Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukeman rikoksen ja siitä tuomitun rangaistuksen asemesta hätävarjelun liioitteluna 11.12.2017 tehdystä tapon yrityksestä 2 vuodeksi 3 kuukaudeksi vankeuteen.
Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Mika Huovila (eri mieltä), Päivi Hirvelä (eri mieltä), Jussi Tapani (eri mieltä) ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).
Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Esittelijäneuvos Vanhanen: Mietintö sisälsi Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdat 1–37. Muilta osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuu perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavaa:
Teko-olosuhteet ja niiden erityispiirteet
Oikeuskirjallisuudessa (Minna Ruuskanen: Hätävarjelu ja parisuhdeväkivalta: rikosoikeudellinen ja diskurssianalyyttinen tutkimus, 2005) on esitetty, että etenkin toistuvan lähisuhdeväkivallan tapauksissa hätävarjelun ja sen liioittelun edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon, että uhrin voi tällaisissa tapauksissa olla tavanomaista vaikeampaa arvioida, milloin hyökkäys alkaa ja milloin se päättyy. Vaikka tällaisella uhrilla saattaa hyökkääjän aikaisemman käyttäytymisen perusteella olla mahdollisuus jossain määrin ennakoida tulevaa vaaraa, aikaisemmat uhrikokemukset ovat myös voineet herkistää häntä väkivallalle siten, että uhrilla voi olla tavanomaista suurempia vaikeuksia tunnistaa uhkaavan vaaran vakavuutta. Toistuvasti läheisen henkilön väkivaltateon kohteeksi joutunut voi kokea erilaisia ristiriitaisia tunteita, jotka voivat vaikuttaa hänen arviointi- ja puolustautumiskykyynsä. Korkein oikeus todenneekin, että hätävarjeluarviointi on tehtävä kunkin yksittäistapauksen tapahtumienkulun pohjalta ja että arvioinnissa tulee ottaa riittävässä määrin edellä mainitut subjektiiviset seikat kuten myös itse tapahtumienkulun ulkopuoliset asianosaisten olosuhteet muutoinkin huomioon. Tuomioistuinten suorittama hätävarjeluarviointi ei saa olla luonteeltaan kaavamaista, pistemäistä eikä se saa irtaantua siitä todellisuudesta, jossa arvioitava teko on tapahtunut ja jonka puolustautuja itse on kokenut. Toisaalta on korostettava, että myös toistuvan lähisuhdeväkivallan uhrilta on edellytettävä vaikeissakin olosuhteissa harkintaa puolustustekoon ryhtyessään.
Johtopäätös syyksiluettavasta rikoksesta
Ratkaisussa KKO 1997:153 tekijän katsottiin syyllistyneen surman sijasta tappoon, koska hän oli kyennyt ennen surmatyötä pohtimaan tilannetta muutaman tunnin ajan. A:n tapauksessa häneen tai lapsiin kohdistunut väkivalta tai sen uhka ei ole kuitenkaan missään vaiheessa lakannut tapahtumien edetessä nopeasti ja kestäessä kokonaisuudessaan 16–17 minuuttia. Korkein oikeus katsonee, että A:n näkökulmasta puolustautumistekoa edeltänyt väkivaltatilanne on ollut niin kaoottinen, että hän ei ole voinut täysin käsittää oman menettelynsä merkitystä ja oikeudenvastaisuutta. Korkein oikeus katsonee siten, että tapon yritys on tehty kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa, kun otetaan huomioon väkivaltatilanteen luonne, edellä perusteluissa kuvatut A:n toiminnan motiivit, B:n hyökkäyksen aiheuttama uhka ja A:n kokema aikaisempi lähisuhdeväkivalta. Näin ollen A on syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn surman yritykseen.
Rangaistus
Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kolme seuraamusta lieventävää seikkaa. Ensinnäkin A:n syyksi on luettu tapon perustunnusmerkistöä lievempi henkirikoksen tekomuoto eli surma. Toiseksi kysymys on rikoksen yrityksestä eikä täytetystä teosta. Kolmanneksi A on syyllistynyt tekoon hätävarjeluoikeuttaan liioitellen.
