Pikkupoikien riita värikynistä päättyi hirvittävimmällä tavalla Valkeakoskella 1969 – lasten tekemät surmat ovat Suomessa erittäin harvinaisia
Valkeakoskella 16. lokakuuta 1969 sattunut tapahtumaketju on poikkeuksellinen.
SE lokakuinen iltapäivä Valkeakoskella jää surulliseksi sivuhuomautukseksi Suomen rikoshistorian lehdillä. 16.10.1969 tapahtui surma, jonka tekijä on tiedettävästi Suomen nuorin vastaavan teon tehnyt.
Suomessa ei tapahdu edes joka vuosi henkirikosta, jonka tekijäksi epäillään alle 15-vuotiasta. Valkeakosken tapauksessa on tosin kyseenalaista, voidaanko tekijän nuoruuden takia edes puhua henkirikoksesta tai ylipäänsä arvioida tekoa rikosoikeudellisesti.
Tapahtumien kulku käy ilmi Kansallisarkistoon talletetusta nimismiehen tekemästä kirjallisesta ruumiinavauspäätöksestä.
7-vuotias Mikko oli leikkimässä purukumipakkauksista keräämillään mainoskorteilla kotinsa keittiön pöydän ääressä. Paikalla olivat myös pojan neljä muuta veljeä.
4-vuotias Janne olisi halunnut pöydällä olleet värikynät, mutta ei saanut niitä. Siitä kiukustuneena hän heitti Mikon pöydällä olleet koulukirjat lattialle. Tässä vaiheessa vanhin veli, 12-vuotias Teemu, torui nuorinta veljeään.
Nuorin kiukustui entisestään ja heitti kädessään olleet sakset vanhinta veljeään kohti. Tämä ehti väistää. Sakset osuivat pöydän ääressä istuneen Mikon vasempaan ohimoon ja jäivät pystyyn siihen.
Teemu veti sakset pois, mutta vähän myöhemmin Mikko menetti tajuntansa. Hänet kuljetettiin ensin Valkeakosken sairaalaan ja sieltä Tampereen keskussairaalaan, jossa hän kuoli neljä päivää myöhemmin.
Nimismiespiiri kirjasi tapauksesta rikosilmoituksen, mutta tätä asiakirjaa ei enää löydy arkistosta. Siksi on mahdotonta sanoa, minkälaisella nimikkeellä poliisi tapausta tutki.
VAIKKA teknisesti kyseessä on henkirikos, kenties kuolemantuottamus, tapahtumien kulku puhuu enemminkin onnettoman tapaturman puolesta.
On myös erittäin epätodennäköistä, että neljävuotias lapsi haluaisi tappaa tai edes ymmärtäisi tekoaan, kertoo Psykiatrisen vankisairaalan Vantaan yksikön ylilääkäri
Alo Jüriloo. Samaa sanoo Tampereen yliopistosairaalan nuortenpsykiatrian ylilääkäri
Riittakerttu Kaltiala-Heino.
– En lähtisi ajattelemaan, että neljävuotias on tahallaan tehnyt henkirikoksen. Tuskinpa, hän sanoo.
Kaltiala-Heino rinnaistaisi surman enemminkin useisiin Yhdysvalloissa sattuneisiin tapauksiin, joissa pikkulapset ovat ampuneet itseään tai vanhempiaan näiden aseilla.
– Se on järkyttävää ja poikkeuksellista, mutta ajattelisin mieluummin, että näissä tapauksissa aikuiset ovat olleet pöyristyttävän huolimattomia.
ALO Jüriloon mukaan on yksilöllinen kysymys, missä iässä lapsi ymmärtää, että saksien osuma päähän voi aiheuttaa kuoleman. Neljävuotiaalla käsitys tappamisesta ja kuolemasta on ratkaisevasti erilainen kuin vaikkapa 12-vuotiaalla.
Varhaismurrosikäiset ja nuoretkin voivat vielä ajatella kuolemasta aika maagisesti.
– Vähitellenhän ymmärrys kehittyy joka tapauksessa. En ajattelisi, että neljävuotias pystyy kovin pitkälle näitä asioita ajattelemaan. 12-vuotiaalla ymmärrystä on varmasti jo paljon enemmän, mutta siinäkin tapauksessa lapsen kyky pohtia suuria kysymyksiä on vielä hyvin kehittyvä, Jüriloo sanoo.
