MURHA.INFO

PPK 1990

Miellyttävä murhaaja
Rikosylikomisario Väinö Rantio

Murhia ja murhaajia on monenlaisia. Seuraavassa artikkelissa kerrotaan murhasta, jonka motiivi oli ymmärrettävissä, vaikkakaan ei hyväksyttävissä, ja jonka tekijä oli miellyttävin artikkelin kirjoittajan pitkän virkauransa aikana kohtaamista murhaajista.
Murha tapahtui jo melkein 30 vuotta sitten. Aikanaan se herätti suurta huomiota, nyt se on jo unhoon vaipunut, ja hyvä niin.
Kirjoittaja halusi kuitenkin kertoa tapauksesta lukijoille, sillä - niin kuin hän sanoo - murhaajiakaan ei pidä aina tuomita yksipuolisesti, elämä on moninaista ja usein kulkemista kriisistä kriisiin…

Rikosilmoitus
”Täällä puhuu ”Matti Leskinen”. Olen juuri surmannut vaimoni Anna-Liisa Leskisen hotelli "Seurahuoneella” huoneessa no 13.”
”Missä te nyt olette?” Päivystävän rikosylikonstaapelin suggestiivinen kysymys yllätti soittajan valmiiksi mietityn roolin niin, että hän oli juuri vastaamaisillaan, että ”olen täällä rautatieasemalla”.
Hän kuitenkin palasi rooliinsa ja vastasi: ”Minä seuraan vaimoani”. Sen jälkeen soittaja katkaisi puhelun. Kello oli muutamia minuutteja yli kuuden. Oli talvi vuonna 1960. Hälytys Jaoston ylikonstaapeli oli työvuorossa. Yksi hänen huveistaan oli hälyttää allekirjoittanut aamuyöllä tutkimaan jotakin henkirikosta sanoilla: "Alahan vetää housuja jalkaan. Auto on tulossa noutamaan sinut. On tapettu. . .” Näillä sanoilla, hän nytkin, puhelunsa aloitti.
Olin kuitenkin jo hereillä ja aamupalalla. Matkalla tapahtumapaikalle varmistelin autoradio- puhelimella, että poliisilaitoksen henkilöstö oli hälytetty murhaajan etsintään. Pidin kunniakysymyksenä, että surmaaja saataisiin kiinni, ennen kuin hän ehtisi tehdä mitään itselleen. "Seuraan vaimoani”-virkkeestä oli pääteltävissä, että mies ei aikonut vastata teostaan maallisessa oikeudessa.
Jos olisin siinä vaiheessa tiennyt surmaajan motiivin ja koko tapahtuman taustan, olisin voinut asennoitua toisinkin. En kuitenkaan tiennyt, että tutkittavakseni oli tullut hyvin erikoinen, vakaasti harkittu murha, jonka tekijää kohtaan en voinut olla tuntematta syvää myötätuntoa sen jälkeen, kun olimme perusteellisesti keskustelleet tapahtumasta koko naisuudessaan.

