MURHA.INFO

Ensimmäinen uhri

The Genesee River Gorge, Rochesterin ulkopuolella New Yorkissa on luonnonkaunis loma- ja virkistyspiste, jonka tunnistaa kolmesta maalauksellisesta Genesee-jokea pitkin virtaavasta vesiputouksesta. Siellä tarjotaan monenlaisia vapaa-ajan viettomahdollisuuksia vaeltajille ja retkeilijöille, ja siellä pääse kalastamaan ja metsästämään. 22 mailia pitkää ja kokolailla syvää Gorgea on kehuttu "Etelän Grand Canyoniksi". Tuskin kenenkään mieleen juolahti, että siellä murhattaisiin ihmisiä. Ennen kuin vuonna 1988.

Talvi läheni loppuaan, olihan jo maaliskuun 24., ja jää vetten päällä oli murtunut. Eräs metsästäjä Salmon Creekilta oli tovereidensa kanssa hengaamassa lähellä jokea ja he näkivät siellä pintaan kohonneen hylätyn mallinuken, joka oli peittynyt liejuun. Naishahmoinen nukke oli puettu farkkuihin ja collegepuseroon.
He vilkaisivat sitä uudestaan ja näkivät sen jäätyneet kasvot. He olivat erehtyneet. Siinä oli oikea ihminen.

Miehet soittivat viranomaisille ja he ottivat ruumiin ylös vedestä. Naisesta näki heti, että hänet oli hakattu mustelmille. He toimittivat sen lääketieteen tutkija Nick Forbesille, joka teki perusteelliset tutkimukset ja ruumiinavauksen ja antaisi sitten lopullisen tuomion. Forbes pani merkille, että naista oli kuristettu. Helposti oli havaittavissa myös alapäävamma ja hampaiden jälkiä eli naista oli purtu. Häntä oli potkittu rajusti nivusiin. Vaikka hän oli ollut vedessä, hän ei ollut hukkunut. Hänellä ei ollut vettä keuhkoissaan, joten tappaja oli heittänyt hänet sinne kun hän oli jo kuollut.

Eipä aikaakaan, kun uhri tunnistettiin Dorothy "Dotsie" Blackburniksi, 27-vuotiaaksi kolmen lapsen äidiksi, joka oli työskennellyt säännöllisesti prostituoituna Rochesterin huonomaineisessa Lyell Avenuessa. Hänen siskonsa oli tehnyt hänestä katoamisilmoituksen maaliskuun 18. ja juuri hän tunnisti ruumiin.

Tohtori Forbes selvitti, että Blackburnin haavat oli tehty tylpällä esiineellä, mutta hänelle ei valjennut, minkä oli aiheuttanut noin kaksi tuumaa leveä painauma naisen rintakehässä. Siitä oli jäänyt jälki, mutta se ei ollut rikkonut ihoa. Forbes otti valokuvia ja teki merkintöjä näkemästään, mutta ei muuten kommentoinut asiaa.

Seksityöntekijöiden murhat eivät ole mitenkään epätavallisia ja tämä yksilö oli ollut velkaantunut kokaiiniaddikti. Huumediileri, vihainen parittaja, närkästynyt asiakas - melkein kuka vain olisi voinut tehdä tämän, ja ilman fyysisiä todisteita olisi hyvin vaikeaa yhdistää uhria tappajaan ja asettaa syyllinen syytteeseen.
Jokainen prostituoitu on ammattinsa puolesta suuressa vaarassa tulla murhatuksi ja prostituoidun murhaajalla on pieni riski jäädä kiinni. The Rochesterin poliisi on tutkinut kahden muun prostituoidun ammuskelua ja puukotusta, jotka sattuivat lähialueella, mutta niillä ei näytä olleen yhteyttä tähän tapaukseen. He arkistoivat Dotsien tapauksen ja pistivät pois pöydältä.

Vuosi kului ja tapaus hautautui arkistoihin. Sitten löytyi toinen kuollut nainen.


Hylättyjä ruumiita

Tähän tapaukseen sotkeutui monia ihmisiä ja monet ovat kirjoittaneet tai muuten nostaneet tätä tapausta esiin. Yksityiskohdista ei ole yksimielisyyttä, joten ne joilla oli ensikäden tietoa, ovat uskottavimpia.
Gregg McCrary FBI:stä kutsuttiin tekemään käyttäytymisprofiilia samalla kun entinen FBI:n erikoisagentti Robert Ressler arvioi sen tiettyjä puolia. Dorohty Lewis ja Joel Norris määrättiin juttuun, kun Mark Olshaker teki palkitun filmin NOVA tuotannolle. Jack Olsen, oikea rikoskirjoittaja, lisäsi oman tulkintansa The Misbegotten Sonin, pisimpään selontekoon, joka aiheesta on tehty, ja laittoi myös yksityiskohtaisia kommentteja monista tapaukseen osallisista.
([url=http://www.amazon.com/Misbegotten-Son-S ... 044021646X]The Misbegotton Son-kirja Amazonissa[/size] toim. huom.)

Paljon muuta ei tapahtunut niiden peräkkäisten kuukausien aikana sen jälkeen Dorohty Blackburn oli löytynyt ja hänen murhansa jäänyt selvittämättä. Lukuisia muita prostituoituja murhattiin kesällä -89. Niiden murhien välillä ei näyttänyt olevan yhteyttä ja mikään niistä ei vaikuttanut epätavalliselta. Yksi nainen oli heitetty ajoradalle eritasoliittymälle, toinen ammuttu ja kolmannen yli oli ajanut auto epäilyttävännäköisesti.

Sitten poliisi sai syyn istua alas ja ottaa kynän käteen. Syyskuun 9. eräs mies oli etsiskelemässä tyhjiä pulloja kun hän näki jotain erikoista... jotain, josta luu törrötti ylös. Hän luuli ensin, että se oli kuollut peura ja katsoi sitä lähemmin ja näki vaateläjän. Peurat eivät käytä vaatteita. Mies soitti poliisille.

Tämä nainen oli kellunut yläjuoksussa, kuten Joel Norris asian ilmaisi, kunnes until construction debris had snagged her in place - en tiedä mitä tämä on suomeksi. Kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä ja hänen ruumiinsa oli jo kärsinyt vähän. Se vaikeutti tohtori Forbesin työtä, kuolinsyyn selvitystä siis, vaikka hän oli jo kirjannut sen olevan todennäköisesti tukehtuminen. Uhria ei nähtävästi ollut ammuttu eikä puukotettu. Mutta kuka hän oli?

Jack Olsen sanoi The Misbegotten Sonissa, että kun poliisi lähti selaamaan raportteja kadonneista naisista, löydettiin 138 henkilöä, jotka voisivat olla kyseessä. Mutta lopulta todettiin, että kukaan heistä ei ollut tämän murhan uhri. Kykenemättömänä tunnistamaan uhria poliisi palkkasi William Rodriguez III:n, rikosteknisen antropologin; tämä saisi tutkia uhrin kalloa ja selvittää, miltä nainen oli näyttänyt. Se on pitkä prosessi, selvittää luiden perusteella selkeästi ihmisen kasvonpiirteet, mutta hän otti savea tassuihin ja lähti muovaamaan siitä naisen kasvoja, lisäsi peruukin ja tekosilmät. Kun teos oli valmis, siitä otettiin valokuvia, joita julkaistiin paikallisissa lehdissä. Uhrin järkyttynyt isä tunnisti naisen ja ilmoitti hänen nimekseen Anna Steffen. Dokumentit hampaista todistivat asian. Anna Steffenin isä uskoi, että murhaaja oli huumediileri tai parittaja.

Hänen ruumiinsa löydettiin melko kaukana sieltä mistä Blackburnin ruumis oli löydetty, joten vaikka naiset oli tapettu ja ruumiit hävitetty samankaltaisella tavalla, kukaan ei osannut yhdistää tapauksia toisiinsa.

Lauantaina, lokakuun 21., kuusi viikkoa myöhemmin, kolme pennsylvanialaista urheilijaa lähti Gorgeen seikkailemaan. He näkivät päättömän, mädäntyneen ruumiin, joka ulkomuodoltaan läheni jo luukasaa, piilotettuna ptikään ruohikkoon joenrannan viereen. Hänen kaulansa oli murrettu ja kuolinsyytä oli vaikea määritellä, mutta sen näytti aiheuttaneen jonkin tylpän esineen isku.

"Kun hänen jäänteensä oli kerätty", Norris kirjoittaa, "kukaan ei tajunnut, että tappaja oli vaanimassa jossain lähellä, katselemassa. Hän esiintyi tavallisena kalastajana, jonain, joka tunsi alueen, niin ettei kukaan uhrannut hänelle ajatustakaan."

Olsen sanoo, että piirikunnan vankilan työntekijä luki löydöstä ja raportoi, että koditonta naista, 60-vuotiasta Dorothy Keeleria, ei ollut näkynyt vähään aikaan. Jäänteet annetiin jälleen antropologille, joka lähti selvittämään miltä uhri oli eläessään näyttänyt.

Kuusi päivää myöhemmin, kun Halloween lähestyi, muuan poika oli hakemassa palloaan läheltä Gorgea. Hän näki ihmisen jalan törröttävän jätekasan alta. Hän kutsui poliisin, joka löysi mädäntyneen, matojen pureskeleman ruumiin, yllään mustat housut ja villapusero. Tämä ruumis oli kuulunut Patty Ivesille, sievälle prostituoidulle Lyell Avenuesta. Ivesin kohtalo sai hänen parittajansa itkemään suruissaan. Parittajaa ei pidetty mahdollisena epäiltynä.

Neljän ihmisen tarina oli päättynyt tukehtumiskuolemaan, joista kolmen lyhyellä aikavälillä. Lehdistö alkoi kirjoittaa tapauksista "Rochesterin kuristajana" ja "Genesee jokitappajana". Osa naisista oli kätketty jonkin alle, ja poliisi epäili tappajan olleen huolissaan ilmapartioista, mikä viittasi siihen, että hän oli harjaantunut rikollinen tai hänellä oli kokemusta armeijasta. Nyt pitäisi vain saada hänet kiinni. Ehdotettiin, että koska naiset eivät olleet tappelleet vastaan, kuristaja oli nopea ja todennäköisesti melko vahva. Hän oli kuristanut naiset melko helposti.

Koska hänen kohteensa olivat ilotytöt, seksikauppaa tutkivat poliisit (vice cops) lähtivät kiertämään ympäri kaupunkia jututtamaan muita sellaisia naisia. "Kun tappamiset alkoivat", Lt. James Bonnell sanoo The Missbegotten Sonissa, "me ymmärrettiin, että meidän oli aika tehdä yhteistyötä kaikkien prostituoitujen kanssa."

Alueella työskenteli sellaiset 35 naista seksibisneksen alla, vaikka monet tietysti tulivat ja menivät. Poliisi istui rekisteröimättömiin autoihin, seurasi niitä ja ei puuttunut niissä käytävään seksikauppaan. Poliisit kummastelivat transvestiteettia, jokseenkin silmiinpistävää naiseksi pukeutunutta miestä, joka näytti saavan eniten asiakkaita, mutta hänessä ei ollut mitään avoimen epäilyttävää. Naiset olivat varovaisia tämän epätavallisen järjestelyn suhteen - he eivät meinanneet luottaa siihen, että poliisit katselisivat heitä, mutta eivät "bustaisi". Kummallakaan osapuolella ei ollut tapana työskennellä toisen kanssa. Prostituoidut eivät yhtään enempää tunteneet olevansa turvassa.

Poliisit tiesivät, että monet näistä naisista olivat katuviisaita ja sinnikkäitä, ja jos kuristaja pääsisi lähelle jotakuta heistä, hänelle kävisi huonosti. Prostitioidut huomaisivat sen jätkän, siitä he olivat varmoja. Esimerkiksi June Cicerolla oli omat liikkeensä, ja hän todennäköisesti näyttäisi taivaan merkit kenelle tahansa, jolla epäili vähänkin olevan pahoja aikomuksia. Itseasiassa hän ei edes noussut sellaisen autoon, ketä ei tuntenut. Hänellä oli todennäköisesti "mätämunavaisto".

