Lepo-kerho
Lähetetty: La Heinä 02, 2016 10:32 am
Satuin löytämään Tampereen yliopistoon toukokuussa 2014 tehdyn Miika Viljakaisen mielenkiintoisen gradun "Rikoksen hahmo - Kotimaan rikosuutisointi Aamulehdessä toukokuusta 2011 toukokuuhun 2012" (https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/ ... sequence=1). En muista, että kyseistä tutkielmaa olisi näillä sivustoilla käsitelty aiemmin.
Me jokainen toki tiedämme, mistä lehdet vuonna 2011 ja 2012 kirjoittivat Ulvilan murhaan ja sen jälkiseuraamuksiin liittyen, mutta tämä uutisointi minusta puuttui äkkiselaamalla gradutyöstä täysin lukuunottamatta jotain tilastolukuja.
Seuraavassa gradusta poimittu tekstin pätkä koskien Lepo-kerhoa, jonka mahdollista vaikutusta Ulvilan murhaan yms. liittyvään uutisointiin olen alkanut pohtia:
"3.3 Rikostoimittajien ammattimaistuminen: LePo-kerho
Osa tutkijoista näkee rikos- ja oikeustoimittajien ryhmän ammattimaistuneen vasta silloin, kun Oikeustoimittajat ryperustettiin vuonna 1988 (Smolej 2011, 9). En itse muotoilisi asiaa aivan yhtä jyrkästi, sillä rikosuutisia on tehty kuitenkin vakavissaan vuosikymmeniä. Kenties jopa vakavamielisemmin kuin nykyisin, sillä esimerkiksi 1960-luvulla Bodominjärven murhajutun yhteydessä Uusi Suomi irrotti useiksi kuukausiksi peräti kolme toimittajaa seuraamaan Hans Assmania, koska Assmanin epäiltiin jollain tapaa sekaantuneen kolmen nuoren murhaan. Nykyisin vastaavanlainen seuranta ei tulisi kysymykseenkään.
Olkoonkin, että erikoistuneita rikos- ja oikeustoimittajia oli 1960-luvulla vähemmän kuin nykyisin, niillä harvoilla oli kuitenkin rikostoimittajan ammatti-identiteetti. Yksi heistä oli rikostoimittaja Hannes Markkula eli Murha-Markkula (s. 1944). Markkula aloitti Ilta-Sanomien toimittajana 1965 ja jäi eläkkeelle vuonna 2012 samasta lehdestä rikostoimituksen esimiehen tehtävistä. Muistelmateoksessaan Markkula kirjoittaa, ettei 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla voinut mitenkään menestyä rikostoimittajana, ellei kuulunut Lehdistö-Poliisi -kerhoon eli LePo-kerhoon. Näen Markkulan tavoin LePo-kerhon olleen ensimmäinen rajapyykki rikostoimittajien ammattimaistumisen tiellä, sillä kerho erotti yhden toimittajajoukon toisista – oli toimittajia, joilla oli rakennetut kontaktit poliisiin, ja oli toimittajia, joilla ei ollut.
LePo-kerho perustettiin vuonna 1960 poliisiviranomaisten ja toimittajien yhteiseksi yhdistykseksi, ja se oli lajissaan ensimmäinen. Hannes Markkulan suhde kerhoon oli erinomaisen läheinen, sillä hän istui kerhon hallituksessa peräti 25 vuoden ajan. 3 Silloinen Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko (1895-1965) piti Mäntsälän kapinaa – eli Lapuan liikkeen yritystä kaataa Suomen hallitus – niin suurena uutisena, että sen uutisoimiseen tarvittiin kokonaan uusi lehti. Oikeustoimittajat ry:n mukaan sillä on nykyisin noin 80 jäsentä eri puolilta Suomea.