Rangaistuksen määräämisen vaikuttavat olosuhteet voidaan ottaa rikoslain 4 luvun 7 §:n nojalla rangaistusta lieventävinä seikkoina huomioon, vaikka tekijää ei hätävarjelun tai sen liioittelun johdosta kokonaan rangaistusvastuusta vapautettaisikaan. Jos rikos on jäänyt yritykseksi tai se on tehty olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttavat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita, rikoslain 6 luvun 6 §:n 4 kohdan ja 8 §:n 1 momentin 2 ja 4 kohtien mukaan rangaistusta voidaan lieventää tai määrätä se lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen.
Surmasta tai sen yrityksestä ei ole vakiintunutta rangaistuskäytäntöä. Sen sijaan tapon yrityksestä yksittäisrangaistuksena tuomittava vakiintunut mediaanirangaistus on vuosina 2015–2018 ollut 3 vuodesta 8 kuukaudesta 4 vuoteen (Tilastokeskus: rangaistukset rikoksittain). Teon syyksilukeminen hätävarjelun liioitteluna alentaa rangaistusta, ja lievennys on sitä suurempi, mitä lähempänä ollaan tilannetta, jossa tekijä olisi voitu vapauttaa kokonaan rangaistusvastuusta. Lievennyksen määrä on kuitenkin arvioitava tapauskohtaisesti.
Korkein oikeus katsonee, että tekovälineen, tekotavan ja lyöntikertojen lukumäärän valossa ilman lieventävien seikkojen huomioon ottamista A:n surmaamisyritystä olisi pidettävä moitittavuudeltaan tyypillisenä tapon yrityksenä tai jopa hieman sitä ankarammin rangaistavana. A:n syyksi on kuitenkin luettu tapon yritystä lievempi tekomuoto. Korkein oikeus katsonee, että yksin surman yrityksestä A:lle olisi mitattava noin 3 vuoden mittainen vankeusrangaistus.
Hätävarjelun liioittelun A:n rangaistusta lieventävä vaikutus on merkittävä. Korkein oikeus katsonee, että A:n menettely on hyvin lähellä sellaista hätävarjelun liioitteluna arvioitavaa tilannetta, jossa tekijä olisi anteeksiantoperusteen nojalla kokonaan rangaistusvastuusta vapaa. A:n rikos on ollut erittäin vahingollinen ja vaarallinen, mutta hänen tekonsa vaikuttimet ja rikoksesta ilmenevä hänen muu syyllisyytensä vuorostaan lieventävät teon moitittavuutta huomattavasti. Oikeudenmukaisena seuraamuksena A:lle hänen syykseen luetusta rikoksesta voidaan pitää 1 vuoden 3 kuukauden mittaista vankeusrangaistusta.
A:ta ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Tällä ja muutoin edellä lausutuilla perusteilla A:n vankeusrangaistus voidaan rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla määrätä ehdolliseksi.
Hovioikeuden tuomiota on muutettava siten, että A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukeman rikoksen ja siitä tuomitun rangaistuksen asemesta hätävarjelun liioitteluna 11.12.2017 tehdystä surman yrityksestä 1 vuodeksi 3 kuukaudeksi vankeuteen. Vankeusrangaistus on ehdollinen 1.12.2022 päättyvine koeajoin.
Tuomioistuin voi määrätä ehdollisen vankeuden pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen tai yhdistelmärangaistukseen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.
Oikeusneuvos Tapani: Hyväksyn esittelijän mietinnön.
Olen velvollinen ottamaan kantaa rangaistukseen enemmistön syyksilukemisen perusteella, ja olen siitä samaa mieltä kuin enemmistö.
Oikeusneuvos Hirvelä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tapani.
