MURHA.INFO

PPK 1980

Diakonissan kuolema
Komisario Olai Kraemer

Karl Emil Stenbäck syntyi marraskuun 30 päivänä 1834 Utsjoella. Hän ryhtyi aikanaan opiskelemaan teologiaa isänsä ja veljensä tavoin ja vuonna 1857 hänet vihittiin papiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin nuori kirkonmies jo nimitettiin Ulvilan seurakunnan kirkkoherraksi. Näin Stenbäck oli siirtynyt pohjolan lakeuksilta Satakunnan yhtäläisille aukeille Kokemäenjoen varteen — vain kiven heittämän päähän etelän kaupungista, Porista. Karl Emil Stenbäckin nimi ei ehkä merkitse paljoa tämän päivän ihmiselle, mutta hänen vaikutusaikanaan, jolloin Suomessa elettiin varsin merkittävää kansallista kehityskautta, olivat asiat toisin. Niin etelässä kuin pohjoisessakin Stenbäck osallistui innolla kunnalliselämään. Hän kehitti kirkon lähetystyötä, toimi tuomiorovastina tuomiokapitulissa ja vuosikymmenet valtiopäivien pappisjäsenenä. Toisen kansallisen suurhahmon Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen innokkaana kannattajana myös Stenbäck taittoi peistä suomalaisuuden ja suomenkielisen koulutuksen puolesta. Hänen haaveenaan oli saada Poriin suomenkielinen lyseo, samoin tyttökoulu. Vuonna 1919 Stenbäck kuoli kotonaan Ulvilassa. Hän ei poistunut eleettömästi; Kaikkien kunnioittama, rakastama ja kaipaama tuomiorovasti jätti seurakuntalaisilleen perinnöksi rukoushuoneen. Temppelin, jonka hän oli rakennuttanut omalla kustannuksellaan. Ihmisenä Stenbäck oli ollut kaukana kaikesta vilpistä ja pahuudesta. — Mutta mikäli häntä ei olisi ollut, tai mikäli hän ei olisi jättänyt seurakunnalleen pyhäkköä, ei Ulvilassa olisi tapahtunut halveksittavaa rikosta.

Muistojuhla
Perjantaina marraskuun 30 päivänä 1934 vietettiin Ulvilassa seurakunnan entisen paimenen syntymän satavuotisjuhlaa. Illan suussa seurakuntalaiset kerääntyivät rukoushuoneeseen viettämään hartaushetkeä. Väkeä oli tavallista enemmän, pastori Seppälä puhui ja tuttujen virsien sävelet täyttivät salin. Nuoren papin saarna oli herkistänyt mielet. Hän oli puhunut hyvistä, laumojensa parasta tarkoittaneista paimenista: Taas kerran hän oli* palauttanut mieliin Karl Emil Stenbäckin, jonka ansiosta seurakuntalaisilla nyt oli tilaisuus hiljentyä juuri näitten seinien sisäpuolella. Tilaisuuden kuluessa seurakuntalaiset herkistyivät, vanha tuomiorovasti palasi heidän mieliinsä. Varttuneemmat paikkakuntalaiset muistivat vielä Stenbäckin ja hänen lempeän ystävällisyytensä. Nuoremmat eivät ehkä olleet nähneet häntä, mutta sen sijaan he olivat saaneet kuulla "Ulvilan papista" niin paljon, että tämä tuntui heistäkin tutulta. Taas kerran yleisö yhtyi virteen, niin vanhat kuin nuoretkin. Äänet voimistuivat ja täyttivät salin. Vakavailmeiset kirkonpalvelijat alkoivat mustine kolehtihaaveineen liikkua rivien väleissä. Miehet kaivelivat taskujaan ja naiset nyyttejään. Tässä tilaisuudessa ei kitsailtaisi. Lantit kilahtelivat, välillä kahahti setelikin haaviin ja seurakuntalaiset lauloivat tyydytystä tuntien, pystyssä päin. He tunsivat kunnioittaneensa entisen sielunpaimenensa muistoa. He tunsivat uhranneensa sille hartautensa ja tavallista runsaamman kolehtiannin. Vähitellen koitti hetki, jolloin vain urkuharmonin viimeiset sävelkuviot leijuivat ilmassa. Ulko-ovet aukaistiin talvipimeään ja pastori Seppälä siirtyi tapansa mukaan ovelle lähtijöitä hyvästelemään. Seurakuntalaiset alkoivat verkkaan virrata kohti pakastavaa yötä. Ovella pastorin puristettavaksi työnnettiin känsäinen koura ja lausuttiin ehkä muutama sana. Kankea kumarrus, ujon epävarma niiaus, neljä kivistä askelmaa ja piha oli saavutettu. Vielä parisen kymmentä metriä eikä ulko-oven yläpuolella olevan valaisimen valopiiri enää tavoittanut. Kirkkoherra seisoi hetken seuraamassa seura kuntalaisten poistumista. Hän oli tyytyväinen saarnaansa, jonka uskoi tavoittaneen katraan. Hän oli tyytyväinen avokätiseen seurakuntaansa. Vaikka olihan joukossa niitäkin, jotka osallistuivat vain voidakseen paremmin anoa seurakunnalta avustuksia. No, hymähti pappi. Ainahan sellaisia löytyy. Pastori Seppälä kääntyi ja palasi sisään noutamaan päällysvaatteitaan. Kanttori ja kirkon palvelijat olivat ilmeisestikin poistuneet seurakuntalaisten kanssa, sillä talossa oli ainoastaan Mimmi Piirilä, seurakuntasisar. Tämä oli järjestämässä kolehtirahoja lippaaseen viedäkseen ne sitten asuntoonsa, rukoushuoneen takahuoneisiin. "Lähden nyt, neiti Piirilä, ovet voi sulkea. Hyvää yötä." "Hyvää yötä herra pastori." Kirkkoherra astui ulos ja lähti kulkemaan kohti pappilaa. Hän kuuli miten seurakuntasisar salpasi rukoushuoneen ovet. Ulkovalo sammutettiin, pihamaalla ja raitilla oli yhtä pimeätä kuin tyhjääkin.