Kolme kirjettä
Helsingin keskustassa sijaitsevan vanhan ja kunnianarvoisan hotellin huone oli nykyhotellien pelkistettyihin huoneisiin verrattuna edustava. Huoneen kaksoisvuoteella makasi peiton alla kuolleena keski-ikäinen nainen. Valkoinen lakana oli nostettu kasvojen kehykseksi niin, että verta ei näkynyt missään. Naisen rinnalla oli kaunis kukkakimppu. Pään oikealla puolella hiusten sisässä oli luodin sisäänmenoaukko ja vasemmalla puolella samalla kohdalla ulostuloaukko.
Seinään litistynyt luoti kaivettiin esiin. Lattialta taltioitiin 7,65 mmm väljyinen pistoolin hylsy.
Valokuvattiin ja piirrettiin. Yöpöydällä oli paksu romaani, jonka sisään oli leikattu kolo keskikokoiselle pistoolille. Oli helppo rekonstruoida tapahtuma ja päätellä, että surmaaja oli kuljettanut aseen kirjan sisällä tapahtumapaikalle. Se antoi vahvistusta murhan tunnusmerkistöön kuuluvasta "vakavasta harkinnasta”. Pöydällä oli kolme kirjettä. Yksi niistä oli osoitettu surmatun omaisille, yksi surmaajan omaisille ja yksi minulle, asian tutkinnanjohtajalle. Luonnollisesti luin ne kaikki. Niistä selvisi alustavasti murhan syy ja tausta. Totesin surmaajan ja hänen perheensä joutuneen vaikeaan ahdinkoon, josta selviytyäkseen surmaaja oli pitkän harkinnan jälkeen päätynyt näin epätoivoiseen tekoon. Vasta myöhemmin koko draama selkiintyi minulle.
Surmaajaa etsitään
Rikostutkijan päätehtävä on selvittää rikos, hankkia tarpeellinen näyttö ja muu selvitys, sekä saattaa rikoksentekijä tuomioistuimen tuomittavaksi. Näin siinäkin tapauksessa, että rikoksen tekijä itse on päättänyt lähteä suoraan "korkeimman oikeuden” tuomittavaksi.
Tietenkin asia filosofisesti on pohdiskelun arvoinen, voidaan miettiä, olisiko rikoksentekijän annettava toteuttaa ankarin mahdollinen rangaistus vai ei.
Elämänkaaren tässä vaiheessa voisin ajatella toisin kuin silloin, kun olin vielä nuori ja tehokas tutkinnanjohtaja. Silloin ajattelin vain, että minun on ehdittävä ennen rikoksentekijää.
Rikoksentekijähän oli minulle täysin tuntematon, enkä vielä tuntenut häntä kohtaan sitä myötätuntoa, jonka asiaan tutustuminen aikanaan aiheutti. Keskitin siis kaikki mahdollisuudet rikoksen tekijän nopeaan kiinnisaamiseen. Hälytin koko valtakunnan poliisivoiman tehotarkkailuun, vaikka todennäköistä oli, ettei surmaaja pyrkisi kauas Helsingistä.
Tietenkin surmaaja tiesi, että poliisi etsisi häntä kaikkialta, ja että kiinnijoutuminen olisi lyhyen ajan kysymys, mikäli hän liikkuisi yleisillä paikoilla. Surmaaja, Matti Ilmari Leskinen ei ollut aiemmin poliisin kirjoissa, joten hänestä ei ollut poliisin kortistossa valokuvaa.
Sellaisen hankkiminen oli kuitenkin helppoa ja pian niitä monistettiin riittävästi. Surmaajan henkilöllisyys oli selvä, samoin kuin näyttö syyllisyydestä, joten siihen puoleen ei tarvinnut voimia keskittää. Koko toiminta keskittyi vain surmaajan nopeaan kiinnisaamiseen. Itsemurhaaja etsii yksinäisyyttä.
Hieman ihmetystä herätti se, ettei hän toteuttanut aiettaan jo hotellihuoneessa vaimonsa viereen, kuten perinteinen tapa vastaavissa tapauksissa on. Hänellähän oli käyttökelpoinen ase, joka muuten oli otettava huomioon kiinniottovaiheessa. Miksi surmaaja ei menetellyt näin ”perinteisesti”? Se selvisi myöhemmin. Surmaajan etsintä keskitettiin normaalin katupartioinnin lisäksi kaupungin reuna-alueiden metsiin ja puistoihin. Matkustajaliikkeet olivat erikoistarkkailussa. Tunnit kuitenkin kuluivat, eikä surmaajasta havaittu jälkeäkään. Johdin henkilökohtaisesti etsintäoperaatioita kaupungilla ja välillä virka huoneessa. Tiedotusvälineet olivat saaneet asiasta vihiä ja olivat haukkana tutkinnanjohtajan kimpussa.