Oikeusneuvos Huovila: Katson alempien oikeuksien tavoin, että A on syyllistynyt tapon yritykseen ja ettei hän siten ole toiminut hätävarjeluksessa lyödessään veitsellä B:tä hartiaan ja selkään Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdasta 3 tarkemmin ilmenevin tavoin ja seurauksin. Lisäksi katson, että B:n tätä edeltänyt menettely, aikaisempi lähisuhdeväkivalta ja A:n niistä johtunut ahdinkotila, joita enemmistö on arvioinut hätävarjelusäännösten perusteella, olisi otettava rikoslain 6 luvun 6 §:n 1 kohdan nojalla rangaistusta merkittävästi alentavana huomioon siten, että A:lle tapon yrityksestä tuomittavan vankeusrangaistuksen tulisi olla samaa suuruusluokkaa kuin hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta hänelle nyt tuomittu rangaistus. Hyväksyn enemmistön perustelut kohtien 1–15 osalta ja perustelen eriävää kantaani tarkemmin seuraavasti.
Hätävarjelu ja sen liioittelu, lähtökohdat
Oikeus puolustautua voimakeinoin edellyttää hätävarjelua koskevan rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan sitä, että tekijään kohdistuu joko aloitettu tai välittömästi uhkaava hyökkäys. Puolustautuminen, joka aloitetaan liian aikaisin tai jatkuu tarpeettoman pitkään, voi tulla arvioiduksi hätävarjelun liioitteluna (HE 44/2002 vp s. 118).
Enemmistön tavoin katson, että puolustautujan aikaisemmat väkivaltakokemukset voivat alentaa vaatimuksia siitä, milloin puolustusteon voidaan katsoa olevan tarpeellinen ja mitä puolustautujalta voidaan kulloinkin kohtuudella edellyttää. Hätävarjelun liioittelua koskevan säännöksen perusteluissa onkin nimenomaisesti todettu, että arvioitaessa tilannetta kokonaisuudessaan on lupa ottaa huomioon ennen kaikkea myös tekijän subjektiiviset tuntemukset (HE 44/2002 vp s. 117–118). Arviointi aikaisempien kokemusten merkityksestä on tehtävä tapauskohtaisesti kussakin asiassa esitetyn todistelun ja ilmi tulleiden seikkojen perusteella myös perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa koskevissa tilanteissa siten kuin enemmistökin on kohdassa 25 katsonut.
Näytön arvioinnista ja sen perustelemisesta
Arvioidessaan hätävarjeluväitettä tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä siihen, mitä vastaaja on kertonut väittämästään hätävarjelutilanteesta. Vastaajan väite voi menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumainkulku on uskottava vaihtoehto. (ks. KKO 2019:22, kohta 12 ja siinä viitattu ratkaisu)
Kun kysymys on voimakasta ruumiillista väkivaltaa käsittäneistä tapahtumista kuten tässä asiassa, asianosaisten kertomusten uskottavuuden arvioimisen kannalta merkittävän ja objektiivisesti tärkeän näytön muodostaa yleensä väkivallan seurauksena saaduista vammoista esitetty lääketieteellinen selvitys, jos sellainen on saatavissa. Arvioitaessa asianosaisten kertomusten uskottavuutta huomiota on lisäksi kiinnitettävä muun muassa kertomuksen keskeisen sisällön johdonmukaisuuteen, realistisuuteen, muuttumattomuuteen ja yksityiskohtien runsauteen (ks. KKO 2013:96, kohta 8.)
Tuomioistuimen on rikosasiassa perusteltava näytön harkintaa koskeva ratkaisunsa rikosprosessilain 11 luvun 4 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla. Tuomion perusteluissa on siten selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Näytön harkintaan kuuluu olennaisena osana kokemussääntöjen soveltaminen (ks. esim. KKO 2019:98, kohta 47), koska niiden perusteella arvioidaan, minkälaisia johtopäätöksiä asiassa esitetyistä todisteista ja muutoin ilmi tulleista seikoista voidaan tehdä. Sen vuoksi tuomioistuimen todistusharkinnassaan soveltamien kokemussääntöjen selostaminen perusteluissa edistää tuomion perusteluvelvollisuuden taustalla olevien keskeisten tavoitteiden ja erityisesti näytön harkinnan asianmukaisuuden ja oikeellisuuden kontrollointimahdollisuuden toteutumista.
Teko-olosuhteita koskeva näytön arviointi
Arvioitavana on erityisesti se, onko hätävarjelutilanne enemmistön katsomin tavoin alkanut heti A:n saavuttua töistä kotiin, jatkunut keskeytyksettömästi noin 17 minuuttia ja päättynyt A:n puukotettua B:tä.