Eräs toinen prostituoitu, tukeva vanhempi nainen, joka käytti nimeä Jo Ann Van Nostrand, kertoi heille asiakkaasta nimeltä "Mitch", että "hän oli ollut tämän kanssa ytenä yönä ja hän oli näyttänyt väkivaltaiselta. Hän oli myös outo." Tuo asiakas oli maininnut kuristajan, oli vienyt hänet melko kauas ja oli halunnut hänen teeskentelevän kuollutta.

"Hän oli todella hermostunut", Jo Ann Van Nostrandin nimellä toimiva prostituoitu sanoi myöhemmin kirjassa The Mind of Serial Killer, "ja se sai minut hermostuneeksi. Pienet jutut naksahtelivat (Little things kept clicking) ja niskavillani nousivat pystyyn." Prostituoitu oli ottanut veitsensä esiin ja sanonut saattavansa käyttää sitä. Asiakas ei näyttänyt pelästyvän ja jopa ihaili veistä, vaikka ilotyttö oli varma, että mies oli hamuillut hänen kaulaansa useita kertoja. Mies olisi halunnut tavata hänet uudestaan, mutta ilotyttö ei suostunut.

Sana kiiri naisten keskuudessa ja he alkoivat katsella entistä tarkemmin asiakkaiden epäilyttävää käytöstä. He olivat hermostuneita, mutta eivät niin paljon, että luopuisivat alasta. He kertoivat toistuvasti poliiseille epäilyttävästä "harmaasta pakettiautosta", joka huristeli alueella, mutta jonka kuljettaja, jonka he kerran olivat pysäyttäneet, vaikutti tavalliselta kaverilta. Vihjeitä tuli paljon, mutta ei mitään kovin hyödyllisiä.

Prostituoituja alkoi pian katoilla, muun muassa blondi Maria Welch, joka muistutti ulkomuodoltaan Patty Ivesia. Sorja vaaleaverikkö löytyi dumpattuna Gorgesta, alapuolelta jyrkän rinteen, päällään vain saappaat. Hänen kuolinsyykseen todettiin tukehtuminen ja mustelmat kehossa viestittivät, että häntä oli pahoinpidelty. Kaikki luulivat, että tässä oli Maria, mutta he olivat väärässä. Hänen nimensä oli Frances Brown. Ja hän oli ollut ulkona jonkun kanssa, jonka nimi oli "Mike".

Muutamia seksinostajia jututettiin, mutta kukaan ei tuntunut olevan syyllinen. Jotkut aikaisimmista uhreista jäljitettiin tappajiinsa, mutta suurin osa tapauksista jäi selvittämättä. Poliisi ajatteli tässä olevan 6-8 naista, jotka oli tappanut sama mies. He tarkastivat arkistoista seksuaaliset "pedot", jotka olivat päässeet ehdonalaiseen New Yorkin ylimmistä vankiloista, mutta eivät löytäneet mitään olennaista.

Valoviikate kirjoitti:22 mailia pitkää ja kokolailla syvää Gorgea on kehuttu "Etelän Grand Canyoniksi".

Miksi lähellä Kanadan rajaa olevaa paikkaa kutsutaan Etelän Grand Canyoniksi? Mielenkiintoinen tarina, josta en ollut kuullut ennen, vaikka suht lähiseudulla asuin ennen kuin siirsin postitoimiston tälle toiselle puolelle Atlantia. Jatkoa odotellessa...

Kiitos mielenkiintoisesta jutun avauksesta. Utelaisuus oli kuitenkin niin suuri, että piti selvittää, miten jutussa lopulta kävi. Uusi tuttavuus minulle.

erittäin mielenkiintoinen tapaus! kiitokset Valoviikatteelle

inka kirjoitti:erittäin mielenkiintoinen tapaus! kiitokset Valoviikatteelle

Juu, kiinnostava on tosiaan kaikkine noine vaginansyönteineen sun muine "piristävine" yksityiskohtineen... Joskus mieleen tulee selittyykö tämäntapaisten "vinksujen" suuri määrä juuri Amerikassa pelkästään maan koolla vai olisiko jotain tekemistä myös sillä, että erityisesti siellä päin ne tuntuvat saavan erityisen suuren huomion osakseen ja jokaisesta vähänkin erikoisemmasta tapauksesta kirjoitetaan niin tosi- kuin fiktioteoksia, jotka usein sitten vielä päätyvät muodossa tai toisessa valkokankaalle tai ainakin TV-ruudulle plus tietysti kaikki fiktiivinen väkivaltaviihde siihen päälle. En toki ole moralisoimassa tai väittämässä, että väkivaltaviihde olisi automaattisesti todellisen väkivallan aiheuttaja, mutta toisaalta ei oikein voi välttää sitäkään ajatusta, etteikö joitain ideoita ja inspiraatioita voisi median ja viihteen kautta sellaisillekin henkilöille päätyä, joilla on jo muutenkin alttiutta moisiin puuhiin...

Mainitusta Shawcrossin tapauksestakin on siis kirjoitettu ainakin pari "true crime" -opusta, joihin tuossa ylläkin on viitattu ja jotka voisi ehkä lisätä ostoskoriin kun seuraavan kerran tulee Amazonilla shoppailtua:



- http://www.amazon.com/Arthur-Shawcross- ... 1558175784



- http://www.amazon.com/Misbegotten-Son-S ... 044021646X

Aina muuten rosmojen ulkonäöstä ei kovin helposti voi päätellä heidän todellista luonnettaan ja tekojaan, ja ainakin minusta Arthur näyttää tässä varsin leppoisalta papparaiselta tyttärensä ja tyttärentyttärensä seurassa...



Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Arthur_Shawcross

Ai niin vielä, tuo yllämainittu kohta "until construction debris had snagged her in place" kääntyisi ehkä suurin piirtein "kunnes (joessa kelluva) rakennusjäte tukki (tai pysäytti) hänet (tai siis hänen ruumiinsa) paikoilleen" (siihen astihan se oli ilmeisesti ajelehtinut virtaavan veden mukana).

Niin, ja lopuksi sellainen pikku huomautus, että olisi toki aina korrektia merkitä myös lähde, josta tekstin on kopioinut ja kääntänyt (tai antanut Googlen kääntää... ). Tässä(kin) tapauksessa lähde on toki helppo arvata eli ansiokkaan määrän erinäisiä hurjia juttuja sisältävä TruTV Crime Library, mutta silti...

- http://www.trutv.com/library/crime/seri ... ife_1.html

Huh, ei sitä lähdettä aina voi muistaa mainita.
Tuota yhtä kohtaa en osannut kääntää melkein yhtään, auttakaa rakentavasti tai vedän ranteet auki.

Vanhempi herra, jonka 26-vuotias tyttöystävä oli hävinnyt 18 päivää sitten, teki tästä katoamisilmoituksen. Naisella oli mielenterveysongelmia ja joskus hän vain pysytteli poissa. Nyt mies ei ollut kuullut hänestä mitään pitkään aikaan. Hän oli opettanut naista pysymään poissa tuntemattomien autoista, joten hän ei uskonut tämän langenneen kenenkään uhriksi, mutta huolissaan hän oli. Sikäli kun miehen tyttöystävä ei myynyt itseään, poliisi ei uskonut tämän olevan altis aavetappajalle. Ylös otettiin tiedot kadonneesta June Stottista ja niitä jaeltiin partiovirkamiesten keskuudessa. Mutta heidän ensisijainen huolensa oli kuristajan seuraava potentiaalinen uhri.

Eskalaatio

15. marraskuuta, Kimberly Logan, musta prostituoitu Lyell Avenuen alueelta, löydettiin jonkun pihalta, piilotettuna lehtikasan alle. Häntä oli pahoinpidelty ja potkittu vatsaonteloon. Kummallista kyllä, lääketieteen tutkija löysi lehtiä mitä oli tungettu hänen kurkkuunsa. Kun hänen ruumiinsa ei ollut löydetty läheltä Gorgea tai sen yleisiä tapahtumapaikkoja, hänen tietonsa laitettiin kasvavaan selvittämättömien murhien kasaan - alueella yöaikaan tapettujen naisten murhien.

8 päivää jälkikäteen, kiitospäivänä, Mark Stetzel-niminen kaveri oli kävelemässä koiransa kanssa tuhtia ateriaa sulatellen. Hän meni soiselle alueelle lähelle teollistunutta laituria. Koira lähti hyppelemään viereiselle polulle ja hän seurasi perässä tullen aukiolle, jossa hän näki palan peitettyä, jäätynyttä raatoa. Stetzel meni katsomaan lähemmäs ja näki sen alla paljaan jalan. Hän lähti paikalta ja soitti poliisille.

Oli raaka päivä, lunta tuprutti ja useimmat evidenssiteknikot (evidence technicians) ja tutkintatiimin jäsenet olivat kotonaan perheidensä luona, mussuttaen kalkkunaa päivälliseksi - kunnes he saivat puhelun ja lähtivät ulos katsomaan tätä uutta löytöä. Näin teki ensimmäiseksi piirikunnan asianajaja Chuck Siragusa. Jos heillä oli aito sarjamurhaaja alueella, hän halusi olla mukana etunenässä.

Nainen, jonka ruumis oli jossain määrin säilynyt, kiitos kylmän sään ja peittelyn, makasi kasvot maata vasten. Laikut hänen ihollaan viittasivat mätänemiseen, joten hänet oli tapettu jo vähän aikaa, jopa kaksi tai kolme viikkoa sitten. Huomattava määrä verta oli hänen selässään, mikä tarkoitti, että hän oli maannut selällään jonkin aikaa kuolemansa jälkeen. Joku oli siis kääntänyt hänen ympäri. Hänen asentonsa viittasi siihen, että hänen sisäänsä oli tultu anaalisesti. Häntä oli myös kuristettu, mutta ei siinä kaikki: kun he käänsivät hänet, he näkivät, että jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen, häntä oli viilletty rintakehän yläosasta rintojen välistä sukuelimiin asti. Tarkemmalla silmäyksellä näytti siltä, että häpyhuulet oli poistettu. Tämä tappaja oli saanut jotain perverssiä nautintoa. Analyysit ruumishuoneelta viittasivat siihen, ettei kehon sisä- tai ulkopuoella ollut spermaa. Ruohikosta teknikot löysivät veitsen ja verisen pyyheliinan, mutta siinä ei ollut sormenjälkiä. Kuten tavallista, fyysisiä todisteita oli hyvin vähän.

Uhri tunnistettiin pian kadonneeksi June Stottiksi. Hän ei ollut maksullinen nainen, eikä koskaan käyttänyt huumeita, tai ainakaan kukaan ei tiennyt että niin olisi. Tämä sai tutkijat hämilleen: kuuluiko tämä henkirikos nyt samaan sarjaan noiden muiden kanssa vai ei? Hänet oli löydetty 7 mailin alajuoksusta sieltä, minne muut ruumiit oli hylätty. (She had also been found seven miles down river from the other dumpsites.) Oliko tutkijoilla käsissään useita murhaajia vai yksi sarjamurhaaja, joka dumppasi ruumiita ylt'ympäriinsä?
Uhri oli peitetty, kuten jotkin muutkin uhrit, ja tukehdutettu.

Turhautunut kapteeni Johnston päätti soittaaa FBI:ille. Hänellä oli 11 selvittämätöntä prostituoidun murhaa Rochesterissa ja sen ympäristössä. Koska niitä oli koko vuoden aikana yleensä 3 tai 4, hän ymmärsi, että nyt olivat asiat huonosti.

Hän laittoi erikoisagentti Gregg McCraryn käyttäymistieteiden yksiköstä käymään läpi näitä asioita. McCrary kuunteli hänen kuvauksiaan edellisen vuoden keväällä alkaneesta murha-aallosta ja myönsi, että alueella mahdollisesti riehui sarjamurhaaja. McCrary, joka dokumentoi rikostutkimusta behavioristisesta näkökulmasta The Unknown Darkness: Profiling the Predators Among Us-kirjassa, kutsui New Yorkin poliisikomisario Ed Grantin opiskelemaan FBI:n harjoitusohjelmaa rikostutkimuksen analyysin tekemisestä. Näin Ed Grant voisi tulla hänelle avuksi Rochesterin mysteeriä selvittämään.