Markkulan mukaan kerhon syntymiselle oli kaksi syytä. Ensimmäinen syistä oli ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva, joka toimi myöhemmin myös kansainvälisen poliisijärjestön Interpolin presidenttinä. Jarva oli ollut ennen vuotta 1960 ulkomaankomennuksella ja oppinut siellä kansainvälisiä tapoja – ulkomaan tuliaisinaan Jarva toi Suomeen PR-tilaisuudet, poliisin tiedotussihteerin ja lopulta LePokerhon. Poliisi opetteli siis Jarvan avulla PR-työn; ulkoisen viestinnän ja kontaktien solmimisen.
Toisena syynä kerhon synnylle Markkula mainitsee toimittajien ja poliisien tulehtuneet välit. Välit olivat kiristyneet Heinäveden Tulilahden kaksoissurman tutkinnan aikana; toimittajat kuulemma häiritsivät ja vaikeuttivat poliisien työtä ja päinvastoin. Tulilahden jutun jälkimainingeissa sekä poliisit että toimittajat olivat yhtä mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä yhteisymmärryksen parantamiseksi. Juuri tähän tarkoitukseen tarvittiin epävirallista poliisien ja toimittajien yhteistä foorumia, ja näin LePo-kerho perustettiin. (Markkula 2007, 19-21; Hemánus 1966, 168.)
Parahultainen yhteisymmärrys poliisien ja toimittajien välillä löydettiin kuulemma vasta useiden kosteiden ja viinahöyryisten tilaisuuksien jälkeen, mutta oli tilaisuuksien luonne mikä hyvänsä, poliisien ja toimittajien välinen yhdyslinkki oli syntynyt. (Markkula 2007, 19-21.)
Tätä yhdyslinkkiä on sittemmin arvosteltu muun muassa hyvä veli -kerhoksi, jossa tutut poliisit vuotavat tutuille toimittajille tietoja keskeneräisistä tutkinnoista. Arvostelu on tähän mennessä jäänyt yleiselle tasolle, eikä konkreettisia tapauksia ole tuotu julkisuuteen. "
Kuinka aktiivista ja laaja-alaista mahtaa olla Lepo-kerholaisten toiminta näinä päivinä? Toivottavasti tällainen tiedonvaihtoa ja uutisointia helpottava kerhotoiminta ei missään muodossa mahdollista tai edesauta syyttömien ihmisten oikeusmurhaamista.
Me jokainen toki tiedämme, mistä lehdet vuonna 2011 ja 2012 kirjoittivat Ulvilan murhaan ja sen jälkiseuraamuksiin liittyen, mutta tämä uutisointi minusta puuttui äkkiselaamalla gradutyöstä täysin lukuunottamatta jotain tilastolukuja.
Seuraavassa gradusta poimittu tekstin pätkä koskien Lepo-kerhoa, jonka mahdollista vaikutusta Ulvilan murhaan yms. liittyvään uutisointiin olen alkanut pohtia:
"3.3 Rikostoimittajien ammattimaistuminen: LePo-kerho
Osa tutkijoista näkee rikos- ja oikeustoimittajien ryhmän ammattimaistuneen vasta silloin, kun Oikeustoimittajat ryperustettiin vuonna 1988 (Smolej 2011, 9). En itse muotoilisi asiaa aivan yhtä jyrkästi, sillä rikosuutisia on tehty kuitenkin vakavissaan vuosikymmeniä. Kenties jopa vakavamielisemmin kuin nykyisin, sillä esimerkiksi 1960-luvulla Bodominjärven murhajutun yhteydessä Uusi Suomi irrotti useiksi kuukausiksi peräti kolme toimittajaa seuraamaan Hans Assmania, koska Assmanin epäiltiin jollain tapaa sekaantuneen kolmen nuoren murhaan. Nykyisin vastaavanlainen seuranta ei tulisi kysymykseenkään.