A:n kertomus ilmenee edeltä kohdasta 12. Sen mukaan B oli hyökännyt hänen kimppuunsa heti kun hän oli tullut perheen asuntoon ja tilanne oli myöhemmin päättynyt siihen, kun hän oli purrut B:tä käteen ja B oli kamppailutilanteessa kompastunut mattoon veitsen osuessa tämän selkään. Mainittuun kohtaan kirjatun, vain vähän yksityiskohtia sisältäneen kertomuksen perusteella olisi sinänsä mahdollista ajatella, että B:n harjoittama väkivalta ja uhkailu oli jatkunut katkeamatta koko 17 minuutin ajan.
B:n veitsen iskuista saamat vammat ja toisaalta myös puremajälkien puuttuminen kädestä osoittavat kuitenkin, ettei A:n kertomus voi pitää paikkaansa B:hen kohdistuneiden veitseniskujen ja välittömästi sitä edeltäneiden tapahtumien osalta. Sitä vastoin B:n kertomus on veitsellä iskujen osalta uskottava, niin kuin Korkein oikeus on edellä katsonut (kohta 15). B on kertonut, että hän oli iskujen tapahtuessa ollut kyyristyneenä selkä A:ta kohden.
B:n kertomusta veitsellä lyöntejä edeltäneistä tapahtumista leimaa toisaalta pyrkimys välttää kertomasta hänelle epäedullisista seikoista. Ilmeistä on, että hän ei ole halunnut kertoa tapahtumista siltä osin kuin hän itse on käyttänyt väkivaltaa tai uhannut sillä. Sen vuoksi B:n kertomuksen tällä osalla on suhteellisen vähäinen A:n kertomuksen uskottavuutta heikentävä vaikutus.
A:n kertomuksen uskottavuutta lyöntiä edeltävistä tapahtumista heikentää edellä mainittujen seikkojen lisäksi se, ettei hänessä ole tapahtuman jälkeisenä päivänä suoritetussa lääkärintarkastuksessa havaittu näkyviä merkkejä väkivallasta, vaikka hänen kertomuksensa perusteella B:n häneen kohdistama väkivalta on ollut niin voimakasta, että yleensä sellaisesta jää havaittavia merkkejä. On kuitenkin mahdollista, ettei voimakkaastakaan väkivallasta jää havaittavia jälkiä, vaikka se ei ole tavallista. Jälkien puuttuminen viittaa kuitenkin osaltaan siihen, että A on – mahdollisesti tiedostamattaan – liioitellut häneen kohdistunutta väkivaltaa tapahtumista kertoessaan, mikä on tavanomaista sellaisessa tilanteessa, jossa A on ollut.
Tapahtumien kesto, noin 17 minuuttia, A:n saapumisesta asuntoon veitsellä iskujen tapahtumiseen ei itsessään tai yhdessä muun näytön kanssa tue näkemystä, että B:n hyökkäys A:ta ja lapsia kohtaan olisi kestänyt koko tuon ajan. B:n on näytetty A:n kotiin tulon jälkeen kohdasta 2 ilmenevin tavoin pahoinpidelleen A:ta ja heidän yhteistä lastaan sekä uhanneen A:ta. Syytekohdassa 4 hänen syykseen luettu pahoinpitely on sen sijaan tapahtunut jo ennen A:n saapumista. Tapahtumien kesto 17 minuuttia pikemminkin viittaa siihen, ettei B:n hyökkäys, joka on siis koostunut mainituista kolmesta osateosta, ole jatkunut yhtäjaksoisesti koko tuota aikaa.