The Unknown Darkness/Tuntematon pimeys, kirjoittanut Gregg McCrary sekä Katherine Ramsland

Sitten ennen kuin he olivat edes saapuneet perille, metsästäjä oli löytänyt prostituoitu Elizabeth Gibsonin ruumiin, 27. marraskuuta, rämeiköstä naapuripiirikunnasta. Hänet oli kuristettu. Muihin murhiin hänet yhdistettiin todistajan avulla.

Jo Ann Van Nostrand oli sattunut näkemään "Mitchin" edellisenä päivänä Elizabeth Gibsonin kanssa. Hän itse tunnisti myöhemmin ruumiin. Sen päivän televisiouutisissa kerrottiin naisesta, joka oli löydetty murhattuna. Hän marssi suoraan poliisille kertomaan heille Mitchista. Poliisit ottivat hänet asemalle, mutta Jo Ann ei tiennyt "Mitchin" oikeaa nimeä tai missä tämä oli töissä. Kuitenkin virkamies Leonardo Borriello uskoi, että naisesta oli ollut heille apua. Lopultakin he tiesivät tämän miehen toimintatavat ja sen, millaista autoa tämä ajoi. Se, mitä he eivät tienneet, oli, että hän voisi vaihdella autoja ja piilotella varjoissa.

Profiili

McCrary ja Grant saapuivat joulukuun 13., muutama viikko jälkeen June Stottin löydön, ja kysyivät moninaisista rikostapahtumista. He aloittivat Lyell Avenuesta, paikasta, jonka uskoivat koituneen useimpien uhrien kohtaloksi, sitten menivät YMCAn alueelle ja kanjonille, tarkkaillen kaikkea, minkä avulla he voisivat saada väännettyä parempia analyyseja. Sitten he menivät "sotahuoneeseen", jossa tiedot kaikista alueella murhatuista naisista oli kasattuna kokouspöydälle. Osoittaakseen yhteyden rikosten välillä, heidän olisi pitänyt käydä läpi ruumiinavausraportit, rikospaikalta otetut valokuvat, todistajien lausunnot ja kaikki muu mitä poliisi oli haalinut kaikista tapauksista.

"Ensimmäisen päivän tavoite", McCrary kirjoittaa, "oli alustavasti määritellä rikosten kaava, josta meillä ei vielä ollut käsitystä. Missä tahansa tämänkaltaisessa rikoksessa se on - For any case like this, it's a filtering process. We look at it in phases of refinement. Olimme lukeneet tapauksesta ja sitten lähdimme pläräämään tapauksia, jotka olimme jo käyneet läpi vertaillaksemme yksityiskohtia ja tehdäksemme enemmän analyysejä perustuen siihen, mitä olimme oppimassa."

Arkistot järjesteltiin naisten kuolinjärjestyksen mukaisesti ja - and established three rings, perustuen kuolintyyliin ja heidän elämäntyyliinsä silloin kun he olivat olleet elävien kirjoissa. Nämä rikokset olivat melko samankaltaisia - tukehdutettuja ilotyttöjä, viskattuna ympäri Gorgea. --- Ja sitten oli rikoksia, jotka eivät näyttäneet liittyvän tähän ja ne laitettiin syrjään. 7 tuoreessa rikoksessa, joista muutama oli epäselvä, oli selkeästi sama kaava.
They placed the files in the order in which the women had been killed and established three rings, based on their manner of death and their lifestyle when alive. One ring was for those cases clearly in the series—asphyxiated prostitutes dumped in or around the Gorge. Then there was a ring for those that appeared to have some similarities, and finally, those cases that seemed unrelated, which were put aside. They saw a definite pattern emerging for seven of the cases, with a few remaining unclear.

Uhri, joka aiheutti heille eniten päänvaivaa, oli June Stott. Hänet oli kuristettu, mutta hänet oli myös silvottu hänen kuolemansa jälkeen, mitä ei ollut tehty muille naisille tehty.
"Se saattaisi tarkoittaa, että hän ei kuulunut samaan rikossarjaan eikä häntä ollut murhannut sama mies", McCrary selvittää, "tai se voisi tarkoittaa muutosta tappajan käytöksessä. Todennäköisesti hän oli tottumassa ruumiisiin ja aikoi palata pahoinpitelemään niitä."

Profilojille oli selvää, että tappaja ei ollut vienyt uhreja kauas, vain muutamien mailien päähän Lyell Avenuesta. Heillä oli siis ainakin se vihje, että alue tuntui murhaajalle tutuimmalta ja mukavimmalta. Tämä tarkoitti myös, että tappajalla täytyi olla jokin ajoneuvo, koska paikat, jonne hän oli hylännyt uhrit, olivat niin kaukana, ettei hän voinut olla kävellyt kaikkia niitä matkoja. Jos paikka oli hänelle tuttu, hän joko kalasteli, metsästi tai lenkkeili siellä.

Oli myös selvää, että hänellä oli joku seuranaan, joku, jonka kanssa naiset tunsivat olonsa mukavaksi. He olivat ilmeisesti menneet hänen autoonsa, tuntematta pelkoa, huolimatta siitä, että tappaja liikkui alueella napsien ilotyttöjä kyytiin. Luultavasti hän oli maksullisten naisten vakioasiakas. Ja kuten useimmat tai ehkä jopa kaikki uhrinsa - valkoihoinen.

"He ignoorasivat hänet", sanoo McCrary, "koska uskoivat tappajan täytyvän olla joka toinen."

Seksuaalista pahoinpitelyä ei ollut tapahtunut yhdenkään uhrin kohdalla. Se seikka voisi tarkoittaa, että miehellä oli vaikeuksia siinä elämän alueella. Olivatko ilotytöt ivailleet hänelle, koska hän oli impotentti, ja oliko mies siitä hurjistuneena pahoinpidellyt ja tappanut heidät?

Kun he päättivät sisällyttää June Stottin murhasarjaan, he ottivat tarkemman silmäyksen tapahtumiin.
Se, että Stott oli viilletty auki, viittasi siihen, että tappajalla oli kokemusta, todennäköisesti sekä tappamisen että viiltelyn alalla.
He uskoivat, että hän oli ollut aikeissa tulla tapaamaan uhrejaan, niin kauan kun saattoi olla varma, ettei jäisi kiinni, ja tulisi viiltelemään heitä.

Sitten Grant ja McCrary esittivät analyysien tulokset työryhmälle.

Rikospaikoista saatujen, murhaajan käyttäytymistä koskevien todisteiden perusteella he kertoivat työryhmälle, että tappaja oli valkoinen mies, iältään kahdenkympin loppusuoralta tai kolmenkympin alkupäästä.
He varoittivat kaikkia, etteivät eliminoisi ketään epäiltyä minkään profiilin yksityiskohdan perusteella, koska profiili oli vielä lapsen kengissään ja siinä saattoi hyvinkin olla virheitä. Työryhmän pitäisi käyttää sitä vain opastavana. He uskoivat, että tällä kaverilla oli kriminaalista kokemusta, erityisesti seksiin liittyen ja hänellä saattoi olla rikosrekisteri, vaikkakaan he eivät millään olleet onnistuneet löytämään sitä. Lisäksi hän työskenteli yksin, hän oli ehkä urheilija ja hän oli kiva persoona. Hänessä ei ollut mitään silmiinpistävää ja hän todennäköisesti työskenteli aivan kaikkien nenän alla. Hän näytti normaalilta, ajoi normaalia autoa ja pukeutui normaalisti.

"Tappaja oli tuikitavallisen tavallinen, ehkä joku heidän tuttunsa", kirjoittaa McCrary.

Hän kävi todennäköisesti töissä, mutta jossain vähäpätöisessä työssä, ja hän oli ehkä naimisissa tai hänellä oli tyttöystävä. Hänen taloudellinen tilanteensa oli melko samanlainen kuin uhriensa, ja hän työskenteli ja asui kaupungissa ja oli katuviisas. He tuumivat hänen asuvan tai olevan töissä lähellä Lyell Avenuen aluetta ja kätkevän...

jatkuu

...ja kätkevän uhrit helikopterietsinnöiltä, mikä osoitti oveluutta.

Näihin yksityiskohtiin pohjautuen he kyhäsivät jotain strategioita. He uskoivat, että murhaaja oli poliiseille jossain määrin tuttu ja että hän saattaisi hengailla kahviloissa tai baareissa. He voisivat katsella ympärilleen ja saada joitain nimiä. He voisivat myös lisätä valvontaa mihin tahansa tulevaisuudessa löydettävään ruumiseen sitten kun syyllinen aloittaisi uudestaan murhailut.

McCrary sanoi poliisien taivutelleen Mark's Texas Red Hot-baarin omistajan järjestämään arvonnan televisiosetistä. Tähän "kilpailuun" osallistuneista he saivat komean listan baarissa säännöllisesti käyvien ihmisten nimiä.

Olsenin mukaan he tekivät samaan aikaan tietokonehakua kriteereillä, epäilty oli kehittynyt - 38-vuotias seksirikollinen, joka ajoi harmaata pakettiautoa, tunnettiin kinkyistä jutuista, ja oli nähty Lyell Avenuesta lukuisia kertoja. Jokainen työryhmästä uskoi, että believed they had their man, but a check with his employer turned up alibis for the times of most of the murders, joten he olivat jälleen lähtöruudussa.

Sitten Uutta vuotta edeltävinä viikkoina, useat muut naiset tuppasivat katoamaan, ja yksi heistä oli joku, josta kaikki tiesivät, ettei hän olisi langennut uhriksi.

Hankaluuksia

June Cicero oli yksi katuviisaimmista huorista Rochesterissa ja Darlene Trippi oli turvallisuussyistä ruvennut Jo Ann Van Nostrandin toveriksi.
Kukaan ei ollut nähnyt kaksikkoa. Itseasiassa juuri ennen katoamistaan June Cicero oli vinkunut poliiseille, kuinka hän ei pelännyt murhaajaa. Murhaajan pitäisi pelätä häntä! Poliisit olivat uskoneet häntä.

Nyt oli siis kateissa kaksi mustaa ilotyttöä, Felicia Stephens sekä - jo jonkin aikaa kateissa ollut - Maria Welch. Oli korkea aika saada helikopterit pörräämään yläilmoihin etsimään paikkoja joihin heidän ruumiinsa oli hylätty.

Joulukuun 31., Uuden vuoden aattona, tiepartion poliisi oli maalla Rochesterin ulkopuolella - ja näki mustat farkut, jotka olivat hylättynä ja jäätyneinä maantiellä. Hän keskeytti tutkinnan ja meni katsomaan noiden housujen taskut. Hän löysi jonkin henkilöllisyystodistuksen, jossa oli nimi Felicia Stephens. Tämä löytö sai kaikki otaksumaan, että Stephens oli kuollut. Oli myös selvää, että koska farkut oli löytyneet vain vähän matkan päästä Salmon Creekilta, tappaja oli palaamassa "dumppauspaikoilleen", jonne oli hylännyt edellisten uhriensa ruumiita. Sitten Stephenin saappaat löydettiin eri alueista. Hän ei voisi selviytyä jäätävästä ilmastosta ilman niitä.

Etsintä siihen aikaan vuodesta tuntui miltei mahdottomalta, jopa etsintäkoirien kanssa. Kaikki oli lumen ja jään alla ja jokainen jäätynyt lammikko, jonka päällä yritti kävellä, oli petollinen. Neljä kadonnutta naista, ja kukaan ei ollut löytänyt ruumista. Se oli turhauttavaa. Tämä mies oli pääsemässä kuin koira veräjästä, tehtyään suunilleen 1 tapon per viikko, eivätkä he saaneet tätä pysäytettyä tuhansien tuntien etsintä- ja valvontatyön jälkeen. Jatkaisiko murhaaja samalla tahdilla ja vimmalla kuin tähänkin mennessä? Vai oliko hän menettämässä otettaan? Tekisikö jonkin virheen?

