Sarjamurhaaja Marcel Petiot, Ranska
Lähetetty: Ma Marras 14, 2016 3:44 am
Tohtori "Kuolo"
Toisen maailmansodan aikana Pariisissa jäi kiinni sarjamurhaaja, joka toimi lääkärinä. Hänen nimensä oli Marcel André Henri Fѐlix Petiot ja hän oli syntynyt 17. tammikuuta 1897 Auxerressa Burgundissa. Hänen vanhempansa työskentelivät postissa. Hän oli tietojen mukaan kuriton lapsi, joka kidutti hyönteisiä ja pikkulintuja.
Petiot liittyi armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän joutui kuitenkin viettämään suurimman osan armeija-ajastaan mielisairaaloissa. Hän palasi Auxereen mukanaan kirje, jossa hänen sanottiin suorittaneen lääkärin tutkinnon. Ei ole varmaa se, oliko hän tosiaan suorittanut lääketieteen opintoja.
Miten kaikki paljastui
Pariisissa osoitteessa Rue Le Sueur 21 sijaitsevan talon savupiipusta oli jo viiden päivän ajan tuprunnut mustaa savua, jonka löyhkä sai vastapäisessä talossa asuvan rouva Marcaisin voimaan pahoin. Katku oli kuin sekoitus palavaa kumia, toffeeta ja hiiltynyttä pihviä.
Oli 11. maaliskuuta 1944, ja monet Pariisin taloista olivat sodan vuoksi tyhjillään. Kun rouva Marcaisin aviomies kävi koputtamassa vastapäisen talon etuovea, hän löysi paperilapun, jossa luki: ”Olemme kuukauden matkoilla. Pyydämme lähettämään postin osoitteeseen Rue des Lombards 18, Auxerre.”
Marcaisin epäilykset heräsivät, ja hän soitti poliisille. Pian paikalle pyöräilikin kaksi poliisimiestä. Muuan naapuri kertoi, että talon omisti tohtori Marcel Petiot, joka asui muutaman kilometrin päässä. Naapurilla oli Petiotin puhelinnumero, ja poliisit soittivat siihen.
”Oletteko käyneet sisällä talossa?” Petiot kysyi poliisien kerrottua hänelle piipusta tulvivasta savusta. ”Älkää tehkö mitään. Olen siellä varttitunnissa.”
Poliisit odottivat talon edessä puoli tuntia, kunnes he lopulta kutsuivat palokunnan. Palomiehet mursivat etuoven ja menivät sisään. Talon kellarissa heitä kohtasi karmiva näky: uunissa paloi tuli, ja kun palomiehet avasivat uunin luukun, tulipesästä vierähti ulos hiiltynyt ihmiskäsi. Kellarin portaiden juurelta palomiesten taskulamppujen valokeila paljasti kaksi lähes kokonaista luurankoa ja niiden vierestä kasan ihmisluita ja lihankappaleita.
Jonkin ajan kuluttua talon edustalle kerääntyneen väkijoukon läpi tunkeutui kalpea ja hikoileva mies, joka puhutteli toista talon edessä seisovista poliiseista: ”Oletteko te kunnon ranskalainen?” ”Mikä kysymys tuo nyt on?” poliisi vastasi loukkaantuneena.
”Kuunnelkaa tarkasti. Ruumiit kuuluvat saksalaisille ja maanpettureille”, mies selitti ja kertoi olevansa talon omistajan veli. ”Onko rikospoliisi hälytetty paikalle?” mies kysyi, ja poliisi nyökkäsi.
”Se on virhe, sillä se vaarantaa minun ja monien ystävieni hengen”, mies totesi ja sanoi, että hänen piti kiiruhtaa kotiinsa tuhoamaan 300 arkistokorttia, joihin oli kirjattu Ranskan vastarintaliikkeen jäsenten henkilötietoja. Vastoin kaikkia ohjesääntöjä poliisi päästi miehen lähtemään.
Poliisin poikkeukselliselle käytökselle oli luonnollinen selitys. Saksalaiset olivat miehittäneet Pariisia kesäkuusta 1940 lähtien, ja vaikka ranskalaiset poliisit olivat saaneet käskyn tehdä yhteistyötä miehittäjien kanssa, monet heistä auttoivat silti vastarintaliikettä. Siksi myös isänmaallinen pariisilaispoliisi päästi tuntemattoman miehen menemään tietämättä, että tämä oli sydämetön sarjamurhaaja Marcel Petiot.
