MURHA.INFO

Ajattelin näin illan ratoksi avata vielä aiheen suomalaisen gonzojournalismin grand old manille Veikko Ennalalle. Minulla oli monta vuotta haaveena koota jostain Ennalan novellit ja yrittää löytää projektille kustantaja. Nyt on kuulemma iso opus tulossa. Hyvä juttu. Onko jollain tietoa asiasta enempää?

Mitä sinulle tulee mieleen/muistoja Ennalasta?

Minulle tulee mieleen osaava ja fiksu kirjoittaja, joka kokeili monessakin muotoa rajoja. Kerran mm. kirjoitti omasta lsd-tripistään. Hän ei tainnut valitettavasti päästä tavoitteeseensa, eli yli 100:n naisen kanssa sänkyyn. Viimeisenä elinvuotenaan muistan lukeneeni pakinan, jossa kertoi luvun olevan 91, ja epäili satasen rikkoutumista, huonoon kuntoonsa ja ikäänsä viitaten. Itse elämään hän oli pettynyt ja masentunut. Taisi tuo alkaa entisen tyttöystävänsä itsemurhan aikoihin. Mene ja tiedä. Ennalan kirja pitää ilman muuta kuitenkin hankkia.

Alibissahan noita Ennalan pakinoita oli. Tai pakinoita ja pakinoita, joskus juttua oli sivukaupalla. Mieleen tulee älykäs ja ironinen kirjoitustyyli, johon oli helppo uppoutua.
Kaivoin vanhan Alibin komeroiden syövereistä, Alibi nro 8/90. Tässä näyte Ennalan kirjoitustyylistä......

.....Vuosien mittaan olen tunnontarkasti kuuluttanut lukevalle yleisölle kaikki potemani vammat ja taudit niin että Juha Numminenkin teoksessaan Julkisuuden kipeys huomauttaa "kiehtovasta sairaskertomuksestani". Hänen lausumaansa kätkeytyvän pienen piikin nielaisen kakistelematta etenkin kun nyt voin ilmoittaa luetteloni päättyvän loistavaan loppuhuipennukseen. Sillä poikkeukselliset muutokset eli mutaatiot soluissa saattavat merkitä vain yhtä asiaa: todennäköisesti minulla on keuhkoissani pahanlaatuinen kasvain, syöpä.

Minua ei sanottavasti liikuta, kyetäänkö sen kasvaminen ja haarautuminen etäpesäkkeiksi pysähdyttämään sädehoidolla tai kokonaankin poistamaan leikkauksella (johon kuitenkaan en tulisi suostumaan). On yhdentekevää, kuolenko syöpään vaiko juopaan kun kerran kuitenkin on pakko poistua narrina elämän näyttämöltä ja esirippu jälkeeni suljetaan.

Eikö tupakkalakkoni siis alkanut liian myöhään? Kyllä, ehdottomasti, sen olisi pitänyt alkaa jo silloin, kun yskien ja tukehtumisen vaivassa vedin ensimmäiset henkisavuni. Nyt lakkoilen vain muodon vuoksi, pro forma. Ja liian myöhään, joka on kauhistuttava sanapari.

Vaikka kuolema onkin sillanpääläisittäin sanottuna "huomattava tapaus" kunkin yksilön elämässä, en sitä erityisemmin pelkää. Vain mahdollisia tuskia kavahdan, sillä ne liittyvät joissakin tautitiloissa elämän lähtöön, eivät kuoleman tuloon sillä sehän vain päästää pahasta.
Eräiden lääkäreiden "etiikkaan" kuuluu sadismi. Kipujaan kiljuva syöpäpotilaskaan ei aina saa riittävästi morfiinia tai muuta huumaavaa lääkettä niiden lieventämiseksi. Onhan mahdollista, että kuoleva saa addiktion. Eikö tällainen ole yhtä julmaa kuin naurettavaakin? Tulkoon pian menehtyvä sairas miten riippuvaiseksi mistä tahansa liikkeestä, kyllä kahden viikon kuluttua saapuva Viikatemies hänet siitä vieroittaa ikiajoiksi samalla kun vieroittaa elämästäkin.

