Kolmen ihmisen murhat Nurmijärvellä 1959
Lähetetty: Ma Helmi 23, 2015 9:15 am
En siis löytänyt tästä ketjua ja tämäkin aloitus on huono, sillä se perustuu vain Ilta-Sanomien artikkeliin, joka julkaistiin tänään:
Mieleltään järkkynyt maatalon renki Aatos Maaranen murhasi kolme ihmistä Nurmijärvellä helmikuussa 1959. Yksi uhreista (nainen) asui Maarasen kanssa samassa talossa, toinen ulkoilutti naapurustossa koiraansa. Palamaan syttyneelle talolle täysin sattumalta auttamaan osunut Ulla, 14, oli kolmas uhri.
Maaranen yritti tappaa itsensä joukkosurman jälkeen. Hän ampui itseään päähän, mutta ei kuitenkaan kuollut. Poliisi otti Maarasen kiinni pian tapahtumien jälkeen.
Maarasen lapsuus ja nuoruus olivat rikkonaisia. Hänellä oli jo ennen joukkosurmaa rekisterissään lukuisia rikoksia.
Oikeus tuomitsi Maarasen alentuneesti syyntakeisena 15 vuoden vankeusrangaistukseen kolmesta murhasta. Maaranen kuoli vuonna 1985.
Samalla seudulla tapahtui lähes vastaava joukkosurma myös vuonna 1899. Tuolloin renki Karl Malmelin murhasi raa’asti kirveellä seitsemän Simolan torpan asukasta. Motiivina pidettiin tuolloin, ettei talon tytär suostunut menemään hänen kanssaan naimisiin
--------------------
Surmaajan luotiin 14-vuotiaana kuolleen Ulla Talvion veli kertoo tuntemuksistaan:
Pikkuveljen koskettava kertomus: Ulla-sisko kuoli joukkomurhaajan luotiin
Vuonna 1959 Hannu Talvio, 65, oli pikkupoika, kun hänen isosiskonsa menehtyi. Menetyksen pohjalta syntyi tositapahtumiin perustuva esikoisromaani.
Vanhan maatalon ulko-ovi rävähti auki juuri Ullan silmien edessä. Savu työntyi ulos rakennuksesta, jonka pihan portailla 14-vuotias partiotyttö seisoi. Hän oli tullut auttamaan, valansa velvoittamana.
Oliko talon sisällä ihmisiä? Oliko joku hengenvaarassa? Tulipaloltahan se selvästi näytti. Savu oli leijaillut jo kauas Ullan ja hänen ystäviensä hiihtoreitin varrelle. Olikohan talossa puhelinlinjat? Oliko joku ehtinyt jo soittaa apua?
Ja kuka oli tuo mies, joka tuijotti häntä oviaukosta vihaisena suoraan silmiin?
Miksi mies huusi Ullalle? Miksi hän käski pienen viattoman partiolaisen painua helvettiin? Ullan ystävät seurasivat tapahtumia etäältä ja näkivät kaverinsa kääntävän portailla miehelle selkänsä. Ei väkisin, jos apu ei kerran kelvannut.
Sukset odottivat Ullaa portaiden pielessä. Hän otti niitä kohden ensimmäisen askeleen, sitten toisen. Samalla mies, maatalon renki Aatos Maaranen alkoi kaivaa jotain takataskustaan. Pian käsi tavoitti kohteensa.
Miksi Ulla ystävineen osui paikalle juuri silloin, siihen paikkaan? Ja se Maarasen sytyttämä tulipalo ja savu, joka kulkeutui tyttöjen hiihtoreitille – miksi?
Auttamisen halu ja velvollisuus, ne olivat vahvoja arvoja Ullan arvomaailmassa, vaikka ikää oli vasta 14 vuotta. Hän aisti vaaran, mutta ei osannut pelätä itseensä kohdistuvaa hengenvaaraa, ei tietenkään. Ulla tahtoi vain varmistua, ettei kukaan kamppaillut elämästään talon sisällä, liekkien keskellä.
Pistoolin piippu osoitti Ullan niskaan, kun Maaranen nosti kätensä vaakasuoraan.
Laukaus.
Puhtaan lumen peittämä maa värjäytyi punaiseksi, kun Ulla kaatui suoraan kasvoilleen.
