PPK 1986
Pako rajan taa
Ylikonstaapeli Matti Yrjänä
Vuonna 1978 ”Pohjolan Poliisi Kertoo” julkaisi artikkelin ’Poliisi panttivankina ”. Artikkelin päähenkilö oli
Jorma Pentti Sulevi Jauhiainen, vankikarkuri, joka ryöstettyään postitoimiston otti häntä pidättämään tulleen poliisin panttivangikseen ja ajelutti itseään poliisiautolla maata pitkin ja poikin.
Seuraavassakin artikkelissa kerrotaan Jorma Jauhiaisesta, ja hänen viimeisestä karkumatkastaan, joka veikin hänet rajan taa ...
Kaksi herätystä
Oli pimeää, edelleen kuin yöllä. Mutta aamu jo oli, herätyskello näytti viittä, ja Sven Frisk havahtui ennen sen pärähdystä.
Hän huomasi, ettei Ullakaan nukkunut enää, mutta ei sanonut tälle mitään.
Hän ajatteli pakkasta. Se ei ollut lauhtunut, sen tiesi siitä, että asunnossakin oli viileää. Ja hän pohti, lähtisikö Amazon käyntiin, saati toinen auto, sen suhteen kaikki oli vielä epävarmempaa — etenkin kun hän ei vielä edes tiennyt mikä se tulisi olemaan. Mutta sinänsä se oli ehkä enemmänkin Lindströmin Stigun murhe.
Hän nousi ja alkoi pukeutua, ja nyt kaikki muukin oli äkkiä hänen mielessään, ja päällimmäisenä oli pistooli. Se oli vanha. Ja vain kuus-kolme-vitonen, Haenel Suhl, jokin. Ja kirotuinta oli, ettei hän ollut saanut siihen kuin kolme patruunaa.
Ja sitten hän ajatteli vankilan kuljetusautoa, sitä ettei se yksinkertaisesti voisi tulla perille ennen kuin hän ehtisi käydä sairaalan WC:ssä, ja hän ajatteli Tottea, Torsten Nylundia — Toten piti päästä sinä aamuna ehdonalaiseen Helsingin Keskusvankilasta, Sörkästa, ja hänen piti ennättää sitä Stigun kanssa vastaan. Eikä hän ollut varma, oliko Totte hommaan oikea mies: se saattoi olla hermona, kun oli juuri vapautunut.
Mutta toisaalta: jotenkin sen piti velkansa kuitata. Ja Jauhiainen oli itse päätynyt tähän tapaan.
Sven Frisk lähti asunnosta ja tuli ulos pakkaseen Keinulaudantielle.
Oli keskiviikko, tammikuun 23. päivä 1985. Kello oli 05.14.
Likimain samoihin aikoihin herätyskello soi Mäenlaskijantiellä olevassa yksiössä ja herätti Stig-Stigu Lindströmin ja hänen kupeellaan köllöttelevän naisen. Nainen ei noussut, mutta Stigu kohottautui, hitaasti ja vastentahtoisesti, ja hamutessaan vaatteita ylleen hän mutisi vuoteen suuntaan:
— Tietkö Kirre... mua pännii mennä. Mutta mun täytyy. Mä olen kerta luvannut mennä.
— Mihin ihmeeseen sä nyt sitten oikein menet?
— Niin kuin mä sanoin — se kaverin fiude...
Mut tullaan sitä paitsi hakemaan. Hitto, mua odotetaan jo takuulla ...
Stigu suori itsensä rivakasti ulos. Ja oikeassa hän oli ollut: valkoinen Volvo Amazon odotti häntä jo.
Vuoteeseen jäänyt Kirre kertoi myöhemmin:
”Stigu pyysi, että minä laittaisin herätyskellon soimaan hyvin aikaisin. Se sanoi menevänsä aikaisin työhön, laittamaan jotain lattiaa, mutta minä epäilin, että Stigu valehteli, sillä se ei halunnut tehdä koskaan mitään duunia. Sitä paitsi se mutisi jotain jonkun kaverin auton maalaamisestakin, ja minä tulin itsekseni siihen tulokseen, että sillä oli jotain hämärää tekeillä...
Stigu tuli illalla ja oli tosi sekavan tuntuinen. Se puhui hermona, että nyt sitä kohta viedään, että se on tehnyt elämänsä pahimman virheen ja että jotain on ammuttu.
Kun sitten telkkariuutisista tuli tästä Jauhiaisen jutusta, Stigu alkoi itkeä. Ja se itku oli minun mielestäni aitoa”.
Kaksi lähtijää
Helsingin Keskusvankila on Sörnäisissä. Se on Ristikkotiellä, punatiilisenä ja tummanpuhuvana, muurinsa takana jotenkin epätodellisena ja loittona.
Sinä keskiviikkoaamuna päivävuoroon tulevien vartijoiden askeleet narskuivat muurin tuntumassa tavallista riuskempaan tahtiin ja joku yötuurin tehnyt yritti turhaan autoaan käyntiin — muutoin kaikki oli rauhallista. Mutta paksujen tiiliseinien sisäpuolella oli aamusta aamuun samanlaisena toistuva hälinä jo täydessä käynnissä.
Kello 06.30 ylivartija Notko alkoi avata ensimmäisessä kerroksessa olevien matkasellien ovia.
Sellit olivat tavallista karumpia, mutta miehet viettävätkin niissä vain yhden yön, viimeisensä vankilassa — ainakin sillä erää; heillä oli edessään siirto muualle ja joillakin onnekkailla pääsy vapauteen.