Uutena vuotena ei tapahtunut mitään. Mutta tammikuun 2., 1990 osavaltion poliisi jatkoi ruumiin etsintöjä sekä ilmasta että maasta. Kun tuuli alkoi puhaltaa Lake Ontariossa, oli mahdotonta nähdä mitään tupruttavan lumen seasta ja etsimisestä oli luovuttava. Seuraavana aamuna etsintää pääsi taas jatkamaan.

Samoilla lumen verhoamilla kanaaleilla, kanavilla ja puroilla vietettyjen tuntien jälkeen etsintä alkoi näyttää toivottomalta. He olivat etsineet kaikkialta... Missä nämä naiset ikinä olivatkaan, he olivat paksujen kinosten alla. Ei heitä kukaan löytäisi, ennen kuin lumi alkaisi sulaa.

Sitten eräs tiimi lensi viimeisen kerran läpi Highway 31:n, jossa vaatteet olivat löytyneet, ja takaisin kaupunkiin. Melkein kaksi vuotta aikaisemmin, ensimmäiset kahdeksan uhria oli löydetty sieltä, joten he päättivät mennä sinne vielä kerran.

He lentelivät matalalla Salmon Creekin alla, tähyillen ylös ja alas, mitä tahansa epätavallista. Yhtäkkiä he näkivät jotain lähellä siltaa. He lensivät lähemmäs ja näkivät jotain, mikä osoittautui ihmishahmoksi, makaamassa jään pinnalla, kasvot alas suunnattuina. Hän oli pukeutunut valkoiseen toppiin, kuten Felicia Stephensin oli raportoitu pitäneet kun hänet viimeise kerran tavattiin - mutta siinä kaikki.

He liisivät katsomaan lähemmäs. Nainen oli tummahko, mutta ei musta - siinä ei siis ollut Felicia Stephens, mutta se saattoi olla joku kolmesta muusta kadonneesta naisesta. Sitten he huomasivat sillalla Chevy Celebrity-auton, ja niinpä he ilmoittivat radiopuhelimella partioyksiköille, että nämä kävisivät tarkistamassa auton.
Isoluinen mies oli siellä ja hän näytti olevan kusella. Sitten hän meni autoonsa ja ajoi pois.


Dokumenttielokuva The Mind of a Serial Killerissä, kohtaus ruumiista yläpuolelta kuvattuna, on iskevä. Kyseessä saattoi olla vain yksi kadonneista naisista - sitkeä, katuviisas June Cicero, jonka oli huhuttu välttelevän kaikkia autoja joita hän ei tuntenut hyvin. Ja hän se olikin. Cicero oli suostunut vielä yhteen temppuun sinä yönä, sen jälkeen kun oli puhunut poliiseille, ja se oli kohtalokas virheensä. Hänen genitaalialueensa oli näyttänyt sawed clean through, probably while she was frozen.

Nyt tutkijoiden oli saatava kiinni tuo mies, jonka he olivat tavanneet sillalta. Ehkä hän oli nähnyt tai kuullut jotain, mistä olisi apua.

Nuoralla kävelyä

Partioyksiköt seurasivat tiivisti sillan Celebritya ajaavaa miestä ja niin seurasi myös helikopteritiimi. He katsoivat, kun auto pysähtyi kunnan parkkipaikalle vaakasuoraan kadulle Wedgewoodin hoitokodista Spencerportista.
Kuljettaja meni sisään hoitokotiin ja rekisterikilpien tarkistus paljasti auton kuuluvan naiselle nimeltä Clara Neal. Poliisi hoiti tilannetta sillä välin kun helikopteritiimi palasi suojelemaan rikospaikkaa. Siellä he näkivät lumessa tuoreita jalanjälkiä. Ne saattaisivat olla oivallista todistusaineistoa. He eristivät kaiken ja kutsuivat lisää tukivoimia.

Kun Celebritya ajanut mies saatiin kiinni, osavaltion poliisiviranomainen John Standing kysyi häneltä jonkinlaista henkilöllisyystodistusta. Ja tämä antoi sellaisen. Hän oli John Shawcross, 44 vuotta (joskin harmaantuneiden hiuksiensa vuoksi hän näytti paljon vanhemmalta) ja hän kertoi luulleensa, että poliisit seurasivat häntä, koska hän oli kuseskellut metsässä. Se oli hänen tarinansa ja hän suostui yhteistyöhön poliisin kanssa. Poliisit kysyivät Shawcrossilta ajokorttia ja tämä myönsi, ettei sellaista ole, ja paljasti sitten olleensa vankilassa taposta/kuolemantuottamuksesta (manslaughter).

Tutkijat olisivat tippuneet tuoleilta, jos olisivat sellaisilla istuneet. Tämä ei ollut tavallinen kansalainen, joka oli sattunut kulkemaan rikospaikan läheltä. Tämä oli tappamaan tottunut mies.
Profilojat olivat kertoneet heille, että tämä rikollinen tapasi palata uhriensa luo ja he saattaisivat hyvinkin saada hänet silloin kiinni. Vain puhtaalla onnella he olivat onnistuneet pelmahtamaan rikospaikalle juuri silloin, kun hän oli päättänyt palata ihailemaan kättensä hirmuista jälkeä.

He eivät olleet vielä varmoja, oliko heillä oikea tyyppi kiinni. Heidän piti olla varovaisia. Kuulustelijat tekevät usein virheitä näyttäessään intonsa ja yrittäessään puristaa joltakulta tunnustusta. He olivat viettäneet liian monta tuntia yrittäen ratkaista sitä tässä ja nyt.

Tutkija Dennis Blythe taivutteli Shawcrossin tekemään yhteistyötä hänen kanssaan osavaltion poliisikasarmille edelleen uteluissa. Shawcross oli oikein mielissään saadessaan tehdessään sellaisen palveluksen ja jopa antoi poliiseille kirjallisen luvan tutkia hänen autonsa ja kotitalonsa. Poliisi kolkkasi talteen sekä hänet että Clara Nealin (eri autossa) ja vei Blockportiin.

Kokenut kuulustelija Charlie Millitello avusti tutkija Blythea haastattelussa ja pian he saivat Shawcrossin kuvailemaan, missä paikossa tämä tykkäsi käydä kalassa - useimmat niistä olivat paikkoja, joihin uhrien ruumiiit oli heivattu.


Arthur Shawcrossin, 44, pidätyskuva

Hän myönsi myös, että hänet oli pidätetty 16 vuotta takaperin Watertownissa, koska "kaksi pentua kuoli". Hän ei käsitellyt noita rikoksia yksityiskohtaisesti.

Hän jankkasi, että oli vain sattuma, että hän oli peruuttanut ruumiin yli Salmon Creekilla - hän oli vain ajelemassa ympäriinsä ja oli pysähtynyt kuselle, kun helikopteri huristeli yli. Hän ei ollut nähnyt mitään.

Tutkijat olivat innoissaan siitä, mitä olivat juuri kuulleet ja siitä tunteesta, että heillä oli vihdoin murhaaja käsissään. Mutta nyt ei pitäisi painostaa häntä kertomaan yksityiskohtaisesti murhista, vaan pyrkiä rakentamaan hyvä suhde ja yhteisymmärrys. Shawcrossin pitäisi tuntea olonsa mukavaksi puhuessaan heille, koska he aikoivat haastatella häntä vielä ja halusivat hänen puhuvan asioista vapaaehtoisesti.

He olivat pitäneet häntä kuulusteluhuoneessa noin viisi tuntia ja olivat jo vieneet Claran kotiin ennen kuin päästivät hänet ulos sieltä. Lopulta hän kertoi heille yksityiskohtaisemmin kuinka oli tappanut lapset, raiskannut pienen tytön anaalisesti ennen kuin kuristi tämän. Kaikista tuntui hirveältä, mutta he yrittivät olla näyttämättä sitä. Shawcross oli myös kertonut hänellä olleen sukupuolinen suhde pikkusiskonsa kanssa ja arveli sillä olevan jokin yhteys siihen, että hän oli pahoinpidellyt lasta, kuten myös siihen, miksi hän oli tappanut niin monia ihmisiä Vietnamissa. Hän puhui mielellään "saavutuksistaan" siellä. Hän oli ollut sotilas.

Kuitenkaan tämä "profiiliekspertti" ei ollut Ed Grant sen enempää kuin Gregg McCrary, jotka tiesivät tappajia, jotka vain lähtivät vahingoittamaan uhreja, jotka olivat aivan muuta kuin edelliset uhrinsa. Shawcross oli ollut vankilassa 15 vuotta.

Hänen fantasiansa olivat saattaneet kehittyä toisille linjoille tai hän oli saattanut ymmärtää, että sai muiden vihat niskaansa tappamalla lapsia, mutta ketään ei välttämättä kiinnostanut, kun hän tappoi ilotyttöjä.
Kaikki sarjamurhaajat eivät valitse uhreikseen vain tiettyyn muottiin sopivia ihmisiä (kuten vaaleita pikkutyttöjä, nuoria miehiä tai mustia naisia). Se on virheellinen käsitys, joka kulkee sitkeästi akateemisen psykologian piireissä.

Shawcrossilla oli hänen etuaan ajava selitys kaikelle, mitä hän oli tehnyt ja siitä tuli pian todiste, ja poliisit olivat varmoja, että jos tunnustus viime murhakaudesta tulisi, hän keksisi niillekin omiin tarkoituksiinsa sopivan syyn.

Ennen kuin tutkijat päästivät Shawcrossin menemään, he pyysivät saada ottaa hänestä valokuvan. Mies suostui siihen.

Tutkijat lähtivät jakamaan valokuvaa ja veivät sen useille Lyell Avenuen ilotytöille. Yksi heistä oli Jo Ann Van Nostrand, joka oli kertonut poliiseille "Mitchistä", asiakkaasta, joka oli halunnut hänen leikkivän kuollutta. Nostrand tunnisti hänet välittömästi. "Tuo se on!"

Nyt hän oli varma, että oli ollut vähällä tulla tapetuksi. Mitchinä esiintynyt Shawcros oli hamuillut hänen kaulaansa lukuisia kertoja heidän kohtaamisensa aikana, mutta hän oli estänyt kurkkuun tarttumisen. Hän viittasi myös Shawcrossin olevan se asiakas, jonka seurassa Elizabeth Gibson oli nähty viimeisen kerran. Monet muut prostituoidut tunnistivat hänet myös. He tunsivat hänet säännöllisenä asiakkaana, joka ei ollut koskaan ollut ongelma.

Huhut liikkuvat

Työryhmä syventyi Shawcrossin taustoihin. Ennen kuin jututtaisivat häntä lisää, he tahtoivat faktat. He halusivat kovasti tietää, kuinka taposta/kuolemantuottamuksesta ja pedofiliasta tuomittu seksirikollinen oli päästetty liikkumaan vapaasti alueella ilman että kukaan heistä oli löytänyt rikosrekisteriä. He olivat nähneet vaivaa sellaista kaivaessaan ja järkyttyneet, kun totuus selvisi.

Shawcross myönsi monet rikokset, jotka oli tehnyt Watertownissa, New Yorkin vanhassa tehdaskaupungissa Black Riverissa Lake Ontariolla. Siellä hän oli kasvanut. Hän oli jättänyt koulun kesken 9. luokan alussa - 19-vuotiaana. Sitten hän oli liittynyt armeijaan ja palvellut Vietnamissa, jossa väitti kokeneensa monia traumaattisia hetkiä ja oli tullut joksikin yhden miehen armeijaksi. Hän oli ollut naimisissa kolmesti ja nyt oli menossa neljäs vaimo. Vuosien ajan Shawcrossin tilille oli kerääntynyt murtovarkauksia ja lopulta nuoren miehen väkivaltaisuus oli kiihtynyt tuhopoltoiksi. Sitten hän alkoi tappaa ihmisiä.

