Opiskelijan surma Hämeenlinnassa 1994 - tekijä surmattiin vankilassa 2001
Lähetetty: Ke Tammi 16, 2008 12:08 pm
Perjantaina 28.1.1994 löydettiin asunnostaan, osoitteessa Raatihuoneenkatu 29 B, kuolleena ylivieskalainen opiskelija Nina Svartsjö, 22.
Hämeenlinnan poliisi etsintäkuulutti 6.2. turkulaisen miehen epäiltynä Svarstjön surmasta. Tutkimuksissa oli varmistunut, että epäilty mies oli liikkunut opiskelijan seurassa ja että mies on melko pian tapahtumien jälkeen lähtenyt Hämeenlinnasta.
Poliisi pidätti miehen melko nopeasti etsintäkuulutuksen jälkeen ja Hämeenlinnan käräjäoikeus julisti hänet vangituksi epäiltynä väkisinmakaamisesta. Miehen mahdollinen osuus Svartsjön surmaan oli vielä tuolloin epäselvä. Väkisinmakaaminen ts. raiskaus oli tapahtunut helmikuun ensimmäisen päivän vastaisena yönä.
Myöhemmin miehen todettiin syyllistyneen Svarstjön surmaan.
Hämeenlinnan käräjäoikeudessa tuomittiin perjantaina 19.8.1994 turkulainen vuonna 1951 syntynyt Heimo Johannes Saarikko, 11 vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen taposta ja väkisinmakaamisesta. Oikeus käsitteli asian suljetuin ovin.
Hämeenlinnan käräjäoikeus tuomitsi Saarikon jo maaliskuussa yli kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen kahdesta muusta väkisinmakaamisesta, vapautta loukkaavasta haureudesta ja pahoinpitelystä. Rikokset oli tehty Hämeenlinnassa, Turussa ja Riihimäellä.
Presidentti Mauno Koivisto oli armahtanut Saarikon tämän aikaisemmista rikoksista vuoden 1992 alussa.
Tuosta armahduksen järkevyydestä oli Helsingin Sanomissa pääkirjoitustoimittaja Keijo Himasen tekemä artikkeli 2.9.1994. Tässä artikkeli kokonaisuudessaan:
Armahdetusta raiskaajasta tuli tappaja
Lyhyt uutinen kertoi pari viikkoa sitten Hämeenlinnan käräjäoikeuden tuominneen turkulaisen miehen taposta ja väkisinmakaamisesta lähes 12 vuodeksi vankeuteen. Hän oli tammikuussa raiskannut ja surmannut nuoren ylivieskalaisen opiskelijatytön. Sitä ennen hän oli saanut kahdeksan vuoden tuomion parin vuoden takaisista väkisinmakaamisista ja pahoinpitelyistä. Uutisen viimeinen lause oli hätkähdyttävä: presidentti oli armahtanut surmaajan vuoden 1992 alussa hänen tekemistään seksuaalirikoksista.
Uutisen lukija ei voi olla ihmettelemättä, millä perusteella presidentti on antanut armon miehelle, joka lähes heti vapautumisensa jälkeen syyllistyy törkeisiin seksuaalirikoksiin. Miten mies on onnistunut kätkemään mielensä pimeät puolet lähes kaikilta armahduspäätökseen osallistuneilta?
Miehen tausta on pahasti rikollinen. Hänet oli eristetty vuonna 1988 vaarallisena rikoksenuusijana pakkolaitokseen. Hän anoi armahdusta, jota vankilan johto puolsi. Anomus meni sen jälkeen suoraan lausunnolle korkeimpaan oikeuteen, joka äänin 3-2 kannatti armahdusta. Vakiintuneen nykykäytännön mukaisesti presidentti noudatti korkeimman oikeuden enemmistön tahtoa ja armahti miehen.
