysvieraille, koska asunnossa valmiina olevat täkit ovat viereiden mielestä aivan liian hienoja heille, eivätkä he missään nimessä halua olla vaivaksi...

Ärsyttää!

YK.
Tässä taas yksi taidonnäyte ja päätöslauselma:

YK pitää sodissa tapahtuvia raiskauksia sotarikoksina ja kansanmurhien osatekijöinä ja vaatii niiden lopettamista.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantain vastaisena yönä Suomen aikaa yksimielisesti päätöslauselman, jossa vaaditaan kaikkien aseellisten konfliktien osapuolia lopettamaan siviileihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta.

...Menee samaan sarjaan niiden "Älä kaada päällesi kiehuvaa vettä tieten tahtoen" ohjeiden joukkoon... Itsestään selvyys.

PaulaDrew kirjoitti:Tänään ärsyttää itsesääli ja säälin kerjääminen. Vihaan säälin kerjäämistä. Tällaista "voi, pitäkää te vain hauskaa, älkää minusta välittäkö" -tyyppiä. En koskaan osaa suhtautua heihin millään tavalla. Toki ymmärrän, että osa odottaa suostuttelua tunteakseen itsensä erityiseksi (vihaan sitäkin), mutta jos joku asia on mahdotonta, miksi pitää pilata toisten ilo ja yrittää saada nämä tuntemaan syyllisyyttä. En myöskään jaksa inttää, enkä tiedä mikä määrä suostuttelua on kohtuullista. Entinen työkaverini oli juuri tällainen "minä kannan nämä painavat laatikot, vaikka selkäni onkin menossa juuri poikki ja lääkärinikin on kieltänyt minua nostamasta mitään, ole sinä vain rauhassa, ei sinun tarvitse tehdä mitään" -tyyppi, ja jossain vaiheessa opin sanomaan hänelle että kuten haluat, kanna sitten. Nyt kyseessä on suhteellisen uusi tuttavuus, jonka syyllistämistapaan tutustuin vasta tänään ja olin niin hämmentynyt, etten osannut sanoa oikeastaan mitään.

Tähän samaan kategoriaan kuuluvat oikeastaan kaikki itsensä vähättelijät, jotka eivät muka tarvitse mitään eivätkä halua "olla vaivaksi" (ilmeisesti?) tajuamatta, että paljon vähemmän päänvaivaa isäntäväelle tuottaisi se, jos he suoraan sanoisivat mitä haluavat tai tarvitsevat eivätkä kiertelisi ja kaartelisi. Mieleen tulee kuva muumimammasta, joka keskellä yötä raahaa vintiltä vanhoja virttyneitä täkkejä yllätysvieraille, koska asunnossa valmiina olevat täkit ovat viereiden mielestä aivan liian hienoja heille, eivätkä he missään nimessä halua olla vaivaksi...

+1!!!
Hyvin kirjoitettu ja oon täysin samaa mieltä.
Itselläni tosin noissa "-minä kannan nämä painavat laatikot, vaikka selkäni onkin menossa juuri poikki ja lääkärinikin on kieltänyt minua nostamasta mitään, ole sinä vain rauhassa..." tapauksissa yleensä lähden sanaakaan sanomatta esim. kahvitauolle jos olen yrittänyt kertoa ennen tilannetta, että voin ihan mielelläni tehdä sen homman hänen puolestaan tms...
Eli jos joku ihan välttämättä haluaa esittää marttyyriä, niin ihan rauhassa, minä kulutan sen ajan kahvia juoden mieluummin kuin sitä vähämielistä touhua vierestä seuraten.