Uusia kauhuja tuli päivänvaloon
Iltakymmeneltä Pariisin rikospoliisin päällikkö ylikomisario Georges Massu saapui rikospaikalle ja kävi vilkaisemassa kellarista löytyneitä luita ja hajoamistilassa olevia ruumiita. Hän tutki taloa ja löysi entisestä tallista luukun, joka johti 3-4 metriä syvään kaivoon. Massu laskeutui tutkimaan löyhkäävää kaivoa, jonka pohjaa peitti kasa sammuttamattomalla kalkilla peitettyjä ruumiita. Poliisit löysivät Petiotin talosta säkeittäin sammuttamatonta kalkkia, joilla Petiot kuivatti uhriensa ruumiit.
Useimmissa talon huoneissa ei selvästikään ollut asuttu pitkiin aikoihin, sillä niissä olevia huonekaluja, maalauksia, kattokruunuja ja muita esineitä peitti paksu pölykerros. Ainoa poikkeus oli talon takaosassa sijaitseva siisti lääkärin vastaanottohuone, jossa oli kirjoituspöytä, lääketieteellisiä instrumentteja sekä kaksi nojatuolia. Vastaanottohuoneessa oli myös ovi, joka johti hämärään käytävään. Käytävän toisessa päässä oli kolmikulmainen äänieristetty huone. Sen oven sisäpuolella ei ollut lainkaan ovenripaa, ja sen kattoon oli kiinnitetty kahdeksan tukevaa lihakoukkua. Lisäksi yhdessä seinässä oli tirkistysaukko.
Ylikomisario Massu lähti kauhujen talosta kello 1.30 aikoen seuraavaksi suunnata tohtori Petiotin asunnolle. Sitä ennen hänelle kuitenkin tuotiin sähke saksalaisilta viranomaisilta, jotka olivat saaneet vihiä Rue Le Sueurin löydöstä ja antoivat Massulle selkeän määräyksen: ”Pidättäkää Petiot. Hän on vaarallinen mielipuoli."
Määräys sai Massun epäilykset heräämään. Jos Gestapo halusi saada Petiotin käsiinsä, tämä saattoi olla todella vastarintaliikkeen jäsen. Massu teki kohtalokkaan päätöksen lykätä vielä Petiotin pidätystä.
Murhaaja pääsi pakenemaan
Kun poliisit menivät Petiotin asunnolle kello 9.30 seuraavana aamuna, Petiot, hänen vaimonsa Georgette ja parin 16-vuotias poika olivat poissa.
Rikostutkinnassa selvisi pian, että taloon kätketyt ruumiit eivät suinkaan olleet saksalaisia sotilaita, vaan suurin osa niistä osoittautui naisiksi. Tarkemmissa tutkimuksissa poliisit löysivät talosta muun muassa 22 hammasharjaa, mustan satiinihameen, 7 paria silmälaseja sekä useita hajuvesipulloja.
Massu alkoi luoda mielessään kuvaa tapahtumista: Petiot oli ehkä huumannut potilaansa, pyytänyt poistumaan talosta takaoven kautta ja teljennyt nämä käytävän päässä olevaan kolmikulmaiseen huoneeseen, jossa nämä olivat kuolleet. Sen jälkeen hän oli paloitellut ruumiit kellarin suuressa pesualtaassa ja peittänyt ne sammuttamattomalla kalkilla, joka kuivatti lihan ja helpotti ruumiiden polttamista kellarin kaakeliuunissa.
Tieto Petiotin rikoksista levisi nopeasti lehdistöön niin Ranskassa kuin muuallakin. Kohu käänsi huomion pois Ranskan miehityksestä, ja saksalaiset pitivät huolen siitä, että Ranskan lehdet kirjoittivat laajasti tohtori Petiotin hirmuteoista. Lehdistö alkoi pian käyttää Petiotista erilaisia lisänimiä, kuten "Tohtori Kuolo" ja "Rue Le Sueurin teurastaja".
Poliisi löysi Petiotin veljen Mauricen ja vaimon Auxerren kaupungista 150 kilometrin päässä Pariisista. Heidät pidätettiin, mutta kumpikin kielsi tietävänsä mitään murhista. Vähän pidätysten jälkeen Massu sai Gestapolta paksun kansion, jonka tietojen mukaan saksalaiset olivat jo kertaalleen pidättäneet Petiotin vajaata vuotta aiemmin toukokuussa 1943 saatuaan tietää tämän johtavan salaista verkostoa, joka auttoi juutalaisia ja saksalaisia rintamakarkureita pakenemaan Ranskasta Etelä-Amerikkaan. Petiot oli tunnustanut syyllisyytensä kuulusteluissa, mutta jostakin syystä hänet oli vapautettu tammikuussa 1944.
jatkuu
Toisen maailmansodan aikana Pariisissa jäi kiinni sarjamurhaaja, joka toimi lääkärinä. Hänen nimensä oli Marcel André Henri Fѐlix Petiot ja hän oli syntynyt 17. tammikuuta 1897 Auxerressa Burgundissa. Hänen vanhempansa työskentelivät postissa. Hän oli tietojen mukaan kuriton lapsi, joka kidutti hyönteisiä ja pikkulintuja.