Käsittelyssä tapahtui historiallinen poikkeus. Normaalisti pakkolaitokseen eristetyn armahdusanomus menee ennen KKO:n käsittelyä oikeusministeriön vankeinhoito-osastolle (vaho) lausunnolle. Tässä tapauksessa armahduspaperit jostain syystä ohittivat vahon ja vankilaoikeuden. Sellaista ei koskaan ennen ole tapahtunut.
Miehen tuomio olisi päättynyt 24.3.1993. Nyt hän vapautui tammikuussa 1992 eli vuosi ja kaksi kuukautta ennen tuomion päättymistä. Kohta vapauduttuaan hän syyllistyi raiskaukseen ja loppuvuodesta vielä toiseen. tapaukset paljastuivat vasta tänä vuonna, kun hän oli jäänyt kiinni opiskelijatyrtön raiskauksesta ja surmaamisesta Hämeenlinnassa.
Kukaan ei voi tietää, olisivatko rikokset jääneet tekemättä, jos mies olisi kärsinyt rangaistuksensa loppuun. Vankeinhoito-osasto sanoo jälkiviisaasti pitävänsä miestä niin vaarallisena, että tuskin olisi puoltanut hänen armahdustaan. Nyt hänet voidaan panna pakkolaitokseen molempien tuomioidensa perusteella. 43-vuotiasta miestä ei enää hevin päästetä vapaaksi.
Raiskaajan armahtamista voi tietysti pitää työtapaturmana - jokainen päätös ei aina voi olla viisain päätös. Silti se panee miettimään suomalaisen armahduskäytännön perusteita.
Esimerkkitapaus osoittaa, että kaksi KKO:n jäsentä ei ollut vakuuttunut armoa anoneen vangin kelpoisuudesta vapautua vankilasta ennen aikojaan. Armahduksen perusteluissa on täytynyt olla heikkouksia, jos kaksi tuomaria viidestä ei kannata armahdusta. Miksi ylipäätään maan korkein oikeusaste tekee äänestyspäätöksiä? Eikö armahduslausuntojen tulisi olla yksimielisiä?
Arnmahdusmenettelyä on viimeksi virallisesti pohdittu neljä vuotta sitten armahdustyöryhmän mietinnössä. Silloinen presidentti Koivisto oli jo aiemmin halunnut antaa päätösvallan KKO:lle. Työryhmä ei ajatusta kannattanut eikä KKO sille lämmennyt. Työryhmän mietintö jäi lausuntokierroksen jälkeen oikeusministeriön arkistoihin ja nykykäytäntö jatkuu.
Armahdusoikeuden pysyminen oikeuslaitoksen ulkopuolella on perusteltua. Oikeus ja arno ovat eri asioita. Armahdus antaa mahdollisuuden inhmiliisyyteen. Useimmat armahdetut eivät myöhemmin syyllisty rikoksiin. Esimerkkitapauksen vanki on onneksi harvinainen poikkeus.
Lähdeaineisto HS arkisto
No, ei tuo Saarikko nyt niin kovin harvinainen poikkeus kuitenkaan ollut. Ehkä tuolloin, mutta mitä nyt näitä sivuston juttuja on seurannut, niin melko usein puolet istunut ja ehdonalaiseen päässyt on hetikohta taas surmannut...
Jos KKO:n kolme jäsentä ja presidentti Koivisto olisivat olleet tehtäviensä tasalla, niin ehkä Nina Svartsjö vielä eläisi. Ainakin nuo kaksi raiskausta olisivat jääneet tekemättä. Toki Saarikko olisi raiskannut ajallaan vapauduttuaan jonkun muun tai muita. Kolkuttaakohan kenenkään armoa antaneen omatunto - siis, jos heillä sellainen on - koskaan...
"...vakintuneen nykykäytännön mukaisesti presidentti noudatti KKO:n enemmistön..." Mitä helvettiä! Onko presidentti jokin kumileimasin ja kaikki armonanomukset jokin fucking game, jossa "vakiintunut nykykäytäntö" sanelee kaiken ja siitä ei voi tehdä poikkeusta?