Jos olisin tiennyt, että surmaaja vietti aamu päivänsä Töölön kirjaston lukusalissa kirjoittelemassa vielä kirjeitä omaisille ja muille hänelle tärkeille henkilöille, olisin tietenkin painunut sinne ja asia olisi ollut sillä selvä. Sitähän minä en kuitenkaan tiennyt, vaan seurasin todennäköisintä linjaa surmaajan kiinnisaamiseksi. Puolenpäivän jälkeen alkoi mieleen hiipiä tunne, että ”taidat hävitä kilpajuoksun kuoleman taa ankarin mahdollinen rangaistus itse vai ei kanssa”. Joukoille sitä ei sopinut myöntää, vaan sitä oli edelleenkin innostettava ja tehoetsintää jatkettava.
Hovimestari ja mies palotikkailla
Taka-Töölössä on kymmenenkerroksinen talo Mannerheimintien ja Topeliuksenkadun kulmassa, jonka ylimmässä kerroksessa on ravintola.
Tämän ravintolan naispuolinen hovimestari asui samassa talossa. Hänen kasvonsa toivat mieleen madonnan. Tehtyään iltayön töitä ravintolassa hän nukkui aamuisin pitkään. Kello kymmenen maissa aamupäivällä hän kasteli kukkiaan aamutakki yllään talon pihan puoleisessa huoneessa.
Silloin hän yhtäkkiä huomasi miehen kiipeävän palotikkaita pitkin talon katolle. Häntä jäi hieman vaivaamaan se, että mies oli pukeutunut ”hyviin vaatteisiin”. Kuten ihmiset tällaisissa tilanteissa yleensäkin ajattelevat, ettei asia minulle kuulu, niin ajatteli hovimestarikin. Niinpä hän ei vaivannut päätään sen enempää koko asialla ja unohti sen. Jos hän olisi arvannut vaimonsa murhaajan siinä siirtyvän itsemurhapaikalle, hän tietenkin olisi soittanut siitä poliisille, mutta sellainen ajatus ei tietenkään pälkähtänyt hänen päähänsäkään.
Tavattuaan ystävättärensä hovimestari vietti iltapäivän Helsingin keskustassa liikkeitä kierrellen ja kahvioissa istuskellen. Asuintalonsa luokse hän palasi vasta kello 17 aikaan edelleen ystävättärensä seurassa. Talon jalkakäytävällä hän tapasi talonmiehen jalkakäytävän puhdistuspuuhassa.
Talonmiehen varsinainen ammatti oli poliisi. Kenties juuri se vaikutti siihen, että hovimestarin mieleen muistui aamupäiväinen tapahtuma ja miehen kiipeäminen katolle. Hän katsoi nyt asiakseen ihmetellä juttua talonmiehelle mm. sen vuoksi, että "mitähän se mies meni katolle niin hyvissä vaatteissa!”
Talonmies-poliisi katsoi velvollisuudekseen käydä katolla tarkistamassa, että kaikki oli siellä kunnossa. Vapaapäiväänsä viettänyt poliisi ei tiennyt mitään surmaajan etsintäoperaatiosta. Helpoin tie katolle johti viimeisen kerroksen ravintolan eteisen kautta. Näin ravintolan vahtimestarikin kuuli asiasta.
Surmaaja löytyy
Katolla talonmies-poliisi totesi aluksi kaiken olevan kunnossa. Hän oli jo poistumassa katolta, kun hän huomasi miehen jalan näkyvän ilman vaihtohormin takana. Lähemmäs mentyään hän näki miehen makaavan hangessa, hänen vasemman käsivartensa seudulla lumi punoitti verestä. Miehen vieressä lumessa oli pistooli, jonka talonmies-poliisi otti ensin haltuunsa. Koetettuaan miehen valtimoa hän totesi sen vielä sykkivän.
Kiireesti hän haki ravintolan vahtimestarin avukseen ja yhdessä he kantoivat miehen ravintolan eteiseen. Tuota pikaa ambulanssi kiidätti miehen Töölön sairaalaan, jossa verenvuotoshokissa oleva mies sai kiireellisen verensiirron.

