MURHA.INFO

PPK 1978

Viidentuhannen markan mies
Komisario Olai Kraemer

Suomesta ei ehkä hevin enää tapaa aluetta, jota samalla tavalla kuin Karjalan kannasta hallitsisivat sen historialliset perinteet. Siinä kun pohjoiskarjalaiset aikanaan paljolti pitivät huolta omista asioistaan, joutuivat alueen eteläiset osat jo sijaintisakin vuoksi tämän tästä ulkoisten vaikutusten alaisiksi. Vaikka tämä tiesikin ajoittain sotia ja sortokausia, toi se tullessaan myös jotakin hyvää. Menneisyys ja uusi aika tulivat antamaan kättä toisilleen, uusi aika rakentamaan vanhan perustalle. Vilkkaasta karjalaisuudesta, alueelle ajautuneiden eri ominaisuuksista samoin kuin entisaikojen perinnöstäkin koostui se kannakselaisuus, minkä sanottiin sisältävän runoilijaa, taiteilijaa ja hansalaista kauppamiestä siinä kuin rohkeata soturia ja haaveksijaakin. Vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, mutta toki myös oveluutta ja rikollisuutta.

Saattaa olla turhaa yrittää määritellä sitä, mihin ryhmään Johannes Esa Kärhä kuului. Hän oli valehtelija, mutta runoilijaksi hänestä tuskin olisi ollut. Hän oli väärentäjä, taiteilijaksi hän ei kuitenkaan olisi kelvannut. Merkurius ei liioin huolinut häntä palvelukseensa, joten kauppiaanakaan hän ei menestynyt. Raha ei yksinkertaisesti suostunut tulemaan hänen luokseen. Se valui hänen sormiensa välistä, pakeni häntä. Jäljelle jäävät siis rohkea soturi ja haaveksija. Tarinan edistyessä selvännee, voidaanko Kärhää verrata jompaan kumpaan heistä. Se, että hän ihmisenä ei ollut täysin rehellinen, on varmasti tullut kaikille jo selväksi.

Kylpyläkaupungin kasvatti
Taustatiedot mitkä olen Kärhästä saanut eivät ole täydellisiä. Kuitenkin ne sellaisinakin selventävät hänen maailmaansa, niitä olosuhteita, joissa hän kasvoi. Odotuksia, joita häneen ehkä asetettiin ja joita hän itse asetti elämälleen. Nämäkin toki seikkoja, mitkä ovat omiaan vaikuttamaan ihmisen kehitykseen Johannes Esa Kärhä syntyi muutamaa vuotta ennen vuosisadan vaihtumista Zelenogorskissa. Tuolloinhan paikkakunta tunnettiin tosin paremmin Terijokena, talvisin uinuvana seutuna, minkä asukasluku keväisin räjähti kuusinkertaiseksi- jolloin läheinen Viipurin kaupunki jäi täysin tämän kylpyläpaikan varjoon. Kesä kesältä lomailijat vyöryttivät seudun ja täyttivät kaikki ympäristön hotellit ja täysihoitolat viimeistä sijaa myöten. Vielä tänäkin päivänä saattaa kuulla kerrottavan Terijoen Kasinosta, Rivierasta tai Bellevuesta. Ne olivat arvostettuja paikkoja, joista saattoi suoma laisten ja venäläisten lisäksi tavata turisteja mistä Euroopan kolkasta tahansa. Terijoen kosmopoliittisesti poikkeavassa ympäristössä Johannes Kärhällä olisi ollut mahdollisuus tavallista huolettomampaan ja avartavampaan nuoruuteen. Hän saikin helposti tovereita. Hän kuljeskeli kumppaneittensa kanssa, osallistui terijokelaisten ja kellomäkeläisten välisiin ikuisiin nahinointeihin ja yritti sitten aikanaan hieroa tuttavuutta muuttolintujen — kesävieraitten tyttärien kansaa. Kesät, ne olivat todella nuoren Kärhän aikaa. Silloin hän tunsi elämän virtaavan suonissaan. Se oli elämää, mikä muodostui pitsikoristeisista taloista kukkivine puutarhoineen, puutarhakeinuissa istuvista naisista ja kikattavista tytönheitukoista. Siihen kuuluivat kankaalla korskeina ratsastavat venäläiset upseerit, rantabulevardilla käyskentelevät pariskunnat ja ulkoterasseilla punssilasiensa ääressä istuvat herrat. Tuon ajan Terijoessa oli todellista viehkeyttä. Se oli merituulen suolaisuutta sekä samalla havumetsän ja kanervikon tuoksua mantereelta. Se oli maailma, mihin sisältyi hiven vieraista suurkaupungeista, samalla kun lehmisavuista saattoi aistia maaseudun. Juuri tämä maaginen kaksijakoisuus Kannaksen kesässä teki siitä ainutlaatuisen. Kaupunkilaiset maksoivat löytääkseen siitä parannuksen astmaansa tai unettomuuteensa. Johannes Esa Kärhä, kannakselainen, sai puolestaan vapaista kesistään lievityksen murrosikänsä vaikeuksiin täysin ilmaiseksi.

Jännittäjä
Joskaan Kärhä ei sisintään pahemmin muille paljastanut, oli hän ilmeisestikin luonteeltaan jännittäjä, jonka aina oli pelättävä jotakin. Syystä tai toisesta hänen ongelmansa liittyivät yleensä tilanteisiin, joissa häneltä odotettiin jotakin — tai hän uskoi odotettavan. Jonkun toisen mielestä Kärhän pelkotilojen syyt olisivat olleet naurettavia, mutta hänelle itselleen ne olivat mitä totisinta totuutta. Johannes Esa Kärhä tuntuu olleen arka arvostelulle, mikä myös osaltaan viittaa siihen, että hän pohjimmiltaan pelkäsi ainoastaan epäonnistumista, ei niinkään omissa silmissään, kuin muiden. Liekö sitten tällä sekä rooliajattelulla osuutta Kärhän myöhempiin vaiheisiin. Kohtalaisesta menestyksestä huolimatta koulunkäynnin jatkaminen osoittautui hänelle yllättäen ylivoimaiseksi tehtäväksi, ja hän erosi Terijoen Suomalaisen Lyseon seitsemänneltä luokalta. Oliko tämä silkkaa pakoa senhetkisestä todellisuudesta, vai oliko hänellä muita suunnitelmia tulevaisuutensa varalle, jää arvailujen varaan. Koulusta eroaminen vuotta ennen sen päättymistä osoittaa kuitenkin, miten raskaana koetuksena nuorukainen oli sen kokenut.

Kerskailija
Vaikuttaa siltä, kuin Johannes Esa Kärhä olisi pian koulusta erottuaan katunut tekoaan, mutta kasvojaan menettämättä hän ei voinut sinne palata. Muutama seuraava vuosi Kärhältä kului enemmän tai vähemmän tuuliajolla. Hän, joka juuri oli pitänyt koulua suurimpana vaikeutenaan ja uskonut siitä selvittyään luovansa sekä nopean että lennokkaan uran, löysikin nyt edestään kokonaisen uusien ongelmien muurin. Vaikeuksia, joita hän ei voinut paljastaa muille. Itselleen hänen oli pakko kuitenkin myöntää, ettei hänellä silloisilla edellytyksillään ollut suuriakaan mahdollisuuksia tavoittaa sitä asemaa mistä oli haaveillut. Näihin aikoihin Kärhän ulkonaisessa esiintymisessä tapahtui myös melkoinen muutos. Hänen käytöksensä oli tosin edelleenkin yhtä miellyttävää ja moitteetonta kuin ennenkin, mutta sen sijaan että olisi vaatimattomana pysytellyt taka- alalla, halusi Kärhä nyt todistaa menestyneensä. Rehvakkaat puheet olivat kokonaan uutta siinä Johannes Kärhässä, jonka hänen ympäristönsä oli aikanaan oppinut tuntemaan. Vaatimattomat tehtävät, joita hänellä eri puutavarayhtiöissä kulloinkin oli, muuttuivat hänen puheissaan suurprojektien suunnitteluiksi ja pienet tuntiansiot suurpalkkioiksi. Aluksi tuttavat kuuntelivat Kärhän tarinoita sekä kadehtien että ihaillen. Mutta kun tämä ryhtyi kertomaan hankkimistaan metsätiloista ja kaupunkikiinteistöistä sekä liikeyrityksistä ja ratsuhevosista, tajusi yksi toisensa jälkeen mielettömyyden miehen puheissa. Alemmuudestaan kärsivän ja epäonnistumistaan kätkevän Kärhän päättömät puheet heijastuivat pian häneen takaisin tuttava piirin harvenemisena ja kylmäkiskoisuutena. Sitä Kärhäkaan ei voinut välttyä huomaamasta.

Väärentäjä
Todettuaan sen, että hänen tarinoihinsa nyt suhtauduttiin tietyin varauksin, koki Kärhä tämän ympäristön väheksymisenä ja ahdistavana osoituksena epäonnistumisestaan. Hän pakeni. On ymmärrettävää, että hän nyt halusi vakiinnuttaa elämänsä, mutta tapa millä hän siihen pyrki, oli odottamaton. Kotiseudulleen uskollisena hän kuitenkin jossakin vaiheessa hakeutui Sortavalan kaupunkiin, Keski-Karjalan sekä henkisen että aineellisen elämän perinteelliseen keskukseen. Mistä Johannes Esa Kärhä sai virikkeen tähän suunnitelmaan, on hämärän peitossa. Tavoite, johon hän pyrki, on sitä vastoin selvästi pääteltävissä. Epäonnistuttuaan sekä koulussa että työelämässä, oli Kärhä saanut kouriintuntuvasti kokea sen, että häneltä puuttui niin haaveksittu asema yhteiskunnassa kuin siihen vaadittava ammattitaitokin. Sitä hän nyt oli saapunut hankkimaan. Suurista ja arvostetuista tehtävistä haaveksinut terijokelainen kirjoittautui Sortavalan seminaarin hospitantti- eli ylioppilasluokalle. Hän ei varmaankaan tuntenut suurempaa kutsumusta opettajan ammattiin, mutta pätevyyden siihen hän aikoi hankkia nopeasti, vuodessa. Sen jälkeen hänen olisi mahdollista saada hieman kunnioitusta osakseen. — Ei niinkään itseltään, sillä itsekunnioituksesta Kärhä ei piitannut. Arvostuksen oli tultava muualta, kanssaihmisiltä. Kuten niin monet aikaisemmatkin, jäi myös tämä haave toteutumatta. Jo varsin pian ilmeni, että miellyttävän ja ahkeran opiskelijan esittämä Terijoen Suomalaisen Lyseon päästötodistus oli väärennetty, ja niin Kärhä joutui häpeällisesti jättämään kaupungin.