Sattuma korjasi satoaan. Ullan elämänlanka katkesi ystävien silmien edessä. Haaveita ja elämäniloa täynnä ollut partiolainen oli helmikuussa 1959 tapahtuneen Nurmijärven joukkosurman kolmas uhri.
Hannu Talvio palasi hiihtokisoista, kun vanhemmat kertoivat Ullan menehtyneen. - Meni päiväkausia, jopa kuukausia, kun vielä odotin Ullan koputtavan oveen ja palaavan kotiin, Talvio kertoo. Hannu Talvio palasi hiihtokisoista, kun vanhemmat kertoivat Ullan menehtyneen. - Meni päiväkausia, jopa kuukausia, kun vielä odotin Ullan koputtavan oveen ja palaavan kotiin, Talvio kertoo.
Kysymykset ilman vastauksia
Järven pintaa peittää ohut, luminen jää. Hannu Talvio seisoo Raaseporin Brunkomissa kotinsa laiturilla ja miettii, miten joku uskalikko on voinut juuri hiihdellä jäälle piirtynyttä latua pitkin. Näemmä se sitten kestää, Talvio miettii.
Hän oli 9-vuotias, kun Ulla lähti viimeiselle hiihtolenkilleen. Hiihtämässä oli ollut samaan aikaan Hannukin, oikein kilpailuissa.
– En muista, sainko silloin mitalia, mutta Sisu-askin ainakin, Talvio palaa ajassa 56 vuotta taaksepäin.
Kun hän palasi kotiin, kaikki ei ollut niin kuin ennen. Ullalle oli tapahtunut jotain, mutta mitä? Jokin välikohtaus, niin vanhemmat sanoivat. Oliko se vakavaa? Koska Ulla tulisi kotiin? Pitäisikö hänet hakea? Mitä?
Pienen miehen mieli oli täynnä kysymyksiä vailla vastauksia.
Isä ja äiti olivat lähteneet heti Nurmijärvelle, kun tieto välikohtauksesta oli heidät tavoittanut. Olivat ottaneet vielä huopia ja evästäkin mukaan tyttärelleen.
Ulla ei niitä enää tarvinnut.
– Muistan, kun haimme Salme-siskoni luisteluradalta vanhempieni kanssa. Silloin puhuttiin jo Ullan kuolemasta. Salme heittäytyi luistimet jalassa kotona olohuoneen lattialle ja alkoi huutaa hysteerisesti.
Hannun oli isosiskon traagista kohtaloa paljon vaikeampi ymmärtää.
– Ei kuolema ollut silloin käsitteenä tuttu, ei sitä ollut joutunut kohtaamaan. Ajattelin, ettei se pidä paikkaansa. Meni päiväkausia, jopa kuukausia, kun vielä odotin Ullan koputtavan oveen ja palaavan kotiin, Talvio kertoo.
Hannu Talvion kotoa löytyy paljon lehtileikkeitä, jotka käsittelevät Ullan kuolemaa ja hautajaisia. Hautajaisiin osallistui ystävien, tuttujen ja sukulaisten lisäksi valtava joukko myös tuntemattomia. –Suru oli yhteinen, se kosketti. Vanhemmatkin murtuivat. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin isäni itkevän, Talvio muistaa. Hannu Talvion kotoa löytyy paljon lehtileikkeitä, jotka käsittelevät Ullan kuolemaa ja hautajaisia. Hautajaisiin osallistui ystävien, tuttujen ja sukulaisten lisäksi valtava joukko myös tuntemattomia. –Suru oli yhteinen, se kosketti. Vanhemmatkin murtuivat. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin isäni itkevän, Talvio muistaa.
Jo toinen murhenäytelmä
Renki Aatos Maaranen oli saanut raivokohtauksen. Mieleltään vähälahjainen, lapsuudessa ja nuoruudessa kovia kokenut työmies surmasi isäntätalonsa asukkaan ja vielä kaksi täysin ulkopuolista: Ullan ja naapurustossa koiraa ulkoiluttaneen miehen. Hän sytytti vielä talon palamaan ja yritti päättää omat päivänsä. Läheltä ammuttu luoti osui päähän, mutta ei jostain syystä tappanut koko elämänsä rikoksia tehtaillutta murhamiestä itseään.