Mustapukuinen
Hartaustilaisuudesta poistui myös vuosien tuivertama tummapukuinen — niitä avustusten takia osallistuneita. Hän vaikutti poissaolevalta, nyökkäsi ovella jäykästi kirkkoherralle ja astui sitten muiden mukana ulos. Heti pihamaalle päästyään lähtijä erosi muusta joukosta. Siinä, kun nämä soluivat raitille, kiersi hän rukoushuoneen kulman taitse rakennuksen takapihalle. Pimeässäkin löytyi vuosien kuluessa tallaantunut polku, minne muista poistujista ylti vain vaimeneva sorina. Polku kiemurteli pienen mäntyä ja katajaa kasvavan metsikön läpi, sivusi hetken pellon reunaa, nousi kumpareelle ja laskeutui sitten hoitamattomalle pihatantereelle. Paikka oli kulkijalle tuttu. Pimeässäkin hän kiersi kivet ja heitteille jätetyt tyhjät tynnyrit. Kompuroimatta hän osasi harpata pihapolulle jätettyjen lautojen ja työkalujen yli. Hän oli erehtymätön suunnistaessaan vinoon painuneen rakennuspahasen ovelle. Koputtamatta tuvan hämärään astunut tulija heittäytyi istumaan keskilattialla olevan pöydän ääreen, vilkaisi ympärilleen ja näki kurjuuden, minkä odottikin siellä näkevänsä: perunankuoret, perkuujätteet ja likaiset astiat pöydällä silmiensä alla. Seinustoilla vuode, muutama rahi ja penkki. Maalia hilseilevä lipastontapainen, mikä irvisteli tulokkaalle puoliavoimin laatikoin. Hikeentyneet ikkunat, alakuloisina riippuvat verhot, nurkissa klapeja ja muutama jätesanko. Tuvan lieden äärellä askarteli iätön nainen päällystakki yllään. Hän ei vilkaissutkaan tulijaan, sanaakaan ei vaihdettu. Nainen puuhasi keitostensa kanssa ja mustapukuinen kyyhötti rahillaan, kunnes rikkoi hiljaisuuden: "Paljon oli väkeä, mutta paljon tuli rahaakin." Nainen ei vastannut, mutta tuskinpa sitä häneltä odotettiinkaan. Hän nakkasi pari klapia pesään, kääntyi ja otti molemmat jätesangot. Hetken hän puntaroi niitä kuin miettien, mutta ei vilkaissutkaan toiseen, kun jo lähti. Ovi kolahti, eteisportaat narahtivat ja hän oli poissa. "Vai, että tuli rahaa." Tuota nurkkauksesta kuulunutta narisevaa ääntä mustapukuinen oli odottanutkin, vaikka ei nyt vaivautunutkaan sitä kohti kääntymään. Vällyjen kahina kertoi hänelle kuitenkin, että mies oli nousemassa sijaltaan ja laahustavat askeleet, että tämä oli lähestymässä häntä. — Kello lähenteli iltakymmentä, kaikki sujui juuri niin kuin hän halusikin