– Ei voi ajatella, etteivät 15 vuotta nuoremmat ymmärtäisi mitään, vaikka rikollisiin tekoihin ryhtyisivätkin. Alakoululainenkin ymmärtää hautajaisissa, että kuollut sukulainen on poissa eikä tule enää takaisin. Toisaalta varhaismurrosikäiset ja nuoretkin voivat vielä ajatella kuolemasta aika maagisesti. Voidaan esimerkiksi ajatella, että itsemurhan tehtyään on itse näkemässä, kuinka tutut surevat, Kaltiala-Heino sanoo.
ON vaikea sanoa, minkälaisia jälkiseurauksia Valkeakosken veljessurmalla oli, mutta suurta julkista kohua ei ainakaan herännyt. Tapauksesta ei löydy mainintoja esimerkiksi Ilta-Sanomien ja Helsingin Sanomien yhdistetystä arkistosta. Keskusrikospoliisin vuosikirjassa siitä kerrotaan vain muutamalla lauseella.
Oikeuteen surma ei tekijän alaikäisyyden vuoksi koskaan edennyt. Rikosoikeudellinen vastuuikä on Suomessa 15 vuotta – on ollut jo satoja vuosia.
Ruotsin vallan aikana 15 vuotta täyttäneet voitiin tuomita henkirikoksista kuolemaan vuoden 1734 lain nojalla. Tätä ennen käytössä oli vielä ankarampi Raamattuun ja Mooseksen lakiin perustuva laki, jonka pääajatus oli henki hengestä, mutta sekin jätti alle 15-vuotiaat pääosin tuomiotta. Toisaalta 16-17-vuotiaita käsiteltiin oikeudessa niin kuin muitakin aikuisia.
Vuoden 1734 laki määräsi kuolemanrangaistuksen tahallisesta taposta, murhasta ja lapsenmurhasta, kertoo tutkija ja dosentti
Anu Koskivirta. Koskivirta on tutkinut tutkinut Ruotsin ajan lopun ja Venäjän ajan alun henkirikoksia.
7–14-vuotiaille sen sijaan määrättiin tahallisesta taposta joko 30 hopeataalerin sakko tai vitsarangaistus. Se pantiin täytäntöön käräjätuvan ovella, ja vitsaa heilutti tekijän äiti tai isä. Yleisimmin rangaistus seurasi silti leikeissä, peleissä ja tappelunnujakoissa tapahtuneista ylilyönneistä, jotka olivat luonteeltaan enemmän tuottamuksellisia kuin tahallisia.
– Ruumiillinen kurittaminen oli arkielämässäkin olennainen osa lasten kasvatusta, mutta käräjätuvan ovella kurittamiseen liittyi myös julkista häpeää. Sitä koki tilanteessa varmasti niin lapsi kuin vanhempikin, Koskivirta kertoo.
Tällaisen kohtalon kokivat kaksi 13-vuotiasta poikaa Rantasalmella ja Liperissä vuonna 1767. Toinen tappoi 9-vuotiaan toverinsa tappelunnujakassa matkalla kinkereille ja yritti kätkeä ruumiin jäälohkareiden alle. Liperiläinen taas pahoinpiteli ystävänsä hengiltä pallopelin aikana. Pojat ovat ainoat alle 15-vuotiaina henkirikoksista tuomitut, jotka Koskivirta löysi väitöskirjansa aineistosta.
Periaatteessa rikos oli vitsarangaistuksella sovitettu, mutta Koskivirta pitää mahdollisena, että rikoksentekijä oli siitä huolimatta merkitty henkilö, jota yhteisö ei varmasti katsonut hyvällä. Lisäksi hän pitää todennäköisenä, että että kaikenlaisia perheensisäisiä henkirikoksia, myös lasten tekemiä, on salailtu viranomaisilta.
– Suomessa kuoli vuosittain sairauksiin tuhansia lapsia, eikä kuolinsyitä selvitetty, ellei ollut syytä epäillä rikosta, hän sanoo.
- Alle15_IS.jpg (41.48 KiB) Katsottu 9444 kertaa
ERITTÄIN nuorten tekemät henkirikokset ovat äärimmäisen harvinaisia myös nykyään. Vuosien 1980 ja 2017 välillä alle 15-vuotiaan on epäilty syyllistyneen henkirikokseen kaikkiaan 23 kertaa, ja vain yhdessä tapauksessa epäilty on ollut nainen, ilmenee Tilastokeskuksen luvuista. Tunnetuin näistä tapauksista on vuonna 1984 tapahtunut
Kannelmäen bunkkerisurma.