Epävakaita aikoja
Näihin aikoihin Suomessa elettiin kuitenkin poliittisesti niin polttavaa kautta, että Kärhän törmäilyjä tuskin huomattiin edes hänen lähimmässä tuttavapiirissään. Oli toki tapahtumassa suurempia asioita. Venäläiset olivat rajoittaneet eduskunnan oikeuksia, ja niskoittelevia virkamiehiä koko Viipurin hovioikeutta myöten oli kuljetettu Pietariin tuomittaviksi ja vangittaviksi. Näin ollen Johannes Esa Kärhän ei tarvinnut pysähtyä häpeilemään viimeisintä epäonnistumistaan. Hän saattoi ryhtyä sumeilematta tavoittele maan uusia suhteita, jotka toisivat muutoksen hänen tulevaisuuteensa. Muutoksia tulikin totisesti tapahtumaan niin Kärhän, kuin kaikkien muittenkin suomalaisten elämässä. Maaliskuussa 1917 puhkesi Venäjällä vallankumous, minkä seurauksena heikko ja johdettava keisari Nikolai luopui kruunustaan. Uusi väliaikainen hallitus keskeytti välittömästi kaikki Suomea vastaan kohdistetut sortotoimenpiteet, mutta jo lokakuussa oli ajauduttu uuteen, niin sanottuun bolshevikkivallankumoukseen. On selvääkin selvempää, että levottomuudet emämaassa heijastuivat pahasti myös Suomen sisäisissä oloissa. Vielä senkin jälkeen, kun Venäjän neuvostohallitus oli tammikuussa 1918 tunnustanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden, oli maassamme noin 40.000 venäläistä varusmiestä. Nämä joukot, jotka olivat yhtä levottomia kuin kurittomiakin, veljeilivät avoimesti ryöstöjä ja väkivaltaisuuksia toimeenpanevien väestömme huonoimpien osien kanssa. Tätä aikaa Johannes Kärhä joutui seuraamaan hyvin läheltä. Hän ei kuitenkaan kokenut maassamme vallinneita olosuhteita kovinkaan pahoina, pikemminkin hän näki kehityksessä mahdollisuuden seikkailuun ja voittoon — jos valitsisi oikein. Tiedä häntä valitsiko Kärhä oikein, kun hänen aikansa tuli, sillä hänen lopullinen voittonsa muodostui hyvinkin tulkinnanvaraiseksi.

Taistelijana
Maan sisäisen järjestyksen muodostuttua lähes kaaosmaiseksi, sai hallitus tammikuussa 1918 valtuudet ryhtyä toimiin vahvan järjestysvallan luomiseksi. On valitettavaa, että näin pitkälle täytyi mennä — mutta on myös ilmeistä, ettei jo anarkistiseksi ryöstäytyneestä tilanteesta olisi selviydytty yksinomaan poliisikunnan varustamisella. Toimenpiteisiin, joihan yksi osapuoli ryhtyi, vastasi toinen samalla mitalla. Suomeen syntyi kaksi armeijaa: punainen ja valkoinen. Molemmat yhtä vakuuttuneita oman asiansa oikeutuksesta. Liekö alussa luettelemillani kannakselaisuusominaisuuksilla mitään tekemistä asian kanssa, mutta tämän sisällissodan taistelutapahtumien voidaan määrätyin perustein väittää sekä alkaneen että päättyneen juuri Kannaksella. Näin terijokelainen Johannes Esa Kärhä joutui hyvin nopeasti valintatilanteen eteen. Hän valitsi — valkoiset. Tammikuun 22 päivänä 1918 Kannaksen tilanne oli kehittynyt niin pitkälle, että Viipurin suojeluskunta yritti ottaa vallan kaupungissa, mutta joutui lyötynä vetäytymään Antreaan. Viipurin valtaus onnistui vasta huhtikuun loppupuolella todella ankarien taisteluiden jälkeen. Ja veljessodan finaali kulminoitui toukokuun 15 päivänä Viipurin läheisellä Uudellakirkolla sijaitsevan Inon linnakkeen antautumiseen. Nyt Johannes Kärhälla oli vihdoinkin syytä olla tyytyväinen. Hän tunsi lopultakin saaneensa revanssin onnettaresta, joka häntä oli tähän asti hylkinyt. Hän, Johannes Esa Kärhä, oli saanut valita ja nyt hän oli valinnut oikein. Hän oli soturi voitolle päässeessä armeijassa, ja sen myötä oli saanut haluamansa aseman. Menneisyydellä ei enää ollut mitään merkitystä, nyt hän oli sankari.

Lainvartija
Kärhälle, kuten niin monille muillekin, tiesi kansalaissodan päättyminen kokonaan uutta elämänvaihetta. Maa oli kaikesta huolimatta vielä levoton ja valtiovalta pyrki turvaamaan järjestyksenpidon perustamalla uusia toimia poliisilaitoksiin ja nimismiespiireihin. Oletettavasti Johannes Esa Kärhälle oli itselleenkin yllätys, kun hänet nimitettiin ylimääräiseksi poliisikomisarioksi kotipaikkakunnalleen. Johannes Kärhä oli siis saanut aseman mistä oli haaveillut jo vuosia. Mistä tämä haaveitten täyttyminen sitten aiheutui, on asia sinänsä. Oliko hän ollut hyvä sotilas vai ainoastaan sattunut taistelemaan rintaman oikealla puolella? Se taas, ettei hänestä ollut poliisimieheksi, ilmeni varsin nopeasti. Vuonna 1922 löydettiin raja-alueelta kaksi surmattua ihmistä, suomalainen ja venäläinen. Osoittautui, että ennen kuolemaansa näillä oli ollut hallussaan runsaasti rahaa. Edelleen tuli yllättäen ilmi seikkoja, mitkä osoittivat surmattuihin. Ja kaiken lisäksi kyseisen ajankohdan tiimoilla Kärhälle ilmaantui niin paljon rahaa, että hän kykeni leikiten suoriutumaan kaikista veloistaan. On luonnollista, että kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta sisäänlämpiävällä paikkakunnalla kuten Terijoki, olivat poliisivirkamieheen kohdistuvat epäilykset puheenaihe, mikä jakoi paikkakuntalaiset kahteen leiriin. Toisaalta tosin veljessodan jälkeiset vuodet olivat itsessäänkin siinä määrin rauhattomia, että tämä tapahtuma ei saavuttanut sen laajuista kiinnostusta kuin se ehkä joitakin vuosia myöhemmin olisi tehnyt.

Syyllinen vai syytön?
Rikoksen tutkijat katsoivat näytön Kärhää vastaan kiistattomaksi, ja niin hän joutui vangittuna vastaamaan asiassa kihlakunnanoikeudessa. Siellä todistusaineisto katsottiin niin ikään pitäväksi, ja komisario Johannes Esa Kärhä tuomittiin kahteen ryöstömurhaan syyllisenä elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Kärhä ja hänen oikeudenkäyntiavustajansa valittivat kuitenkin tuomiosta hovioikeuteen, ja asia otettiin uudelleen puitavaksi. Nyt katsottiin yllättäen, ettei esitutkinnassa ollut osoitettu toteen surmaamisen tarkoitusta sen enempää kuin anastustakaan, ja näillä eväillä hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen ja määräsi Kärhän vapautettavaksi. Asia alistettiin vielä korkeimman oikeudenkin käsiteltäväksi, mutta sielläkään ei katsottu aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä. Johannes Esa Kärhä todettiin siis syyttömäksi sekä virallisesti että — ainakin tällä erää — lopullisesti. Vaikka Viipurin lääninvankilan portit olivatkin näin avautuneet Kärhälle, sai hän todeta yhä useampien ovien sulkeutuvan edessään. Ylemmät oikeusasteet eivät tosin olleet todenneet häntä syylliseksi ryöstömurhiin, mutta tutkimusten yhteydessä esille tulleet seikat pakottivat hänet kuitenkin eroamaan poliisin palveluksesta. Saavuttamansa, mitä Kärhä itsekin arvosti, hän oli menettänyt.

Alamäkeä
Nyt Kärhän jo vuosia aikaisemmin alkunsa saanut alamäki oli kääntymässä yhä jyrkemmäksi putoukseksi. Kärhä ymmärsi tämän itsekin. Hän pyrki ensin jonkin aikaa takaisin vihreälle oksalle sotilastovereittensa ja terijokelaisten kesätuttavuuksiensa avulla, mutta pian hänen oli pakko mieltää nämä yritykset toivottomiksi. Avainasemassa olevat henkilöt, jotka jossakin vaiheessa olivat sivunneet hänen elämäänsä, eivät enää muistaneet Kärhää eivät suostuneet ottamaan häntä vastaan tai tyytyivät vain valittaen levittelemään käsiään. Ne kuukaudet mitkä erottivat komisario Kärhän entisestä tutkintavangista, olivat muuttaneet häntä melkoisesti. Nuorukaisena omaksuttu kerskaava rehvakkuus oli tyystin karissut, samoin sota- ja poliisiaikojen kehittämä varma toiminnallisuus. Nyt Johannes Esa Kärhä oli vajonnut takaisin epävarmaan sisimpäänsä. Hänestä oli omissa silmissäänkin tullut pieni ja huomaamaton ihminen lukemattomien samanlaisten joukkoon. Siihen massaan hän halusi kätkeytyä, ja kätkeytyikin viidentoista vuoden ajaksi.

