Sosiologi Jussi Perälä vietti kymmenen vuotta Helsingin huumepiireissä tutkiessaan huumeiden käyttäjiä ja myyjiä. Sinä aikana diilereistä tuli ystäviä ja vanhat ihmissuhteet katkesivat. Arkeen oli ankeaa palata.
Tallinnan-lautta, kevät 2007. Sosiologi Jussi Perälä istuu hytissä autokannen alla ja katsoo, kuinka hänen tutkimuskohteensa piikittävät Subutexia.
Laivaan on ehditty nipin napin.
Neljän hengen narkomaanirevohkan on ensin pitänyt päästä Tallinnassa lääkäriin hankkimaan reseptit "xanaxeihin, pameihin ja dorkiin", jotka ovat bentsodiatsepiinipohjaisia, voimakkaasti rauhoittavia lääkkeitä. Sitten on juostu läpi apteekkeja, joista osan muut suomalaiset narkomaanit ja huumekauppiaat ovat jo ostaneet tyhjiksi. Jussi arvelee, että Tallinnaan matkusti samalla perjantailautalla viitisenkymmentä huumeiden hakijaa.
Vaikka ensimmäiset bentsot oli jo vedetty, säätö Tallinnassa oli hirmuinen. Reseptit ja rahat olivat hukassa, reput auki, kauhea kiire seuraavaan apteekkiin.
Laivalla tunnelma rauhoittuu. Subutex virtaa suoniin. Tunti ennen Helsinkiin saapumista aletaan kiistellä siitä, kuka vie lääkkeet maihin. Koko hakureissun ajan Jussi roikkuu mukana ja kirjaa tapahtumia muistiin, sillä hän laatii väitöskirjaa suomalaisista huumekauppiaista.
Kouvolassa kasvanut Jussi ei tiennyt huumeista mitään. Ensimmäisen kerran hän törmäsi niihin 19-vuotiaana autotallilla, jossa korjasi amerikanrautaansa.
"Helsinkiläiset kaverit kysyivät, että missä täällä saa polttaa paukut. Mietin, että mitkä helvetin paukut."
Kun paukkujen olemus selvisi, Jussi päätti, että huumeet ovat pahasta ja niiden käyttäjät typeriä.
"Sellaiseksi umpimieliseksi moukaksi olisin varmaan jäänytkin, jos en olisi alkanut tehdä gradua huumeidenkäyttäjistä."
Yliopistolla huumeet tulivat vastaan niin luennoilla kuin juhlissakin. Luennoilta Jussia jäi kiinnostamaan uhrittoman rikoksen käsite. Miksi ihmistä rangaistaan rikoksesta, jonka hän tekee itseään vastaan? Sellaisesta kuin huumeidenkäyttö.
Tiedekunnan bileissä kannabis ei ollut kummoinenkaan juttu. Jussin mielestä se ei vaikuttanut opiskelutovereihin alkoholia enempää. Ongelmakäyttäjät olivat jossain muualla, ja heidän elämäänsä Jussi halusi tutkia. Kun opiskelutoverin miesystävä luisui huumepiireihin, Jussi hyppäsi mukaan.
Sen jälkeen Jussi vietti Helsingin huumeporukoissa kymmenen vuotta keräten aineistoa ensin graduunsa, sitten väitöskirjaan.
Ensitöikseen hän palkkasi tutkimusavustajakseen amfetamiinin käyttäjän, joka tutustutti hänet piireihin.
"Sellainen touhukas ja innokas kaveri, niin kuin monet amfetamiinia käyttävät nyt ovat."
Kesti aikansa ennen kuin käyttäjät luottivat Jussiin niin paljon, että hänelle alettiin puhua.
Jotkut puhuivat siksi, että Jussi oli ainoa, joka halusi kuulla heidän elämästään. Osa halusi tehdä itsestään tärkeän. Ja sitten oli paljon niitä, jotka eivät sanoneet mitään.
Gradu huumeiden käyttäjistä valmistui. Seuraavaksi Jussi halusi tutkia huumeiden myyjiä.
Hän sai apurahan muttei tutkimuslupaa, koska yliopisto piti aihetta liian vaarallisena. Lopulta dekaani suostui. Jussille otettiin tapaturmavakuutus ja hänet päästettiin kentälle.
"Palaaminen oli virhe. En pysähtynyt hetkeksikään miettimään, mitä seurauksia sillä voi olla ja kauanko se vie aikaa."
"Öinen Helsinki on tosi hieno. Kun siellä seikkailtiin huumeporukoissa, tuli olo, että voi tapahtua mitä tahansa."
Sillä aikaa kun kollegat etenivät urallaan ja loivat kontakteja yliopistomaailmassa, Jussi aloitti uuden matkan Helsingin huumepiireihin. Hän loi kontakteja, vietti aikaa asunnoissa ja kaupungilla, humaltui huumekauppiaiden kanssa.
Piireissä sana kiertää, ja joku oli lukenut Jussin gradun. Hän pääsi tapaamaan isoja tekijöitä, jotka kertoivat hurjia juttuja huumekaupasta. Tarinoissa ammuttiin jousipyssyllä huumepaketteja Tornionjoen yli. Itämerellä leikittiin Miami Vicea.
"50-heppaisella pikasliipparilla ison veneen viereen, lasti kyytiin ja karkuun. Ihan kuin perässä olisivat Sonny ja Rico."
Huumemaailma oli jännittävä.
