Traumaattisten tapahtumien psykologinen jälkipuinti eli debriefing
Äkillisten kriisien hoitamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi on kehitetty ryhmämuotoisia interventioita, joista tärkein on psykologinen jälkipuintitilaisuus (engl. psychological debriefing, critical incident stress debriefing). Jälkipuinnin tavoitteena on järjestää jäsentynyt, ammatillisesti ohjattu tilaisuus poikkeuksellisen tapahtuman läpikäyntiin, edistää normaalin surutyön käynnistymistä, tukea omien ja toisten reaktioiden ymmärtämistä ja vahvistaa ryhmän keskinäistä tukea.
Jälkipuinnin suositeltavin ajankohta on 1–3 vuorokautta tapahtumasta. Tilaisuutta ei järjestetä heti ensimmäisen vuorokauden aikana, koska ihmiset eivät mahdollisessa sokkivaiheessaan kykene hyötymään siitä. Ryhmän kokoontumisesta voidaan kuitenkin sopia heti, mikä samalla varmistaa, ettei kukaan tunne jäävänsä yksin. Poikkeustilanteen hoitamisesta vastaavan esimiehen tulisi antaa määräys (kutsu) tarpeenmukaisen jälkipuinnin järjestämisestä ja sopivan puheenjohtajan valitsemisesta.
Jälkipuintiryhmän suositeltava koko on 5–15 henkilöä. Suuremmat ryhmät on syytä jakaa pienemmiksi. Ryhmän jäsenillä olisi mielellään oltava poikkeustapahtumaan nähden jokin ”yhteinen nimittäjä” kuten sama työpaikka tai samanlainen rooli onnettomuustilanteessa. Joko vastaavan esimiehen tai tilaisuuden vetäjän olisi varmistettava, että ketään tapahtumaan oleellisesti liittynyttä henkilöä ei epäasianmukaisesti suljeta pois tai unohdeta jälkipuintikokouksesta. Tilaisuus on pidettävä sille erikseen varatulla ajalla (2–4 tuntia, ilman taukoja) tilassa, jossa osallistujia ei häiritä. Ryhmällä on oltava ennalta sovittu selkeä puheenjohtaja-vetäjä: mieluiten terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluva ammattihenkilö, jolla on ryhmätilanteiden ja stressireaktioiden tuntemusta. Asiantuntemuksen ja lisäkoulutuksen hankkiminen ei välttämättä edellytä laajaa mielenterveysalan peruskoulutusta, vaan esimerkiksi kokenut yleislääkäri voi olla hyvä debriefing-vetäjä. Mahdollisuuksien mukaan puheenjohtajalla olisi hyvä olla 1–2 avustajaa tai varavetäjää. Esimiesten ei yleensä ole syytä olla jälkipuintiryhmien vetäjiä, koska he voivat joutua rooliristiriitaan ja jäädä vaille itse tarvitsemaansa jälkipuintia. Osallistujien ei tulisi myöskään kokea tilaisuutta hallinnolliseksi palautekeskusteluksi. Ulkopuolisen vetäjän olisi tunnettava niitä työ- tai tapahtumaoloja, joihin jälkipuinti liittyy, jotta tilaisuus sujuisi luontevalla tavalla.
Aloitusvaiheessa tilaisuuden vetäjä esittelee itsensä sekä selvittää tilaisuuden tarkoituksen ja menettelytavat. Osallistujille on tärkeää korostaa, että kyseessä ei ole tekninen arvostelukokous eikä vastuu- tai syyllisyyskysymysten kuulustelu, vaan tilaisuudessa käydään yhdessä läpi kokemuksia ja ajatuksia. Osallistujilla ei ole arvojärjestystä, kaikkien näkemykset ovat yhtä arvokkaita. Ketään ei pakoteta puhumaan, mutta osallistujia rohkaistaan esittämään omia kokemuksiaan. Osallistujat ovat vaitiolovelvollisia kokouksen jälkeen sen suhteen, mitä toisilta osallistujilta kuulivat, vaikka voivat tietenkin kertoa omista kokemuksistaan. Tilaisuudessa ei tehdä muistiinpanoja eikä sitä nauhoiteta.