Viipurilaiseksi
Vähitellen, vuosien ja työpaikkojen myötä Johannes Kärhä ajautui Viipuriin, kaupunkiin, jolla oli omaperäinen lähes legendaarinen tenhonsa. Valtaosa kaupunkilaisista oli muualta muuttaneita, mutta tuo mainitsemani tenho — Viipurin ilmapiiri — vaikutti välittömästi tulokkaisiin. Muutamassa kuukaudessa he juurtuivat ja kohta he olivat kuin siellä syntyneitä. Uuteen kotikaupunkiin kiinnyt tiin voimakkain tunnesitein, sitä opittiin rakasta maan. Mikä tämän sitten aiheutti? Ehkä avoin ja lämmin viipurilaisuus, mutta varmasti myös kaupunki sinänsä, rakennuksineen ja historiaa uhoavine katuineen. Sisimpäänsä sulkeutunut Johannes Esa Kärhä muodosti tässä kuitenkin poikkeuksen. Ei edes ympäristön välitön vilkkaus saanut häntä avautumaan. Oli kuin hän olisi ollut läpikulkumatkalla. Hän tapasi ihmisiä, joutui tekemisiin heidän kanssaan, mutta ei päästänyt ketään lähestymään sisintään. Joskin Viipuri nyt oli hänen kotikaupunkinsa, oli Johannes Kärhä muukalainen omassa maassaan. Yksityiselämässään eristäytynyt mies oli yllättäen saanut alivuokralaisasunnon Pellervonkadulta, aivan Punaisenlähteentorin tuntumasta. Asunnon sijainti olisi ollut onnistunut kenelle hyvänsä. Punaisenlähteentoriltahan avautuu Torkkelinkatu, Viipurin sykkivin myymäläkatu, jota reunusti Torkkelin puisto valtavine puineen. Sille, että Pellervonkadulta oli lyhyt matka hänen työpaikalleen, ei Kärhä pannut niinkään suurta arvoa. Tärkeintä oli, että Torkkelin puistossa sijaitsi Espilän viehättävä ravintola ja että Kauppatorilla, Torkkelinkadun toisessa päässä odotti todellinen keidas: massiivinen Pyöreä Torni laadukkaine ravintoloineen.

Herkuttelija
Juuri tästä Pyöreästä Tornista muodostui Kärhälle tärkeä paikka. Vuosien kuluessa hän oli ehtinyt tympääntyä perheruokaloihin. On myös huomioitava yksinäisyyteenkin pyrkivän ihmisen alttius pakoon noidankehästään alkoholin ja arkisesta poikkeavan ympäristön avulla. Olisi ehkä liioiteltua kutsua Kärhää vielä alkoholistiksi, vaikka hän työpäivän päätteeksi hakeutuikin mielellään Pyöreän Tornin ravinto laan. Sen Vaasa-salissa hän unohti hetkeksi askeettisen huoneensa ja työpaikkansa sähkökonekorjaamon varastossa. Näihin kerta kerralta pitemmiksi venyviin hetkiin ei Kärhälla olisi ollut varaa. Laadukas ateria, hyvät juomat ja ennen kaikkea se, että häntä palveltiin, sai Johannes Esa Kärhän tuokioksi irrottautumaan siitä pienen ja huomaamattoman ihmisen roolista, mitä hän oli opetellut pitämään pakopaikkanaan. Alussa näitä pieniä yksityisjuhlia oli ollut muutama kuukaudessa, mutta vähin erin Kärhä lisäsi tahtia, kunnes hän oli Pyöreän Tornin Vaasasalissa lähes joka ilta nähty vieras. Iltojen kustannukset hän unohti. Pääasia oli, että hän sai mahdollisuuden omaksua itselleen uuden roolin, keskustella tapaamiensa ihmisten kanssa ja esiintyä sellaisena ihmisenä kuin hän olisi halunnut olla. Se, etteivät ravintolatuttavat häntä enää seuraavana päivänä muistaisi sen enempää kuin hänkään heitä, ei Kärhää surettanut. Hän halusi elää edes hetken päivässä, olkoonkin sitten vaikka valheellista haavetta.

Vilppiä ja työpaikkoja
Jo ennen kuin ajautui Viipuriin, oli Johannes Esa Kärhä työskennellyt useilla paikkakunnilla vielä useampien yritysten palveluksessa. Syystä tai toisesta ei yksikään työsuhde päässyt venymään järin pitkäksi, ja kaiken lisäksi monen työsuhteen päättymiseen liittyi ikävää sivumakua. Hieman karrikoiden voitaisi sanoa, että Kärhä ehti tuskin kotiutua, kun häntä jo oltiin patistamassa tai hän itse pyrkimässä muualle. Kärhä oli kyllä itsekin tyytymätön työpaikkoihinsa, ja nämä vaikeudet olivat taas paljolti saman tapaisia kuin ongelmat koulussa. Opittuaan uudet tehtävänsä alkoi Kärhästa säännöllisesti tuntua kuin häneen kohdistettaisiin päivä päivältä suurempia vaatimuksia, ja tämä karkotti hänet helposti pakosalle. Viimeisen työpaikkansa Viipurissa Johannes Kärhä sai vuonna 1938 teknikko Hannes Syrjäsen omistamassa sähkökonekorjaamossa. Liike sijaitsi juuri sopivan matkan päässä Pellervonkadun asunnosta, ja mikä parasta — Pyöreästä Tornista. Sitä, minkä tähden Kärhä oli vähäistä aikaisemmin lopettanut toimensa tunnetun viipurilaisen huolintaliikkeen palveluksessa, ei teknikko Syrjänen tullut edes kysyneeksi. Uudessa työpaikassaan Kärhä sai vapaat kädet liikkeen varaston ja laskutusten hoitamisessa. Tulokas tuntui pätevältä ja alan hyvin hallitsevalta. Hän pysytteli tosin työpaikallaan taka-alalla antautumatta kosketuksiin muitten kanssa, mutta tuntui silti kestävän leikinlaskua jopa omalla kustannuksellaanko. Kuten kaikissa aikaisemmissa työpaikoissaankin, oli Kärhä aina yhtä huoliteltu ja asiallinen. Hän tuli aina ajallaan työpaikalle, eikä hän milloinkaan poistunut sieltä hetkeäkään liian aikaisin. Teknikko Syrjänen uskoi löytäneensä todellisen aarteen. Hän ei tiennyt, että kysymyksessä oli ainoastaan Kärhälle tavanomainen kausi. Tämä tunnollinen vaihe meni Kärhältä ohitse muutamassa kuukaudessa. Ja vaikka Syrjänen ei milloinkaan ollut viitannut siihen suuntaankaan, alkoi Kärhästa tuntua siltä kuin hänen jokaista askeltaan seurattaisiin. Kuten niin monasti ennen alkoi pieni työhuone tuntua ahtaalta ja tukalalta. Ja jälleen Johannes Esa Kärhä pakeni ahdistus taan Pyöreän Tornin Vaasasaliin, — useammin ja yhä useammin.

Totuuden hetki
Marraskuun 26 päivänä 1938 Johannes Esa Kärhä totesi jälleen joutuneensa totuuden eteen. Hän oli jo kuukausia tiennyt, että se tulisi olemaan hänen edessään, eikä hän pystyisi sitä väistämään. Tavalla tai toisella hän oli yrittänyt torjua sitä mielestään, mutta hän ei ollut siinä onnistunut Hän oli yrittänyt lohduttautua sillä, että tämä pelättävä hetki saattaisi antaa odottaa itseään vuosiakin — joiden aikana saattaisi tapahtua mitä tahansa. Joskus itsensä lohduttaminen auttoi hieman, mutta ei aina. Alkoholi, mikä kerran oli auttanut unohtamaan arjen, vaikutti nyt päinvastaisesti. Sen sijaan, että olisi pystynyt irtautumaan pelosta ja ahdistuksesta, koki Kärhä päihtymyksen nyt depressiotilana mikä vain tehosti hänen omaa vähäpätöisyyttään, kyvyttömyyttään ja epäonnistuneisuuttaan. Mutta kaikesta huolimatta hän yritti paeta totuutta kapakoihin — joista hän aina löysi sen yhtä lohduttomana. Tuona marraskuun ‘26. päivänä, totuuden päivänä, Johannes Esa Kärhä istui työaikanaan Pyöreän Tornin Vaasasalissa. Hän näki työnantajansa saapuvan ovelle. Teknikko Syrjänen pysähtyi kuin empien, tavoitti hänen katseensa ja lähti sitten ylittämään lattiaa kohti Kärhän pöytää. Jossakin sisimmässään Kärhä tiesi mitä piti tapahtuman. — Eikä hän kuitenkaan ajatellut sitä, sen enempää kuin mitään muutakaan. Kaikki oli yllättäen muuttunut niin epätodelliseksi. Kärhä itse muuttunut ulkopuoliseksi, kuin jokin tuntematon voima olisi ahdistanut hänet tyhjiöön. Sieltä hän näki Syrjäsen istuutuvan hänen pöytäänsä, näki tämän huulten liikkuvan, mutta ei kuullut yhtään mitään. Viimeinenkin voiman ripe oli karannut Johannes Kärhän ruumiista. Hän oli tunteeton ja ulkopuolinen, mutta saattoi silti tuntea jäsentensä vapise van ja tavallisesti niin viileän salin muuttuneen kuumaksi ja tunkkaiseksi. Ja vaikka kaikki äänet olivat jääneet hänen tyhjiönsä ulkopuolelle, kuuli Kärhä jostakin kaukaa, ikuisuuksien takaa sisällöltään käsittämättömiä, kireitä ja nyyhkeen- omaisia sanoja. Vasta silloin kun hän tunsi tuskallisen kouraisun kurkussaan, hän ymmärsi kuulleensa oman äänensä. Kuin usvan läpi näkyi, että Syrjänen nousi ja kääntyi, astui salin poikki, katosi sieltä. Johannes Esa Kärhä jäi apaattisena istumaan pöytäänsä. Samaan, mikä vuosien kuluessa oli muodostunut hänelle sekä kodin että toimen veroiseksi paikaksi, ehkä paremmaksikin.

Linnoituksen mietiskelijä
Illan hämärtyessä Kärhä löysi itsensä Patterinmäeltä, minne hän oli hakeutunut yksinäisyyttä etsiessään. Kun hän istui vallilla, kertautuivat 29 hänen mielessään Vaasasalin tapahtumat. Vaikka nuo hetket olivat silloin olleet kuin sumun peittämiä, palautuivat ne nyt miehen mieleen kerta kerralta entistä terävämpinä. Johannes Esa Kärhä eli nyt Patterinmäellä uudelleen totuuden hetkeään, tuota hänelle niin tuskallista tapahtumaa. Vajaus on viisituhatta markkaa, hän muisti Syrjäsen sanoneen. Viisituhatta markkaa, viisituhatta markkaa — ja jälleen yksinäisyydessään Patterinmäen vanhoilla valleilla Kärhä tunsi istuvansa Pyöreän Tornin Vaasasalissa. Hän näki edessään teknikko Syrjäsen ja tuo syyttävä luku toistui kaikuna hänen ympärillään: Viisituhatta markkaa, viisituhatta markkaa. Viisituhatta. Ilta muuttui kylmäksi ja pakotti valleilla istuskelleen miehen liikkeelle. Hän kuljeskeli hetken alueella, kulki ja mietti. Sitten hän istuutui jälleen graniittipaadelle hytisemään. Kylmää hän ei kuitenkaan enää huomannut, tuskinpa ympäristöäänkään. Mielessään Kärhä kävi edelleen läpi päivän tapahtumia. Hän ei pystynyt kuolemakseenkaan muistamaan, oliko hän sanonut Syrjäselle mitään, oliko hän puolustautunut tai selittänyt. Ainoa Kärhän mieleen piirtynyt seikka oli muisto vaikertavasta äänestä, mitä hän ei ollut tuntenut, vaikka olikin tiennyt sen omakseen. Huomenna kello kymmenen tulet selvittämään jutun, oli Syrjänen myös sanonut. Kärhä saattoi vielä kuulla uhkauksen äänessä. Kaikki tuntui niin uskomattomalta, olisiko hän vajaassa vuodessa pystynyt kavaltamaan viisituhatta markkaa. Johannes Esa Kärhä peitti nyt käsillään kasvonsa. Voi Jumalani, miten minä tästä selviydyn? Viipurin Patterinmäen varustuksiin rakennetun ulkoilmanäyttämön kiviselle istuimelle jäi istu maan pieni, pelokas, silmälasipäinen mies. Hän oli elänyt totuutensa hetken, saanut tehtävän ja sille määräajan. Hän ei pelännyt rangaistusta eikä häpeääkään. Johannes Kärhä pelkäsi epäonnistumista, sillä tässä tapauksessa tappion katkera kalkki sisältäisi myös nuo molemmat pienemmät pahat, häpeän ja rangaistuksen.