Petiot liittyi armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän joutui kuitenkin viettämään suurimman osan armeija-ajastaan mielisairaaloissa. Hän palasi Auxereen mukanaan kirje, jossa hänen sanottiin suorittaneen lääkärin tutkinnon. Ei ole varmaa se, oliko hän tosiaan suorittanut lääketieteen opintoja.
Miten kaikki paljastui
Pariisissa osoitteessa Rue Le Sueur 21 sijaitsevan talon savupiipusta oli jo viiden päivän ajan tuprunnut mustaa savua, jonka löyhkä sai vastapäisessä talossa asuvan rouva Marcaisin voimaan pahoin. Katku oli kuin sekoitus palavaa kumia, toffeeta ja hiiltynyttä pihviä.
Oli 11. maaliskuuta 1944, ja monet Pariisin taloista olivat sodan vuoksi tyhjillään. Kun rouva Marcaisin aviomies kävi koputtamassa vastapäisen talon etuovea, hän löysi paperilapun, jossa luki: ”Olemme kuukauden matkoilla. Pyydämme lähettämään postin osoitteeseen Rue des Lombards 18, Auxerre.”
Marcaisin epäilykset heräsivät, ja hän soitti poliisille. Pian paikalle pyöräilikin kaksi poliisimiestä. Muuan naapuri kertoi, että talon omisti tohtori Marcel Petiot, joka asui muutaman kilometrin päässä. Naapurilla oli Petiotin puhelinnumero, ja poliisit soittivat siihen.
”Oletteko käyneet sisällä talossa?” Petiot kysyi poliisien kerrottua hänelle piipusta tulvivasta savusta. ”Älkää tehkö mitään. Olen siellä varttitunnissa.”
Poliisit odottivat talon edessä puoli tuntia, kunnes he lopulta kutsuivat palokunnan. Palomiehet mursivat etuoven ja menivät sisään. Talon kellarissa heitä kohtasi karmiva näky: uunissa paloi tuli, ja kun palomiehet avasivat uunin luukun, tulipesästä vierähti ulos hiiltynyt ihmiskäsi. Kellarin portaiden juurelta palomiesten taskulamppujen valokeila paljasti kaksi lähes kokonaista luurankoa ja niiden vierestä kasan ihmisluita ja lihankappaleita.
Jonkin ajan kuluttua talon edustalle kerääntyneen väkijoukon läpi tunkeutui kalpea ja hikoileva mies, joka puhutteli toista talon edessä seisovista poliiseista: ”Oletteko te kunnon ranskalainen?” ”Mikä kysymys tuo nyt on?” poliisi vastasi loukkaantuneena.
”Kuunnelkaa tarkasti. Ruumiit kuuluvat saksalaisille ja maanpettureille”, mies selitti ja kertoi olevansa talon omistajan veli. ”Onko rikospoliisi hälytetty paikalle?” mies kysyi, ja poliisi nyökkäsi.
”Se on virhe, sillä se vaarantaa minun ja monien ystävieni hengen”, mies totesi ja sanoi, että hänen piti kiiruhtaa kotiinsa tuhoamaan 300 arkistokorttia, joihin oli kirjattu Ranskan vastarintaliikkeen jäsenten henkilötietoja. Vastoin kaikkia ohjesääntöjä poliisi päästi miehen lähtemään.
Poliisin poikkeukselliselle käytökselle oli luonnollinen selitys. Saksalaiset olivat miehittäneet Pariisia kesäkuusta 1940 lähtien, ja vaikka ranskalaiset poliisit olivat saaneet käskyn tehdä yhteistyötä miehittäjien kanssa, monet heistä auttoivat silti vastarintaliikettä. Siksi myös isänmaallinen pariisilaispoliisi päästi tuntemattoman miehen menemään tietämättä, että tämä oli sydämetön sarjamurhaaja Marcel Petiot.