Yöllinen vierailu
Heti rakennuksen ulkopuolella mies ja mustapukuinen kohtasivat sisään palaamassa olevan naisen. Sanaakaan ei vaihdettu, he ohittivat toisensa kuin ventovieraat. Ovi kolahti naisen jälkeen, mies ja mustapukuinen lähtivät pimeän suojassa harppomaan lautojen ja työkalujen ylitse, pujottelemaan kivien ja tynnyreiden lomitse kohti polun päätä. Nousu kumpareelle, sitten tovi pitkin pellonpiennarta ja katajapensaita väistellen männikössä. Metsikön reunassa kumppanukset pysähtyivät. Heidän edessään kohosivat rukoushuoneen valottomat seinät. Lumi ei vielä ollut satanut, Ulvila oli yhtä pimeä kuin äänetönkin. Tuulen piiskaamat pilvenriekaleet vain antoivat joskus aavistuksen kuutamosta. Hetken viivyteltyään tulokkaat siirtyivät rakennuksen seinustalle, kiersivät ulko-ovelle ja kohta kuului vaimeaa koputusta. Jossakin syttyi valo, ovi avattiin, joku puhui ja kaikki hiljeni. Vajaata tuntia myöhemmin uutimen takaa loistanut valo sammui ja ovi kävi. Pihamaalle astui hahmo, kohta toinenkin nyyttiä kantaen. Pitkään siinä ei vitkasteltu, kun he jo katosivat rakennuksen taakse metsikön suojaan. Yö oli pimeä ja hiljainen. Stenbäckin temppeli seisoi yksinäisenä kumpareellaan.

Tuhoava kipinä
Muutamia tunteja myöhemmin, aivan joulukuun ensi minuutteina iskettiin Ulvilassa kipinä. Siitä leimahti liekki, mikä kasvoi ensin nuotioksi, sitten rovioksi. Se levisi ja laajeni joulukuisessa yössä, paloi ritisten, räiskyen ja tuhoten. Ensin sitä tuskin huomasi, sitten se näkyi kajastuksena ikkunan läpi. Kun liekit olivat läpäisseet seinät ja katon, valaisivat ne keltaisella rauhattomuudellaan pihapiirin. Lähipuusto kärventyi, oksat käpristelivät ja kipinät nousivat ilotulituksena öiselle taivaalle. Kappale "Ulvilan papin" muistoa oli katoa massa, hänen temppelinsä oli liekeissä. Rukoushuone, jonka tuomiorovasti Karl Emil Stenbäck oli uhrauksia säästämättä rakennuttanut seurakunnalleen, oli tuhoutumassa ulvilalaisten nukkuessa. Jo palon alkuvaiheessa läheiselle kumpareelle ilmaantui kaksi tummaa hahmoa. He värjöttelivät pimeydessä, kuin kannot tai karahkat kuusikon katveessa — yhtä elottomina ja liikkumattomina. He näkivät palon kajastavan rukoushuoneen ikkunoitten läpi, liekkien ryöstäytyvän valloilleen, tulen keltaisen leikin pihamaalla ja kipinöiden räiskyvän tanssin yötaivaalla. He kuulivat ikkunaruudun toisensa jälkeen paukahtavan rikki. Joku toinenkin näki liekit ja hälytti muut. Hetkessä sana kulki ja herätti Ulvilan. Väki riensi sankoineen, hevoset laukkasivat yössä ja toivat sammutuskalustoa. Ketjuja muodostettiin, sangot kuljettivat kädestä käteen vettä kohti palavaa pätsiä, palasivat taas toisissa käsissä täyttymään ja taas täysinä takaisin tuleen tyhjennettäviksi. Ulvilan oma palokunta rynnisti paikalle, samoin Nakkilasta ja Porista hälytetyt apuvoimat. Hetkessä rukoushuoneen ympäristö oli muuttunut kihiseväksi muurahaispesäksi, jonka jokainen jäsen pyrki kaikin mahdollisin keinoin pelastamaan temppelin — pesänsä ja yhtenäisyytensä symbolin. Epätoivoisessa taistelussa tuli osoittautui ihmistä mahtavammaksi. Sammuttajat joutuivat voimattomina seuraamaan, kuinka rukoushuoneen sivurakennuskin syttyi tuleen, miten kaikki heidän toimenpiteensä tuntuivat vain kiihdyttävän liekki en etenemistä. Väsyneinä ja toivottomina he yrittivät jatkaa taisteluaan. Enää ei käsivarsissa ollut voimaa, suussa maistui sapen kitkeryys, nielussa karvasteli savu. Palon alkaessa metsäkumpareen suojaan nousseet kaksi hahmoa eivät rientäneet auttamaan sammutusväkeä. He pysyttelivät taka-alalla, seurasivat aikansa tilanteen kehittymistä ja katosivat.

