Kopsasin maksumuurin takaa Hesarin eilen julkaistun artikkelin. Jutussa kerrotut tiedot "Kasperista" täsmäävät tämän keskusteluketjun päähenkilöön.
Poikani tappoi ihmisen
Kauhua, epäuskoa, surua, häpeää ja jopa pelkoa omaa lasta kohtaan. Äiti kertoo, millaisia tunteita pojan teot hänessä herättivät.
15.1. 2:00 | Päivitetty 10:07
Aamun lehdessä luki, että paikkakunnalla oli tapahtunut henkirikos.
Vuonna 1984 syntynyt mies oli pahoinpidellyt uhria nyrkein, lyönyt leipäveitsellä kaulaan ja aiheuttanut useita pisto- ja viiltohaavoja. Uhri oli kuollut heti.
Sari luki uutista kotona keittiön pöydän ääressä kasvavan pakokauhun vallassa.
Syntymävuosi täsmäsi.
Kaupunginosa täsmäsi.
Nyt on tapahtunut pahin tai ainakin toiseksi pahin mahdollinen, Sari ajatteli: poikani on tappanut toisen ihmisen.
Siitä on 17 vuotta. Oli lauantaiaamu, joulukuu puolivälissä. Sari heitti uutisen luettuaan takin niskaan ja suuntasi kohti päivystävää kriisikeskusta. Mies oli ollut edellisiltana työpaikan pikkujouluissa, eikä Sari raaskinut herättää häntä.
Koko bussimatkan ajan Sarilla oli päässään vain yksi ajatus. Että on tapahtunut jotain äärimmäisen kamalaa.
Perillä Sari kertoi olevansa varma, että lehdessä kerrotaan hänen pojastaan.
:
Selvisi, että Kasperia syytettiin taposta. Sari tiesi, että mikään ei enää koskaan olisi hyvin.
:
Sari istuu kahvilan pöydässä Helsingissä. Hän on kuusikymppinen; isokokoinen ihminen, pitkä ja kävellessään ryhdikäs. Hiukset ovat puolipitkät ja ruskeat, kasvot meikittömät.
Nyt ryhti on kuitenkin kumara, ja Sari joutuu vähän väliä pyyhkimään kyyneleitä poskiltaan. Oman tarinan kertominen ottaa koville.
Sari ei ole hänen oikea nimensä, eikä pojan nimi ole Kasperi. Nimet on muutettu asian arkaluonteisuuden takia, mutta heidän henkilöllisyytensä ovat HS:n tiedossa.
Pojan puhelun jälkeen Sari sanoo olleensa täysin voimaton. Epäuskoinen. Hengitys tuntui pysähtyvän. Voiko tämä tapahtua meille?
Kymmeneen vuoteen Sari ei pystynyt katsomaan jouluina eikä syntymäpäivinä otettuja valokuvia. Niitä, joissa poika nauraa.
:
Sarille vaikeinta on ollut päästä irti syyllisyyden tunteista. Ja jossittelusta. Olisiko hän voinut tehdä vielä jotain pitääkseen pojan erossa huumeista?
Sari opiskeli, kun lapset olivat teini-iässä. Hän suoritti viidessä vuodessa yliopistotutkinnon ja teki paljon töitä. Ei ehkä vahtinut kovin tarkasti koulunkäyntiä tai sitä, kenen kanssa poika liikkui.
:
Ensimmäinen käynti vankilassa oli vaikea. Puoliso, pojan isä, ei pystynyt. Myöhemmin hänkin tuli Sarin tueksi.
:
Kasperin katse oli Sarin mukaan ylimielinen. Sen ilmeen hän muisti myöhemminkin, kun hän luki oikeuden pöytäkirjoista, että Kasperi oli lyönyt toista ihmistä 18 kertaa leipäveitsellä.
Vankilassa Sarista tuntui, että hänen lapsensa on hullu psykopaatti.
Kun tuomio tuli, Sari ja hänen miehensä kertoivat asiasta kaikille sukulaisille. Tapahtumasta oli jo muutama kuukausi.
Toisella paikkakunnalla asuneet sukulaiset eivät vastanneet viesteihin. Kun kesällä nähtiin maalla, Sari sanoi, että ”Kasperille kävi sitten huonosti”.
:
Kasperin nimi oli ollut sanomalehdissä ja ”Alibissakin kissankokoisin kirjaimin”. Sarille tuli mieleen, olisiko pitänyt antaa pojalle tavallisempi nimi, jota ei heti yhdistettäisi perheeseen.
Silti se että sukulaiset tietävät on Sarin mielestä helpottavampaa kuin salaaminen.
Puolitutuille Sari ei kertonut. Hän häpesi.
”Haistakaa paska!” hän ajatteli usein. Niin kuin silloin kahvihuoneessa, kun työkaverit puhuivat, pääseekö oma jälkikasvu opiskelemaan lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen tiedekuntaan.
Sarista tuntui, ettei kukaan muu tiedä, mitä elämä voi myös olla. Jos suurin murhe on se, mihin lapsi pääsee jatko-opintoihin.
:
Oikeudenkäyntiin vanhemmat eivät menneet. ”Se oli kestänyt kahdeksan tuntia”, Sari kertoo.
Hän luki oikeudenkäyntipöytäkirjat muttei katsonut liitteenä olleita kuvia.
Puoliso ei lukenut jokaista riviä, suojeli itseään. Kysyi Sarilta, oliko se totta, mitä lehdessä luki.
Sari on pitänyt puolisonsa kanssa yhtä nyt jo 45 vuotta ja sanoo olevansa edelleen yhtä rakastunut kuin silloin alussa.
”Se on kannatellut kaikkein lohduttomimpina hetkinä.”
:
:
Toinen tuomio tuli avunannosta tappoon. Kasperi oli pidellyt miehestä kiinni, kun muut olivat hakanneet ja potkineet.
Sari ei voinut vierailla vankilassa, koska Kasperi ei kutsunut.
”Ehkä siksi, ettei saanut meiltä rahaa”, Sari arvelee.
Toukokuussa 2022 Kasperi oli taas vapaana, mutta ei kovin kauan silloinkaan. Hän oli iskenyt puukolla puolituttua miestä, joka oli tullut aamuyhdeksältä vastaan. Isku oli osunut lähelle sydäntä. Tuomio tuli tapon yrityksestä.
Lohduttoman kova ikävä sitä tervettä poikaa, joka meillä joskus oli ja jonka riippuvuus vei. Niin Sari sanoo kahvilan pöydässä. Nykyään hän ajattelee kuitenkin, että kenelle tahansa voi käydä mitä vain.
:
:
Eläkkeelle jäätyään Sari muutti miehensä kanssa monen sadan kilometrin päähän kotipaikkakunnaltaan. Siellä uudet tuttavat eivät tiedä pojasta mitään. Vanha koulukuvakin, jossa on se naurava poika, on taas esillä.
:
Kasperi pääsee taas vapaaksi puolentoista vuoden kuluttua. Se huolestuttaa Saria. Vankila on ollut helpotus: ei ole tarvinnut pelätä koko ajan, mitä seuraavaksi.
Sari toivoo, että Kasperi pääsisi tuettuun asumiseen, jossa pitää sitoutua keskusteluihin ja huumevieroitukseen. Hän arvelee kuitenkin, että se ei onnistu, koska Kasperilla ei ole neuropsykiatrista eikä muutakaan diagnoosia.
:
https://www.hs.fi/elama/art-2000010873875.html
Cut. Pykälä 21.
-NILS-