Miksi hän julmaan tekoon päättyi? Ja miksi hän kohdisti vihansa jopa tuntemattomiin? Voiko murhaajan tekoa millään ymmärtää, saati antaa anteeksi? Vai pitäisikö hänelle kostaa – silmä silmästä, hammas hampaasta?
Samalla seudulla Nurmijärvellä oli tapahtunut lähes vastaava murhenäytelmä myös vuonna 1899. Tuolloinkin murhaajana oli talon renki, mutta uhreja oli peräti seitsemän. Sama seutu ja paljon samoja aineksia, liian paljon samanlaista sattumaa. Näitä asioita miettien ja yhdistellen Hannu Talvio kirjoitti tositapahtumiin pohjautuvan esikoisromaaninsa Kolme sadonkorjaajaa (Myllylahti), joka julkaistiin perjantaina.
– Paha virittyy lapsuudessa, ja jossain vaiheessa se laukeaa jollain tavalla. Ullan murhaajan ja tämän aikaisemman joukkosurmaajan taustoissa oli paljon yhteistä, Talvio tulkitsee.
– Tekijöiden lapsuus oli ollut traaginen. Oli asioita, joita ei osattu hoitaa. Sitten pahuus lähti kytemään, eikä itsestään sammunut.
Talvioiden perheessä Ullan kohtalo nousi pintaan aika ajoin. Hannun mukaan varsinkin kuoleman vuosipäivät olivat vaikeita.
– Erityisesti äidistä se näkyi. Raskas oli myös oikeusprosessi.
Isän kyyneleet eivät unohdu
Tapahtumaan kohdistui aikanaan paljon julkista huomiota. Maarasen rooli murhamiehenä oli selvä lähes tutkinnan alkumetreiltä saakka, mutta oikeuskäsittelyn alku viivästyi ja viivästyi.
Sitä ennen tulivat tietenkin myös hautajaiset, joissa oli paikalla ystävien, tuttujen ja sukulaisten lisäksi valtava joukko tuntemattomia.
– Helsingin Meilahden kirkko oli täynnä väkeä. Partiolaiset seisoivat kunniavartiossa ja Ullan luokkakaveri Tapio Tiitu soitti urkuja, Hannu Talvio kertoo.
– Suru oli yhteinen, se kosketti. Vanhemmatkin murtuivat. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin isäni itkevän.
Lopulta Maaranen sai tuomionsa. Monet olivat varmoja, että renki passitettaisiin tuomarin nuijankopautuksella loppuiäkseen vankilaan. Vaan ei, tuomio ei ollutkaan elinkautinen.
– Tuntuihan se tuomio silloin todella vähäiseltä, Talvio sanoo.
Maaranen sai 15 vuoden rangaistuksen alentuneesti syyntakeisena tekemästään kolmesta murhasta.
– Sanottiin vielä, että jos hän käyttäytyy hyvin, istumista voi tulla vain noin kahdeksan vuotta. Kyllä sitä ihmeteltiin.
–Taiteilija hänestä olisi varmasti tullut. Ulla oli luova, koko ajan piirtämässä ja suunnittelemassa jotain. Vaikka hän oli minua viisi vuotta vanhempi, hän jaksoi aina leikkiä. –Taiteilija hänestä olisi varmasti tullut. Ulla oli luova, koko ajan piirtämässä ja suunnittelemassa jotain. Vaikka hän oli minua viisi vuotta vanhempi, hän jaksoi aina leikkiä.
Ihanteellinen sisko
Kun Hannu Talvio varttui ja tuli teini-ikään, hänen mielensä valtasi ajatus kostosta.
– Ajattelin, että nyt minä kaivan sen Maarasen jostain ja teen sille jotain. Ne olivat kuitenkin vain ajatuksia, eivät todellista suunnittelua. Tunteet katosivat pian taka-alalle.
Ulla pysyi kuitenkin mielessä, pysyy aina. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saanut elää? Olisiko isosisko toteuttanut haaveensa ja muuttanut Pariisiin?
– Taiteilija hänestä olisi varmasti tullut. Ulla oli luova, koko ajan piirtämässä ja suunnittelemassa jotain. Vaikka hän oli minua viisi vuotta vanhempi, hän jaksoi aina leikkiä.