Shawcrossin ensimmäinen uhri, toukokuussa -72, oli 10-vuotias Jack Blake. Hän oli kadonnut läheltä asuntoja, joiden lähellä Shawcross silloin asui. Jackin äiti vaistosi jotain pahaenteistä silloin 27-vuotiaassa Shawcrossissa. Muutama päivä aikaisemmin Shawcross oli vienyt Jackin ja tämän isoveljen kalastamaan. Kun poikien äiti meni hiillostamaan Shawcrossia, tämä kertoi useita ristiriitaisia tarinoita. Shawcross vaikutti epäilyttävältä, mutta koska ruumista tai todisteita ei löytynyt, poliisi ei voinut tehdä mitään. Poikaa etsittiin kyllä - tuloksetta.


Nuori Jack Blake

Haastattelijoille Shawcross sanoi 10-vuotiaan Jackin kiusanneen häntä, joten hän löi tätä ja vahingossa tappoi tämän.

4 kuukautta myöhemmin 8-vuotias Karen Ann Hill oli vierailemassa Watertownissa äitinsä Helenen kanssa, ja katosi. Hänen ruumiinsa löytyi Black Riverin yli vievän sillan alta. Hänet oli raiskattu ja murhattu. Hänen kurkkuunsa ja vaatteiden alle oli tungettu mutaa, puiden lehtiä ja muuta roskaa. Shawcross, joka kalasteli usein kyseisen sillan alla, oli epäilty. Etsivä Charles Kubinski Watertownin poliisijaostosta tunsi hänet. Sinnikyydellä ja lahjakkuudella hän sai Shawcrossin tunnustamaan rikoksen. Hän myös haali tarpeeksi tietoa Jack Blakesta, niin että poliisi löysi lopulta pojan ruumiin.
Oli epäselvää, oliko Jackia käytetty seksuaalisesti hyväksi, mutta selvää oli, että kuten Karen Annkin, hänet oli tukehdutettu. Shawcross myönsi harrastaneensa seksiä tytön kanssa ja että tyttö oli huutanut sen aikana.


Karen Ann, 8, uhri

Näiden rikosten vuoksi hän oli istunut vankilassa. Hänet vapautettiin ennenaikaisesti. Hän oli käyttäytynyt vankilassa oikein hyvin ja oltiin ajateltu, ettei hän tee tyhmyyksiä toiste. Hänen evaluators kirjoittivat myönteisiä asioita hänestä ja he uskoivat, että hänestä tulisi yhteiskunnan turvallinen jäsen ja rehellinen veronmaksaja.

Kumminkin ehdonalaisvalvoja Binginhamtonissa kirjoitti Shawcrossin olevan "mahdollisesti vaarallisin yksilö moneen, moneen vuoteen, joka on vapautettu tähän yhteisöön". He yrittivät kotiuttaa Shawcrossin Birginhamtoniin, mutta vihaiset kansalaiset saivat sen selville ja alkoivat pullikoida ankarasti ajatusta vastaan. Niinpä he järjestivät niin, ettei kukaan (edes poliisijaostot) voineet päästä hänen tietoihinsa käsiksi ja hänet kotiutettiin vaimonsa kanssa Rochesteriin.

Julkisuusmylläkkä kohdistui heihin ja he puolustelivat ratkaisuaan sanomalla, että Shawcross olisi joka tapauksessa vapautettu ensi vuonna. Yksi vuosi hei, eihän sillä ole mitään merkitystä... Se oli vuosi, jona ihmisiä kuoli paljon.

Kaksi kuukautta Rochesterin tulon jälkeen, Shawcross sai töitä: salaatin pakkaamista pitopalvelufirmassa. Kun se ei homma ei toiminut, hän sai jonkin toisen. Hän käytti vapaa-aikansa kehittääkseen suhdetta Clara Nealin kanssa ja lainasi tälle usein autoaan, jolloin joutui itse kulkemaan ilman ajopeliä.

Claralta pyydettiin näyttämään, missä he useimmiten rakastelivat. Ne olivat kaikki paikkoja, joihin Shawcross oli jättänyt uhriensa ruumiit.

Valdovas kirjoitti:

inka kirjoitti:erittäin mielenkiintoinen tapaus! kiitokset Valoviikatteelle

Juu, kiinnostava on tosiaan kaikkine noine vaginansyönteineen sun muine "piristävine" yksityiskohtineen... Joskus mieleen tulee selittyykö tämäntapaisten "vinksujen" suuri määrä juuri Amerikassa pelkästään maan koolla vai olisiko jotain tekemistä myös sillä, että erityisesti siellä päin ne tuntuvat saavan erityisen suuren huomion osakseen ja jokaisesta vähänkin erikoisemmasta tapauksesta kirjoitetaan niin tosi- kuin fiktioteoksia, jotka usein sitten vielä päätyvät muodossa tai toisessa valkokankaalle tai ainakin TV-ruudulle plus tietysti kaikki fiktiivinen väkivaltaviihde siihen päälle. En toki ole moralisoimassa tai väittämässä, että väkivaltaviihde olisi automaattisesti todellisen väkivallan aiheuttaja, mutta toisaalta ei oikein voi välttää sitäkään ajatusta, etteikö joitain ideoita ja inspiraatioita voisi median ja viihteen kautta sellaisillekin henkilöille päätyä, joilla on jo muutenkin alttiutta moisiin puuhiin...

Mainitusta Shawcrossin tapauksestakin on siis kirjoitettu ainakin pari "true crime" -opusta, joihin tuossa ylläkin on viitattu ja jotka voisi ehkä lisätä ostoskoriin kun seuraavan kerran tulee Amazonilla shoppailtua:



- http://www.amazon.com/Arthur-Shawcross- ... 1558175784



- http://www.amazon.com/Misbegotten-Son-S ... 044021646X

Aina muuten rosmojen ulkonäöstä ei kovin helposti voi päätellä heidän todellista luonnettaan ja tekojaan, ja ainakin minusta Arthur näyttää tässä varsin leppoisalta papparaiselta tyttärensä ja tyttärentyttärensä seurassa...



Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Arthur_Shawcross

Ai niin vielä, tuo yllämainittu kohta "until construction debris had snagged her in place" kääntyisi ehkä suurin piirtein "kunnes (joessa kelluva) rakennusjäte tukki (tai pysäytti) hänet (tai siis hänen ruumiinsa) paikoilleen" (siihen astihan se oli ilmeisesti ajelehtinut virtaavan veden mukana).

Niin, ja lopuksi sellainen pikku huomautus, että olisi toki aina korrektia merkitä myös lähde, josta tekstin on kopioinut ja kääntänyt (tai antanut Googlen kääntää... ). Tässä(kin) tapauksessa lähde on toki helppo arvata eli ansiokkaan määrän erinäisiä hurjia juttuja sisältävä TruTV Crime Library, mutta silti...

- http://www.trutv.com/library/crime/seri ... ife_1.html

kuka sanoi että tässä on mielenkiintoista juuri joku vaginansyönti tai muu sairas yksityiskohta!!??
mutta jos sellaiset sinua kiinnostaa, niin se taas on sinun päänsärkysi...
no, meitä on moneen junaan ja niin pois päin
ja jälleen kiitokset valoviikatteelle

Nngh, huomasin, että tästä olikinjo ketju, mutta ketään ei varmaan haittaa, että tein jo tämän. Tuossa Polarin versiossa on vaan samat asiat lyhyemmin selostettuna. Ja on joidenkin uhrien iät, joita minä en tiennyt.

Kukaan ei olisi oikein voinut uskoa, että koevapausneuvosto (parole board) oli vapauttanut tämän tappajan ja he olivat vieläpä tehneet hänen rikosrekisterinsä selvittämisen mahdottomaksi (edes poliisijaosto ei ollut voinut päästä katsomaan sitä). Hänet olisi voitu saada kiinni ajat sitten ja monien naisten henki olisi säästynyt.

Ainoa selitys tällaiselle päätökselle oli se, että kolme kuntaa, jotka olivat saaneet tietää miehen taustoista, olivat käännyttäneet hänet pois ja "meidän piti laittaa hänet jonnekin."

Tappajan ristiinnaulitseminen

Nyt tutkijoilla oli yksityiskohtaiset taustatietonsa ja heidän piti varmistaa epäilyksensä, mutta poliisit eri virastoista (agencies) olivat väitelleet siitä, kuka saisi lainkäyttövallan kuulusteluista ja lisäksi, kuka saisi kunnian tapauksen ratkaisemisesta. Kaikkia tyydyttävänä kompromissina Dennis Blythe New Yorkin osavaltion poliisista, ja Leonard Borriello, Rochester poliisijaoston avainhaastattelija, valittiin molemmat haastattelemaan Shawcrossia. Hän oli ollut tarkkailun alaisena läpi yön ja he olivat valmiita jatkamaan hommia hänen kanssaan. Ennen kuin he edes tapasivat häntä, tapahtui merkittävää kehitystä.

Juuri ennen seitsemää aamulla, melko lähellä paikkaa josta June Ciceron ruumis oli löydetty, hirvenmetsästäjä löysi Felicia Stephensin jäätyneen ruumiin. Hänen henkilöllisyystodistuksensa ja vaatteensa lojuivat pitkin maantietä. Hän makasi kasvot maassa, pakarat hieman kohotettuina samalla tavalla kuin monien muidenkin uhrien. Hirvenmetsästäjä oli soittanut poliisille.

Blythella ja Boriellolla oli yksityiskohdat jälleen yhdestä murhasta. Siinäpä heille mietittävää.

He lähestyivät Shawcrossia ja kysyivät, panisiko tämä pahakseen jos he lähtisivät jälleen selvittelemään jotain asioita. Ei hän pannut, ja he lähtivät ajelemaan paikoille, joissa edelliset murhat olivat tapahtuneet... Tutkijat esimerkiksi puhuivat hänen kanssaan Jo Ann Van Nostrandista, kertoen tälle, mitä tiesivät, ja pysähtyivät useisiin paikkoihin, joissa uhrille oli tapahtunut jotain tähdellistä. Tässä asiassa Shawcross ei enää ollenkaan myöntynyt. Vaikka he sanoivat tietävänsä, mitä hän oli tehnyt, hän kieltäytyi puhumasta aiheesta. Kun he kertoivat, että hänet oli nähty erään uhrin seurassa sinä päivänä kun tuo nainen nähtiin viimeisen kerran, hän sivuutti sen olankohautuksella sanoen, että se oli ollut vahinko.

He muistuttivat Shawcrossia hänen oikeudestaan olla hiljaa, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään ongelmaa puhua heille. Kun he kovistelivat tätä vielä muutamilla todisteille, Shawcross vihastui, mutta rauhoittui sitten taas. He pelkäsivät haastattelun vievän vain umpikujaan, kunnes Shawcross huomautti kuinka huolissaan oli Clara Nealista. Siitä Blythe tiesi omaavansa vaikutusvaltaa tässä keskustelussa.
Blythe vihjaili Shawcrossille, että koska auto kuului Claralle, nainen voisi olla mukana rikoksissa ja siitä ajatuksesta he - Blythe ja Boriello - eivät pitäneet yhtään. Shawcross näytti huolestuneelta.
"Onko Clara tässä mukana?" Blythe kysyi taas, suoraan.
"Ei", hän sanoi pyörittellen päätään. "Clara ei ole mukana."


Shawcross pidätetään

Genesee-joen kuristaja oli saatu kiinni. 28 minuuttia haastattelun aloittamisesta hän oli tulossa yhä lähemmäksi tunnustusta... Seuraavassa minuutissa hän oli puhumassa Elizabeth Gibsonin tappamisesta, ja kuten he olivat epäilleet, hän keksi syynsä provosoitumiselleen. Gibboni oli yrittänyt varastaa hänen lompakkonsa, joten hän oli lyönyt tätä uudelleen ja uudelleen. (Myöhemmin hän sanoi poliisien ehdottaneen tällaista selitystä Gibsonin murhaamiselle, joten hänen oli pitänyt käyttää sitä.) Shawcross sanoi ilotytön näyttäneen aivan hänen torjuvalta äidiltään ja hän oli sen takia jatkanut lyömistä. Ilotyttö oli potkinut häntä ja rikkonut hänen autonsa vaihdekepin. Hän oli kiertänyt käpälänsä Gibsonin kurkulle ja pitänyt niitä siinä. Kun hän oli päästänyt otteensa irti, Gibson oli lähtenyt tästä maailmasta. Niinpä hän lähti ajelemaan ja etsimään "dumppauspaikkaa", jonne voisi heittää ruumiin. Hän löysi sopivan paikan, riisui naisen vaatteet ja vei hänet metsikköön ja asetti hänet selkäpuoli ylöspäin. Sitten hän ajoi kotiinsa ja heitti uhrin vaateet ulos ikkunasta.