"Olin se nöösipoika, jolle kaikki oli uutta. Opiskelija kokee kaiken eri tavalla kuin ihminen, joka puuhastelee huumeiden kanssa työkseen."
Kymmenen vuoden aikana Jussi istuskeli kuukausikaupalla "luukuissa", eli asunnoissa, joissa huumeita myydään ja välitetään. Hän juhli narkomaanien kanssa, oppi miten amfetamiinia punnitaan, näki kuinka autoja varastetaan ja tärisi autoissa pelkääjän paikalla, kun piripäiset kuljettajat kaahasivat pitkin Itäväylää.
Parhaimmillaan Jussista tuntui, että hän eli poliisisarjassa.
"Öinen Helsinki on tosi hieno. Kun siellä seikkailtiin huumeporukoissa, tuli olo, että voi tapahtua mitä tahansa."
Käyttäjien asunnoilla vedettiin huumeita, katsottiin telkkaria sekä kuunneltiin outlaw-countrya, Little Featia ja Jeff Beckia. Jussi oli päättänyt välttää rikoksen tekoa, mutta osallistua kaikkeen muuhun. Huumekauppiaista tuli pikku hiljaa kavereita.
Kun huumepäinen puukkomies hyökkäsi kaverin kimppuun, alkoi Jussiakin pelottaa: mitä jos hän olisi seuraava? Kymmenen vuoden aikana mitään ei kuitenkaan sattunut.
Jussista tuntui, että kauppiaat pitivät hänestä huolta. Jos jossain oli liian vaarallista, Jussia kiellettiin tulemasta mukaan. Kun Jussi oli kuskina, kukaan ei yrittänyt tuoda hänen autoonsa isoa huumemäärää.
Usein tilanteet olivat silti kinkkisiä.
"Istuin neljän äijän kanssa pienessä asunnossa. Kaksi oli juuri päässyt vankilasta, jossa he olivat bodanneet itsensä isoiksi. Kiskoivat siinä sohvalla lasista amfetamiinia. Kukaan ei puhunut, huone oli täynnä savua, telkkarista tuli tappelua. Verkostoidu siinä sitten ja haastattele."
Vuosien aikana Jussi muuttui.
Ensin tarttui slangi. Kahvilan muut asiakkaat katsoivat pitkään, kun Jussi selitti kavereilleen grammahinnoista ja vieroitusoireista.
Kotonakin olo oli syrjäänvetäytyvä ja epäluuloinen.
Jussi oli niin paljon kentällä, ettei vanhoille ystäville jäänyt juurikaan aikaa. Avoliitto loppui. Jussi kävi oikeutta huoltajuudesta, mutta luovutti kolmen vuoden jälkeen. Hän ei ole nähnyt tytärtään viiteen vuoteen.
Pikku hiljaa Jussi alkoi käyttäytyä samaan tapaan kuin tutkittavansa, isotella ja juoda enemmän.
"Ajattelin, että olenpas tosi magee jätkä, kun olen täällä. Matkin kovien tyyppien eleitä ja ilmeitä. Välillä olin ärsyttävä idiootti. Piti pysähtyä miettimään, että mitä olen tekemässä."
Eräs haastateltava kehotti Jussia olemaan oma itsensä. Hänen ei tarvitsisi esittää kovempaa kuin oli. Jussi otti neuvosta vaarin ja lopetti juomisen työaikana.
Hiljalleen hän huomasi, ettei huumemaailma olekaan vain jännittävä.
"Kavereideni arki oli päihdeongelmien kanssa kamppailua, normaalien kontaktien puutetta, hoitojonoja ja vaikeita vankilaoloja."
Joskus Jussi yritti puhua uusia ystäviään katkolle. Hän onnistui harvoin. Katkon sijasta kaverit päätyivät vankilaan tai sairaalaan. Osa on päässyt myöhemmin irti ja töihin, osa on vankilassa. Jotkut kuolivat.
"Moni yrittää irti, mutta lähtökohdat eivät ole hääppöiset. Ovathan he huumerikollisia, mutta pitäisi miettiä, mitä heidän kanssaan tehdään. Parasta olisi saada heidät jotenkin mukaan tähän yhteiskuntaan. Vankilassa aineista pääsee irti aniharva."
Enää Jussi ei kadu kentälle palaamista. Väitöskirja valmistui kaksi vuotta sitten. Se oli Suomen ensimmäinen etnografinen väitöstutkimus, jossa tarkastellaan huumekauppiaiden arkielämää. Kirja Helsingin huumemarkkinoista ja Jussin kokemuksista julkaistaan tänään.
Arkeen paluu tuntui aluksi tylsältä, mutta nyt Jussi osaa arvostaa säännöllistä elämää, työaikoja ja koti-iltoja.
Yhden huumepiireistä jääneen kaverin kanssa hän kävi viikonloppuna terassilla.
"Se on koukuttava maailma. Joskus hiljaisina hetkinä veri vetää radalle, tuonne piireihin. Sitä toivoo, että joku soittaisi, että nyt lähdetään. Mutta kyllä mä hiljalleen olen pääsemässä irti."
http://www.hs.fi/elama/Huumetutkija+Dii ... =hs-top4-3
Diilerit syrjäyttivät ystävät
Diilerit syrjäyttivät ystävät
Oli ihan mielenkiintoinen juttu.
oon sisältä kuollu ja risti mun naamassa merkkaa sitä