Myöskään lähinaapurin kertomus siitä, ettei A:ssa ollut havaittavissa poikkeavaa tämän tullessa pyytämään poliisin kutsumista paikalle ja että A oli lähtenyt kävelemään pois suhteellisen rauhallisen oloisena naapurin kieltäydyttyä soittamasta poliisille, ei tue sitä käsitystä, että B:n hyökkäys olisi jatkunut koko 17 minuutin ajan ja ollut siten käynnissä myös A:n lähtiessä pyytämään poliisin paikalle kutsumista, jolloin lapset olivat jääneet asuntoon yhdessä B:n kanssa. Yleensä lapsen vanhempi reagoi lapseen kohdistuvaan uhkaan voimakkaasti eikä voi peittää siitä aiheutuvaa hätää ulkopuoliseltakaan. Toisaalta ihmiset voivat reagoida vaaratilanteisiin eri tavalla, eikä A:n käyttäytymiselle tässä tilanteessa tule sen vuoksi antaa liian suurta todistusarvoa. Kuitenkin sekin heikentää osaltaan hätävarjeluväitteen uskottavuutta.
Asiassa on lisäksi esitetty todisteina muun muassa lasten videoidut kertomukset ja hätäkeskuspuhelusta tehty äänitallenne. Lasten kertomuksilla on ollut merkittävä todistusarvo varsinkin B:n syyksi alemmissa oikeuksissa luettujen tekojen arvioinnissa ja niiden voidaan kohdasta 14 ilmenevin tavoin katsoa tukevan jossain määrin myös sitä, että A oli lyönyt veitsellä B:tä ja etteivät B:n vammat siten ole tulleet A:n väittämin tavoin kaatumisen seurauksena. Sitä vastoin niistä ilmeneviä seikkoja ei mielestäni ole mahdollista yhdistää luotettavasti minkään kokemussäännön perusteella siihen väitteeseen, että B:n hyökkäys olisi jatkunut yhtäjaksoisesti A:n asuntoon tulosta veitsellä iskuihin. Katson, että todistusharkinnassa pitää yleensäkin varoa liian vahvojen johtopäätösten tekoa lähtökohtaisesti heikkojen tai ristiriitaisia vaihtoehtoja tukevien todistustosiseikkojen perusteella, ellei niiden tavanomaista suurempaa todistusarvoa ole mahdollista perustella objektiivisesti.
Johtopäätökset näytön harkinnasta
Korkeimman oikeuden 25. ja 26.11.2019 toimittamassa suullisessa käsittelyssä kuultuja asianosaisia on tätä ennen kuultu esitutkinnassa, käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Suullisessa käsittelyssä on esitetty sama todistelu kuin alemmissa oikeuksissa, eikä siellä ole, kuten asianosaisten loppulausunnoistakin on ilmennyt, tullut esiin sellaisia uusia seikkoja, joilla voisi olla merkitystä asiassa suoritettavassa näytön harkinnassa.
Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat tuomioidensa perusteluissa arvioineet niiden pääkäsittelyissä esitetyn näytön ja siellä ilmi tulleiden seikkojen näyttöarvon perusteellisesti ja tasapuolisesti sekä päätyneet näytön harkinnassa keskenään samaan lopputulokseen hätävarjeluväitteen osalta. Aikaisemmin lausuttuun nähden myöskään Korkeimmassa oikeudessa esitetty näyttö ei ole tukenut A:n esittämää hätävarjeluväitettä kuten ei myöskään enemmistön omaksumaa käsitystä 17 minuuttia kestäneestä hätävarjelutilanteesta. Aikaisempien väkivaltakokemusten ei voida esitetyn selvityksen perusteella katsoa vaikuttaneen A:n tekoon siten, että niiden vuoksi veitsellä lyöntien voitaisiin katsoa olleen tarpeellinen puolustusteko tai häneltä ei olisi voitu kohtuudella edellyttää lyönneistä pidättymistä. Korkeimmassa oikeudessa ei siten ole perusteita arvioida näyttöä hätävarjeluväitteen osalta toisin kuin hovioikeus on tuomiossaan arvioinut. Näin ollen katson, et¬tei A ole toiminut hätävarjelutilanteessa lyödessään B:tä veitsellä.
Kohdista 34–39 ilmenevillä perusteilla katson lisäksi, ettei A:n voida katsoa syyllistyneen surman yritykseen.
Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan rangaistuksen mittaamisesta A:n syyksi luetun hätävarjelun liioitteluna tehdyn tapon yrityksen perusteella ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.
https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennak ... 02088.html