Tutkijat löysivät Claran autosta korvakorun, joka kuului June Cicerolle. Shawcross kävi äksyksi. Hän ei ollut enää uskovinaan, että heillä tosiasiassa oli mitään todisteita. He tiukkasivat, että hän säästäisi vaimonsa sekä tyttöystävänsä tältä armottomalta, pitkälliseltä tutkinnalta. Hän punnitsi tätä vaatimusta mielessään ja pyysi sitten karttaa ja valokuvia uhreista, jotka hänelle oli näytetty aiemmin. He levittivät hänen eteensä 16 avointa tapausta ja hän kertoi, mitkä niistä eivät olleet hänen tekosiaan. Hän sanoi, että murhat, jotka hän oli tehnyt, olivat "bisnestä kuten tavallista".

Joka murhalle löytyi selitys. Kuka oli ivaillut hänelle ilkeään sävyyn, kuka yrittänyt varastaa... Yksi oli kuollut, koska ei ollut suostunut sulkemaan suutaan ja yksi — koditon nainen — oli uhonnut kertovansa Shawcrossin vaimolle seksinostosta.
Ensimmäinen uhri, Dorothy Blackburn oli kuulemma purrut hänen penistään oraaliseksin aikana. "Verta oli kaikkialla", Shawcross kuvaili dramaattisesti. "Luulin kuolevani."
Kostoksi hän oli tarttunut tämän kaulaan ja purrut tämän genitaalialuetta ja sitten kuristanut tämän kuoliaaksi. "Tukehdutin hänet 10:ssä minuutissa."

Jotkut heistä hän oli tukehduttanut laittamalla jotain heidän kasvoilleen ja toiset tarttumalla heidän kurkkuunsa. Selitys June Stottin silpomiselle - naisen, jonka hän tunsi ja jonka kotona hän oli käynyt syömässä - oli, että se "edesauttoi ruumiin mätänemistä", koska hän "välitti" Stottista. Hänen selityksensä olivat onttoja, mutta vihdoin hän kertoi yksityiskohtia ja auttoi ratkaisemaan mysteerejä.

Shawcrossin puhuessa kävi ilmi, mitä outoja merkkejä olivat ne, mitä oli Dorothy Blackburnin rintakehässä. Ilmeisesti Shawcross kuljetti uhrejaan mielellään auton etupenkissä ympäriinsä ennen kuin dumppasi heidät, joten hän käytti benjiköyttä sitoakseen uhrit paikoilleen. Blackburnin kehossa oli köyden painaumia.

Tutkijat näyttivät hänelle valokuvia kahdesta kadonneesta naisesta, Maria Welchistä ja Darlene Trippistä. Shawcross myönsi tappaneensa heidät molemmat ja merkitsi karttaan, minne oli jättänyt heidät. Lopulta hän talutti tutkijat myöhään illalla noihin kylmiin paikkoihin, joihin oli ruumit jättänyt. Yksi oli istumassa joissain puskissa lähellä jokea ja toinen oli viskottu veteen lähelle joitain taloja. Lampi oli jäätynyt, saaden uhrin näyttämään joltain taivaalliselta vedenalaiselta keijulta Arthurian mytologiasta (ei tarkoita itse Arthur Shawcrossia - mahdollisesti kuningas Arthur? toim. huom.)
Molemmat uhrit olivat tukehdutettu, kuten tavallista.

Sitten tutkijat veivät Shawcrossin alueelle, josta Felicia Stephens oli löytynyt. Murhaaja näytti tunnistavan paikan, mutta kielsi rikoksen sanoen "En ole mustiin naisiin päin". He olivat tarkkailleet hänen käyttäytymistään ja käyttivät vaikutusvaltaansa saadakseen hänet lopulta tunnustamaan - Yet they used what they'd observed of his behavior as leverage to get him to finally confess to her murder.
Shawcrossin mukaan nainen oli juossut hänen autoonsa anellakseen hänen bisneksiään ja hänen päänsä oli jäänyt automaattisesti sulkeutuvan auton ikkunan väliin. Ilotyttö oli miltei kuollut ja hän oli ottanut tämän sisään autoon ja kuristanut kuoliaaksi, jotta tämän ei tarvitsisi kitua. Hän sanoi kivenkovaa, että mitään intiimiä tässä ei ollut. Hän ei pitänyt mustista prostituoiduista.
(Hän sanoi myöhemmin jollekulle tappaneensa mustan prostituoidun karistaakseen poliisit kannoiltaan.)

Muutamat tutkijat mukaan lukien Gregg McCrary, uskoivat Shawcrossin olevan vielä yhden murhan, jota ei ollut myöntänyt, takana: mustan ilotytön Kimberly Loganin. Hänet oli dumpattu jonkun pihaan ja peitetty lehdillä. Lehtiä oli myös tungettu hänen kurkkuunsa - aivan kuten 8-vuotiaan tytön kurkuun aikoinaan Watertownissa.
Tätä murhaa Shawcross ei koskaan tunnustanut omakseen, eikä häntä koskaan siitä asetettu syytteeseen.


Arthur Shawcross oikeudessa jossa syytteet nostettiin

Kun hän lopulta antoi täydellisen, muodollisen tunnustuksensa oikeuden pikakirjoittajalle, se oli 74 sivua pitkä. Hänen oikeuden nimittämän asianajajansa David Muranten ehdotuksesta, hän väitti olevansa syytön. Pian se tulkittaisiin niin että hän oli hullu.

Oikeudenkäyntiin valmistautuminen

"Kun murhaaja on näin napattu", McCrare kirjoittaa, "meidän täytyy vertailla häntä tekemäämme profiiliin. Shawcross vastasi paljon sitä, millaiseksi olimme hänet kuvitelleet."

Hän kävi säännöllisesti maksullisissa naisissa, oli valkoinen, naimisissa, vähäpätöisessä työssä, asui lähellä paikkoja, joista oli ilotytöt ottanut kyytiin, ja oli menneisyydessään tehnyt seksuaaliväkivaltarikoksia.
Hän kalasti usein Genesee-joen sillalla ja useimmat prostituoidut eivät olleet osanneet epäillä häntä murhaajaksi. Profilijoijat olivat erehtyneet hänen iässään noin kymmenellä vuodella, mutta koska hän oli viettänyt useita vuosia vankilassa seksirikoksista, he katsoivat sen merkitsevän käytännössä samaa kuin että hän olisi vähän nuorempi.

Piirikunnan avustava asianajaja Chuck Siragusa oli työskennellyt tapauksen parissa kuukausia ja oli nyt valmis syyttämään tätä miestä raskaista rikoksista. New Yorkissa ei ollut sinä aikana kuolemantuomiota käytössä (eikä ole nytkään, ellen ole pahasti väärässä, toim. huom.), mutta hän voisi taata, ettei Shawcross saisi enää mahdollisuutta tappaa ketään.

Yksi uhreista oli löytynyt viereisestä piirikunnasta - mutta Siragusalla oli silti kädet täynnä työtä 10 murhan kanssa. Heillä oli jotain fyysisiä todisteita, joitain todistajia ja Shawcrossin pitkä tunnustus. Syyttäjillä oli silti edessään iso urakka, Shawcrossin hulluuteen vetoamisen takia.
Kun Shawcross jutteli psykiatrin kanssa, tuli ilmi asioita, joita ei koskaan olisi huomioitu vain hänen tutkijoilleen antamien, itsesääliä tihkuvien lausuntojen perusteella.

Tappajan itsensä antama raportti on aina epäilyttävä ja se pitää vahvistaa. Se tarkoittaa paljon kyselemistä ihmisiltä, jotka ovat tunteneet rikollisen. Shawcrossin vanhemmat ja sisko kielsivät jyrkästi hänen syytöksensä lapsuuden traumoista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän oli mätkinyt siskoaan, he myönsivät, mutta kotona ei ollut käytetty ruumillista kuritusta rangaistuksena. Hän oli pärjännyt koulussa hyvin ensimmäisinä vuosinaan, käynyt kirkossa ja ollut hyvä eläinten kanssa. Hän ei ollut kastellut sänkyään (mitä hän väitti tehneensä 13-vuotiaaksi asti), sytyttänyt tulipaloja, eikä pahoinpidellyt eläimiä tai toisia lapsia, mitä psykologit pitävät todellisen psykopaatin merkkeinä.
Shawcross sanoi harrastaneensa seksiä tätinsä, äitinsä siskon kanssa (ja jopa äitinsä kanssa). Shawcrossin äiti ilmoitti, ettei hänellä ollut siskoa ylipäätään. Hänen pikkuveljensä sanoi Artien olleen yleensä iloinen, joskin temperamenttinen. Naapurit vahvistivat, etteivät tienneet perheen äidin pahoinpidelleen lapsia.

Arthur Shawcross puhui mielellään suurista saavutuksistaan Vietnamissa ja traumaattisista kokemuksistaan armeija-ajoista. Reportterit saivat selville, että hän oli palvellut alueella, joka oli suhteellisen vapaa kaikista taisteluista.
Kukaan hänen yksiköstään ei edes muistanut häntä, eikä hän ollut voittanut kunniamitaleja. He tulivat siihen tulokseen, että Vietnam-kertomukset olivat kokonaan sepitettyjä. Hän luki paljon Vietnamista kertovia romaaneja ja hän oli voinut inspiroitua niistä keksimään kuvitteellisia seikkailuja, ja yksi hänen tarinoistaan tuli suoraan suositusta Vietnam-elokuvasta.
Häntä ei koskaan ollut saatettu altiiksi Agent Orangelle (muuan kasvimyrkky), kuten hän väitti, eikä hän ollut ollut viidakkopartiossa. Hän ei todellakaan ollut joukkolahdannut kokonaisia kyliä.


Robert Ressler
Robert Ressler oli vetäytynyt eläkeelle FBI:sta, mutta silti yhä neuvotteli rikostapauksissa ja tämä tapaus hyödynsi useamman alueen ammattitaitoa - and this one utilized more than one area of expertise.
Ressler oli ollut armeijan rikostutkinnan jaostossa sekä FBI:n kenttäagenttina ja profilojana. Kun puhe kääntyi puolustuksen väitteeseen, että Shawcrossin mielenvikaisuus johtui Vietnamin traumoista, Ressler lähti analysoimaan hänen väitetyn posttraumaattisen stressihäiriön juuria ja yritti kalastella tietoja kylästä, jonka hän "auttoi tuhoamaan" ja hänen "vahvistetuista 39:sta taposta."

(Shawcross myönsi yhdessä psykiatrisessa haastattelussa juuri ennen oikeudenkäyntiä ettei ollut oikeastaan tappanut Vietnamissa ketään.)

"Olin toiminut virassa aktiivisesti 35 vuotta armeijasotilaspoliisissa ja rikostutkintajaostossa", Ressler kirjoittaa Whoever Fights Monsters-kirjassa, "ja kokemukseni auttoi minua romuttamaan nopeasti Shawcrossin väitteet posttraumaattisesta stressihäiriöstä."


Whoever Fights Monsters, kirjoittanut Robert Ressler

Hän tarkasti armeijarekisterit ja vertaili niitä haastatteluihin, joita Dietz oli tehnyt. "Saamamme informaatio viittasi siihen, että Shawcross oli hieman movettanut (lintsannut armeijassa). Oli selvää, että hän oli petollinen ja että hän avautui särkeäkseen tarinansa murhanhimoisista taipumuksistaan - It was clear that he was being deceptive and that opened up the door to breaking down his story of how his homicidal tendencies came about.
Väitetään, että Shawcross oli hypnotisoinut puolustuksen psykiatrin Dorothy Lewisin ja me näimme ne nauhat, joita Lewisillä oli, ja ymmärsimme että haastattelut olivat tekaistuja. Shawcross sai vain Lewisin tekemään mitä halusi."
Shawcross väitti hänellä olevan sota-ajalta todistajia, jotka voisivat vahvistaa hänen hirmutyönsä Vietnamissa. Robert Resslerin mielestä se oli "törkeää, ilmiselvää valetta" ja hän sanoi, että hänen esitutkinnan perusteella oli selvää, ettei Shawcrossilla ollut sodan aiheuttamaa posttraumaattista stressihäiriötä, johon puolustus vankkumattomasti vetosi.