Ensimmäinen suunnitelma
Yön tuntien kuluessa Johannes Esa Kärhän itseluottamus palautui. Hän uskoi jo omaavansa kaikki mahdollisuudet selviytyä tilanteesta, mihin hänet oli ahdistettu. Kärhä hekumoi ajatuksella, kuinka hän astuisi Syrjäsen toimistohuoneeseen, vetäisi lompakon povitaskustaan ja lukisi hölmistyneen teknikon eteen viisituhatta markkaa kahisevina seteleinä. Hannes Syrjäsen ilme tulisi olemaan näkemisen arvoinen. Se nauratti Kärhää jo etukäteen. Rahojen saanti ei suuremmin Kärhää huolestut tanut, sillä mielestään hänellä oli hyvät suhteet suuntaan, jos toiseenkin. Hän oli ollut useiden arvostettujenkin työnantajien palveluksessa, eikä suinkaan leimannut itseään jokaisessa työpaikassaan. Hänellä oli kansalaissodan ja Terijoen aikaisia tuttavuuksia ja niin Espilän kuin Pyöreän Torninkin kautta saatuja ”veljiä’ ’ jopa rahalaitos ten palveluksessa. Takuumiehet hän kyllä löytäisi ja rahat lähtisivät pankista kuin pankista. Helpottuneena Johannes Esa Kärhä nousi sijoiltaan, laskeutui Patterinmäeltä Havinlahden rantaan ja lähti sieltä hiljalleen kiertelemään satamien kautta kohti Pellervonkatua. Pohdiskelun aikana vuorokausi oli kääntynyt toiseksi, totuuden hetki muuttunut toiminnan päiväksi. Kivutessaan aamuyön tunteina asuntoonsa, Kärhä jo myhäili mielessään. ”Minä olen hyvin hämmästynyt”, hän sanoisi Syrjäselle. Niin hän todella sanoisi. ”01en hämmästynyt häpeämättö- mistä syytöksistäsi. Mikäli olisit kysynyt, olisin voinut kertoa rahojen olevan pöytälaatikossani”. Vielä ennen nukahtamistaan Kärhä suunnitteli lukemattomia erilaisia tapoja, joilla hän nolaisi Syrjäsen samalla kun hän palauttaisi rahat. Lopulta uni vei voiton ja mies nukahti, levollisena ja voitonvarmana.

Vastapuolen tavoite
Marraskuun 27 päivänä teknikko Syrjänen otti heti aamusta yhteyden vanhaan tuttavaansa, vara tuomari Nevaan. Toisaalta tilanne ei tullut tuomari Nevalle yllätyksenä, niin usein hän oli ravintoloissa joutunut kuuntelemaan Kärhän kerskailua ja seuraamaan tämän holtitonta rahankäyttöä. Toisaalta taas Neva tunsi teknikko Syrjäsen siinä määrin tarkkana miehenä, että hänen oli vaikeata kuvitella kenenkään pystyvän viemään tämän käsistä 5.000 markkaa noin vain, kenenkään sitä huomaamatta. Varatuomari Neva antoi kuitenkin Syrjäselle neuvon, mikä mahdollistaisi rahojen takaisin saamisen. Tietämättään hän tällä neuvollaan samalla myötäili Johannes Kärhän edellisenä yönä tekemiä suunnitelmia. Neva katsoi, että Kärhän kaltainen rehentelijä tuskin haluaisi menettää kasvojaan julkisesti. mikäli vain saisi mahdollisuuden hankkia rahat takaisin. Mikäli hän näin tekisi, voitaisi asia haudata, — muussa tapauksessa se annettaisiin. poliisille. Viisituhatta markkaa oli melkoinen rahasumma myös teknikko Syrjäselle, joka suostui heti tuomari Nevan ehdotukseen. Hän saisi rahansa takaisin ja Kärhä säästyisi seuraamuksilta. Kukaan ei joutuisi kärsimään, kaikilla olisi syytä tyytyväisyyteen. Miten virheellinen suunnitelma tämä olikaan. Läheinen tulevaisuus tuli heille kaikille kouriin tuntuvasti osoittamaan, että luopumalla ajattelemasta rahaa ja kasvojen säilymistä, olisivat monet säästyneet vaikeiltakin koettelemuksilta.

Kohtaaminen
Sovittuaan asioiden järjestelyistä varatuomari Neva ja teknikko Syrjänen jäivät viimeksi mainitun toimistoon odottamaan Kärhän saapumista. Neva oli jo etukäteen laatinut kirjallisen sopimuksen varojen korvaamisesta. Hän, kuten Syrjänenkin, oli varautunut ottamaan vastaan katuvan, luhistuneen ja armoa rukoilevan miehen, jolle sitten armon mahdollisuutta voitaisi väläyttää korvaussitoumuksen muodossa. mikäli vain saisi mahdollisuuden hankkia rahat takaisin. Mikäli hän näin tekisi, voitaisi asia haudata, — muussa tapauksessa se annettaisiin. poliisille. Viisituhatta markkaa oli melkoinen rahasumma myös teknikko Syrjäselle, joka suostui heti tuomari Nevan ehdotukseen. Hän saisi rahansa takaisin ja Kärhä säästyisi seuraamuksilta. Kukaan ei joutuisi kärsimään, kaikilla olisi syytä tyytyväisyyteen. Miten virheellinen suunnitelma tämä olikaan. Läheinen tulevaisuus tuli heille kaikille kouriin tuntuvasti osoittamaan, että luopumalla ajattelemasta rahaa ja kasvojen säilymistä, olisivat monet säästyneet vaikeiltakin koettelemuksilta....

Ensimmäiset yritykset
Varmuudella läpi viemästään roolista huolimatta Johannes Esa Kärhä tunsi suurta helpotusta, kun hän sai sukeltautua Syrjäsen toimistosta kadun vilinään. Ainakin hän oli saanut vuorokauden lisää suunnitelmansa toteuttamiseen. Varatuomari Nevan tapaaminen teknikko Syrjäsen luona oli myös ollut Kärhälle melkoinen yllätys. Hän oli etukäteen laskelmoinut, että kahdenkeskisessä keskustelussa hän olisi hyvinkin saattanut saada Syrjäsestä jopa yliotteen. Samoin oli Nevan esittämä sitoumus jotakin sellaista, mihin Kärhä ei etukäteen ollut osannut varautua. Sen allekirjoittaminen oli kuitenkin osoittautunut niin helpoksi, ettei Kärhä voinut muuta kuin ihmetellä itseään ja varmuuttaan. Nyt tuon varmuuden oli edelleen säilyttävä ja se tulisi säilymään, ajatteli Kärhä. Hän marssi suoraan Savo-Karjalan Osakepankkiin, varmana siitä, että juuri tämän laitoksen avulla hän saisi hetkessä asiansa järjestykseen. Konttorissa Kärhä pyrki suoraan johtajan, maisteri Karirannan puheille. Miehen, jonka apuun hän oli ehtinyt perustaa suurimmat toiveensa. Johannes Esa Kärhä ei oikeastaan voinut väittää kuuluvansa maisteri Karirannan tuttaviin. Hän oli tosin osunut tämän kanssa muutaman kerran samaan seuraan, mitä hän nyt aikoi käyttää hyväkseen, samoin kuin Karirannan siteitä Terijoen suuntaan. Nämä aikomukset, nämä toiveet jäivät kuitenkin toteutumattomiksi. Kylmän kohtelias ilmoitus johtaja Karirannan pitkästä matkasta toi epäonnistumisen maun Kärhän suuhun jo ensimmäisestä yrityksestä lähtien. Savo-Karjalan Osakepankin jälkeen Johannes Kärhä tavoitti jo hieman hermostuneempana päätöksentekijöitä kaupungin muista pankeista, uskaltautuipa vielä lopuksi kaupungin ruotsinkieliseen säästöpankkiin pyrkimään hänelle täysin tuntemattoman varatuomari Holmin puheille, saman, jota hän oli Nevalle ja Syrjäselle kertonut menevänsä tapaamaan. Tuo marraskuun 27 päivä ei kuitenkaan tuntunut kuuluvan Johannes Kärhän parhaimpiin, ainakaan mitä pankkiasioihin tulee. Johtaja Tämä oli matkoilla, johtaja Tuo kokouksessa ja johtaja Se tyytyi levittämään valittaen käsiään Kärhän tarpeista ja takuista kuultuaan Päivän kuluessa pankista pankkiin kiertävä Johannes Esa Kärhä muuttui. Huoliteltu ja määrätietoinen mies, joka urakan oli aloittanut, katosi. Tilalle tuli pieni, likinäköinen ja ohuttukkainen mies, joka niin vuolaasti sopertaen esitti asiaansa, ettei siitä ollut saada selkoa. Epäonnistumisen pelko oli vallannut Kärhän mielen.