– Lämpimät muistot hänestä on jäänyt. Ihanteellinen isosisko, sitä Ulla oli. Ja olisi ollut ihan varmasti aina, jos vain olisi elänyt pidempään.
Anteeksianto vapautti
Ensin tulee järkytys, sitten suru, sen jälkeen halu kostaa, mutta jääkö katkeruus pysyväksi tunteeksi? Hannu Talvio istuu kotinsa olohuoneen sohvalla ja selailee Ullan kuolemaan liittyviä lehtileikkeitä. Katse viipyy pitkään vanhassa jutussa, jossa kerrotaan koskettavasti Ullan hautajaisista.
Niin, se mahdollisuus antaa anteeksi? Voiko sitä edes realistisesti olettaa, kun oma isosisko on joutunut raa’an veriteon uhriksi? Hannu Talvio nostaa katseensa ja yllättää.
– Anteeksianto on oikeastaan ainut mahdollisuus selvitä itse. Itsekkäistä syistä se on minusta tehtävä, se vapauttaa valtavan paljon omaa energiaa.
– Vihanpito on rankkaa, se kuormittaa. Ei anteeksianto silti tarkoita, että hyväksyisi teon. En minä sitä ole hyväksynyt, mutta olenko antanut anteeksi? Talvio heittää kysymyksen ilmaan ja vastaa itse.
– Olen, on ollut pakko.
Hannun ja Ullan vanhemmat eivät koskaan antaneet tyttärensä murhaajalle anteeksi. He kuolivat vuonna 1985. Samana vuonna kuoli myös Nurmijärven kolmoismurhaaja Aatos Maaranen.
Kirjoitus perustuu Hannu Talvion haastattelun lisäksi hänen kirjoittamaansa tositapahtumiin pohjautuvaan Kolme sadonkorjaajaa -romaaniin. Tapahtumien kulku on todennettu oikeudenkäyntipöytäkirjoista.
IltaSanomat
Linkissä myös mielenkiintoinen ja koskettavakin video.
Julkaistu: 22.2.2015 11:49, päivitetty: 22.2.2015 18:36
Mutta keskustelua ja muistikuvia, lehtileikkeitä yms...
Mieleltään järkkynyt maatalon renki Aatos Maaranen murhasi kolme ihmistä Nurmijärvellä helmikuussa 1959. Yksi uhreista (nainen) asui Maarasen kanssa samassa talossa, toinen ulkoilutti naapurustossa koiraansa. Palamaan syttyneelle talolle täysin sattumalta auttamaan osunut Ulla, 14, oli kolmas uhri.
Maaranen yritti tappaa itsensä joukkosurman jälkeen. Hän ampui itseään päähän, mutta ei kuitenkaan kuollut. Poliisi otti Maarasen kiinni pian tapahtumien jälkeen.
Maarasen lapsuus ja nuoruus olivat rikkonaisia. Hänellä oli jo ennen joukkosurmaa rekisterissään lukuisia rikoksia.
Oikeus tuomitsi Maarasen alentuneesti syyntakeisena 15 vuoden vankeusrangaistukseen kolmesta murhasta. Maaranen kuoli vuonna 1985.
Samalla seudulla tapahtui lähes vastaava joukkosurma myös vuonna 1899. Tuolloin renki Karl Malmelin murhasi raa’asti kirveellä seitsemän Simolan torpan asukasta. Motiivina pidettiin tuolloin, ettei talon tytär suostunut menemään hänen kanssaan naimisiin
--------------------
Surmaajan luotiin 14-vuotiaana kuolleen Ulla Talvion veli kertoo tuntemuksistaan:
Pikkuveljen koskettava kertomus: Ulla-sisko kuoli joukkomurhaajan luotiin
Vuonna 1959 Hannu Talvio, 65, oli pikkupoika, kun hänen isosiskonsa menehtyi. Menetyksen pohjalta syntyi tositapahtumiin perustuva esikoisromaani.
Vanhan maatalon ulko-ovi rävähti auki juuri Ullan silmien edessä. Savu työntyi ulos rakennuksesta, jonka pihan portailla 14-vuotias partiotyttö seisoi. Hän oli tullut auttamaan, valansa velvoittamana.