Notko tirkisti lasilevyn peittämästä aukosta sisään, losautti salvat paikoiltaan, kiersi lukon auki, sanoi huomenen, siirtyi seuraavalle ovelle, toisti samat liikkeet; hänen takaansa kuului kärrynpyörien kitinää ja astioiden kalahtelua ”putsareiden” jakaessa aamupalaa.
Neljännen sellin ovelle ilmestyi Torsten Nylund, Totte. Hän oli pääsemässä siviiliin ja tallustelisi tuota pikaa jo missä itse halusi. Totte ei ollut ”vaikea kundi”, vaan kutakuinkin tavallinen asukki, sellainen, jonka unohti pian — nyt hän oli ollut istumassa yhdeksän kuukauden kakkua jostain petosjutusta.
Notko tokaisi jotain viimeiseen aamuun ja pakkaseen liittyvää ja siirtyi eteenpäin.
Ensimmäisessä kerroksessa ei ollut kattoa— tai oli: pelkät kalterit, joiden läpi näki seuraavaan kerrokseen ja siitäkin eteenpäin, aina neljänteen asti.
Ylhäältäkin kuului kalinaa ja puhetta, ja Notko seurasi sitä konemaisesti, näki samalla tavalla silmäkulmastaan, että kakkoseen majoitettu Lars Frisk ilmestyi ”kongille” kurkkimaan alaspäin.
Hänen mielessään jopa käväisi, että Lars muistutti veljeään Sveniä, joka oli sillä kerralla vapaana tai jossain muussa vankilassa.
Ja hän huomasi, että Lars huikkasi jotain Totelle, joka viivytteli vellilautasineen edelleen sellinsä ovella, mutta hän ei piitannut siitä — oli tavallista, että muut vangit huutelivat tervehdyksiä vapautuville tovereilleen. Edellisaamuna joku oli hihkaissut: ”Syö nyt vielä, kun saat!”, ja se huvitti Notkoa vieläkin.
Larsin ja Toten välinen huutelu venyi tavanomaista pidemmäksi, mutta ennen kuin Notko ehätti kääntyä miesten puoleen, se päättyi jo Lars Friskin toivotukseen: — Lycka till!— Tack, tack, Totte urahti ja vetäytyi selliinsä.
Repliikit olivat eräästä televisio-ohjelmasta ja tulleet kaikessa yksinkertaisuudessaan jo lentäväksi pilaksi. Vasta myöhemmin päivällä ylivartija Notko oivalsi, etteivät ne olleet sillä kerralla pilaa.
Mutta silloin kaikki oli jo ohi.
Toisaalla vankilassa vartija Timo Leppänen oli myös aloittelemassa työpäiväänsä. Hän oli vakituinen ”keikkamies”, saattoi toisin sanoen vankeja oikeuteen ja sairaalatutkimuksiin, minne milloinkin, ja sinä aamuna hänen nimensä kohdalla työlistassa oli ollut merkintä:
”Vv. Jauhiainen, Jorma, ao II — HYKS, Korvaklinikka RTG-os, Haartmanink. 4 E. Meno yht.- kulj. klo 08.30, paluu sop.muk.”
Ja nyt Leppänen paineli avo-osastoa kohti ja hetken aikaa hänen kulmiensa välissä oli hienoinen ryppy — Jorma Jauhiainen oli tosi kovanaama. Hän kuului hintelästä olemuksestaan huolimatta vankien keskuudessa ehdottomaan eliittiin. Tai enemmänkin: kiistaton ”kingi” Jorma oli, ja pyöritti epäilemättä ainakin pillerikauppaa, vaikkei koskaan kärynnytkään.
Leppänen ei tuntenut pian kolmikymmenvuotiaan Jorman menneisyyttä kovinkaan hyvin. Selvästi hän muisti oikeastaan vain kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että kerran Jorma oli karannut raastuvasta ja kaapannut myöhemmin itseään pidättämään tulleen poliisin panttivangikseen, ajellut poliisiautolla ympäri maata vankeineen ja siepannut lopulta taksin kuljettajineen. Ja toinenkin asia liittyi karkaamisen: vuotta myöhemmin Jorma oli paennut Sörkästä käyttäen apunaan omatekoista avainta ja sähkökaapelia.
Nuo tiedot riittivät Leppäselle — hän tiesi, että hänen täytyi olla tarkkana.
— Huomenet, hän aloitti tultuaan Jorman sellille.
— Sitä olisi ikään kuin sairaalareissu edessä...
— Niin.
— Ja syödäkin olet jo ehtinyt?
— Niin. Sinäkö tulet saatille?
— Mennääs sitten tännepäin...
Leppänen johdatti Jauhiaisen osastolta pois ja alakerran metallinilmaisijan luo. Se oli kuin ovenkehys — tosin ilman ovea ja ympäröivää seinää.
— Menepä siitä läpi.
Jorma totteli. Kone piippasi heti. Kimeästi.
— Aha ...
— Vyö se on, Jorma äännähti ja alkoi ropeltaa soikea auki. — Ja sytkäri ...
Hän kaivoi taskustaan metallisen savukkeensytyttäjän ja laski sen vyönsä viereen pöydälle, kulki uudelleen ilmaisijan läpi, ja nyt se pysyi vaiti.