Pistähän tupakaksi, ystäväni. Haluaisin sinusta matkaseuraa kun ennemmin tai myöhemmin lähden kauas pois, vieraille maille ja outoihin maisemiin.

Kirja on julkaistu jo toista kuukautta sitten, onkin melkoinen tiiliskivi. Kaikki eivät Ennalan rehabiltoinnista ole yhtä mieltä, ohessa linkki tuoreeseen kirja-arvosteluun: http://www.ksml.fi/viihde/kirjat/

Jostain syystä suora linkki arvosteluun ei ole pastettavissa onnistuneesti: http://www.ksml.fi/viihde/kirjat/lasten ... 15011).ece

Mutta tuosta etusivulta jutun löytää ainakin toistaiseksi.

^No joo kukkahattutädit/sedät eivät ole koskaan Ennalasta pitäneet Voisin kyllä kirjan lukea.

Ennala oli jumalattoman hyvä ja älykäs kirjoittajana.
Monen muun kirjallisesti/verbaalisesti lahjakkaan neron tavoin hän kuitenkin kohteli läheisiään yhtä armottomasti kuin itseäänkin. Ajaen ainakin ex-vaimonsa masennukseen, surullisin seurauksin muistaakseni.

Tampereen Tyttö kirjoitti: Monen muun kirjallisesti/verbaalisesti lahjakkaan neron tavoin hän kuitenkin kohteli läheisiään yhtä armottomasti kuin itseäänkin. Ajaen ainakin ex-vaimonsa masennukseen, surullisin seurauksin muistaakseni.

Joo, no vois se tiätty hieman rakastavaa vaimoa masentaa jos ukko höpöttäs vaan, että vielä niin monta nusasua puuttuu sadasta jne.

http://www.hymy.fi/historian-havinaa/

Linkki Hymyn arkistoon. Siellä on muutama juttu Veikko Ennalasta pdf-tiedostona.

Lydia07 kirjoitti:http://www.hymy.fi/historian-havinaa/

Linkki Hymyn arkistoon. Siellä on muutama juttu Veikko Ennalasta pdf-tiedostona.

Juu Hymyn jutuistahan se Ennala tunnetuksi tuli. Alibiin siirtyi sitten myöhemmin.

Kiitos linkeistä.

Täytyy hankkia tosiaan tuo Ennalan kirja. Aika paljonhan miehessä on myös sellaista, josta olen eri mieltä. Esimerkiksi nämä "nakkivarkaitten" puolestapuhumiset jne. Siinähän on nyt sitten menty jo toiseen äärilaitaan. Nykyäänhän niitä nakkipaketteja saa varastaa vaikka aamusta iltaan, eikä saa muuta kun rikesakon, jos jää kiinni. Ei pelkoa lusimisesta eikä edes päiväsakoista. Laput voi repiä ja heittää roskikseen ja jatkaa nakkipakettien pöllimistä heti seuraavasta liikkeestä.

Summa summarum. Ennala oli kuitenkin legendaarinen. Kuinka paljon asiota kuuluu siihen, että oli "ensimmäisiä"? Kuinka paljon selittyy kirjallisella lahjakkuudella ja oivaltavuudella, luovalla hulluudella? Kerron mietteitäni, jahka olen tuon kirjan hommannut/lukenut.

Joo, sen verran tiedän minäkin hänestä, että hautakivessä lukee "Syntyi ja kuoli" ilman päivämääriä. Olisko haudattu Lamminpäähän vai Kalevankankaalle?

Isäni yksityisyrittäjänä teki hänelle hommia, mutta ei ikinä tavannut miestä. Oli aika salaperäinen henkilö, hmmm.
Opuksen aion joko lainata tai ostaa, ihan varmasti.