Kannelmäessä asuneiden vanhempien huoli heräsi maaliskuisena iltana, kun heidän 12-vuotias poikansa ei ollut saapunut kotiin iltayhdeksään mennessä. Isä lähti etsimään poikaa ja löysi tämän puolenyön aikaan vain 300 metrin päästä kotoa, Pelimannintien päässä sijaitsevasta bunkkerista. Poika oli surmattu lukuisilla puukoniskuilla.
Kuolemasta oli kulunut noin viikko, kun 11–12-vuotias koulukaveri myönsi poliisille puukottaneensa ystävänsä. Poika ei tiettävästi koskaan pystynyt kertomaan syytä teolleen. Surmaajan nuoren iän vuoksi poliisi vaikeni jutun yksityiskohdista.
ÄÄRIHARVINAISTA ilmiötä ja sen taustalla vaikuttavia syitä on tutkittu melko vähän. Riittakerttu Kaltiala-Heino kertoo, että hieman vanhempien, nuoruusikäisten henkirikoksista tiedetään jo enemmän: ne eivät ole perinteisiä suomalaisia, ryyppyriidan seurauksena tehtyjä puukotuksia.
Kun nuoret syyllistyvät henkirikoksiin, se tapahtuu aikuisia useammin ryhmässä, useammin julkisella paikalla ja kohdistuu useammin tuntemattomaan. Toisaalta päihteiden käyttö tekohetkellä on myös nuorilla tavallista.
Alo Jüriloo puolestaan kertoo, ettei ole olemassa ”tappajalapsen” profiilia.
– Eikä esimerkiksi pedofiilin tai kouluampujan profiilia. Tämä on erittäin harvinainen ryhmä hyvin erilaisia lapsia, joilla on hyvin erilaisia ongelmia, Jüriloo sanoo.
JÜRILOON mukaan persoonallisuus kehittyy vähitellen eikä alle 18-vuotiaille voi asettaa persoonallisuushäiriön diagnoosia. Hän kertoo, että yhdysvaltalaistutkimuksissa on esitetty näkemys, jonka mukaan henkirikoksiin syyllistyviä lapsia yhdistää usein empatiakyvyn puute.
– Se tarkoittaa käytännössä samaa kuin psykopatia, mutta se on vähän liian kova käsite käytettäväksi lapsella. Puhutaan mieluummin tunnekylmyydestä, joka johtaa usein samaan asiaan aikuisena. Varhaisimmat psykopaattiset piirteet nähdään jo varhaislapsuudessa, 3–4 vuoden iässä, hän sanoo.
Useimmiten vakava väkivaltarikollisuus liittyy itsehillinnän puutteeseen, impulsiivisuuteen ja aggressiivisuuteen.
Nämä piirteet ovat Jüriloon mukaan usein tunnekylmyyttä, uhkarohkeutta ja valehtelua. Riittakerttu Kaltiala-Heino kuitenkin muistuttaa, että todellinen tunnekylmyys ja empatiakyvyttömyys on harvinaista ja sen tunnistamiseen tarvitaan lastenpsykiatrian asiantuntemusta.
– Harvat nuoret ovat pysyvästi tunnekylmiä ja empatiakyvyttömiä. Useimmiten vakava väkivaltarikollisuus liittyy itsehillinnän puutteeseen, impulsiivisuuteen ja aggressiivisuuteen. Se on luonteeltaan toisenlaista kuin suunnitelmallinen, tunnekylmä väkivalta.
– Useimmat väkivaltarikoksiin syyllistyvät alaikäiset ovat kuumakalleja, joilla palaa päreet, harkintakyky pettää ja nyrkki puhuu ennen kuin ehtii edes sanoa mitään.
SUURIN osa väkivaltarikoksia tehneistä lapsista on itse kokenut kaltoinkohtelua ja väkivaltaa, mutta vaikka lapsella tai nuorella olisi huolestuttavia luonteenpiirteitä, ne yksin eivät takaa sitä, että hänestä tulee rikollinen, Jüriloo selittää.
– Jos kasvaa hyvässä perheessä, jossa vanhemmat näkevät paljon vaivaa ja opettavat lapselle, mitä saa tehdä ja mitä ei, ja miten tässä maailmassa toimitaan, niin varhaisia, tunnekylmiä ja psykopaattisiakin piirteitä voi hallita sen verran, ettei ihmisestä välttämättä tule koskaan rikollista.
Juttua varten on haastateltu myös Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin yliopistotutkija Martti Lehteä ja historioitsija Teemu Keskisarjaa.
Valkeakoskelaisten veljesten nimet on muutettu.