Mutta Leppänen ei ollut eilisen teeren poikia. Hän harppasi itsekin laitteen alta, ja nyt se vinkaisi jälleen kuten pitikin; hänellä oli taskussaan raskas avainnippu. Ja puseronsa alla hänellä oli nahkaisessa kainalokotelossa virka-ase. Se oli seitsemän-kuus-vitonen FN 10. Sen lippaassa oli seitsemän panosta. Patruunapesä oli tyhjä. Vielä.
Harmillinen yllätys
Reilun neljän kilometrin päässä Keskusvankilasta sähköasentaja Airaksinen astui porraskäytävän ovesta ulos Kuusitielle. Ja pysähtyi niille sijoilleen.
— Ei hemmetti, hän sanoi täyteen ääneen, vaikka oli yksin. Tai juuri siksi hän sen sanoikin: hänen luotettavin kaverinsa oli poissa.
Kaverin sukunimi oli Ford, etunimi Taunus.
Se oli punainen ja siinä oli neljä pyörää, sen arvo oli likimainen yksitoistatuhatta ja se oli ostettu osamaksulla. Ja nyt se oli poissa.
Sen tilalla oli vastikään pysäköidyn näköinen Skoda. Airaksinen pyörsi ympäri ja juoksi takaisin asuntoonsa, tarttui puhelimeen ja kieputti kaksi nollaa ja kakkosen.
— Poliisin hälytyskeskus, hänelle vastattiin.
Kiroilevat valot
Vankilan pienoisbussissa oli seitsemäntoista paikkaa, ja kun kuljettajana toimiva vartija neljännestä vaille yhdeksän vihdoin usutti sen liikkeelle, se oli täpösen täynnä.
Mukana oli hänen lisäkseen yhdeksän vartijaa ja seitsemän vankia— kaksi vartijaa piti tosin heittää Kuopion junalle Pasilaan.
Asemalta piti kiepata radan länsipuolelle Oikeustalolle, ja sinne tyhjenisikin melkein koko lasti.
Oikeustalolta oli määrä huristaa Meilahteen Korvaklinikalle, jonne tipautettaisiin Jorma Jauhiainen ja tämän saattajana oleva Leppänen, ja sen jälkeen edessä olikin enää piipahdus keskustaan ja Kirurgiseen sairaalaan viimeisen vangin ja tämän vartijan kanssa.
Bussi jyryytti eteenpäin, ja sisäpeilistä kuljettaja näki, että kaikki oli hyvin — miehet olivat rauhallisia, aamutokkuroissaan vielä, eikä montaakaan sanaa vaihdettu. Vain Jorma Jauhiainen kurotti kaulaansa hieman ennen Oikeustaloa ja luikkasi:
— Mulla on aika tilattu puoli yhdeksäksi. Ja nyt kello on jo vaikka mitä ...
— Kyllä me ehditään.
— Joo joo. Sieltä kun myöhästyy, saa odottaa lopun päivää ...
Kuljettajan huulilla oli jo: ”Kuluuhan se aika — odotellessa”, mutta hän toistikin vain:
— Kyllä me ehditään.
Kello 09.08 pienoisbussi kaarsi jo Korvaklinikan edustan kujalle. Kuljettajan täytyi olla tarkkana, sillä kuja oli kapea, ja nyt kinokset ja molemmin puolin pysäköidyt autot saivat sen entistä ahtaammaksi. Jopa pysäköintikieltomerkin takana klinikan oven tuntumassa seisoi jokin punainen auto ja tuprutti pakokaasuja ilmaan niin että hyvä kun eteensä näki.
Kuljettaja pysäytti keskelle kujaa — muu ei auttanut — sihautti oven auki ja nyökkäsi Leppäselle. Tämä ja Jauhiainen pudottautuivat ja lähtivät harppomaan klinikan ovea kohti; Jormalla ei ollut käsirautoja, se olisi herättänyt turhaa huomiota, ja sitä paitsi raudat olivat hankalat, kun niitä joutui avaamaan ja sulkemaan tavan takaa tutkimusten aikana.
Mutta eikö vain bussin takana ollutkin jo joku pysähdyksestä hermostunut. Kuljettaja näki sen peilistä. Se oli valkoinen Volvo Amazon, väläytteli vaativasti valojaan, melkein kuin olisi kironnut.
— Mennään, mennään ...
Bussi huojahti liikkeelle, mutta ei lähtenyt vielä keskustaa kohti. Se kiersi klinikan edessä olevan pienen rakennuksen ja palasi äskeiselle paikalleen. Amazon oli tiessään.
Mutta punainen auto oli edelleen tyhjäkäynnillä. Sen sisään ei nähnyt, takaikkuna oli lumessa.
— Menes Nieminen varmistamaan, että ne pääsivät sinne, kuljettaja tokaisi viimeiselle kyydissä olevalle vartijalle, ja tämä lähti ja hävisi klinikan ovesta sisään.
Kuljettaja tuijotti kadulle. Kaksi päivää sitten hän oli tuijottanut sitä viimeksi ja vieläpä täsmälleen samasta paikasta; silloin Korvaklinikalta oli tullut ulos yllättäen tuttu mies — Sven Frisk. Se oli ollut Sörkassa useaan otteeseen, sen veli taisi olla siellä nytkin. Ja Sven Friskin seurassa oli ollut joku nuhruinen heppu. Molemmat olivat pälyilleet ympärilleen — kai ne jotain olivat hautoneet. Ja taas! Taas bussin takana vilkuteltiin valoja! Nyt se oli kylläkin ambulanssi, näytti vinkkarilla haluavansa oven eteen. Mutta silloin palasi jo Nieminenkin.