Lisäaikaa
Marraskuun 28 päivänä kello 14 Johannes Kärhä hakeutui varatuomari Nevan toimistoon, kuten sovittu oli. Nyt tämä kohtaaminen sujui täysin erilaisissa merkeissä kuin päivää aikaisemmin. Tuolloin Neva oli kohdannut korskean ja itsevarman miehen, joka kerskui pankinjohtaja- tuttavuuksiensa avulla järjestävänsä hetkessä viisituhatta markkaa. Nyt tuosta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Tuskainen ja uneton yö, mikä oli seurannut tuloksettomia yrityksiä, oli luhistuttanut Kärhän lähes kokonaan. Edellisenä päivänä hän oli tavalla tai toisella tuntenut olevansa tasaveroinen kilpa kumppani tuomari Nevan kanssa, mutta nyt tilanne oli toinen. Enää eivät vastakkain olleet kilpakumppanit, vaan lakimies lain edustajana ja hän, Kärhä, kavalluksen suorittaneena pikkurikollisena tämän alapuolella. Kärhä tunsi jälleen elävänsä tuota samaa totuuden hetkeä kuin muutamaa päivää aikaisemmin Pyöreän Tornin Vaasasalissa. Niinpä hän tahtoen tai tahtomattaan paljasti nyt Nevan nähtäväksi koko kurjuutensa. Hän kertoi uskostaan, turhista yrityksistään ja tavoittamattomissa olevasta pankinjohtaja Karirannasta, jonka apuun hän oli luottanut. Väsymys ja toivottomat ponnistelut olivat moninkertaistaneet miehen hädän. Johannes Esa Kärhä itki, vetosi ja rukoili juristin edessä. Tuomari Neva tunsi itsensä sekä kiusaantuneeksi että hämmentyneeksi. Hän ei tiennyt mihin uskoa. Vuodatuksellaan Kärhä kuitenkin pääsi haluamaansa tulokseen. Tuomari Neva myöntyi ja Johannes Esa Kärhä sai armonaikaansa pidennetyksi aina joulukuun 2 päivään saakka. Mitä Neva tällä joustavuudellaan tarkoitti, lienee vain hänen omassa tiedossaan. Ehkä hän kuvitteli palvelevansa toimeksiantajaansa, teknikko Syrjästä ja hänen rahojaan. Ehkä hän uskoi tekevänsä palveluksen Johannes Kärhälle ja tämän ahdistukselle. Valitettavaa vain on se, että varatuomari Nevakin oli tavallinen ihminen erehtyväinen. Hänen hyvä tarkoituksensa johti masentavaan lopputulokseen.

Metsää ja antiikkia
Huojennuksesta päihtyneenä Johannes Kärhä hoippui asianajotoimistosta suoraan kadun yli Torkkelinpuistoon ja lysähti istumaan sinne talvehtimaan jätetylle penkille. Ilma oli pilvinen, mutta Kärhälle kaikki oli silkkaa auringonpaistetta. Luoja, hän oli saanut neljä lisäpäivää. Neljässä päivässähän saattaisi tapahtua mitä tahansa. Siinä istuessaan Johannes Esa Kärhä ryhtyi ohjelmoimaan itseään uudelleen. Edellisen päivän vastoinkäymiset ja hänen pankeissa osakseen saama kohtelu olivat tehneet Kärhälle selväksi sen, että hän ei onnistuisi lainoin sen enempää kuin vipeinkään tilannettaan auttamaan. Pankinjohtaja Kariranta oli tosin jäänyt tapaamatta, mutta asiaan syvennyttyään Kärhä alkoi epäillä, ettei pankki mies edes muistaisi häntä. Ratkaisun oli löydyttävä jostakin muualta. Olisiko entisistä työkokemuksista apua, löytyisikö jostakin myytäviä antiikkiesineitä? Tai olisiko hänen paikallistuntemuksestaan hyötyä, ostaisiko joku metsää? Nyt nämä ajatukset alkoivat pyöriä Kärhän päässä. Hän mittaili katuja ja mietti. Mitä pitemmälle hän ajatuksen kehittelyssä pääsi, sitä varmempi hän oli siitä, että oli löytänyt ratkaisun ongelmaansa. Aloittaessaan tämän suunnitelman toteuttamisen olivat Johannes Esa Kärhän tarkoitusperät lähes vilpittömät. Hän kävi huutokaupoissa, kiersi kaupungin antiikki- ja vanhaintavarainliikkeissä, vertaili hintoja tinki ja pyysi kohta muualta tarjouksia vasta näkemistään esineistä. Samanaikaisesti hän esiintyi metsäkauppiaana, otti yhteyksiä lähiseutujen tilallisiin, tinki runkohinnoista ja pyysi metsänomistajaksi muuttuneena muualta tarjouksia. Saamaansa aikalisää Kärhä ei totisesti kulut tanut joutilaisuuteen. Mies oli muuttunut häkkiin ahdistetuksi eläimeksi ja etsi epätoivoisesti vapauttaan syöksähtelemällä pitkin vankilansa seiniä. Vaikka olikin uskonut hankkivansa muutaman päivän välitystehtävillä vapautensa lunnaat, oli Kärhän nyt pakko mieltää totuus. Viisituhatta markkaa oli liikaa hetkessä hankittavaksi.

Kohti kovempaa linjaa
Nyt määräajan lähestyessä loppuaan Johannes Esa Kärhä koki jokaisen vastoinkäymisen, pienimmänkin esteen valtavana epäonnistumisena. Hänen oli yhä vaikeampi hallita hermojaan. Aika kului hänen saavuttamatta minkäänlaisia tuloksia. Nyt hän katsoi olevansa jo valmis tekemään mitä hyvänsä säästyäkseen täydellisen epäonnistumisen nöyryytykseltä. Pyrittyään ehkä ensin hankkimaan puuttuvia rahoja rehellisillä kaupoilla, muuttuivat Kärhän menetelmät. Tästä lähtien hän tähtäsi nimenomaan siihen, että saisi jonkun rahakkaan mukaansa kaupungin ulkopuolelle. Antiikkikauppiaan katsomaan vanhoja kulta- tai hopearahoja tai puutavaramiehen arvioimaan metsää, mikä olisi myytävänä. Johannes Kärhän tarjoama tarina oli kaikkialla sama. Myytävä omaisuus ei ollut hänen, mutta hän oli onnistunut taivuttamaan omistajan suostumaan kauppaan. Kohteeseen ei liioin voinut tutustua Viipurissa, eikä aina kaupungin läheisyydessäkään. Itse ei Kärhä halunnut palveluksistaan muuta korvausta kuin vähäisen välityspalkkion ja senkin ainoastaan siinä tapauksessa, että kauppa syntyisi. — Kaikkein tärkeintä oli se, ettei edullisen kaupan kanssa viivyteltäisi. Liekö ensimmäisenä lenkkinä tulevien tapahtumien ketjussa ollut puutavaramies, jonka metsänomistajan edustajana esiintynyt Kärhä sai innostumaan lupaavasta kaupasta. Ostajakandidaatti saapui sovitulle paikalle Vaikon pysäkin läheisyyteen mukanaan pyydetty käsiraha, mutta myös kivääri — hän kun toivoi löytävänsä tällä matkalla myös riistaa. Kuin kruunuksi huono- onniselle yritykselle ilmaantui paikalle alueen omistajakin; nuorehko, vanttera isäntämies, joka oli silmin nähden täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Kärhälla ei näin ollen ollut muuta tehtävissä, kuin liueta vähin äänin paikalta. Millaiset suunnitelmat Kärhälla sitten olikin puutavarakauppiaaseen nähden, joutui hän nyt palaamaan tyhjin toimin takaisin Viipuriin etsimään itselleen uutta uhria. Aikaa oli vähän ja siitäkin kohta puolet kulunut. Marraskuun 29 päivänä Kärhä sai yllättäen yhteyden Vladimir Ivanoviin, itsensä varakkaaksi keinotelleeseen emigranttiin, jonka kerrottiin olevan valmis ryhtymään kaikkeen missä voisi tuntea rahan tuoksun. Tätä Kärhä piti niin arvokkaana yhteytenä, että sen säilyminen oli varmistettava keinolla millä tahansa. Hän halusi siis tehdä vaikutuksen, kutsui ja sai miehen neuvottelemaan Pyöreän Tornin Vaasasaliin. Paikkaan, mitä hän oli karttanut siitä lähtien kun oli Syrjäsen kanssa siellä istunut. Illasta muodostui odottamattoman juhlava, koska hyvää kauppaa vainuava Ivanov omaksui heti isännän osan ja hänen kestityksensä oli venäläisen ylenpalttista. Pöytään kannettiin parasta mitä talo tarjosi, kun Ivanov pyrki voitelemaan metsänomistajan holhoojana esiintyvää Kärhää. Tämä ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä siimaa löysentämällä Johannes Esa Kärhä puolestaan pyrki lisäämään saaliinsa mielenkiintoa syöttiin. Vladimir Ivanov tuntui Kärhästa helpolta saaliilta, ja niinpä hän saattoi suoda itselleen jopa vapauden päihtyä. Siinä tilassa hän pystyi unohtamaan tuomiotaan odottavan vangin ahdistuksen ja tavoittamaan hetkeksi tunteen siitä, ettei hän tällä kertaa ollutkaan vanki ja teloitettava vaan voittaja ja teloittaja. Joskin Kärhä oli näkevinään edessään päihtyneen ja helposti johdateltavan miehen, oli hän ryyppylaisin ääressä kohdannut parempansa. Ivanov, tuo venäläinen emigrantti, oli kokenut kettu, jota ei hevin juotu pöydän alle. Hän teeskenteli päihtynyttä, mutta kuulusteli samalla yhä enemmän juopuvaa Kärhää saadakseen tämän tilaa hyväkseen käyttäen vihjeitä metsästä ja sen omistajasta. Illan jo pimennyttyä yöksi juhlamieliset ja äänekkäät kauppakumppanit erosivat kaupungilla. Jäähyväiset olivat sydämelliset. Ivanov rutisti Kärhän syliinsä kuin mesikämmen konsanaan. ” Asia on siis selvä” sanoi hän. ”Tapaamme siis Vuoksenniskalla, minulla on rahat mukanani”. Päihtymyksestään huolimatta Johannes Esa Kärhä tunsi suunnattoman voitonriemun ja helpotuksen vakaavan mielensä. Vihdoinkin hän oli onnistunut ohjaamaan tapahtumat haluamaansa suuntaan. Hän oli onnistunut. Hän, Johannes Esa Kärhä, kohtaisi Vladimir Ivanovin rahoineen Vuoksenniskalla, mutta kun hän palaisi sieltä takaisin, olisivat rahat hänellä, Kärhälla. Ivanov ei enää niitä tarvitsisi.