Vieläkö Saarikko istuu pytyssä vai joko on vapaana?
Otsikkoa täydennetty
-NILS-
Hämeenlinnan poliisi etsintäkuulutti 6.2. turkulaisen miehen epäiltynä Svarstjön surmasta. Tutkimuksissa oli varmistunut, että epäilty mies oli liikkunut opiskelijan seurassa ja että mies on melko pian tapahtumien jälkeen lähtenyt Hämeenlinnasta.
Poliisi pidätti miehen melko nopeasti etsintäkuulutuksen jälkeen ja Hämeenlinnan käräjäoikeus julisti hänet vangituksi epäiltynä väkisinmakaamisesta. Miehen mahdollinen osuus Svartsjön surmaan oli vielä tuolloin epäselvä. Väkisinmakaaminen ts. raiskaus oli tapahtunut helmikuun ensimmäisen päivän vastaisena yönä.
Myöhemmin miehen todettiin syyllistyneen Svarstjön surmaan.
Hämeenlinnan käräjäoikeudessa tuomittiin perjantaina 19.8.1994 turkulainen vuonna 1951 syntynyt Heimo Johannes Saarikko, 11 vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen taposta ja väkisinmakaamisesta. Oikeus käsitteli asian suljetuin ovin.
Hämeenlinnan käräjäoikeus tuomitsi Saarikon jo maaliskuussa yli kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen kahdesta muusta väkisinmakaamisesta, vapautta loukkaavasta haureudesta ja pahoinpitelystä. Rikokset oli tehty Hämeenlinnassa, Turussa ja Riihimäellä.
Presidentti Mauno Koivisto oli armahtanut Saarikon tämän aikaisemmista rikoksista vuoden 1992 alussa.
Tuosta armahduksen järkevyydestä oli Helsingin Sanomissa pääkirjoitustoimittaja Keijo Himasen tekemä artikkeli 2.9.1994. Tässä artikkeli kokonaisuudessaan:
Armahdetusta raiskaajasta tuli tappaja
Lyhyt uutinen kertoi pari viikkoa sitten Hämeenlinnan käräjäoikeuden tuominneen turkulaisen miehen taposta ja väkisinmakaamisesta lähes 12 vuodeksi vankeuteen. Hän oli tammikuussa raiskannut ja surmannut nuoren ylivieskalaisen opiskelijatytön. Sitä ennen hän oli saanut kahdeksan vuoden tuomion parin vuoden takaisista väkisinmakaamisista ja pahoinpitelyistä. Uutisen viimeinen lause oli hätkähdyttävä: presidentti oli armahtanut surmaajan vuoden 1992 alussa hänen tekemistään seksuaalirikoksista.
Uutisen lukija ei voi olla ihmettelemättä, millä perusteella presidentti on antanut armon miehelle, joka lähes heti vapautumisensa jälkeen syyllistyy törkeisiin seksuaalirikoksiin. Miten mies on onnistunut kätkemään mielensä pimeät puolet lähes kaikilta armahduspäätökseen osallistuneilta?
Miehen tausta on pahasti rikollinen. Hänet oli eristetty vuonna 1988 vaarallisena rikoksenuusijana pakkolaitokseen. Hän anoi armahdusta, jota vankilan johto puolsi. Anomus meni sen jälkeen suoraan lausunnolle korkeimpaan oikeuteen, joka äänin 3-2 kannatti armahdusta. Vakiintuneen nykykäytännön mukaisesti presidentti noudatti korkeimman oikeuden enemmistön tahtoa ja armahti miehen.
Käsittelyssä tapahtui historiallinen poikkeus. Normaalisti pakkolaitokseen eristetyn armahdusanomus menee ennen KKO:n käsittelyä oikeusministeriön vankeinhoito-osastolle (vaho) lausunnolle. Tässä tapauksessa armahduspaperit jostain syystä ohittivat vahon ja vankilaoikeuden. Sellaista ei koskaan ennen ole tapahtunut.