— Kyllä ne sinne pääsivät, hän ilmoitti.
— Sen kun mennään...
Bussi lähti harvinaisen äkäisesti liikkeelle. Sairasauto lipui klinikan oven eteen ja jäi siihen.
Punainen Taunus sytkytti sen edessä vajaan viidentoista metrin päässä. Ja sisällä sairaalassa vartija Leppänen ja vankeusvanki Jauhiainen olivat jo ehtineet ilmoittautua katutasoa kerrosta alempana olevalle röntgenosastolle.
- Roskapussi, samanlainen kuin tuhannet muut. Tämä vain sisälsi pistoolin.jpg (88.43 KiB) Katsottu 1022 kertaa
Vedenheitto
— Odottakaa tässä ihan pieni hetki, hoitaja sanoi ja hymyili, kääntyi ja lähti jonnekin peremmäs, ja Leppäsen mielessä käväisi, että sellaista kävelyä katsoi ilokseen. Hän vilkaisi vieressään seisovaan Jormaan, mutta tämän ilme ei ollutkaan sellainen kuin Leppänen oli odottanut — Jorma näytti pikemminkin vaivautuneelta.
— Minun pitäisi päästä vessan, Jorma sanoi.
— Jaa. Minä en kyllä tiedä missä se täällä… — Täältä se löytyy, Jorma äännähti, kääntyi saman tien ja lähti astelemaan heidän tulosuuntaansa. Leppänen ei jäänyt metriäkään jälkeen, pysyi tiiviisti Jorman tuntumassa. He tulivat röntgenosaston ja ylös vievän portaikon väliseen käytävään.
Ja siellä WC oli, tuskin kymmenen metrin päässä. Jorma työnsi valkoisen oven auki.
Leppänen kiilautui hänen viereensä ja kurkisti sisään. Yksi nopea silmäys riitti: WC oli vain muutaman neliön suuruinen, siellä ei ollut toista ovea tai ikkunaa, ei ketään sivullistakaan; seinässä oli pesuallas ja peili, lattialla pytty ja metallitelineeseen pingotettu jätepussi.
— Okei, Leppänen äännähti ja vetäytyi syrjään, ja Jorma astui käymälään ja veti oven perässään kiinni.
Jorma oli yksin. Ensimmäiseksi hän kiersi kahvan ”varattu”-asentoon. Sitten hän veti syvään henkeä, astui pesualtaan luo ja kiersi veden kohisemaan, kumartui yksin tein roskapussin ylle ja kohotti sen pellistä tehtyä kantta.
Pussin pohjalla oli rypistyneitä paperipyyhkeitä. Jorma pöyhäisi ne syrjään, kurkotti syvemmäs — ja siellä se oli, pistooli. Hän sieppasi sen käteensä ja painoi rintaansa vasten ja hänen rinnassaan tykytti tiuhaan.
Hän ei tiennyt vielä mitä sanoisi Leppäselle. Poliisille hän oli sanonut: ”Tottele tai aivosi roiskuvat seinille!” Ja pollarilla oli ollut kylliksi mielikuvitusta, se oli totellut. Ja Leppäsen kannalta oli suotavaa, että silläkin oli mielikuvitusta.
Leppänen nojasi olkapäällään käytävän seinään. Jostain loitompaa kuului puhelimen kilinää ja hoitajien jutustelua, ja WC:stä — Leppänen oli vain kahden metrin päässä sen ovesta — sieltä kuului voimakas veden kohaus, kun Jorma huuhteli altaan. Sen jälkeen kului muutama äänetön sekunti, mutta sitten kuului rapsahdus, kun Jorma tarttui ovenkahvaan ja alkoi kiertää.
Leppänen työntäytyi suoraksi. Ovi raottui. Jorma astui esiin. Leppänen ehti ajatella, että miehen asennossa oli jotain outoa — Jorma tuli ulos kummallista kylkimyyryä, piti oikeaa kättä näkösuojassa vartalonsa takana. Ja seuraavaksi Leppänen tajusi, että Jorman piilossa ollut käsi ei ollut enää piilossa, vaan koholla
ilmassa — se osoitti suoraan häntä kohti ja piteli pistoolia.
— Vessaan pamppu! Jorma kivahti. — Heti! Tai kuolet justiinsa siihen paikkaan!
Leppänen ei hievahtanutkaan — ei osannut, ei uskaltanutkaan.
— Älä helvetissä Jorma, hän sai sanottua.
— Älä helvetissä lähde tuolle tielle kuule...
— Vessaan ja heti!
— Kuule nyt. Sinä tiedät, että pyssyhommat on aina...
— Aika loppui pampulta nyt!
Jorman rystyt kiristyivät. Hänen kasvoillaan häilähti jotain. Ja hänen silmiinsä oli tullut jotain vierasta, pelottavaa, jotain mistä Leppänen tajusi, että mies oli lähes hysteerinen.
— Okei! Odota!
Leppänen kyyristi niskaansa ja harppasi WC:hen, nykäisi oven perässään kiinni, ujutti jo sormia kainaloaan kohti. Ja oven läpi hän kuuli, kuinka Jorma hätkähti liikkeelle — kengät karahtivat lattiaan ja alkoivat kopsia juoksuvauhtia loitommas. Leppänen sysäsi oven auki. Jorma oli kadonnut.
— Vanki karkaa! Leppänen karjaisi niin lujaa kuin jaksoi, heittäytyi juoksuun. — Ottakaa kiinni! Vanki karkaa!