Oli Lamminpään louhikäärme. Hautakivessä lukee Veikko Ennala syntyi ja kuoli.

Mä olen aina pitänyt Veikko Ennalan tyylistä kirjoittaa. Jossain pimennossa mulla on leikekirja Ennalan teksteistä jostain 80-luvulta lähtien.
Uskomattoman upea sananiekka, jonka satiiri monessakin asiassa puree.
Omaan nilkkaan.

Kyllä näitä "nakkipaketteja" saa niin kauan varastaa, kun hallitus saa aikaiseksi parantaa köyhimpien oloja. Ei ole epäinhimillisempää kuin kasvattaa tuloeroja ja pitää ihmisiä nälässä. Ja turha jauhaa paskaa pienyrittäjästä, kyllä se hävikki on laskettu katteeseen. Jos ei ole, niin tappiolla tekisivät kauppaa, ja siihen sontaan en usko.

Ihan vaan tiedoksi, kirjailija Mauri Sariola oli Veikko Ennalan hyvä ystävä. Jossakin Hymyssä kertoi, että kun täytti 60 v, niin etsi onnittelusähkeitten joukosta viestiä Veikko Ennalalta, joka ei kuitenkaan ollut tervehdystä lähettänyt. Myös Matti Jämsä kuului heidän ystäviinsä. Voi olla, että Tuula Sariola, jota VE kutsui eräässä kirjoituksessaan keltapukuiseksi kaunottareksi ja charmatiksi sulottareksi, tietää enemmän. Joka tapauksessa Ennalan kirjoittelu oli huvittavaa ja osin myös traagista luettavaa, ei huono!

Lyhennän tähän erään mielestäni hauskan tyyppiesimerkin Ennalan tekstistä.
----------------------------------------------------------------------------------
Erään rakkauden muisto

Olleita ja menneitä rakkauksia muistellaan tavallisesti hiukan kaihoisina ja hentomielisesti. Vielä pankolla istuvaa eläkeläistäkin ne lämmittävät ja hampaton suu on kääntynyt virneen; sellainen on vanhan miehen hymy.

Jonkinlainen rakkaustarina tämäkin kyllä on, ja mikä pahinta, ihan totta. Vuorosanat vain eivät voi olla ihan sanatarkkoja sillä enhän silloin kerran muistiinpanoja tehnyt. Mutta mieltä tämä rakkauden muisto ei lämmitä. Päin vastoin minua puistuttaa ja tunnen kuinka puna nousee niskasta kohti kiirettä.

Asuin silloin vielä Helsingissaä, olin poikamies ja luonnoltani huikentelevainen. Työni kyllä hoidin kun itse Sänttiys mutta sen ulkopuolella minulla oli vain kaksi mainittavaa intohimoa. Toinen minne tänään mennä huikalle, toinen mistä iskeä pimu.

Muistan kuin eilisen päivän miten sinä ehtoona olin isunut ranvintola Canjonissa ihan yksin. Jotakin seuraa seilläkin tähyilin mutta joko naista ei ollut paikalla lainkaan tai liian monen viskin jälkeen silmiini oli jo tulut kaihi niin etten nähnyt mitään.

Kun tulee hutikassa tiettyyn pisteeseen - puhuu nyt nuorista miehistä - kelpaa lopulta nainen kuka vain. Ja kun talo kerta ei voinut naista tarjota, lähdin ulos pyrkien tarmokkaasti ravintola Viherkulmaa kohti.

Viherkulmaan pyrin, mutta jotenkin jouduin Haapaniemen puistoon ja siellä puheisiin eräällä penkillä yksinään istuksineen naisihmisen kanssa. Miksi hän siellä isuksi, sitä en tiedä enkä pidä väliäkään.