Oliko talon sisällä ihmisiä? Oliko joku hengenvaarassa? Tulipaloltahan se selvästi näytti. Savu oli leijaillut jo kauas Ullan ja hänen ystäviensä hiihtoreitin varrelle. Olikohan talossa puhelinlinjat? Oliko joku ehtinyt jo soittaa apua?
Ja kuka oli tuo mies, joka tuijotti häntä oviaukosta vihaisena suoraan silmiin?
Miksi mies huusi Ullalle? Miksi hän käski pienen viattoman partiolaisen painua helvettiin? Ullan ystävät seurasivat tapahtumia etäältä ja näkivät kaverinsa kääntävän portailla miehelle selkänsä. Ei väkisin, jos apu ei kerran kelvannut.
Sukset odottivat Ullaa portaiden pielessä. Hän otti niitä kohden ensimmäisen askeleen, sitten toisen. Samalla mies, maatalon renki Aatos Maaranen alkoi kaivaa jotain takataskustaan. Pian käsi tavoitti kohteensa.
Miksi Ulla ystävineen osui paikalle juuri silloin, siihen paikkaan? Ja se Maarasen sytyttämä tulipalo ja savu, joka kulkeutui tyttöjen hiihtoreitille – miksi?
Auttamisen halu ja velvollisuus, ne olivat vahvoja arvoja Ullan arvomaailmassa, vaikka ikää oli vasta 14 vuotta. Hän aisti vaaran, mutta ei osannut pelätä itseensä kohdistuvaa hengenvaaraa, ei tietenkään. Ulla tahtoi vain varmistua, ettei kukaan kamppaillut elämästään talon sisällä, liekkien keskellä.
Pistoolin piippu osoitti Ullan niskaan, kun Maaranen nosti kätensä vaakasuoraan.
Laukaus.
Puhtaan lumen peittämä maa värjäytyi punaiseksi, kun Ulla kaatui suoraan kasvoilleen.
Sattuma korjasi satoaan. Ullan elämänlanka katkesi ystävien silmien edessä. Haaveita ja elämäniloa täynnä ollut partiolainen oli helmikuussa 1959 tapahtuneen Nurmijärven joukkosurman kolmas uhri.
Hannu Talvio palasi hiihtokisoista, kun vanhemmat kertoivat Ullan menehtyneen. - Meni päiväkausia, jopa kuukausia, kun vielä odotin Ullan koputtavan oveen ja palaavan kotiin, Talvio kertoo. Hannu Talvio palasi hiihtokisoista, kun vanhemmat kertoivat Ullan menehtyneen. - Meni päiväkausia, jopa kuukausia, kun vielä odotin Ullan koputtavan oveen ja palaavan kotiin, Talvio kertoo.
Kysymykset ilman vastauksia
Järven pintaa peittää ohut, luminen jää. Hannu Talvio seisoo Raaseporin Brunkomissa kotinsa laiturilla ja miettii, miten joku uskalikko on voinut juuri hiihdellä jäälle piirtynyttä latua pitkin. Näemmä se sitten kestää, Talvio miettii.
Hän oli 9-vuotias, kun Ulla lähti viimeiselle hiihtolenkilleen. Hiihtämässä oli ollut samaan aikaan Hannukin, oikein kilpailuissa.
– En muista, sainko silloin mitalia, mutta Sisu-askin ainakin, Talvio palaa ajassa 56 vuotta taaksepäin.
Kun hän palasi kotiin, kaikki ei ollut niin kuin ennen. Ullalle oli tapahtunut jotain, mutta mitä? Jokin välikohtaus, niin vanhemmat sanoivat. Oliko se vakavaa? Koska Ulla tulisi kotiin? Pitäisikö hänet hakea? Mitä?
Pienen miehen mieli oli täynnä kysymyksiä vailla vastauksia.
Isä ja äiti olivat lähteneet heti Nurmijärvelle, kun tieto välikohtauksesta oli heidät tavoittanut. Olivat ottaneet vielä huopia ja evästäkin mukaan tyttärelleen.
Ulla ei niitä enää tarvinnut.