Nyt hän tuli jo portaikkoon, alkoi tikata ylös päin — ja hissikuilun verkon takaa hän näki vilaukselta Jorman ja tämän tiuhaan hakkaavat jalat.
— Vanki karkaa! Pysähdy Jorma!
Leppänen oli jo katutasolla, rymisti aulan läpi — ihmiset heittäytyivät syrjään, joku kirkaisi. Jorma vilahti lasiovista ulos.
Leppänen sai pistoolinsa esiin, tarttui valmiiksi luistiin, ei virittänyt vielä, sivullisia oli liikaa, jotain odottamatonta saattoi tapahtua.
— Soittakaa poliisi! hän huusi tiskin takana istuvalle vahtimestarille. — Sanokaa että vanki karkasi! (Soitto kirjattiin poliisin hälytyskeskuksessa kello 09.21).
Leppänen sysi ovet auki ja tupsahti ulos. Ja nyt hän viritti pistoolinsa. Se louskahti metallisesti,
ensimmäinen panos siirtyi patruunapesään. Leppänen kohotti aseen ilmaan, ylös, korkealle jonnekin, puristi liipaisinta; laukaus kuulosti merkilliseltä poksahdukselta. Samoin toinen.
— Pysähdy Jorma!
Mutta Jorma ei totellut. Hän oli jonkin matkan päähän ovesta pysäköidyn punaisen Taunuksen vieressä, pyrki oikeanpuoleisesta ovesta sisään, ei saanut sitä auki, sähläsi, jotain.
Leppänen lähti juoksemaan autoa kohti, näki että Jorman ase oli edelleen esillä, juoksi silti. Jorma kiersi auton, kyyristyi kuljettajan oven kohdalle. Leppänen ojensi aseensa auton katon yli. Jorma teki samoin.
Korvaklinikan ovelle pysäköidyssä ambulanssissa ollut sairaankuljettaja Mäkelä kertoi:
”Vanki osoitti oikeassa kädessään olevalla pienellä aseella Taunuksen katon yli vartijaa kohti.
Vartija osoitti omalla aseellaan vankia, mutta mitään laukauksia ei kuulunut. Miesten tähtäillessä toisiaan Taunus lähti liikkeelle ja vanki juoksi sen vieressä kyyryssä kuljettajan oven kohdalla...
Vartija siirtyi keskemmäs kujaa ja lähti, juoksemaan auton perään huutaen jotain. Sitten hän suuntasi aseensa etääntyvän Taunuksen renkaisiin. Hän ampui niitä ainakin kaksi kertaa, mutta auto ja vanki loittonivat edelleen kiihtyvällä vauhdilla. Silloin me päätimme lähteä seuraamaan niitä ambulanssilla.
Ennen Silmäklinikan kohdalle tuloa vartija ampui kolme laukausta vankia kohti, minun käsittääkseni korkeintaan vyötärölinjaan tai siitä alaspäin. Etäisyyttä hänellä oli tällöin vankiin kymmenkunta metriä. Minä en huomannut, että näillä laukauksilla olisi ollut vankiin tai autoon minkäänlaista vaikutusta...
...Taunus kääntyi risteyksestä oikealle ja edelleen oikealle Haartmaninkadulle, missä risteyksessä perässä juossut vartija kaatui maahan. Minusta vaikutti aivan siltä, että auton vierellä juossut vanki pääsi Taunukseen sisään sen kuljettajan vetämänä…
...me pysähdyimme vartijan kohdalle ja otimme hänet kyytiin. Vartija sanoi, ettei hän ollut loukkaantunut. Hän vaikutti kovasti kiihtyneeltä ja sanoi, että perään vain. Kaverini kytki hälytys laitteet päälle ja me jatkoimme ajoa Taunuksen perässä.
Ehkä sadan metrin jälkeen se kääntyi jyrkästi vasemmalle yrittäen ilmeisesti Työterveyslaitoksen ja Patologianlaitoksen väliseen kujaan, josta pääsee Topeliuksenkadulle. Se juuttui kuitenkin lumipenkkaan kiinni ja jäi siihen.
Kaverini kuulutti ulkokaiuttimella ihmisiä ottamaan kiinni Taunuksen pakoon lähtenyttä kuljettajaa. Hän hälytti apua myös radiokeskuksesta. Vartija oli jo tällöin hypännyt ambulanssista ulos”.
Leppänen pudottautui sairasautosta alas. Taunus oli muutaman metrin päässä. Sen etuovi retkotti auki. Jorma kyyhötti kuljettajan paikalle, oli jotenkin oudosti. Mutta pistooli sillä oli edelleen kädessään.
— Heitä pyssy pois Jorma! Leppänen huusi, näki että Jorman käsi liikahti, että ase vilahti hankeen.
Leppänen astui lähemmäs. Jorman kasvot olivat kalpeat, hänen suupielestään valui juovana verta.
Se oli helakanpunaista.
— Auta, Jorma sanoi hiljaa. — Minä kuolen...
— Jorma ...ambulanssi on jo tässä... Paarit! Tuokaa paarit!
Kuului kolinaa, kun paarit vedettiin esiin. Ihmisiä kertyi ympärille, joku kysyi jotain, Leppänen ei vastannut, kaukaa kuului usean sireenin uikutus. Leppänen nosti Jorman aseen hangesta. Hän yritti ajatella, että hän oli tehnyt kaiken niin kuin oli pitänytkin, ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän.