Miehen tuomio olisi päättynyt 24.3.1993. Nyt hän vapautui tammikuussa 1992 eli vuosi ja kaksi kuukautta ennen tuomion päättymistä. Kohta vapauduttuaan hän syyllistyi raiskaukseen ja loppuvuodesta vielä toiseen. tapaukset paljastuivat vasta tänä vuonna, kun hän oli jäänyt kiinni opiskelijatyrtön raiskauksesta ja surmaamisesta Hämeenlinnassa.
Kukaan ei voi tietää, olisivatko rikokset jääneet tekemättä, jos mies olisi kärsinyt rangaistuksensa loppuun. Vankeinhoito-osasto sanoo jälkiviisaasti pitävänsä miestä niin vaarallisena, että tuskin olisi puoltanut hänen armahdustaan. Nyt hänet voidaan panna pakkolaitokseen molempien tuomioidensa perusteella. 43-vuotiasta miestä ei enää hevin päästetä vapaaksi.
Raiskaajan armahtamista voi tietysti pitää työtapaturmana - jokainen päätös ei aina voi olla viisain päätös. Silti se panee miettimään suomalaisen armahduskäytännön perusteita.
Esimerkkitapaus osoittaa, että kaksi KKO:n jäsentä ei ollut vakuuttunut armoa anoneen vangin kelpoisuudesta vapautua vankilasta ennen aikojaan. Armahduksen perusteluissa on täytynyt olla heikkouksia, jos kaksi tuomaria viidestä ei kannata armahdusta. Miksi ylipäätään maan korkein oikeusaste tekee äänestyspäätöksiä? Eikö armahduslausuntojen tulisi olla yksimielisiä?
Arnmahdusmenettelyä on viimeksi virallisesti pohdittu neljä vuotta sitten armahdustyöryhmän mietinnössä. Silloinen presidentti Koivisto oli jo aiemmin halunnut antaa päätösvallan KKO:lle. Työryhmä ei ajatusta kannattanut eikä KKO sille lämmennyt. Työryhmän mietintö jäi lausuntokierroksen jälkeen oikeusministeriön arkistoihin ja nykykäytäntö jatkuu.
Armahdusoikeuden pysyminen oikeuslaitoksen ulkopuolella on perusteltua. Oikeus ja arno ovat eri asioita. Armahdus antaa mahdollisuuden inhmiliisyyteen. Useimmat armahdetut eivät myöhemmin syyllisty rikoksiin. Esimerkkitapauksen vanki on onneksi harvinainen poikkeus.
Lähdeaineisto HS arkisto
No, ei tuo Saarikko nyt niin kovin harvinainen poikkeus kuitenkaan ollut. Ehkä tuolloin, mutta mitä nyt näitä sivuston juttuja on seurannut, niin melko usein puolet istunut ja ehdonalaiseen päässyt on hetikohta taas surmannut...
Jos KKO:n kolme jäsentä ja presidentti Koivisto olisivat olleet tehtäviensä tasalla, niin ehkä Nina Svartsjö vielä eläisi. Ainakin nuo kaksi raiskausta olisivat jääneet tekemättä. Toki Saarikko olisi raiskannut ajallaan vapauduttuaan jonkun muun tai muita. Kolkuttaakohan kenenkään armoa antaneen omatunto - siis, jos heillä sellainen on - koskaan...
"...vakintuneen nykykäytännön mukaisesti presidentti noudatti KKO:n enemmistön..." Mitä helvettiä! Onko presidentti jokin kumileimasin ja kaikki armonanomukset jokin fucking game, jossa "vakiintunut nykykäytäntö" sanelee kaiken ja siitä ei voi tehdä poikkeusta?
Vieläkö Saarikko istuu pytyssä vai joko on vapaana?
Otsikkoa täydennetty
-NILS-