Määrittelyä

Jotta Shawcrossin mielipuolisuus otettaisiin huomioon New Yorkissa, hänen tiiminsä piti pystyä näyttämään, että väkivallantekonsa - niistä jokaisen - suorittaessaan Shawcross oli kärsinyt sen tasoisista mielenterveyshäiriöistä, ettei ollut ymmärtänyt mitä oli tekemässä tai ei voinut sisäistää, että se oli väärin. Tiimin pitäisi kertoa oikeudessa, että Shawcross oli kärsinyt jonkinlaisista orgaanisesta aivosairaudesta tai psykooseista.

Puolustuksen asianajaja palkkasi psykiatri Richard Krausin, Wayne piirikunnassa työskentelemään Elizabeth Gibsonin murhan parissa, ja Murante Montoe piirikunnasta toi psykiatri Dorothy Lewisin New Yorkin Belleville sairaalasta. Jack Olsen on laittanut The Misbegotten Son-kirjaansa näytteitä psykiatrisista haastatteluista Shawcrossin kanssa, mutta ei kiittele niistä ketään tiettyä henkilöä. Nämä näytteet näyttävät olevan peräisin lähinnä Krausin raporteista. Useat psykiatristen haastattelujen kysymykset olivat sellaisia, että niillä yritettiin saada Shawcrossin mielipuolisuutta tukevaa tietoa.
Shawcrossia näytti ärsyttävän monet kysymykset, erityisesti ne, joissa vihjailtiin, että hän ehkä keksi päästään juttuja (making thing up?) ja monta kertaa hän kieltäytyi vastaamasta.

Lopulta, käytettyään 19 000 dollaria psykiatriseen määrittelyyn, Krause myönsi, että mies oli petollinen, sekaisin, sosiopaatti, hullu, ei kärsinyt posttaumaattisesta stressihäiriöstä, keksi päästään tarinoita, joiden yksityiskohdat välillä muuttuivat dramaattisesti, ei ollut lapsena välivallan uhri ja hänen aivonsa eivät olleet vahingoittuneet merkittävästi. Krause piti mielenkiintoisena, että Shawcrossin vihaamat naiset sävyttivät paljon hänen elämäänsä, myös Vietnamissa. Hän oli kertonut tappaneensa Vietnamissa enimmäkseen naisia. Kraus todennäköisesti vietti Shawcrossin kanssa enemmän aikaa kuin kukaan eksperteistä (ja hänelle maksettiin vähiten) ja hänen arvionsa murhaajasta olivat ehkä täsmällisimpiä ja osuvimpia. Kraus kaivoi esiin jokaisen mahdollisen syyn Shawcrossin väkivaltaisuudelle, myös ne selitykset jotka oli heitetty jo aiemmin romukoppaan.
Hänen ponnistelunsa tuottivat kiehtovan kuvauksen murhaajan ymmärtämiseksi ja uskottavan tulkinnan.

Kraus ei ollut halukas julistamaan Shawcrossin mielenvikaisuutta, kun se oli niin epäselvää. Hän kuvaili kuinka tämän tarinat muuttuivat sen mukaan, kuka häntä haastetteli (Shawcross lisäili kauheita yksityiskohtia ja psykologisia tulkintoja), mikä sai Krausin epäilemään heidän pätevyyttään. Muun muassa tarinat kannibalismista vain pulpahtelivat esiin ilman että hän oli puhunut aiheesta häntä aiemmin haastalleille. Hän totesi, että Shawcrossilla oli virtsassaan ainetta, joka liittyy mielialan nopeisiin vaihteluihin, aggressioon, stressin sietokyvyttömyyteen ja lyhytkestoisen muistin ongelmiin. Shawcrossilla ei ollut aivovammaa tai kipukohtaus sairauksia (seizure disorders), mutta hänellä oli huono impulssin hallintakyky ja hän oli yliherkkä.

Hänellä oli neurologinen häiriö kyvyssään - He had a neurological impairment in his ability to exercise sound judgment
(sound judgement-ilmaisun merkitys - miten suomennetaan järkevästi tai lähes järkevästi?
Kraus ei saanut todistustaan. Joka tapauksessa hänellä oli käsissään 20 000-sanainen raportti.


Guilty by Reason of Insanity, kirjoittanut Dorothy Lewis

Monroen piirikunnassa tohtori Lewis oli puolustuksen valokeilassa. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Guilty by Reason of Insanity, jossa painotti, ettei hänellä koskaan ollut mahdollisuutta todistaa sitä mitä hän uskoi todeksi tappajasta.

Olenko ihan väärillä jäljillä, jos kääntäisin

He had a neurological impairment in his ability to exercise sound judgment

Hänellä oli neurologinen häiriö kyvyssään arvioida tekojen järkevyyttä? Sound judgement kääntäisin tässä yhteydessä olemaan terve arvostelukyky.

"Seizure disorders" voi viitata tuossa yhteydessä epilepsiakohtauksiin.

Aina muuten rosmojen ulkonäöstä ei kovin helposti voi päätellä heidän todellista luonnettaan ja tekojaan, ja ainakin minusta Arthur näyttää tässä varsin leppoisalta papparaiselta tyttärensä ja tyttärentyttärensä seurassa...

Lähinnä huomiota kiinnittää tytön Burzum -paita, aika repäisevä asuvalinta jos isä on psykopaattitappaja...

Hän näki tämän vähemmän miellyttävännäköisenä, möhömahaisena miehenä, jota luulisi vanhemmaksi kuin tämä oli. Hän tiesi, että Shawcrossin asianajat olivat ottaneet selville (Kraus oli pyytänyt, että testi järjestettäisiin), että hänellä oli ylimääräisiä Y-koromosomeja ja hyväksyneet hataran teorian, jonka mukaan niitä normaalia enemmän omaavat miehet ovat muita väkivaltaisemia.

Hän väitti myös MRI-tutkimuksien viitanneen MRI examination had indicated that at the tip of his right temporal lobe was a small fluid-filled cyst. Hän piti sitä olennaisena.

"Aivot ovat herkkä elin", hän kirjoittaa. "Pienenpienikin arpi tai kasvain tai kysta (eräänlainen rakkula) voi laukaista epänormaalia sähköistä aktiivisuutta, mistä taas seuraa sairaskohtauksia.

Hän lisää, että epänormaali sähköinen pesäke temporaalilohkon (ihmisen aivojen osa, tunnetaan myös ohimolohkona, toim. huom.) takaosassa on yhdistetty eläimelliseen käytökseen. Lewis uskoi Shawcrossin väitteet, että hän oli leikannut yhden uhrinsa vaginan ja syönyt sen, vaikka siitä ei ole todisteita. Hän oli poistanut häpyhuulet kahdelta uhrilta, mutta ei leikannut vaginaa irti. (Ehkäpä hän oli halunnut tehdä niin, mutta ruumis oli ollut liian jäätynyt.) Hän ei ollut koskaan kertonut tutkijoille syöneensä sitä.

Kun hän ei enää vaikuttanutkaan niin hullulta, hänellä näytti olevan tarinoita ihmisten shokkeeraamiseksi. Vähintäänkin Lewisin olisi pitänyt tarkistaa asioita näitä patologin kanssa, kuten Kraus teki.

Hän ajatteli Shawcrossilla olevan kaikki temporaalilohko-kohtausten oireet, kuten myös heikentynyt muisti - väkivaltaista kohtausta edelsi "kirkkaat valot" ja niiden jälkeen hän "vaipui syvään uneen". Sessioissaan hän sai selville, että Shawcross ei aina osannut tehdä selkeää eroa murhien välille - hänellä oli taipumusta sotkea ne toisiinsa. Poliisin kanssa jutustellessa tällaista hankaluutta ei ollut ilmennyt. Blythen ja Borriellon seurassa hän tiesi kaikkien uhrien nimet ja tiesi täsmällisesti, miten oli heidät tappanut. Dorothy Lewis oli lukenut nuo lausunnot siitä huolimatta, ettei Shawcross pystynyt palauttamaan mieleensä kaikkia yksityiskohtia. Hän näytti tietävän, mitä sanoa vakuuttaaksen Lewis psykiatrisesta häiriöstään - vaikka ei puhunut mitään noita juttuja poliisille. Hän oli kuin kameleontti, kertoi kullekin häntä haastattelevalle, mitä arveli heidän haluavan kuulla. (Lewis oli nauhoittanut joitain sessioitaan toimeksiantajiensa kanssa ja hänen tyylinsä on johtaa, kannustaa ja palkita.) Lewis ei vaivautunut tarjoamaan selitystä, kuinka Shawcross oli vain voinut palata tappamiensa ruumiiden luo ja silpoa niitä.

Hän pyysi asianajajiaan soittamaan toverilleen, neurologi Jonathan Pinkusille, ja palkkasi tämän hoitamaan laajat neurologiset tutkimukset.
Sensijaan he sanoivat, että heillä oli MRI-tutkimusten tulokset ja he olivat palkanneet hyvämaineisen neurokirurgin Harvardista järjestämään testit, myös EEG:n.
Vaikka Lewis ei ollut koskaan nähnyt sellaisten tutkimusten tuloksia, hän antoi asian olla ja kirjoitti raporttinsa, jotta voisi todistaa oikeudessa. Hän päätti, että kun Shawcross todennäköisesti kärsi joistain sairauskohtauksista, hänellä oli myös trauman ja pahoinpitelyn aiheuttama dissosaatio. Toisin sanoen, hänellä oli dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Sessioissaan Lewis hypnotisoi hänet tarkoituksenaan löytää ja paljastaa aikaisemmat traumat, jotka voisivat selittää väkivaltaisuuden naisia kohtaan. Shawcross kuvaili lukuisia pahoinpitelyitä, kuten äitiään työntämässä luutaa hänen anukseensa (yhdellä kerralla se oli vessaharja, mutta hän vaihtoi se luudaksi, kun huomautettiin, että perhe oli käyttänyt ulkovessaa) ja Lewis hyväksyi jokaisen yksityiskohdan mukisematta. Hypnoosissa Shawcross "muuttui" moittivaksi äidikseen tai "Ariemekseksi", verenhimoiseksi kannibaaliksi 1200-luvulta.

Lewis sai käsiinsä Shawcrossin lääketieteelliset asiakirjat ja niistä selvisi, että hän oli ollut 9- ja 10-vuotiaana sairaalassa hoidettava osittaisen halvauksen vuoksi, joista oli toipunut nopeasti. Fyysisestä vammasta ei ollut merkintää, mutta Lewis päätti, että hysteerisen halvauksen oli pitänyt tramatisoda hänet. Lewiksen myöhempi analyysi suodatti tämän tulkinnan. Koulun tietoihin oli merkitty Shawcrossin äidin olleen "rankaiseva ja torjuva", ja Lewis tuumi sen tarkoittavan, että hän oli pahoinpitelevä.

Hän halusi silti neurologiset tutkimukset, koska hän tiesi oikeuden asennoituvan aivan eri lailla puolustukseen, jolla oli näyttöä dissosaatiosairaudesta. Sellaista näyttöä ei ollut saatavilla, mutta hän ei vaipunut sen vuoksi epätoivoon, vaan kirjoitti raportin, joka perustui vain hänen huomioihinsa ja uskomuksiinsa. Kirjassaan hän kutsuu tätä hänen "ensimmäiseksi, suureksi virheekseen".

Shawcrossin rikosrekisterin seasta hän löysi kuvauksen jostain, mitä uskoi "kohtauksiksi". Shawcross oli lysähtänyt lattialle, käynyt voimattomaksi ja menettänyt tajuntansa. Sukulaiset vahvistivat kohtauksia olleen lapsesta asti. Lewis oli varma diagnoosistaan - vaikka hän ei uskonutkaan olevansa vielä valmis oikeudenkäyntiin.