Raunioilla
Kun nimismies Antti Karhuvaara aamun kalvakkuudessa palasi palopaikalle, ei näkymä ollut lohdullinen. Nyt paljastui lopullisesti totuus, mikä jo yön vaikeina tunteina oli mielletty väistämättömäksi. Karl Emil Stenbäckin lahjoittama rukoushuone oli sivurakennuksineen tuhoutunut perustuksiaan myöten. Sammutusväki oli jo poistunut, samoin vieraat palokunnat, mutta jälkisammutustyöt olivat edelleen käynnissä. Savuaville raunioille pumputtiin vettä, miehet harjoittelivat yhä kyteviä palopesäkkeitä. Miten paljon tuhoa liekit olivatkaan aiheuttaneet. Aukio kauniine rakennuksineen oli kymmenen tuntia sitten ollut turvallinen muisto lämmöstä ja seurakuntaa kohtaan tunnetusta rakkaudesta. Nyt se oli muuttunut tuhon symboliksi. Siellä, mistä ennen kohosivat hartaat sanat ja ajatukset, sojottivat nyt tulen mustaamat hormit ja rakenteet. Siinä, missä oli ollut temppeli, oli nyt palaneita parruja ja laudankappaleita. Perustalla, millä rukoushuone oli levännyt, oli nyt mustaksi ja pahan hajuiseksi kasteltua palamisjätettä. — Pehmeän ja turvallisen näköistä, mutta yhä polttavaa, jos sille astuisi. "Herra nimismies." Karhuvaara hätkähti. Hän näki edessään konstaapelinsa, mutta ei kyennyt riistäytymään ajatuksistaan — palon tuoksusta, savuhattaroista ja sammutusveden lotinasta. "Herra nimismies, kun se seurakuntasisar on tuolla." Poliisimies viittasi rukkasellaan kohti raunioita, joilta oli tullut. Hän tuijotti ihmeissään esimiestään. "Tarkoitan vaan herra nimismies, että mitä me hänelle teemme? Viedäänkö täällä ruumishuoneelle, vaiko ihan Poriin saakka?" Nimismies riistäytyi mietteistään, kääntyi ja lähti konstaapelin seuraamana harppomaan rukoushuoneen jäännöksille, halki pihan sekasorron. Seurakuntasisar Piirilä, hänen puolestaan Karhuvaara oli pelännytkin. Pieni nainen ei siis ollut päässyt pakenemaan naapureihin. Liekit olivat riistäneet itselleen myös ihmisuhrin. Miehet pysähtyivät raunioille, missä konstaapeli osoitti palamisjätteistä paljastunutta kääröä. Se oli karstoittunut, yhtä musta kuin alustansakin. — Vaikeata siitä enää oli ihmistä arvata, mutta kuolema oli pahoin muuttanut Mimmi Piirilän maallisen hahmon. "Viedään ruumishuoneelle," sanoi nimismies masentuneena. "Kyllä tohtori voi hänet sielläkin tarkastaa." Seurakuntasisaren jäännökset nostettiin varoen paareille ja kahden vantteran poliisikonstaapelin kantamana alkoi hänen viimeinen matkansa. Yön tunteina kumpareelta oli kadonnut rukoushuone, nyt sieltä poistui tuon temppelin viimeinen asukas. Jäljelle jäi kourallinen raivausmiehiä ja nimismies Karhuvaara lukemattomia kysymyksiä mielessään.