– Muistan, kun haimme Salme-siskoni luisteluradalta vanhempieni kanssa. Silloin puhuttiin jo Ullan kuolemasta. Salme heittäytyi luistimet jalassa kotona olohuoneen lattialle ja alkoi huutaa hysteerisesti.
Hannun oli isosiskon traagista kohtaloa paljon vaikeampi ymmärtää.
– Ei kuolema ollut silloin käsitteenä tuttu, ei sitä ollut joutunut kohtaamaan. Ajattelin, ettei se pidä paikkaansa. Meni päiväkausia, jopa kuukausia, kun vielä odotin Ullan koputtavan oveen ja palaavan kotiin, Talvio kertoo.
Hannu Talvion kotoa löytyy paljon lehtileikkeitä, jotka käsittelevät Ullan kuolemaa ja hautajaisia. Hautajaisiin osallistui ystävien, tuttujen ja sukulaisten lisäksi valtava joukko myös tuntemattomia. –Suru oli yhteinen, se kosketti. Vanhemmatkin murtuivat. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin isäni itkevän, Talvio muistaa. Hannu Talvion kotoa löytyy paljon lehtileikkeitä, jotka käsittelevät Ullan kuolemaa ja hautajaisia. Hautajaisiin osallistui ystävien, tuttujen ja sukulaisten lisäksi valtava joukko myös tuntemattomia. –Suru oli yhteinen, se kosketti. Vanhemmatkin murtuivat. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin isäni itkevän, Talvio muistaa.
Jo toinen murhenäytelmä
Renki Aatos Maaranen oli saanut raivokohtauksen. Mieleltään vähälahjainen, lapsuudessa ja nuoruudessa kovia kokenut työmies surmasi isäntätalonsa asukkaan ja vielä kaksi täysin ulkopuolista: Ullan ja naapurustossa koiraa ulkoiluttaneen miehen. Hän sytytti vielä talon palamaan ja yritti päättää omat päivänsä. Läheltä ammuttu luoti osui päähän, mutta ei jostain syystä tappanut koko elämänsä rikoksia tehtaillutta murhamiestä itseään.
Miksi hän julmaan tekoon päättyi? Ja miksi hän kohdisti vihansa jopa tuntemattomiin? Voiko murhaajan tekoa millään ymmärtää, saati antaa anteeksi? Vai pitäisikö hänelle kostaa – silmä silmästä, hammas hampaasta?
Samalla seudulla Nurmijärvellä oli tapahtunut lähes vastaava murhenäytelmä myös vuonna 1899. Tuolloinkin murhaajana oli talon renki, mutta uhreja oli peräti seitsemän. Sama seutu ja paljon samoja aineksia, liian paljon samanlaista sattumaa. Näitä asioita miettien ja yhdistellen Hannu Talvio kirjoitti tositapahtumiin pohjautuvan esikoisromaaninsa Kolme sadonkorjaajaa (Myllylahti), joka julkaistiin perjantaina.
– Paha virittyy lapsuudessa, ja jossain vaiheessa se laukeaa jollain tavalla. Ullan murhaajan ja tämän aikaisemman joukkosurmaajan taustoissa oli paljon yhteistä, Talvio tulkitsee.
– Tekijöiden lapsuus oli ollut traaginen. Oli asioita, joita ei osattu hoitaa. Sitten pahuus lähti kytemään, eikä itsestään sammunut.
Talvioiden perheessä Ullan kohtalo nousi pintaan aika ajoin. Hannun mukaan varsinkin kuoleman vuosipäivät olivat vaikeita.
– Erityisesti äidistä se näkyi. Raskas oli myös oikeusprosessi.
Isän kyyneleet eivät unohdu
Tapahtumaan kohdistui aikanaan paljon julkista huomiota. Maarasen rooli murhamiehenä oli selvä lähes tutkinnan alkumetreiltä saakka, mutta oikeuskäsittelyn alku viivästyi ja viivästyi.
Sitä ennen tulivat tietenkin myös hautajaiset, joissa oli paikalla ystävien, tuttujen ja sukulaisten lisäksi valtava joukko tuntemattomia.
– Helsingin Meilahden kirkko oli täynnä väkeä. Partiolaiset seisoivat kunniavartiossa ja Ullan luokkakaveri Tapio Tiitu soitti urkuja, Hannu Talvio kertoo.