Oikeudenkäynti

Lewis lähti Rochesteriin kaksi päivää etukäteen, vain todetakseen, että raha, mikä oli varattu neurologisiin testeihin, oli "törsätty rikoskirjailija Joel Norrisin palveluihin". (Hän oli itse asiassa myös psykologian tohtori.) Norris oli videoinut pitämiään haastatteluita ja hänen partnerinsa (Lewisin mukaan) oli yrittänyt myydä niitä paikalliselle medialle. Lewis oli raivostunut ja uskoi, että tuomariston pitäisi stopata tiedonantoihin, mutta oikeudenkäynti jatkoi kulkuaan eteenpäin. (Krausin pitäisi myös oppia tästä, kuten Olsen kuvaili asiaa, ja oli kyrpiintynyt tällaisesta moraalittomuudesta.)

Sitten neurokirurgi, jonka puolustus oli yrittänyt palkata, päätyi lopulta syyttäjien puolelle. Lewis oli kerran kunnioittanut tätä miestä, mutta oli nyt sitä mieltä, että tämä oli tehnyt shaissea duunia. Hän ei ollut edes tutkinut Shawcrossia! Oikeuden protokollan vastaisesti hän päätti soittaa ja uhota neurokirurgille. Hän sai selville, että neurokirurgi oli saanut MRI testit puolustusasianajajalta Joel Norrisin kautta, ja oli suositellut EEG:n ottamista, mutta ei koskaan had never been retained by the defense. Se oli vapauttanut hänet vastaamaan syyttäjille. Neurokirurgi oli Lewisin kanssa samaa mieltä siitä, että lisää testejä olisi pidettävä, joten nainen yritti puhua tästä tuomaristolle. Kun se ei onnistunut, hän käytti julkista oikeudenkäyntiä (open court) ilmoittaakseen: "Minulle on valehdeltu".
([url=http://dictionary.reference.com/browse/open+court]Open court - oikeudenkäyntitilaisuus tai oikeus, johon lehdistöllä jne. on vapaa pääsy.)

Hän tarkoitti omalta puoleltaan, tietysti. Puolustusasianajaja, jolle hän työskenteli, oli luvannut, että testit järjestettäisiin, eikä niin käynyt. Hän uskoi, että tämä purkaus (outburst) saisi tuomariston huomion, olettaen, että oikeusjärjestelmä etsi totuutta.
Tuomaristo ignoorasi hänet.

"Minun olisi pitänyt kääntyä ympäri ja mennä kotiin", hän kirjoittaa kirjassaan. Mutta hän ei tehnyt niin, vaan marssi oikeuteen, ja tätä hän kutsuu "toiseksi suureksi virheekseen".

Ristikuulustelussa Lewisiltä kysyttiin olisiko Joel Norrisin haastattelu voinut vaikuttaa siihen, mitä Shawcross kertoi hänelle. "Ei", nainen vastasi. Kieltävä vastaus perustui hänen luuloonsa, että hän oli haastattelut murhaajaa ensin. Luulo osoittautui vääräksi: haastattelut oli tehty samaan aikaan. Julkisessa oikeudenkäynnissä häntä nöyryytettiin ja hänet saatiin näyttämään valmistautumattomalta.

Hänen todistuksensa oikeudessa jatkui kolme viikkoa (testimony ran for three weeks) ja hän myönsi, että verrattuna syyttäjien itsevarmaan ja taitavaan tohtori Park Dietziin, hän vaikutti epäjärjestelmälliseltä ja tökeröltä.
Lewis oli vihainen ja hänen ideansa kävivät vähemmän uskottaviksi. Dietz, jonka mielestä Shawcross oli pahansuopa ja valehtelija, ei ottanut todesta teoriaa dissosaatiosta.

Oli liian myöhäistä tehdä oikeudenkäynnissä mitään hyvää, joten hän lähetti aivonäytteet Pinkusin tulkittavaksi. Hän julisti Pinkusin tunnistaneen otsalohkosta arpia, jotka ovat voineet vaikuttaa syytetyn kykyyn tehdä päätöksiä. Samalla kun Lewiksen ei sallittu tuoda aivonäytteitä todisteiksi, hänen päätelmänsä kystasta temporaalilohkossa hyväksyttiin.

Tohtori Dietz uskoi, ettei sillä ollut liiemmin merkitystä Shawcrossin rikollisen käyttäytymisen kannalta.
"Ei ole todisteita", hän sanoi, "että Shawcrossilla olisi mielisairaus tai vika, joka estäisi häntä ymmärtämästä, että hänen tekonsa olivat väärin. Se, että hän piilotti osan uhreistaan, todistaa selvästi hänen tietäneen, että hänet pidätettäisiin, jos asia kävisi ilmi. Hänellä oli työ ja hän oli naimisissa. Hän on voinut olla epänormaali, hän on ehkä jopa syönyt uhriensa osia, mutta nämä teot ja deluusiot eivät tarkoita, ettei hän olisi tiennyt tekevänsä väärin.

Ongelma meni tähän: mitä hyvänsä vikaa hänessä olikin, vaikuttiko se hänen kykyynsä ymmärtää tekojensa rikollinen laatu? Eräät asiantuntijat uskoivat, että vaikutti, toiset eivät uskoneet. Olsen reportoi, että Lewisille maksettiin oikeudessa todistamisesta 48 000 $ ja Dietzille 97 000 $.

Läpi oikeudenkäynnin Shawcross istui kuin zombie, mikä loi vaikutelman, että hänellä todella oli jokin aivovaurio. Se ei mitenkään ollut hänen etunsa mukaista.

Vielä viiden viikon draamaattisten todistusten ja oikeussalin demonstraatioiden jälkeen puolustuksen tulkinta Shawcrossin käytöksestä ei ollut vakuuttanut tuomaristoa. Heiltä meni puoli päivää todeta hänet sekä hulluksi että syylliseksi toisen asteen murhaan kymmenessä syytekohdassa.
Shawcross sai kustakin 10:sta syytekohdasta 25 vuoden rangaistuksen, eli lusimista kertyi yhteensä 250 vuotta. Vasta sen jälkeen hän saa anoa mahdollisuutta koevapauteen.

Toinen oikeudenkäynti Elizabeth Gibsonin murhasta Wayne piirikunnassa oli ajoitettu, mutta näytti olevan vähän syytä pitää sellainen uudestaan, koska tohtori Kraus ei ollut voinut todistaa Shawcrossin mielensairautta.
Shawcrossin asianajaja neuvoi häntä tunnustamaan syyllisyytensä Gibsonin murhaan, ja niin hän tunnusti.

Shawcross kävi taas


Arthur Shawcross vankilassa

Huolimatta siitä, että Shawcross oli tuomittu ja ettei tuomaristo uskonut monia hänen tarinoistaan, hänen maineensa sai ihmiset liikkeelle. 2003 ilmestyneessä Cannibal: The Real Hannibal Lecters HBO-(muuan kaapelitelevisioverkko) dokumentissa brittiläinen reportteri Katherine English valitsi Shawcrossin yhdeksi kolmesta aiheestaan. Shawcross suostui haastatteluun, vaikka suhtautuikin ylenkatseellisesti Katherinen yrityksiin saada hänet kuvailemaan sairaita tekojaan (Katherine havaitsi Shawcrossin nauttivan valtavasti kun sai puhua niistä).

English aloitti haastattelunsa Sullivanin vankilassa hänen kanssaan, jossa Arthur kertoi aluksi syöneensä kolmen uhrinsa sukupuolielimet. (English ei sano, miten nämä tarinat ovat kehittyneet monien erien terapeuttien kanssa keskustelun vaikutuksesta.) Todisteita ei kuitenkaan ole siitä, että hän olisi leikannut enempää kuin "vain" yhden vaginan, eikä hän välttämättä ole syönyt sitäkään. Shawcross oli ilmeisesti myös väittänyt syöneensä pikkupojan, Jack Blaken sukuelimet - mitä kukaan ei pitänyt uskottavana - vaikkakaan sitä ei dokumentissa mainittu.

English toivoi Shawcrossin selittelevän itseään. Shawcross selkeästi flirttaili tälle.
Kuten Lewis, English myötäili tarinoille pahoinpitelyistä, mutta Shawcross sanoi, ettei mielellään puhunut erinäisistä asioista naishenkilön kanssa. Hän myöntää seuranneensa kahta naispuolista Vietcongilaista (vietnamilaista kommunistia) läpi viidakon. Hän kahmaisi heidät, sitoi toisen köydellä ja leikkasi and cut the other up to cook over a fire and eat.
"Otin oikean sääreen naisen ruumiista, polvesta lanteille" ja hä söi sen tutkaillen katseellaan toista naista. "Kun minä kuolasin siinä hän vain pissasi siellä."

English kysyi, miltä se oli maistunut, ja tämä vastasi: "Milloin viimeksi sait hyvää, paistettua porsasta?" (Tällä tavoin hän mieluiten kuvaili ihmisen lihaa, ja hän kertoi tätä tarinaa loputtomasti kaikille - uskoivatpa he hänen harjoittaneen kannibalismia tahi eivät.)

"Miksi sinä söit sen?" English kysyi.
"Ei aavistustakaan", hän vastaa suu virneessä.
"Olitko nälkäinen?"
"En."

Hän kehottaa tätä puhumaan prostituoitujen syömisestä. Hän sanoo uudestaan "Tästä on vaikea puhua, rouva."
(Ei ollut vaikeaa puhua mies- eikä naispuoliselle terapeutille, jotka yrittivät todistaa hänen olevan mielisairas.)
"Oliko se symbolista?"
"Luulin että se oli äitini. Ne jutut mitä söin - luulin syöväni äitiäni."

English päätti tapaamisen Shawcrossin kanssa sanomalla tunteneensa olonsa epämukavaksi nähdessään, miten suuresti nautti kertoessaan miltä ihmisen liha maistui, mutta tätä hän ei näyttänyt Shawcrossille. Tavallinen reportterin kikka on is to fill in lines mitä ovat toivoneet kohteensa sanovan, mutta tämä ei sano. Toisin sanoen, heillä on ohjelma toteutettavana, ja tarpeen vaatiessa he laittavat sanoja toisen suuhun. Tämä jätti joihinkin vaikutelman, että English oli pettynyt ja päätti lisätä jotain saadakseen dokumentista hurjemman.

Kaikki, mitä Shawcross antoi tässä haastattelussa, olivat jo keksityiksi todetut tarinat ja sen hyväksyminen, että kuka tahansa psykiatri oli voinut syöttää hänelle jutut hänen äidistään (any psychiatrist could have fed to him about his mother. Muuan Issai Sagawa, joka on todella syönyt ihmisen lihaa, sanoo, ettei vaikuta siltä, että Shawcross olisi harjoittanut kannibalismia. Edes Dorothy Lewis, psykiatri, joka oli valmis uskomaan melkein kaikki hänen kertomuksensa, ei niellyt noita kuvauksia. Koska kannibalismiväitteiden tueksi ei ole todisteita, Shawcrossin nimi ei pääse komeilemaan "kannibaalitappajien" listalle.

Hän on joka tapauksessa maineikas sarjamurhaaja, johon kannattaa tutustua sikäli kun haluaa ymmärtää väkivallan juuria ja pystyy lukemaan hänen hirmutöistään.

Käsinkirjoitetussa raportissa vuodelta -90 Shawcross sanoo: "Minut pitäisi kastroida tai päähäni pitäisi laittaa elektrodi, että lopettaisin tyhmyyteni tai mitä ovatkaan. Olen menettänyt hulludesta vapautumista etsivän sieluni."

Arthur Shawcross sai sydänkohtauksen 10. marraskuuta 2008 Albany-lääketieteen keskuksessa ja kuoli siellä aamulla 9:50.

iso kiitos valoviikatteelle, että jaksoit laittaa tämänkin casen tänne

Triviana muuten että erään Cannibal Corpsen biisin alussa on Shawcrossin puhetta... http://www.youtube.com/watch?v=rA5U7bidZBQ Onkohan tuota kuulustelua missään kuultavana josta toi pätkä on?