Ensitapaaminen surmaajan kanssa
Huikea helpotuksen tunne kävi mielessäni, kun sain tiedon, että surmaaja oli saatu kiinni ja elävänä.
Lopun hoiteleminen olisi helppoa. Tietenkin ajoin suoraan sairaalaan alustavasti miestä puhuttelemaan. Hän oli hoitohuoneessa hoitoalustalla, pää oli huomattavasti jalkoja alempana ja verensiirto oli käynnissä. Kättelin häntä ja esittelin itseni ja puhuttelin häntä rauhoittavasti. Sanoin hänelle, että keskustelisimme itse asiasta myöhemmin, mutta hän sanoi, että sopii aloittaa heti. Kehotin häntä lepäämään ja kuntoutumaan rauhassa.
Järjestettyäni vartioinnin sairaalaan poistuin tyytyväisenä kotiini lepäämään vaiherikkaan päivän jälkeen.

Vaikuttava kertomus
Surmaaja pääsi sairaalasta jo seuraavana päivänä. Hän oli katkaissut vasemman kyynärtaipeen laskimot ja odottanut vanhaan roomalaiseen tapaan ”noutajaa”. Veren vähetessä aivoista tulee väsymys ja itsemurhaaja vaipuu uneen, josta ei enää herää. Hän oli kuitenkin herännyt johonkin aikaan iltapäivällä ja ihmetellyt miksi hän oli vielä elossa.
Todettuaan veren hyytyneen haavassa hän oli rapsutellut haavan uudelleen auki ja veri oli jatkanut valumistaan. Vaivuttuaan jälleen uneen hän oli herännyt seuraavan kerran sairaalassa.
Roomalaiset avasivat laskimonsa lämpimässä vedessä, eikä haavasta tuleva veri siten hyytynyt. Tässä tapauksessa talvisäässä veren fibriini teki tehtävänsä ja veri hyytyi.
Lääkärin lausunnon mukaan mies olisi kuitenkin yön aikana menehtynyt katolle. Pienestä se oli kiinni.
Jos hovimestari ei olisi huomannut miestä tikkailla, eikä sattumalta tavannut talonmies-poliisia, olisin tutkintapöytä- kirjan sijasta joutunut selostukseen jutusta kirjoittamaan vain lyhyesti: "Vastaaja kuollut". Nyt sen sijaan istuimme vastakkain ja kuuntelin vaikuttavaa kertomusta.
Tapani mukaan pyysin syylliseksi epäiltyä spontaanisti kertomaan asian, niin kuin hän itse halusi. Tässä tapauksessa kertomus oli älykkään, korkeasti koulutetun johtajan johdonmukainen ja selkeä kertomus. Hänen isänsä oli aikanaan perustanut Tampereelle pukutehtaan, joka menestyi ja laajeni suureksi. Siihen aikaan ei halpatuontia tunnettu Suomessa, vaan käytettiin kotimaisia tuotteita. Kolmekymmentäluvun vaikeina pulavuosina isä kuitenkin takausten kautta ja tavallaan omatta syyttään menetti tehtaansa ja kaiken omaisuutensa. Siitä vaimo sydämistyi, kovettui ja kosti miehelleen syytellen häntä jatkuvasti omaisuuden menetyksestä.
Isä kasvatti ja koulutti kaksi poikaansa suurena tavoitteenaan tehtaan valtaus takaisin suvulle.
Niinpä aikanaan tapahtui, että Matista olikin jo tullut tehtaan toimitusjohtaja. Aikanaan hän kuitenkin huomasi, että hänen paikalleen oli uuden omistajan suvussa mies kasvamassa.
Samalla hän joutui toteamaan, että hän ei koskaan kykenisi ostamaan tehtaan osake-enemmistöä nimiinsä. Samaan aikaan hänelle sattumalta tarjottiin toisen suuren yhtiön toimitusjohtajan tointa kotikaupungissaan ja hän otti tarjouksen vastaan. Säästönsä, nykyrahassa noin miljoona markkaa, hän sijoitti kotikaupungissaan pienehkön pukutehtaan Puta-Veikot osakkeisiin.
Kaikki oli kohdallaan. Matti oli pidetty niin alaisten kuin ystävienkin keskuudessa. Vaimo oli eliittiperheen tytär Anna-Liisa Leskinen os. Rainio ja avioliitto oli hyvin onnellinen. Matti ei ajoissa seurannut sijoituskohteensa liiketoimintaa.
Kun hän sitten totesi asioiden menevän pahoin alamäkeä, hän tajusi huomatta vien säästöjensä olevan vaarassa. Tietäessään olevansa alan asiantuntija, hän otti firman kuiville vetämisen huolekseen.
Hän lainasi rahaa luottolaitoksilta, sitten omilta omaisiltaan ja viimeksi vaimon omaisilta.
Mikään ei kuitenkaan enää auttanut, vaan firma meni vääjäämättömästi kohti konkurssia.
Matti tiesi liiankin hyvin mitä se merkitsisi. Hän menettäisi säästönsä, samoin kuin sukulaisetkin saatavansa. Pahinta olisi kuitenkin se, että hän tekisi henkilökohtaisen konkurssin, eikä konkurssin tehnyt mies voisi olla suuren firman toimitusjohtaja. Hän siis menettäisi myös asemansa.
Isän järkyttävä kohtalo odotti näin myös häntä. Vaimo ei tiennyt mitään tapahtumien kehityksestä. Miten vaimo kestäisi katastrofin? Tulisiko hänestä samanlainen kuin äidistä? Tuskaiset ajatukset kiersivät kehää. Antiikin aikojen ihailija Matti oli käynyt klassillisen lyseon. Hän ihaili entisaikojen roomalaisten elämäntapaa, mutta myös aivan erityisesti kreikkalaisten stoalaista tyyneyttä.
Hänen tunnuslauseensa oli, että juhlista on lähdettävä silloin, kun vielä on hauskaa. Tämä lause oli hänen mielessään hänen tehdessään ratkaisunsa, jonka jo tiedämme. Vaimon piti olla mahdollisimman onnellinen lähdön hetkellä, eikä hän saanut tuntea mitään. Tähän kaikkeen Matti päätyi, koska hän syvästi rakasti vaimoaan. Tilaisuus suunnitelman toteuttamiseen tuli Helsingissä. Vaimo sai näytellä pääfirman näytelmäkerhon esityksessä ja sai runsaat aplodit. Yöllä vaimon nukkuessa onnellisena Matti toteutti suunnitelmansa. Lopun olen jo kertonut.
Miksi Matti ei toteuttanut suunnitelmaansa omalta kohdaltaan samassa hotellihuoneessa. Selitys on Mattin roomalaisuuden ihailussa. — "Elämästä lähdetään kiipeämällä vuorelle, jossa katse kauas taivaanrantaan suunnattuna ja kaiken katoavaisuutta miettien lähtö toteutetaan.” Helsingissä ei ole vuoria, joten korkea rakennus sai kelvata.
Matilla oli pistooli mukana, mutta sitä hän ei halunnut käyttää. Tarkoitus olisi toteutunut alkuperäisellä tavalla, jos kohtalo ei olisi puuttunut peliin. Tahto, tieto, tunne... Oikeuspsykiatrian kurssilla minulle aikanaan opetettiin, että ihmisen sielunelämä muodostuu kolmesta tekijästä, jotka ovat tahto, tieto ja tunne. Olisiko Mattin tunneosassa ollut jotakin poikkeavaa, sillä hänet tuomittiin alioikeudessa täyttä ymmärrystä vailla olevana yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen murhasta.