– Suru oli yhteinen, se kosketti. Vanhemmatkin murtuivat. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin isäni itkevän.
Lopulta Maaranen sai tuomionsa. Monet olivat varmoja, että renki passitettaisiin tuomarin nuijankopautuksella loppuiäkseen vankilaan. Vaan ei, tuomio ei ollutkaan elinkautinen.
– Tuntuihan se tuomio silloin todella vähäiseltä, Talvio sanoo.
Maaranen sai 15 vuoden rangaistuksen alentuneesti syyntakeisena tekemästään kolmesta murhasta.
– Sanottiin vielä, että jos hän käyttäytyy hyvin, istumista voi tulla vain noin kahdeksan vuotta. Kyllä sitä ihmeteltiin.
–Taiteilija hänestä olisi varmasti tullut. Ulla oli luova, koko ajan piirtämässä ja suunnittelemassa jotain. Vaikka hän oli minua viisi vuotta vanhempi, hän jaksoi aina leikkiä. –Taiteilija hänestä olisi varmasti tullut. Ulla oli luova, koko ajan piirtämässä ja suunnittelemassa jotain. Vaikka hän oli minua viisi vuotta vanhempi, hän jaksoi aina leikkiä.
Ihanteellinen sisko
Kun Hannu Talvio varttui ja tuli teini-ikään, hänen mielensä valtasi ajatus kostosta.
– Ajattelin, että nyt minä kaivan sen Maarasen jostain ja teen sille jotain. Ne olivat kuitenkin vain ajatuksia, eivät todellista suunnittelua. Tunteet katosivat pian taka-alalle.
Ulla pysyi kuitenkin mielessä, pysyy aina. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saanut elää? Olisiko isosisko toteuttanut haaveensa ja muuttanut Pariisiin?
– Taiteilija hänestä olisi varmasti tullut. Ulla oli luova, koko ajan piirtämässä ja suunnittelemassa jotain. Vaikka hän oli minua viisi vuotta vanhempi, hän jaksoi aina leikkiä.
– Lämpimät muistot hänestä on jäänyt. Ihanteellinen isosisko, sitä Ulla oli. Ja olisi ollut ihan varmasti aina, jos vain olisi elänyt pidempään.
Anteeksianto vapautti
Ensin tulee järkytys, sitten suru, sen jälkeen halu kostaa, mutta jääkö katkeruus pysyväksi tunteeksi? Hannu Talvio istuu kotinsa olohuoneen sohvalla ja selailee Ullan kuolemaan liittyviä lehtileikkeitä. Katse viipyy pitkään vanhassa jutussa, jossa kerrotaan koskettavasti Ullan hautajaisista.
Niin, se mahdollisuus antaa anteeksi? Voiko sitä edes realistisesti olettaa, kun oma isosisko on joutunut raa’an veriteon uhriksi? Hannu Talvio nostaa katseensa ja yllättää.
– Anteeksianto on oikeastaan ainut mahdollisuus selvitä itse. Itsekkäistä syistä se on minusta tehtävä, se vapauttaa valtavan paljon omaa energiaa.
– Vihanpito on rankkaa, se kuormittaa. Ei anteeksianto silti tarkoita, että hyväksyisi teon. En minä sitä ole hyväksynyt, mutta olenko antanut anteeksi? Talvio heittää kysymyksen ilmaan ja vastaa itse.
– Olen, on ollut pakko.
Hannun ja Ullan vanhemmat eivät koskaan antaneet tyttärensä murhaajalle anteeksi. He kuolivat vuonna 1985. Samana vuonna kuoli myös Nurmijärven kolmoismurhaaja Aatos Maaranen.
Kirjoitus perustuu Hannu Talvion haastattelun lisäksi hänen kirjoittamaansa tositapahtumiin pohjautuvaan Kolme sadonkorjaajaa -romaaniin. Tapahtumien kulku on todennettu oikeudenkäyntipöytäkirjoista.
IltaSanomat
Linkissä myös mielenkiintoinen ja koskettavakin video.
Julkaistu: 22.2.2015 11:49, päivitetty: 22.2.2015 18:36
Mutta keskustelua ja muistikuvia, lehtileikkeitä yms...