Tutkimukset käynnistyvät
Tapahtuneessa oli jotakin, mikä nimismies Karhuvaaran mielestä ei sopinut kuvaan. Hän ei voinut uskoa, että tulipalo olisi syttynyt tapaturmaisesti. Jokin hänen sisimmästään sanoi myös, ettei sähkölaitteissa ollut nyt vikaa. Vasta korjatun rakennuksen hormistostakaan tuskin löytyisi halkeamaa, mistä tuli olisi päässyt riistäytymään valloilleen. Läänin rikostutkimuskeskuksen miehet saisivat varmuuden vuoksi tarkastaa hormit ja mahdollisuuksiensa mukaan myös sähkölaitteet. Piirilääkäri Hakkarainen saisi ehkä todettua, mikäli seurakuntasisaren ruumiissa oli jälkiä väkivallasta. "Herra nimismies." Karhuvaara käännähti ja havaitsi pastori Seppälän saapuneen. Häntä Karhuvaara oli jo odottanutkin. Miehet seisoivat hetken rinnakkain, seurasivat jälkisammuttajien puuhailua ja lähtivät sitten verkkaan astelemaan kohti rukoushuoneen raunioita. Kulkiessaan nimismies jo unohti vierellään astelevan pappismiehen. Hän näki silmiensä edessä Mimmi Piirilän sellaisena kuin tämä löydettiin raunioista; mustaksi hiiltyneenä, mutta ilmeisesti selällään makaamassa paikalla, mistä ennen oli avautunut ovi pihamaalle. Outoa, ajatteli Karhuvaara. Luulisi olevan harvinaista, että paloa pakeneva kaatuu selälleen. Tulta ja savuahan paetaan etukumarassa kasvoja suojaten. " ... ymmärtää, on tämä koettelemus seurakunnallemme myös taloudellisesti ankara isku." Pastori Seppälän yksitoikkoinen ääni tavoitti Karhuvaaran. "Anteeksi pastori, taisin olla ajatuksissani." "Sanoin vain, että palossa tuhoutui edellisenä iltana kerätty kolehti kokonaisuudessaan, mutta sen lisäksi myös varoja ainakin 20.000 markan arvosta. Joulukuun ensimmäisinä päivinä neiti Piirilän piti jakaa avustukset seurakunnan hädän alaisille." "Melkoinen summa," valpastui Karhuvaara. "Onko pastori mahdollisesti tietoinen siitä, olivatko rahat paperi — vai metallirahoina?" "Metallirahoinahan ne," huokasi pappi. "Ainakin kolehti. — Mutta kyllä neiti Piirilä tapasi myös pyytää pankista noita avustusrahoja kolikkoina. Se helpotti jakamista ja eiväthän ne summat toki niin suuria ole, että niitä seteleillä maksettaisi." "Parikymmentä tuhatta markkaa metallirahoina." Nimismies haroi leukaansa. "Sellaista määrää ei tulikaan hetkessä niele. — Valitan herra pastori, mutta nyt minun on lähdettävä." Pastori Seppälä jäi hölmistyneenä palopaikan kaaokseen, kun nimismies Karhuvaara oli jo harppomassa toimipaikkansa suuntaan. Vallesmannin mielessä pyöri papilta saatu tieto. — Rikostutkimuskeskuksen miehet saisivat seuloa palamisjätteet. Ellei raunioista löytyisi rahaa, olisi löydyttävä ainakin sulanutta metallinjätettä kolikoista. Ellei löytyisi sitäkään, olisi syytä epäillä, että Mimmi Piirilä oli joutunut ryöstömurhaajan uhriksi.