Olkoonkin, että erikoistuneita rikos- ja oikeustoimittajia oli 1960-luvulla vähemmän kuin nykyisin, niillä harvoilla oli kuitenkin rikostoimittajan ammatti-identiteetti. Yksi heistä oli rikostoimittaja Hannes Markkula eli Murha-Markkula (s. 1944). Markkula aloitti Ilta-Sanomien toimittajana 1965 ja jäi eläkkeelle vuonna 2012 samasta lehdestä rikostoimituksen esimiehen tehtävistä. Muistelmateoksessaan Markkula kirjoittaa, ettei 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla voinut mitenkään menestyä rikostoimittajana, ellei kuulunut Lehdistö-Poliisi -kerhoon eli LePo-kerhoon. Näen Markkulan tavoin LePo-kerhon olleen ensimmäinen rajapyykki rikostoimittajien ammattimaistumisen tiellä, sillä kerho erotti yhden toimittajajoukon toisista – oli toimittajia, joilla oli rakennetut kontaktit poliisiin, ja oli toimittajia, joilla ei ollut.
LePo-kerho perustettiin vuonna 1960 poliisiviranomaisten ja toimittajien yhteiseksi yhdistykseksi, ja se oli lajissaan ensimmäinen. Hannes Markkulan suhde kerhoon oli erinomaisen läheinen, sillä hän istui kerhon hallituksessa peräti 25 vuoden ajan. 3 Silloinen Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko (1895-1965) piti Mäntsälän kapinaa – eli Lapuan liikkeen yritystä kaataa Suomen hallitus – niin suurena uutisena, että sen uutisoimiseen tarvittiin kokonaan uusi lehti. Oikeustoimittajat ry:n mukaan sillä on nykyisin noin 80 jäsentä eri puolilta Suomea.
Markkulan mukaan kerhon syntymiselle oli kaksi syytä. Ensimmäinen syistä oli ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva, joka toimi myöhemmin myös kansainvälisen poliisijärjestön Interpolin presidenttinä. Jarva oli ollut ennen vuotta 1960 ulkomaankomennuksella ja oppinut siellä kansainvälisiä tapoja – ulkomaan tuliaisinaan Jarva toi Suomeen PR-tilaisuudet, poliisin tiedotussihteerin ja lopulta LePokerhon. Poliisi opetteli siis Jarvan avulla PR-työn; ulkoisen viestinnän ja kontaktien solmimisen.
Toisena syynä kerhon synnylle Markkula mainitsee toimittajien ja poliisien tulehtuneet välit. Välit olivat kiristyneet Heinäveden Tulilahden kaksoissurman tutkinnan aikana; toimittajat kuulemma häiritsivät ja vaikeuttivat poliisien työtä ja päinvastoin. Tulilahden jutun jälkimainingeissa sekä poliisit että toimittajat olivat yhtä mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä yhteisymmärryksen parantamiseksi. Juuri tähän tarkoitukseen tarvittiin epävirallista poliisien ja toimittajien yhteistä foorumia, ja näin LePo-kerho perustettiin. (Markkula 2007, 19-21; Hemánus 1966, 168.)
Parahultainen yhteisymmärrys poliisien ja toimittajien välillä löydettiin kuulemma vasta useiden kosteiden ja viinahöyryisten tilaisuuksien jälkeen, mutta oli tilaisuuksien luonne mikä hyvänsä, poliisien ja toimittajien välinen yhdyslinkki oli syntynyt. (Markkula 2007, 19-21.)
Tätä yhdyslinkkiä on sittemmin arvosteltu muun muassa hyvä veli -kerhoksi, jossa tutut poliisit vuotavat tutuille toimittajille tietoja keskeneräisistä tutkinnoista. Arvostelu on tähän mennessä jäänyt yleiselle tasolle, eikä konkreettisia tapauksia ole tuotu julkisuuteen. "
Kuinka aktiivista ja laaja-alaista mahtaa olla Lepo-kerholaisten toiminta näinä päivinä? Toivottavasti tällainen tiedonvaihtoa ja uutisointia helpottava kerhotoiminta ei missään muodossa mahdollista tai edesauta syyttömien ihmisten oikeusmurhaamista.