Uusia kauhuja tuli päivänvaloon
Iltakymmeneltä Pariisin rikospoliisin päällikkö ylikomisario Georges Massu saapui rikospaikalle ja kävi vilkaisemassa kellarista löytyneitä luita ja hajoamistilassa olevia ruumiita. Hän tutki taloa ja löysi entisestä tallista luukun, joka johti 3-4 metriä syvään kaivoon. Massu laskeutui tutkimaan löyhkäävää kaivoa, jonka pohjaa peitti kasa sammuttamattomalla kalkilla peitettyjä ruumiita. Poliisit löysivät Petiotin talosta säkeittäin sammuttamatonta kalkkia, joilla Petiot kuivatti uhriensa ruumiit.
Useimmissa talon huoneissa ei selvästikään ollut asuttu pitkiin aikoihin, sillä niissä olevia huonekaluja, maalauksia, kattokruunuja ja muita esineitä peitti paksu pölykerros. Ainoa poikkeus oli talon takaosassa sijaitseva siisti lääkärin vastaanottohuone, jossa oli kirjoituspöytä, lääketieteellisiä instrumentteja sekä kaksi nojatuolia. Vastaanottohuoneessa oli myös ovi, joka johti hämärään käytävään. Käytävän toisessa päässä oli kolmikulmainen äänieristetty huone. Sen oven sisäpuolella ei ollut lainkaan ovenripaa, ja sen kattoon oli kiinnitetty kahdeksan tukevaa lihakoukkua. Lisäksi yhdessä seinässä oli tirkistysaukko.
Ylikomisario Massu lähti kauhujen talosta kello 1.30 aikoen seuraavaksi suunnata tohtori Petiotin asunnolle. Sitä ennen hänelle kuitenkin tuotiin sähke saksalaisilta viranomaisilta, jotka olivat saaneet vihiä Rue Le Sueurin löydöstä ja antoivat Massulle selkeän määräyksen: ”Pidättäkää Petiot. Hän on vaarallinen mielipuoli."
Määräys sai Massun epäilykset heräämään. Jos Gestapo halusi saada Petiotin käsiinsä, tämä saattoi olla todella vastarintaliikkeen jäsen. Massu teki kohtalokkaan päätöksen lykätä vielä Petiotin pidätystä.
Murhaaja pääsi pakenemaan
Kun poliisit menivät Petiotin asunnolle kello 9.30 seuraavana aamuna, Petiot, hänen vaimonsa Georgette ja parin 16-vuotias poika olivat poissa.
Rikostutkinnassa selvisi pian, että taloon kätketyt ruumiit eivät suinkaan olleet saksalaisia sotilaita, vaan suurin osa niistä osoittautui naisiksi. Tarkemmissa tutkimuksissa poliisit löysivät talosta muun muassa 22 hammasharjaa, mustan satiinihameen, 7 paria silmälaseja sekä useita hajuvesipulloja.
Massu alkoi luoda mielessään kuvaa tapahtumista: Petiot oli ehkä huumannut potilaansa, pyytänyt poistumaan talosta takaoven kautta ja teljennyt nämä käytävän päässä olevaan kolmikulmaiseen huoneeseen, jossa nämä olivat kuolleet. Sen jälkeen hän oli paloitellut ruumiit kellarin suuressa pesualtaassa ja peittänyt ne sammuttamattomalla kalkilla, joka kuivatti lihan ja helpotti ruumiiden polttamista kellarin kaakeliuunissa.
Tieto Petiotin rikoksista levisi nopeasti lehdistöön niin Ranskassa kuin muuallakin. Kohu käänsi huomion pois Ranskan miehityksestä, ja saksalaiset pitivät huolen siitä, että Ranskan lehdet kirjoittivat laajasti tohtori Petiotin hirmuteoista. Lehdistö alkoi pian käyttää Petiotista erilaisia lisänimiä, kuten "Tohtori Kuolo" ja "Rue Le Sueurin teurastaja".
Poliisi löysi Petiotin veljen Mauricen ja vaimon Auxerren kaupungista 150 kilometrin päässä Pariisista. Heidät pidätettiin, mutta kumpikin kielsi tietävänsä mitään murhista. Vähän pidätysten jälkeen Massu sai Gestapolta paksun kansion, jonka tietojen mukaan saksalaiset olivat jo kertaalleen pidättäneet Petiotin vajaata vuotta aiemmin toukokuussa 1943 saatuaan tietää tämän johtavan salaista verkostoa, joka auttoi juutalaisia ja saksalaisia rintamakarkureita pakenemaan Ranskasta Etelä-Amerikkaan. Petiot oli tunnustanut syyllisyytensä kuulusteluissa, mutta jostakin syystä hänet oli vapautettu tammikuussa 1944.
jatkuu