Joka kuuseen kurkottaa...
Seuraavana aamuna Johannes Esa Kärhä sai jälleen kokea, kuinka hänen varmana pitämänsä saavutus oli muuttunut täydelliseksi epäonnistumiseksi. Heti aamusta hän riensi Vilkkeenkadulle Ivanovin liikkeeseen varmistumaan siitä, että tämä todella lähtisi matkaan. Samalla Kärhä oli päättänyt pyytää Ivanovia ottamaan "varmuuden vuoksi" mukaansa hieman sovittua suuremman rahasumman, mikä saattaisi mahdollistaa huomattavasti edullisemman kaupan tekemisen. Ivanovin toimistossa Kärhä tunsi sisimmässään, etteivät asiat olleet aivan kohdallaan. Vladimir Ivanov, joka oli illalla vaikuttanut niin välittömältä ja hyväuskoiselta, oli nyt kuin toinen ihminen. Venäläisen ystävällinen tosin, mutta jotenkin virallinen ja varautunut. Muutos oli niin selvä, että se sai Kärhän varuilleen. "Luonnollisesti tulen, kuten sovittu on" sanoi Ivanov ja jatkoi "Olen pyytänyt mukaani myös metsätyönjohtaja Kuorttin, hän on hyvin kiinnostunut alueesta". Kun Johannes Esa Kärhä hetkistä myöhemmin laskeutui takaisin Vilkkeenkadulle, oli hän lyöty mies. Juuri kun saalis oli ollut hänen käsissään, oli se lennähtänyt hänen ulottuviltaan. Jos Vladimir Ivanov olisi seurannut häntä Vuoksenniskan metsiin viisitoistatuhatta markkaa mukanaan, ei rahojen saaminen olisi tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Hyvin syöneestä ja juoneesta liikemiehestä hän olisi kyllä selvinnyt, mutta metsätöiden parkkiinnuttavassa työnjohtajassa olisi jo liikaa vastusta. Johannes Kärhä oli siis ajautunut takaisin samaan pisteeseen, missä aloittaessaankin oli ollut. Varmuus ja optimismi, mitkä Ivanov oli hänelle hetkeksi suonut, olivat nyt kadonneet tietymättömiin. Ajan kulumista herkeämättä tarkkaileva mies oli jälleen muuttunut taukoamatta kasvavan ahdistuksensa vangiksi. Lopputuloksesta huolimatta tilanteessa oli jotakin säälittävää. Pieni likinäköinen mies kiersi jälleen liikkeestä toiseen, puhutteli kauppiaita myymälöissä, toreilla ja kaduilla, puhutteli umpimähkään ihmisiä ja toisti herkeämättä samaa tarinaa vanhoista kulta- ja hopearuplista. Tarinaa aarteesta, mikä odotti noutajaansa vain hänen tietämässään paikassa. Johannes Kärhä eli yhtäjaksoista pelon painajaista. Hänellä ei ollut aikaa jäljellä kuin runsas vuorokausi, mutta yhä häneltä puuttui viisituhatta markkaa.

Saalis
Mikäli Johannes Esa Kärhältä asiaa kysyttäisi, hän kertoisi osalleen sattuneen kaksi ihmettä. Ensimmäisen ihmeensä hän koki vuonna 1922 jolloin hänet julistettiin syyttömäksi rikoksiin, joista alioikeus oli hänet jo tuominnut. Joulukuun 1 päivänä 1938 hän tunsi kokevansa samanlaisen, lähes käsittämättömän ihmeen eräässä torikauppiaassa. Miehessä, joka kertoi kultarahoihin varojaan sijoittavasta tuttavastaan. Torikauppias, Jääskeläinen -nimeltään, käväisi puhelimessa ja muutaman tunnin kuluttua Johannes Kärhä ja liikemies Juho Kärkäs tapasivat toisensa eräässä keskustan kahvilassa. Tuossa hintelässä, ystävälliseltä vaikuttavassa miehessä Kärhä näki nyt viimeisen mahdollisuutensa. Uusiin epäonnistumisiin hänellä ei enää ollut varaa. Tilanteen pakottamana Kärhä pani liikkeelle kaikkensa. Hän kertoi vuolaasti kultarahoista, jotka hän saisi pian välitettäväkseen, puhui niiden kunnosta ja selvitti lyöntivuosia kuin ammattimies ikään. Johannes Esa Kärhä antoi olemattomista rahoista täydellisen selvityksen juuri sen mukaan mitä hän antiikkiliikkeissä kierrellessään oli oppinut. Juho Kärkäs kiinnostui kuulemastaan. Torikauppias Jääskeläisen tekemistä palveluksista tämä oli arvokkain, sillä uusi tuttavuus tuntui todella olevan selvillä numismatiikasta. Saamastaan selostuksesta Kärkäs ymmärsi lisäksi, että tarjolla olevat rahat olivat todellisia harvinaisuuksia. Rahoja näkemättäkään hän ei pitänyt niistä pyydettyä seitsemää tuhatta markkaa liian kalliina hintana. On melko varmaa, että Kärkäskin olisi ryhtynyt empimään, jos Kärhä olisi heti vaatinut häntä mukaansa kaupungin ulkopuolelle rahoja katsomaan, tämän Kärhäkin ymmärsi. Kahden kymmenen tunnin kuluttua hänen olisi luovutettava varatuomari Nevalle viisituhatta markkaa. Juho Kärkkäistä ei mikään saisi pelottaa hänen käsistään. Tuolle viimeiselle oljenkorrelle Johannes Esa Kärhä uhrasi nyt kaiken huomionsa. Monista vahingoistaan viisastuneena Johannes Kärhä toimi sekä laskelmoiden että varoen. Kärkäs tapaisi hänet uudelleen seuraavana päivänä yhdeksältä Mihail Stukalenkon liikkeessä, minne Kärhä kävisi noutamassa rahat. Voisiko suunnitelma olla luottamusta herättävämpi? Kärkkäisen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin käydä pankissa varaamassa summa, minkä aikoi käyttää, ja mennä sitten Stukalenkon varsin arvostettuun liikkeeseen, missä Kärhä odottaisi kauppatavaran kanssa. Tällä sopimuksella Johannes Kärhä ja Juho Kärkäs erosivat toisistaan, molemmat yhtä tyytyväisinä, molemmat suureen voittoon uskoen.

Loukku laukeaa
Joulukuun toisena päivänä — Kärhän viimeisenä — Juho Kärkäs saapui sovittuun aikaan Stukalenkon myymälään. Hän ehti tuskin päästä sisälle, kun liikkeen puhelin jo soi, ja Kärkkäisen yllätykseksi häntä pyydettiin langan päähän. Soittaja oli — kukapa muu kuin Johannes Kärhä. Kärkäs ei ehtinyt edes ihmetellä suunnitelman muuttumista, jos sitä huomasikaan, kun Kärhän kiireinen puhetulva herätti hänessä aivan uusia toiveita. Hän sai kuulla valitettavasta yhteensattumasta, minkä johdosta rahat olivat edelleenkin Vuoksenniskalla. Kärhä lupasi kuitenkin pitää kiinni sopimuksesta ja toimittaa rahat seuraavana päivänä Viipuriin. Samalla hän voisi kertoa Vuoksenniskalta tavatuista vanhoista venäläisistä hopeamaljoista, joita hän juuri oli lähdössä katsomaan. Johannes Esa Kärhän syötti oli houkuttelevasti asetettu. Minkäänlaisia epäluuloja ei herännyt. Sovittu kauppa ei ollut estynyt, se oli vain siirtynyt seuraavalle päivälle, ja se tehtäisiin Viipurissa kuten puhe oli. — Mutta yhtäkkiä Kärkäs tajusi kuvaan ilmestyneen myös vanhoja hopeamaljoja, jotka saattaisivat moninkertaistaa voiton. Innosta vapisten Kärkäs ripusti kuulokkeen paikoilleen ja syöksyi hyvästelemättä ulos. Kadulla hän empi hetken arvaillessaan mistä tavoittaisi Kärhän. Tämä oli sanonut soittavansa asemalta. Tohkeissaan Kärkäs syöksyi kohti Maununkatua, jonka varrella linja-auto- ja rautatieasema sijaitsivat. Juho Kärkkäisen kiirehtiessä ulkona kohti asemarakennuksia, istui Johannes Kärhä linja- autoaseman kahvilassa. Hän odotti Kärkkäistä, kuin hämähäkki saalistaan. Vaikka Kärhä ei ollut sanallakaan viitannut Kärkkäisen mukaan tuloon, hän tiesi tämän olevan jo tulossa. Kärkäs saapuisi rahoineen ja seuraisi häntä kuin karitsa teuraalle. Näin oli tapahduttava, koska tuomari Neva tarvitsi viisituhatta markkaa kello neljääntoista mennessä. Hänellä, Kärhälla, oli vielä neljä ja puoli tuntia jäljellä. Juho Kärkkäisellä ei ollut senkään vertaa.

Välisoitto
Joulukuun 2 päivänä 1938 kello 16 Johannes Esa Kärhä saapui varatuomari Nevan toimistoon, siis kaksi tuntia myöhästyneenä. Heidän tavatessaan edellisellä kerralla, paljasti totuuden hetkensä kanssa painiva Kärhä mitättömyytensä ja kurjuutensa vastustajalleen. Silloin Kärhä oli itkenyt ja rukoillut. Nyt kohdattiin täysin erilaisissa merkeissä. Johannes Esa Kärhä oli hengästynyt, kiireinenkin, mutta niin itsevarma. Myöhästymisensä syytä hän ei vaivautunut selittämään, kun hän jo veti poveltaan lompakon ja luki hämmästyneen lakimiehen eteen viisituhatta viisisataa markkaa. "Korkoja” sanoi Kärhä lyhyesti ja kääntyi lähteäkseen. ”En tarvitse kuittia. Näkemiin”.