Minun mielestäni hän oli joka tapauksessa hyvin kaunis, silmätkin sielukkaat ja ääni hiukan käheä. Kyllähän te tiedätte: eroottisella tavalla käheä.

Minä ryhdyin heti paikalla puuhiin. Toisinaan näet saavutin kännissä sellaisen puhevalmiuden tilan, että olisin lyönyt itse Deomstheneen laudalta. Karkea en missään nimessä ollut mutta muuten kyllä varmasti pahasti yliampuva. Mutta onko kukaan kuullut naisesta, joka suuttuisi siitä että häntä ylisanoin ylistetään?

Ryhdyin siis tiedustelemaan, miksi hänenlaisensa elämän valo ja miehen ilmielävä toiveentäyttymys suvaitsi oleksia yksinään tällaisessa paikassa, anteeksi uteliaisuuteni. No, hän kuulemma vain nautitsi Helsingin suvi-illasta täällä hiukan sivummalla.

Muistan vain osittain omat höpötykseni, olin suuna ja päänä ja tuskin hän siinä puheen tulvassa sai suurtakaan sananvuoroa. Innokkaana hän minua kuunteli suu somasti supussa, veikistellen ja joskus hän loi katseensa alas nin että oikein saatoin ihastella hänen silmäripsiään. Kyllä ihastelinkin:
- Ihan teidän silmäripsenne suhisevat kun räyttelette silmiänne, minä toimitin. - En ikinä ennen ole nähnyt noin valtavia silmäripsiä.

Yhtä ihanaa hänessä oli kaikki muukin. Minä paapatin ja paapatin ja luin hänelle pitkiä otteita Korkea Veisusta ja runoista joita muistin ulkoa. Olin niin romanttinen ritari ja poeetta että:
- Povesi on kuin kaksi vohlaa rakas - sinä olet Saaronin lilja ja Siidonin ruusu hik - sinä kedon kukkanen, armaani, neitosten keskellä - tule yrttitarhaani, morsiameni - sinun silmäsi ovat kuin vuohilauma joka laskeutuu Gileadin vuorilta hik - sinun huulesi tiukkuvat hunajaa - mesi ja maito on kielesi alla...

Sitten pudottelin Kailasta:
- Pien ihanaiseni, vuoteellain olet ollut alaston ja minä syntimme muistoa lauluissain en kiellä se kaunis on hik...

Kypsyy nainen vähemmässäkin rumputulessa etenkin kun pyrin tukahduttamaan nikotteluni ja nakkelin salamitten suuhuni hengitystä raikastavia pastilleja; vanha hapantunut viskin löyhkä ei nimittäin ole tuoksuista parhaita.

Laskeuduin hänen eteensä polvilleni ja suutelin hänen kättään. Varmaan nainen oli pökertyä. Eihän sentään ollut vallan jokapäiväistä löytää Hämeentien laitamilla minun kaltaistani gentlemannia, oikeata herrasmiestä, jota kyllä silmin nähden intohimon lieskat sisältä käsin kalvoivat mutta joka ei silti pyrkinyt raa'asti heti kohta sivuamaan vaan laususkeli runoja ja kaikkea kaunista...

Lähdimme siitä sitten kohtuullisen ajan kuluttua kammeltamaan yksiööni. Asuin sillon Hämeentiellä ja mainitun Canjonin talossa. Kyllä minut sielä vielä muistettaneen, varoittihan isännöitsijäkin minua siksi usein öisestä kuorolaulusta, joka häiritsi seinini takana asuvia; ulos sukset survaiskaa....

Jossakin vaiheessa putosi päähäni huppu ja muisti katosi kerta heitolla. sisälle me pääsimme ja sänkyynkin. Mutta teimmekö tempun numero 1 vaiko emme, se ei mieleeni palaudu. Aivan varmasti muutoin jos en vain sitten nukahtanut kesken kaiken.

Heräsin ovikellon soittoon ja kun vaivoin tajusin kuka olin ja missä olin ja että nyt tekisi viisi litraa kylmää raikasta juotavaa tositerää, makasin joka tapauksessa vuoteessani yksin.