Hän kääntyi katsomaan vilkut leiskuen poispäin kiitävän ambulanssin perään ja hänestä tuntui pahalta, siltä että Jorma oli poissa, vaikka ei ollutkaan päässyt pakoon.
- Kuva on otettu Korvaklinikan oven kohdalta paikkatutkimusten yhteydessä. Kujalta löytyneet hylsyt on merkitty kolmioin — Leppänen oli ampunut laukaukset juostessaan. Taustalla Silmäklinikan ovi.jpg (129.58 KiB) Katsottu 1022 kertaa
- Pakovälineenä käytetty Taunus oli anastettu samana aamuna Kuusitieltä. Autoon on osunut kaksi luotia — toinen on raapaissut kattoa, toinen uponnut tavarasäiliöön.jpg (183.6 KiB) Katsottu 1022 kertaa
Kertomuksia
Työterveyslaitoksen huoltomies:
”0lin joskus yhdeksän jälkeen työpaikkani pihalla odottamassa tavaralähetystä. Tällöin huomasin, että naapurirakennuksen kohdalle tuli ambulanssi pillit soiden. Liki samaan aikaan totesin, että kujalla juoksi mies lujaa vauhtia. Loitompaa kuului huutoja, että ottakaa mies kiinni.
Ajattelin, että mies oli joku Lapinlahden potilas, joka oli karannut ambulanssista, joten päätin ottaa hänet kiinni.
Juoksin miehen perässä noin neljäkymmentä metriä, jolloin hän juuttui hankeen hypättyään matalan muurin yli.
Välillämme syntyi jonkinlaista painintapaista, mutta sain miehestä pian yliotteen, vaikka hän olikin minua pidempi ja nuorempi.
Väänsin miehen kädet selän taa ja yritin rauhoittaa häntä puhumalla, eikä mies vastustelutkaan enää.
Hän näytti vain hyvin pelokkaalta.”
Kiinniotettu, Taunuksen ohjauspyörän äärestä pakoon yrittänyt mies oli Torsten Nylund, Totte.
Itse hän kertoi:
"Vapauduin sinä aamuna kello seitsemän Helsingin Keskusvankilasta. Ensimmäiseksi menin Kurviin, missä myin tuntemattomalle miehelle tarpeettomiksi käyneen nauhurin ja television. . . ja menin kävellen Meilahteen Korvaklinikalle, minä kun olin ollut siellä joskus hoidettavana. Heti kun olin tullut sinne, klinikan ovesta syöksyi ulos kaksi miestä, joista jälkimmäisen tunnistin vartijaksi.
Tämä ampui suoraan toista miestä kohti. Paikalla oli pysäköitynä punainen henkilöauto, jonka moottori kävi. Menin autoon sisälle suojautuakseni laukauksilta, mutta kun kohotin päätäni, etummaisena juossut mies oli tullut oven kohdalle ja komensi: — Aja! Koska edelleen kuului laukauksia, lähdin ajamaan paniikin vallassa, vaikkei minulla ole koskaan ollut ajokorttia. . . vasta auton vieressä juosseen miehen hypättyä sisään huomasin, että hän oli Jorma Jauhiainen.
Tästä säikähdin todella, sillä Jormalla on Keskusvankilassa kova maine.
Olin hänen kanssaan siellä samalla osastolla, mutta en koskaan puhunut hänen kanssaan mitään... myönnän, että kertomukseni saattaa vaikuttaa uskomattomalta, mutta totta se kuitenkin on.”
Vasta asian ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä Totte muutti kertomustaan. Hän selvitti ostaneensa vankilaan tultuaan Jormalta pillereitä, joita hän ei ollutkaan kyennyt maksamaan. Velka oli kasvanut korkoa päivästä toiseen. Tieto ehdonalaiseen pääsystä tuli Totelle itselleenkin hieman yllättäen, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin mennä kysymään Jormalta, miten velka kuitataan.
Pari päivää asiaa harkittuaan Jorma oli ilmoittanut, että Totte vapautuu velastaan tulemalla kuljettajaksi autoon, jolla hän aikoo paeta. Totella ei omasta mielestään ollut valinnanvaraa.
Sähke
Hieman myöhemmin samana kylmänä keskiviikkopäivänä Helsingin Keskusvankilaan tuli sähke.
Se oli osoitettu vankeusvanki Lars Friskille. Teksti oli lyhyt: ”On niin kova pakkanen, että Volvosi ei lähde käyntiin. Terveisin ystäväsi.”
Vankilan henkilökunta tiesi jo Jorman kohtalokkaasta pakoyrityksestä. Siitäkin oltiin selvillä, että pakoautoa oli kuljettanut samana aamuna vapautunut Totte, ja arvatenkin myös vankibussille valojaan vilkuttaneen Volvon merkitystä oli pohdittu.
Sähke osui ylivartija Notkon silmiin, ja silloin hän sai mieleensä Lars Friskin ja Toten välisen aamuisen huutelun. Sähkeestä ilmoitettiin pakoa tutkiville rikospoliisin miehille.
Sähke oli lähetetty puhelimitse — puhelin taas kuului Keinulaudantiellä asuvalle postivirkailija Ulla Määttäselle.
Ulla kiisti lähettäneensä sähkeen, mutta oletti, että se saattoi olla hänen sulhasensa lähettämä. Hän kertoi myös, että hän oli kuukautta aikaisemmin ostanut sulhaselleen valkoisen Volvo Amazonin, ja edelleen, että hänen sulhasensa oli viime aikoina liikkunut yhdessä Stigu Lindström-nimisen miehen kanssa.