Seuraavassa ns. faktavaiheessa vetäjä pyytää osallistujia vuorollaan esittelemään lyhyesti itsensä ja suhteensa kyseessä olevaan traumaattiseen tapahtumaan (missä oli, miten sai tiedon yms.). Tämän jälkeen osallistujia pyydetään kuvaamaan tapahtumaan liittyviä ajatuksia (”Mikä oli ensimmäinen ajatuksesi tultuasi paikalle?”). Samalla tulevat esille mahdolliset väärät tai yksipuoliset käsitykset tapahtumien kulusta, kun tilanne valottuu useamman henkilön näkökulmasta. Vähitellen tulee itsestään esille tunnepitoisia vastauksia, jolloin jälkipuinti siirtyy tunnevaiheeseen, jossa puheenjohtajan ei yleensä tarvitse olla niin aktiivinen. Osallistujat alkavat kertoa tilanteessa ja sen jälkeen heränneistä pelon, avuttomuuden, vihan, turhautumisen tai itsesyytöksen tunteistaan. Joku ryhmän jäsenistä saattaa murtua itkemään, mikä yleensä kertoo siitä, että on syntynyt luottamuksellinen ilmapiiri, jossa usein vierellä istuja tai koko ryhmä on tukena. Tunnereaktioiden läpikäynti seuraa yleensä tapahtuman aikataulua (miltä tuntui ensin tapahtumapaikalla, välittömän tilanteen lauettua, kotiin palatessa, ensimmäisenä yönä, seuraavana päivänä, tällä hetkellä). Yleensä osallistujille on helpottavaa kokea, miten samankaltaisia tunteita muissakin kuin itsessä on ilmennyt. Jos joku osallistuja yhtäkkiä ahdistuneena poistuu tilaisuudesta, seuraa varavetäjä perässä. Normalisointivaiheessa vetäjä on jälleen aktiivisemmassa roolissa, kertaa rauhallisesti esille tulleita mielikuvia ja tunteita, toteaa näiden ”normaaliuden” ja odotettavuuden. Sitten siirrytään käsittelemään käytännön arjen kohtaamista, esimerkiksi työhön palaamista sekä perheen ja muiden ihmisten kohtaamista.
Päätösvaiheessa tehdään tilaisuudesta yhteenveto. Tällöin osallistujille annetaan vielä tilaisuus kysymyksille ja sovitaan, pidetäänkö jatkotilaisuus. Jos jälkipuintikokouksen ilmapiiri on ollut avoin ja tapahtumaan liittyvät oleelliset seikat on onnistuttu käymään läpi, ei jatkotilaisuutta tarvita; muutoin kannattaa järjestää seurantakokous muutaman viikon päästä. Ennen kokouksen päättymistä on osallistujille annettava vetäjien yhteydenottotiedot ja todettava, että yhteyttä kannattaa ottaa, mikäli haitalliset tunnereaktiot eivät tunnu lähiviikkojenkaan jälkeen laantuvan tai jos toimintakyky ei palaa. Jälkipuinnin merkityksestä ei tule antaa epärealistisia odotuksia – se ei automaattisesti vähennä yksilöllisen kriisihoidon tarvetta.
Jälkipuintia ei ole tarkoitettu varsinaisen psyykkisen häiriön hoitoa varten, vaan pikemminkin tavanomaisten ja odotettavissa olevien, ”normaalien” akuuttien kokemusten ja tunteiden läpikäymiseksi. Yleensä jälkipuinteihin osallistuneet henkilöt ja yhteisöt ovat olleet niihin varsin tyytyväisiä. Jälkipuinnin tehokkuutta ei ole kuitenkaan voitu osoittaa kontrolloiduissa seurantatutkimuksissa - hyviä tutkimuksia on tosin toistaiseksi vain vähän. Eräissä tutkimuksissa jälkipuinnista on ollut hyötyä, mutta joissakin ei lainkaan. Ilmeistä on, että joissakin tapauksissa jälkipuinnista voi olla myös haittaa. Tämän vuoksi toiminnan laadunvalvontaa ei saa unohtaa. Jälkipuinnin tulee perustua henkilön asianmukaiseen informointiin ja suostumukseen. Siihen ei saisi missään oloissa pakottaa osallistumaan. Jälkipuinti ei korvaa mielenterveyspalveluja tai muita terveydenhuollon toimintoja, vaan täydentää niitä.
Erityisesti katastrofi- ja suuronnettomuuksien pelastushenkilöstöä varten on järjestetty myös jälkipuintikokouksia lyhyempiä, yleensä enintään tunnin kestäviä, heti pelastustoimenpiteiden päättymistä tai keskeytymistä seuraavia purkamiskokouksia (defusing). Niiden tarkoituksena on, että auttajat saavat heti keskustella tapahtuneesta ja purkaa kokemuksiaan omassa ohjatussa työryhmässään ennen lepojaksonsa alkua. Purkamiskokouksia on myös järjestetty suuronnettomuuksissa.
http://www.ktl.fi/portal/suomi/pressihu ... htaaminen/