Löytö
Sunnuntaina joulukuun 11 päivänä 1938 löysivät muutamat Vuoksenniskalla, Saimaan rantametsikössä leikkivät pojankoltiaiset havuilla peitetyn ruumiin. Siltä seisomalta he vilistivät kylälle tekemään hälytystä ja pian paikalle kiiruhtikin itse nimismies miestensä seuraamana. Vainaja todettiin viisissäkymmenissä olevaksi mieshenkilöksi, joka oli ollut kuolleena jo usean päivän ajan. Lähemmässä tarkastuksessa voitiin lisäksi todeta, että häntä oli lyöty jollakin tylpällä aseella päähän ja pistetty teräaseella niskaan, minkä lisäksi hänen kaulassaan oli kaksi syvää viiltohaavaa. Vaatteiden taskuista ei löytynyt mitään, mistä henkilöllisyys olisi ilmennyt, mutta lompakossa ollut parin sadan markan suuruinen rahasumma tuntui sulkevan laskuista ryöstömurhan mahdollisuuden. Kuolleen miehen henkilöllisyys selvisi hyvin nopeasti, vieläpä saman päivän kuluessa. Tavanomaisen tutkimusrutiinin mukaan nimismies otti yhteyden sekä ympäristökuntiin että suurempiin kaupunkeihin läheisyydessä ja tällöin hän sai kuulla, että joulukuun 3. päivänä Elli Kärkäs -niminen nainen oli tehnyt Viipurin poliisille ilmoituksen miehensä katoamisesta. Tuntomerkit mitkä hän tällöin miehestään oli jättänyt, osoittivat nyt jo puhelinkeskustelussa, että Viipurin poliisin etsimä liikemies oli löytynyt kuolleena Koska Viipurin rikospoliisi oli katoamistapauksen johdosta jo tehnyt tiedusteluja, saivat verityön tutkijat nyt valmiit johtolangat käsiinsä. Kärkäs oli nähty elossa viimeksi joulukuun 2. päivänä. Kotoaan lähtiessään hän oli ottanut mukaansa 6.000 markkaa ja suoritettu pankkitarkistus osoitti hänen vielä tämän jälkeen nostaneen tililtään 8.000 markan suuruisen rahasumman. Ei siis ollut enää epäilystäkään siitä, etteikö kysymyksessä olisi ollut ryöstömurha. Viipurin poliisilla oli myös vahva ehdokas rikoksen tekijäksi. Juho Kärkäs oli nähty viimeksi Johannes Esa Kärhän seurassa. Miehen, joka tuona saman joulukuun toisena päivänä oli yllättäen rikastunut, maksanut velkojaan ja vippejään kadotakseen sitten paikkakunnalta. Johannes Kärhää oli kyllä tiedusteltu suunnalta, jos toiseltakin, mutta ei kovin ponnekkaasti. Mistään rikoksesta ei ollut näyttöä ja kaikesta huolimatta pidettiin mahdollisena sitä, että Kärkäs vastoin tapojaan olisi kauppamatkallaan joutunut ryyppykierteeseen. Kärhää, jonka tavat tunnettiin, pidettiin eräänä mahdollisista ryypiskelykumppaneista. Häntä poliisi olikin tavoittanut vain tiedustellakseen Kärkkäisen olinpaikkaa. Nyt Johannes Esa Kärhä haluttiin löytää nopeasti. Hänelle haluttiin edelleenkin esittää kysymyksiä, mutta erilaisia kuin muutamaa päivää aikaisemmin. Piirit, joissa hän oli liikkunut, olivat jo poliisin tiedossa. Niinpä käytettävissä olevat miehet lähetettiin matkaan, puhuttelemaan, tiedustelemaan ja kyselemään. Mistä Johannes Kärhä olisi tavoitettavissa? Ripeä toiminta tuotti pikaisen tuloksen. Johannes Kärhä tavoitettiin yksitoista tuntia sen jälkeen, kun lapset olivat löytäneet Juho Kärkkäisen ruumiin.

jtk.

Menetetty vapaus
Joulukuun 12 päivän vastaisena yönä poliisit tunkeutuivat Vuoksenniskalla kauppa-apulainen Elli Heinosen asuntoon, mistä he tapasivat Johannes Esa Kärhän, alusvaatteissaan yöpuulle jo asettuneena. Vastoin kaikkia odotuksia ei mies, joka aikaisemmin oli kärsinyt pelkotilasta, jos toisestakin, nyt osoittanut merkkiäkään pelosta tai luhistumisesta. Päin vastoin, hän oli hyvin varma, lähes loukkaantunut — mutta kuitenkin halukas osaltaan avustamaan tutkimuksissa näyttämällä toteen oman syyttömyytensä. Pidätyksen jälkeen Kärhä kuljetettiin välittömästi Viipurin rikososaston suojiin, missä hänen kuulustelunsa tapahtuivat. Esitutkinnan aikana Kärhä piti edelleenkin pintansa. Häneen kohdistuneet epäilykset olivat täysin naurettavia, sillä rahapulasta hän ei ollut milloinkaan kärsinyt. Miksi siis hänen asemassaan oleva mies surmaisi Kärkkäisen? Mitkään esitetyistä tosiseikoista eivät saaneet Johannes Esa Kärhää murtumaan. Joulukuun 30. päivänä hänet julistettiin vangituksi ja passitettiin Viipurin lääninvankilaan, toimenpide, mihin Kärhä suhtautui vielä lähes huvittuneena.

Oikeudenkäynti alkaa
Helmikuun 2. päivänä 1939 asiaa käsiteltiin ensimmäistä kertaa Ruokolahden varsinaisilla käräjillä. Edelleenkin tyyneytensä säilyttänyt Johannes Esa Kärhä saatettiin käräjillä, kihlakunnantuomari Johnssonin eteen ja oikeuden käyntiä seuraamaan kerääntyneen poikkeuksellisen suuren yleisöjoukon katseitten ristituleen. Prosessi saattoi alkaa. Oikeuden puheenjohtaja avasi pelin. Hän luki poliisitutkintapöytäkirjoista jutun alkuvaiheita koskevat tiedot, Kärkkäisen ruumiin löytymisestä ja Kärhän asunnossa suoritetusta kotietsinnästä. Parisataasivuisen pöytäkirjan lukemiseen hupeni aikaa lähes kaksi tuntia. Kihlakunnantuomarin lopetettua salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Millaiset ajatukset Kärhän mielessä tällöin risteilivät, on vaikeata sanoa. Ehkä hän nyt, kuten niin monasti aikaisemminkin, oli sulkeutunut kaikelle ulkopuoliseksi. Ehkä hän jälleen oli umpioinut itsensä tyhjiöön turvaan sanoilta ja syytteiltä. Viimeksi mainitut kiteytyivätkin sitten valtion syyttäjä Ilankan puheenvuoroon: "Vaadin Terijoen pitäjän Kuokkalan kylästä kotoisin olevan entisen konttoristin Johannes Esa Matiaksenpoika Kärhän tuomitsemista rangaistukseen siitä, että hän on joulukuun 2 päivänä 1938 Ruokolahden pitäjän Immalanjärven kylässä anastaakseen itselleen seurassaan silloin olleelta Viipurin kaupungista olevalta liikemieheltä Juho Juhonpoika Kärkkäiseltä rahaa, surmaamisen aikomuksessa vakain tuumin ottanut hengen Kärkkäiseltä lyömällä tätä useita kertoja päähän, kaulaan ja niskaan ja sitten anastanut Kärkkäiseltä tämän mukana olleen lompakon, arvoltaan 30 markkaa, ja rahaa ainakin 14.000 markkaa. Johannes Esa Kärhä on mielestäni rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 kappaleen, 31 luvun 1 §:n 1 kappaleen ja 7 §:n sekä 7 luvun 1 §:n nojalla tuomittava yksin teoin tehdystä murhasta ja ryöstöstä kuolemanrangaistukseen taikka ainakin pidettäväksi elinkautisesti kuritushuoneessa ja menettämään kansalaisluottamuksensa ainiaaksi". Asianomistajina oli paikalle haastettu Juho Kärkkäisen leski Elli ja heidän poikansa Olavi. Mikäli se yleensä oli Kärhälle mahdollista, sai hän nyt tuntea omaisten tuskan heidän kertoessaan Juho Kärkkäisen lähdöstä viimeiselle matkalleen. Puheenvuorojensa päätteeksi sekä Elli että Olavi Kärkäs ilmoittivat yhtyvänsä syyttäjän esittämään rangaistusvaatimukseen, mutta esittivät sen lisäksi eräitä korvausvaatimuksia.

Totuuden etsimistä
Nyt Johannes Esa Kärhälla oli jälleen edessään totuuden hetkensä, hänen kuulustelunsa. Kuten pidätysaikanaankin hän kiisti kaiken. "Hänellä ei ollut motiivia, hän ei milloinkaan ollut ollut rahapulassa ja jopa ne rahat, jotka hänen väitettiin Syrjäseltä kavaltaneen, olivat koko ajan olleet hänen asunnossaan". Syyttäjä, varatuomari Ilanka, ryhtyi nyt todistajien avulla tuomaan esille sitä totuutta, mitä Kärhä kieltäytyi paljastamasta. Aluksi ivallinen, mutta ajan kuluessa vakavoituva Kärhä, sai kuunnella, kuinka hänen vuokraemäntänsä kertoi kuukausien vuokrarästeistä, mitkä yllättäen maksettiin joulukuun 2 päivänä. Miten varatuomari Neva ja teknikko Syrjänen selostivat tuon onnettoman viidentuhannen markan häviämistä ja sen korvaamista juuri joulukuun 2. päivänä. Ja miten kourallinen hänen tuttavistaan todistivat pienistä vipeistä muodostuneen suuria velkoja, jotka Kärhä maksoi tuona samana joulukuun 2 päivänä. Se, että syyttäjä näin pystyi osoittamaan hänellä olleen rahaa käytettävissään päivänä, jolloin Kärkäs katosi, ei huolestuttanut Kärhää. Hänhän oli koko ajan selittänyt rahapulan itselleen tuntemattomaksi käsitteeksi. Velkaakaan hän ei katsonut osoitukseksi varattomuudesta, päin vastoin. Se saattoi suhteena olla edullinenkin, jos vain oli pääomaa sen katteeksi. Seuraava vaihe tässä totuuden etsimisessä hämmensikin sitten Kärhää huomattavasti enemmän. Nyt kuultiin nimittäin puutavaramiehiä, joihin hän oli ottanut yhteyttä metsäkauppoja yritellessään. Viimeistään jutun tässä vaiheessa Johannes Esa Kärhä lienee ymmärtänyt pelinsä menetetyksi. Hän sai kuulla syyttäjän kuulustelevan todistajia, jotka kertoivat vääristä puutavaraluetteloista, metsistä, jotka eivät olleet edes myytävinä ja niitä kaupitelleesta Kärhästa, joka vuoroin oli metsänomistaja, tämän holhooja tai valtuuttama. Jokaisen todistajan kuulustelun yhteydessä syyttäjä ahdisti Kärhää kysymyksillään, vaati häneltä selityksiä. Päivän kuluessa ja väsymyksen herpaannuttaessa hänen tarkkaavaisuutensa Johannes Kärhän itsevarmuus — oli se sitten aitoa tai teeskenneltyä — rapisi pahan kerran. Hän sotkeutui yhä useammin puheissaan ja ajautui tämän tästä epäjohdonmukaisuuksiin. Yhdestä asiasta hän kuitenkin piti järjestelmällisesti kiinni: Hän oli syytön, hänellä ei ollut motiivia eikä hän tuntenut rahapulaa. Pitkäksi venyneen istuntopäivän päätyttyä Johannes Esa Kärhä kuljetettiin takaisin Viipurin lääninvankilaan. Todennäköisesti hän tunsi itsensä sekä väsyneeksi että voitetuksi. Toisaalta; ehkä hän oli jo liian turtunut välittääkseen lopputuloksesta.