Ullan sulhanen taas oli nimeltään Sven Frisk. Muutoin Ulla kertoi:
”Kenenkö seurassa olin? Mä olin kotonani. Ja en ollut kotonani. En mä m uista. . . Aikaisin Sven silloin jonnekin lähti, mutta mulle se sanoi vain, että älä kysele . . . Keskiviikkoiltana joko Sven tai Stigu sanoi jotain semmosta että ei onnistunut, ja siitä mä käsitin että jotain oli mennyt mönkään.
Mutta mä join nopeasti niin paljon viinaa, että sammuin. Jossain vaiheessa mä heräsin siihen, että makasin vessan lattialla ja Sven ryskytti ovea ja huusi että lähdetään Ruotsiin. Mutta en mä minne kään lähtenyt. Seuraavan kerran kun heräsin siitä vessan lattialta, niin asunto oli tyhjä.”
Muita kertomuksia
Sven Frisk:
”Minulla ei ole mitään osuutta semmoisiin tapahtumiin. Olen minä kyllä joskus tavannut Jorma Jauhiaisen vankilassa, mutta en minä enää edes muista minä vuonna... Volvoni minä lainasin tiistai-iltana yhdelle pariskunnalle. En minä kysellyt mihin ne sitä tarvitsivat. Tai mikä niiden nimioli. Parkkipaikalle auto näkyy takaisin tulleen ... Mutta jos se siis on ollut jossain sellaisessa paikassa missä on tehty rikos, niin minulla ei ole sen rikoksen kanssa mitään tekemistä... Ja mikäli minut on jotenkin sotkettu tähän Jauhiaisen juttuun, se johtuu vain siitä, että joillakin on kaunaa minua vastaan. Minulla on vihamiehiä. Minä olen nimittäin pelehtinyt tuttavieni naisten kanssa.”
Stigu Lindström:
”Mulla ei ole tähän asiaan mitään puhuttavaa. Enkä mä muista missä mä keskiviikkona olin ja kenen kanssa... Ja mitään Taunusta minä en ole varastanut. Enhän mä osaa ajaakaan. . . Ja vasikaksi mä en rupea. Ja puhuin mä tai en, niin jonkinlainen tuomio mulle tästä kuitenkin tulee.
Mutta se on valetta, että mä olisin Kirren kämpillä itkenyt.”
Lars Frisk:
”Sain minä sähkeen. Mutta en minä sitä halua kommentoida, ei sillä ole mitään merkitystä…
Kyllä minä Toten tunnen jollain tavalla, mutta en minä ole ollut sen kanssa missään tekemisissä koko vankilassaoloaikana, mitä nyt joskus näin sen... Kyllä minä sille jotain huusin siviiliin meno toivotukseksi, mutta en minä muista mitä se oli. Ja Jorma Jauhiaisen pakoon se ei ainakaan liittynyt.”
Nuhruinen heppu
Vankibussin kuljettaja muisti nähneensä Korvaklinikan edustalla kaksi päivää ennen pakoyritystä Sven Friskin — ja tämän seurassa olleen ”nuhruisemmalta vaikuttavan hepun”. Heppu tunnistettiin trukinkuljettaja Juhani Lehtiseksi, ja Lehtisen kertomalla oli tapauksen selvittelyssä merkittävä osuus; miehet olivat käyneet yhdessä Korvaklinikalla tutkimassa paikkoja, vaikkei Lehtinen omien sanojensa mukaan ollutkaan vielä silloin ymmärtänyt, mistä oli kyse — vasta myöhemmin Sven oli yrittänyt palkata hänet sekä toimittamaan aseen roskapussiin että ryhtymään pakoauton kuljettajaksi. Korvauksen Sven oli luvannut heti, kunhan Jorma ehtisi karkuun päästyään tehdä ensimmäisen keikkansa. Rahat Sven oli luvannut toimittaa suoraan Lehtisen tilille. Lehtinen kieltäytyi — mutta vaihtoi sentään Svenin Amazoniin paremmin käteen istuvan ralliratin.
Syytteet
Sven Frisk, Stig-Stigu Lindström jaTotte-Torsten Nylund asetettiin syytteeseen epäiltyinä vangin vapauttamisesta.
Toten kohdalla on asiakirjoissa lisäksi: ”Yksin teoin tehty moottoriajoneuvon luvaton käyttöönotto, ajokortitta ajo, vangin vapauttaminen ja törkeä liikenteen vaarantaminen.”
Vartija Timo Leppäsen todettiin menetelleen lain ja voimassa olevien ohjeiden mukaisesti.
Jorma Jauhiainen
Jorma Jauhiaisen pako oli alkanut melko tarkalleen kello 09.15. Poliisille siitä ilmoitettiin 09.21, ja 09.25 Jorma tuotiin sairasautolla vain muutaman sadan metrin päässä olleen Meilahden sairaalan poliklinikalle. 09.40 päivystävä lääkäri totesi hänet kuolleeksi.
Oikeuslääkäri totesi, että Jormaan oli osunut kolme luotia — yksi vasemman reiden takaosaan, toinen pakaralihakseen, kolmas oikealle selän alaosaan.
Ja tuo kolmas luoti oli ollut kuolettava; se oli lähtenyt kulkemaan vinosti ylöspäin ja lävistänyt keuhkojen alaosassa olleet kaksi keuhkovaltimon haaraa. Siitä oli seurannut runsas sisäinen verenvuoto.