Huoneessa oli sellainen siivo kuin se poikamiehen huoneessa aamuisin on, alushousunikin riippuivat kolmihaaraisen kynttelikön yhdestä sakarasta.

Kello osoitti kymmentä.
Oveni takana seisoi sellainen naishirviö että se kelpaa painajaisuniin. Hänen potaattinenänsä oli täynnä punaisia katkenneita verisuonia ja ylemmästä hammasrivistä puuttui kaksi osasta niin että kun hän avasi suunsa kitarisat melkein näkyivät.

Huh. Mukanaan tällä olennolla oli kokoon taitettavat lastenkärryt ja pahvinen matkalaukku, kulmistaan kulunut. Sen lukkolaite mahtoi olla rikki koska koko koreus oli nyöritetty manillanarulla.

Jotenkin sain mielikuvan, että olin ennenkin tavannut tämän länkisäären, josta jo kauas pöllähti pesemättömien vaatteiden ja monipäiväisen kainalohien haju.

Hän tunki sisään kuin kotiinsa niin että lastenkärryt kolisivat pihtipieliä vasten. Olin liiaksi krapulan-änkyräinen voidakseni panna vastaan.
- Mitäs helvettiä te oikein...?
Hän hymyili karmaisevaa hymyään ja sanoi kuolonkolealla, karkealla äänellä joka viittasi kymmeniintuhansiin kurkkuun kaadettuihin olutkolpakoihin:
- Minä sitten tulin kun oli puhe ja toin kaikki mun tavarat Pelastusarmeijasta.

Tuli kun oli puhe? Aivoni raksuttelivat vielä hetken tyhjää mutta viimein pimeyteen syttyi heikko valonkajastus. Aloin aavistella, että tämä eli nyt edellisiltana Haapaniemen puistosa tapaamani Saaronin lilja ja Siidonin ruusu, jonka silmäripsien suhinaa...

Hänen luomensa olivat tulehtuneet ja punaiset enkä nyt havainnut niissä ripsiä lainkaan, hän mulkoili minua sieluttomin kalansilmin.

Vähin erin sitten ilmeni, että olin edellisyönä kosinut tätä naista asunnossani, vaatimalla vaatinut häntä muuttamaan luokseni ja vannonut, että vielä tänä päivänä mentäisi ostamaan kihlat ja järjestettäisiin kuulutukset. Ja niissä merkeissä hän nyt sitten oli tullut ja seisoi edesäni kylkiään kyhnytellen, pien ihanaiseni.

Hänen tuomansa lastenrattaat viittasivat lisäksi sellaiseen näkökohtaan, jota en silloin hirvinnyt edes ajatella. Hänelähän saatoi hyvinkin olla Ensikodissa muisto jostakin aikaisemmasta lemmenyöstään toisen Haapaniemen puistossa tapaamansa runoniekan kanssa. Ja kunhan minä vain en vielä olisi luvannut ottoisäksikin.

Kesti kauan ennen kuin sain hänet toimitetuksi kärryineen kapsäkkeineen takaisin kadulle. Suuttunut nainen on suustaan niin kamala, ettei mies koskaan. Tietenkin isännöitsijäkin hälytettiin naapurien toimesta taas paikalle. Hän kynsi neuvottomana päätään:
- Mitäs se toimittaja on puuhannut?

Juttu päättyy tähän ja ottakoon siitä opikseen kenellä on korva kuulla ja järki jotain ymmärtää. Tämän rakkauteni muisto on vieläkin niin tuskallinen, että milloin on Hämeentietä pakko ajaa, Haapaniemen urheilukenttään päin en katsokaan vaan tuijotan bussin lattiaa. Ja Canjonin ovia en ole sen koommin avannut enkä kai ikinä avaakaan vaikka eihän se vika sielllä...