Uusia todistajia
Seuraavana eli helmikuun 3 päivänä jatkettiin asian käsittelyä. Sanomalehdistön oikeudenkäynnille antama julkisuus oli koonnut käräjäpaikalle ennätysmääräisen yleisöjoukon, jonka muodostaman kujanteen läpi Johannes Esa Kärhä saatettiin istuntosaliin. Jokin tuossa kaikessa löi tilanteeseen toivottomuuden leiman. Ehkä se oli Kärhä itse, se apaattisuus mikä hänestä alusta lähtien uhosi. Kun asian käsittelyä taas jatkettiin, ilmeni, että syyttäjä oli nyt keskittynyt käsittelemään Kärhän esiintymistä vanhojen rahojen kauppiaana. Tämän hän itse oli esitutkinnassa kokonaan kiistänyt. Oikeudenkäyntipaikalle syyttäjä Ilanka oli haastanut lähes neljäkymmentä todistajaa, joiden avulla hän vähin erin mitätöi Kärhän selitykset olemattomiin. Todistajien suuren määrän johdosta heitä kuultiin kolmessa erässä. Kun ensimmäiset neljätoista todistajaa olivat vannoneet valansa, alkoi varsinainen kuulustelu. Sen kuluessa viipurilaiset vanhaintavarain kauppiaat, yksi toisensa jälkeen, tunnistivat Kärhän mieheksi, joka Korhosena esiintyen oli marras- joulukuun vaihteessa ottanut heihin yhteyttä ja tarjonnut ostettavaksi suurehkoa määrää viiden ja kymmenen ruplan hopearahoja. Nyt syyttäjä ei ahdistanut Kärhää kuten edellisenä päivänä, tyytyipähän vain toteamaan Kärhän äidin tyttönimen olleen Korhonen. Ensimmäisten todistajalausuntojen aikana Johannes Esa Kärhä oli muutaman kerran yrittänyt heikoin vastaväittein puuttua asioiden kulkuun, mutta pian hän oli vajonnut takaisin piittaamattomaan välinpitämättömyyteensä. Vasta viimeisen antiikkikauppiaan lopetettua, antoi Kärhä vastineensa. Kiihkottomalla ja väsyneellä, miltei kuulumattomalla äänellä hän selitti kaikkien häntä vastaan todistaneiden erehtyneen henkilöstä. Yhdessäkään osto- ja myyntiliikkeessä hän ei ollut käynyt. Yhdessäkään antiikkikaupassa hän ei ollut käynyt. Missään hän ei ollut kaupitellut vanhoja rahoja. Kärhän lopetettua valtionsyyttäjä otti puheen vuoron. Terävin sanoin hän ilmoitti katsovansa esitetyistä todistuksista selvinneen, että Kärhä oli olemattomista rahoista puhumalla yrittänyt viekoitella itselleen uhria, saadakseen tämän surmattuaan anastettua rahaa kavalluksensa peittämiseen. Seuraavien todistajien avulla syyttäjä Ilanka osoitti toteen Kärhän ja Kärkkäisen välisen suhteen -minkä Kärhä oli alun pitäen kiistänyt. Nyt hänen eteensä siis vyörytettiin jälleen joulukuun ensimmäisten päivien tapahtumia. Johannes Esa Kärhä kuunteli välinpitämättömänä, kuinka torikauppias Jääskeläinen kertoi järjestämästään yhteydestä Kärhän ja Kärkkäisen välille, ja miten Kärkäs oli heti Kärhän tavattuaan palannut kertomaan heidän tulevasta tapaamisestaan Stukalenkon liikkeessä. Ilmeettömyys säilyi Kärhän kasvoilla silloinkin, kun kauppias Stukalenko apulaisineen kertoi Kärkkäisen saapumisesta myymälään joulukuun toisena päivänä ja puhelinsoitosta, mikä sai miehen syöksymään ulos. Vasta seuraavat kaksi todistajaa, molemmat Kärhälle tuntemattomia, saivat hänet osoittamaan hämmästyksensä. Miehet olivat kohdanneet Kärkkäisen, kun tämä oli tulossa Stukalenkolta ja matkalla kohti rautatieasemaa. Kiireestään huoli matta ei Kärkäs ollut malttanut olla pysähtymättä. Innoissaan hänen oli ollut pakko kertoa Vuoksenniskalla odottavasta kaupasta, kullasta ja hopeasta. Aarteesta, mikä hänelle oli löydetty.

Viimeinen kertaus
Päivän kallistuessa jo iltaa kohti ja kaikkien ollessa enemmän tai vähemmän nuutuneita, sai Johannes Esa Kärhä astua jälleen kuulusteltavaksi. Valtionsyyttäjän johdattelemana hän sai taas kertoa liikkeistään joulukuun toisena päivänä. Kaikesta kuulemastaan huolimatta Johannes Kärhä ei poikennut piiruakaan omaksumastaan linjasta. Hän piti edelleen kiinni versiosta mitä oli tarjonnut poliisikuulustelujen alkuvaiheesta lähtien. Kiihkottomasti Kärhä kertoi menneensä kyseisenä aamuna Viipurin linja-autoasemalle soitta maan Vuoksenniskalle, aluepäällikkö Kalliolle. Tälle hän halusi ilmoittaa saapuvansa Vuoksenniskalle metsäkauppaa tekemään, minkä jälkeen hän saapuisi tervehtimään Kalliota. Kärhä kertoikin sitten lähteneensä kello 11 matkaan ja jääneensä kello 13 linja-autosta Vuoksenniskalla Kaukopään kansakoulun kohdalla. Matkan tarkoituksena, selitti hän, oli ollut tavata Vladimir Ivanov, mutta kun tämä ei saapunutkaan paikalle, hän meni Kalliolle ja jatkoi sieltä myöhemmin vuokra-autolla Viipuriin. Nyt Ivanov kutsuttiin uudelleen todistamaan. ” Ah, perättömiä ovat väitteet” selitti tämä ja jatkoi: ”Meillä oli sovittu tapaaminen, mutta marraskuun viimeisenä, ei joulukuun toisena. Minä ja minun toverini menimme paikalle, Kärhä ei tullut”. Myös aluepäällikkö Kallio ja linja-auton- kuljettaja Kurppa kutsuttiin esiin. Molemmat selittivät kyseisen autovuoron ohittaneen Kaukopään kansakoulun pysähtymättä. Kallio kertoi lisäksi, kuinka Johannes Kärhä oli myöhemmin iltapäivällä saapunut hänen luokseen ja halunnut heti pestä kätensä. Odotetusta vierailusta ei kuitenkaan muodostunut pitkäaikaista sillä jo hetken kuluttua Kärhä tilasi paikalle vuokra-auton palatakseen sillä Viipuriin. Päivän lopuksi ottamassaan puheenvuorossa valtionsyyttäjä Ilanka painotti sitä, että Johannes Esa Kärhän väitteet ja selitykset olivat yksi toisensa jälkeen osoittautuneet perättömiksi. Käsien pesu Kallion luona oli ilmeisestikin ollut tarpeen, sillä ainakin Ilankan mielestä se osoitti Kärhän käsien pihkaantuneen hänen peittäessään Kärkkäisen ruumista havuilla.

Viimeiset todistajat — päätös
Todistajien kuulustelua jatkettiin vielä helmikuun 4 päivänä, jolloin kuultiin kaikkiaan neljäätoista henkilöä. Näiden avulla Ilanka pyrki pääasiassa täydentämään ja täsmentämään aikaisemmin annettuja todistajalausuntoja. Muuten asetelma pysyi ennallaan. Johannes Esa Kärhä oli edelleen kielteinen, mutta myös passiivinen. Syyttäjä marssitti päivän ensimmäisenä todistajana esiin kauppias Alina Kostamon, joka oli ollut joulukuun 2 päivän aamuna Viipurin linja-autoaseman ravintolassa, missä hän oli nähnyt Kärhän Juho Kärkkäisen (Kärkän) seurassa. Kostamoa seurasivat työmies Jaakko Kutvonen ja maalari Reino Toivonen, jotka vahvistivat tämän kertomuksen. Myös he olivat olleet linja- autoasemalla tuona aamuna ja todenneet Kärhän ja Kärkkäisen keskustelevan keskenään. Nyt Kärhä tuntui hetkeksi heräävän. On vaikeata arvioida mihin hän menettelyllään pyrki, ehkä hänestä vain tuntui siltä, että hänen oli jotakin sanottava. Kostamon todistuksen hän kiisti ivallisin sanakääntein väittäen tämän erehtyneen henkilöstä. Toivosta ja Kutvosta Kärhä ryhtyi lähes aggressiivisesti kuulustelemaan milloin takkinsa väristä, milloin tavastaan kävellä. Tiedä häntä, millaisiksi Johannes Kärhä oli kuulustelunsa tarkoittanut, irvokkaan parodian tunnun ne kuitenkin saivat. Lopuksi hän väsähti ja pyysi käsittelyn lykkäämistä voidakseen hankkia lisää todisteita syyttömyydestään. Toista tuntia kestäneen harkinnan jälkeen kihlakunnanoikeus teki asiassa välipäätöksen ja jätti jutun enemmän käsittelyn maaliskuun 4 päivänä alkaville välikäräjille. Täälläkään ei syntynyt ratkaisua, sillä vielä kerran Johannes Esa Kärhä palautettiin Viipurin lääninvankilaan odottamaan kohtaloaan. Vasta huhtikuun 4 päivänä kihlakunnanoikeus teki päätöksensä, Johannes Esa Kärhä tuomittiin murhasta ja ryöstöstä elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Tuohon tuomioon päättyi jälleen eräs vaihe Johannes Esa Kärhän elämässä. Se, että hänestä oli muotoutunut murhaaja, ei Kärhää liiemmin surettanut. Vakavampana koettelemuksena hän koki sen, ettei ollut yltänyt runoilijaksi eikä taiteilijaksi, ettei ollut menestynyt kauppiaana, tokkopa sotilaanakaan. Pahinta oli tuntea, ettei ollut pystynyt mihinkään näihin verrattavaan edes omissa silmissään.

Hovioikeus vahvisti käräjäoikeuden päätöksen 6.6.1939.
Lopullisena sinettinä Korkein oikeus vahvisti tuomion muuttumattomana 31.8.1939.

Osattiin sitä ennenkin pahoja tehdä. nää kun on tuttuja kulmia.