Hovioikeus pudotti tuomion viideksi vuodeksi. Puolet siitä kärsittyään Matti palasi yhteiskuntaan kaiken sovittaneena ja suoritti ansiokkaan palveluksen työelämässä. Kaikella on tarkoituksensa. Ihmiselämä on pienistä seikoista kiinni. Matin tarinan kuunneltuani ymmärsin hänen tekonsa. Niin kai ymmärsi oikeuskin. En kuitenkaan itse vastaavaan tilanteeseen joutuneena olisi voinut kuvitellakaan samanlaista ratkaisua, vaan olisin puhunut vaimon kanssa.
Ihminen kestää koviakin kolhuja. Raha ja asema eivät saa olla tärkeämpiä kuin elämä. Miksi kirjoitin tämän? Ehkä osoittaakseni lukijoille, että murhaajaa ei pidä aina yksipuolisesti tuomita, sillä elämä on monimuotoista ja usein kulkemista kriisistä kriisiin. Matti oli miellyttävin tapaamistani murhaajista.

Tästä tapauksesta tapauksesta on tehty 1990-luvun puolivälissä kaksiosainen jakso Mtv3:n poliisisarjaan Nortia. En muista tarkalleen miten tapaus oli tuohon sarjaan soviteltu, mutta muistelin, että pariskunta oli sarjan alussa jossain musiikkiesityksessä ja menivät sitten jonnekin hotelliin, missä tämä henkirikos sitten tapahtui. Mies kiipesi jonkun kerrostalon katolle ja yritti siellä itsemurhaa. Yritys paljastui muistaakseni siten, että joku talon asukas oli ullakolla laittamassa pyykkejä narulle ja huomasi kun niihin tippui katosta verta. Mies toimitettiin sairaalaan ja pidätettiin. Jakson lopussa hänet löydettiin kuolleena sellistään, olikohan sydänkohtaus kuolinsyynä?