Rikospoliisin arkistossa on ruskeassa pahvikansiossa Jorman vaiheista kertyneitä papereita ja merkintöjä, niin virallisia kuin epävirallisiakin.
Ensimmäisenä on:
"Luonne: ovela. Hallussa lähes aina luvaton ampuma-ase, on vaarallinen kiinniotettava."
Sitten seuraa luettelo:
"1973 — oli kyydissä varastetussa autossa
1975 — autossa varastettua tavaraa
1976 — avasi polttoleikkaamalla tukkuliikkeen varaston metallioveen aukon, josta tupakkalasti, pakettiautoon
1977 — väänsi kolmen kaverinsa kanssa varaston oven ja anasti auton osia
1977 — kiinniotettaessa hallussa luvaton Continental-pistooli
1977 — luvaton FN hallussa
1977 — tunkeutui betoniseinän läpi tupakkavarastoon
1977 — osti auton kaverinsa nimiin väärentäen paperit
1977 — karkasi Vantaan KO:sta
1977 — postitoimiston ryöstö Tenholassa
1977 — kaappasi aseella uhaten pidättämään tulleen poliisin panttivangikseen, myöhemmin taksi miehen
1978 — karkasi Keskusvankilasta, otti auton ulkopuolelta. Kiinni Vantaalta, hallussa luvaton ase
1985 — karkasi Korvaklinikalta, viimeisen kerran— vartija ampui."
Huomiota kiinnittää se, että luettelosta puuttuvat varsinaiset väkivaltarikokset— joukossa ei ole ainoatakaan pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä, kuolemantuottamusta, tappoa, murhaa.
Mutta Jorma oli vaarallinen mies. Tai ainakin hänellä oli vaarallisen miehen maine. Ja sen hän hankki vuoden 1977 panttivankikaappauksen yhteydessä, ja kukaties nimenomaan sillä tavalla millä uhkaili uhrejaan. ”Tottele tai aivosi roiskuvat seinille!” ”Minä jätän sinut jonnekin, mutta polvesi minun täytyy ampua murskaksi.”
Ja kaiken aikaa Jormalla oli kädessään viritetty ase, aseen piippu jonkun takaraivossa tai niskassa kiinni.
Vankinaan olleen poliisin Jorma jätti sidottuna heinälatoon — ja poliisin pyynnöstä tämän virka-aseen ladon ulkopuolelle. Ja mennessään Jorma oli kysynyt: ”0letko sä nyt vihainen?”
Taksimies taas vapautui kyydittyään Jorman mielisairaalan pihalle; poliisille Jorma ei halunnut antautua, koska pelkäsi näiden ampuvan — satuttavan — häntä.
Koko draaman aikana Jorma ampui yhden laukauksen — ulos poliisiauton takaikkunasta perässä tullutta taksia kohti. Laukaus ei osunut.
Vuoden 1978 pakomatka Keskusvankilasta sai ymmärrettävästi lehdissä suurta huomiota.
”Kaappari-Jauhiainen jälleen paossa!” otsikot julistivat. ”Poliisi perustanut erityisen jäljitysryhmän!
Oulunkylä piiritetty! Panssariautokin etsinnöissä!” Viimeiset otsikot olivat hieman vaisumpia: ”Jauhiainen kiinni ilman vastarintaa”. Ja paikkansa se piti. Jorma jäi kiinni vantaalaisen omakotitalon yläkerrasta, missä hän kyyhötti komerossa — aseettomana.
Hän oli seurannut poliisin lähestymistä omatekoisesta vastaanottimesta — ja piilottanut aseensa maton alle huomattuaan toden olevan kyseessä.
Talon omistaja kertoi: ”Hiljainen se oli ja arka. Ovi kun kävi, niin piiloon se heti meni.”
Eräs vanginvartija lausui kuulustelussaan: ”Jauhiainen oli minun käsittääkseni mies, joka sai esiintymisellään hämättyä muut vangit ja alkuun jopa vankilaviranomaisetkin.”
Joka tapauksessa Jorman vaarallisen miehen maine kasvoi. Ja se oli hänelle tärkeää; se auttoi häntä olemaan jotain — KINGI muiden vankien keskuudessa.
Mutta toisaalta — Jorma pystyi vankilassa ollessaan huomattavaan ponnistukseen: hän luki itsensä ylioppilaaksi ja oli syksyllä aloittanut opiskella kasvatustieteitä.
Hänen tyttöystävälleen lähettämistään kirjeistäkin ilmeni, että hän oli äärimmäisen työlääntynyt ja kyllästynyt vankilamaailmaan. Kaikin tavoin. Rivien välistä lukien ehkä omaan asemaansakin.
Viimeisessä paossa oli jotain ontuvaa. On mahdollista, että idea ei ollut Jormasta itsestään lähtöisin; apureiden hallusta löytyi piirros, joka viittasi suunnitteilla olevaan ryöstöön — ehkä sen toteuttaminen olisi ollut helpompaa, jos mukana olisi ollut ”todellinen kovanaama”.
Ei edes paon alku toteutunut siten kuin piti; vankilasta tulleen vihjeen mukaan Jorman oli pitänyt ampua Korvaklinikan ikkunat rikki pakokauhun synnyttämiseksi. Mutta ehjiksi ne jäivät. Ja käyttämättä jäi Jorman hallusta löytynyt tyhjä henkilöllisyystodistuslomake. Se oli väärennös, keskeneräinenkin vielä. Se ei olisi mennyt missään täydestä.