Epäilykset vahvistuvat
Seuraavien päivien aikana tutkijat siivilöivät aamusta iltaan palopaikkaa. Heidän seuloihinsa tarttui mustuneita rautanauloja, heloja ja ruokailu välineitä. Raha tuntui olevan vaikeammin löydettävissä. Omat miehensä Karhuvaara oli lähettänyt kuulustelukierrokselle. Lähtijöitä hän oli vielä evästänyt: "Jokainen kyläläinen on kuulusteltava. Kun olette kaikki kuulustelleet ja kirjanneet jokaisen tietämiset ja tietämättömyydet, aloitatte alusta. Ja tämän kierroksen jälkeen sama uudelleen ja jälleen uudelleen." Kuulustelujen karusellin jatkuessa päivästä päivään alkoivat kyläläiset kyräillä toisiaan. Vanhat kiistat kaivettiin esille, pahansuovat juorut lämmitettiin uudelleen ja tarjottiin tutkijoiden käytettäviksi. Naapuri oli lausunut ajattelemattoman sanan, tuttavalla taas oli näkynyt yllättävän paljon rahaa. Kerrottiinpa poliisille kuolleesta seurakuntasisarestakin, joka unessa nimesi rukoushuoneen sytyttäjän. Piirissä siis tapahtui, tutkimukset pyörivät, mutta nimismies Karhuvaaran aika tahtoi hukkua muihin, nyt täysin turhilta tuntuviin tehtäviin. Nimismiespiirin hallinnolliset asiat oli hoidettava: lupahakemukset käsiteltävä, käräjäjutut valmisteltava. Yhä useammin vallesmanni löysi itsensä kirjoituspöytänsä äärestä tuijottamasta vastapäiseen seinään. Miettimässä aina tuota samaa asiaa: Saattoiko kysymyksessä olla ryöstömurha, vai olisiko sittenkin kysymyksessä seurakuntasisaren varomaton tulenkäsittely? Joulukuun seitsemäntenä Karhuvaara tuskaili taas kerran kirjoituspöytänsä ääressä, kun toimistohuoneen ovi tempaistiin auki. Samassa sisään työntyi välitön ja turhista muodollisuuksista piittaamaton piirilääkäri Veikko Hakkarainen. Suurikokoinen pieksujalkainen mies harppasi muutamalla askeleella pienen toimiston poikki ja rojahti istumaan nimismiestä vastapäätä. "Huomenta. Täälläkö niitä suuria juttuja tutkitaan?"
"Tutkitaan mitä tutkitaan." Karhuvaara oli selvästi kiusaantunut.
"Oletko itse saanut mitään selville?" "Olen ja en ole." Hakkarainen vakavoitui ja ojensi nimismiehelle salkustaan paperin. "Piirilän ruumis oli niin pahoin palanut, etten minä pystynyt toteamaan siinä minkäänlaisia merkkejä ruumiillisesta väkivallasta."
"Entä kuolinsyy?"
"Lue paperista. Kuolinsyytä minä en pysty määrittelemään, eikä taida kukaan muukaan." Nimismies ryhtyi kaivamaan esiin piippuaan. Hän ei ollut mikään tupakkamies, mutta kuten Sherlock Holmes, turvautui hänkin piipulliseen silloin, kun jokin seikka askarrutti hänen mieltään. Viime aikoina Karhuvaara oli tupakoinut tavallista enemmän. Hän latasi piippuaan ja kohotti katseensa lääkäriin.
"No, ei siis merkkejä rikoksesta?"
"Ei virallisesti hyvä veli, ei virallisesti." kuulustelijoille pariinkin otteeseen, mutta heidän mielestään silloin oli muutenkin paljon ihmisiä liikkeellä.
"Niinhän niitä taisi olla," hymähti Karhuvaara.
"Mutta kyllä minun mielestäni sitä kannattaisi kuitenkin tutkia," intti opettaja. "Kaikki muut sentään osallistuivat sammutustöihin, nämä kun vain lymyilivät pöheikössä."

Jälki maastossa
Opettajasta erottuaan jäi tämän kertoma askarruttamaan Karhuvaaran mieltä. Vielä samana päivänä hän vaati nähdäkseen miestensä kuulustelukierroksilla muistiin merkityt kertomukset. Nimismies vetäytyi virkahuoneeseensa, minne kohta seurasivat hänen miehensä melkoiset paperiniput mukanaan. Nyt alkoi tietojen seulonta, työ, mikä aikaisemmin suoritettuna olisi saattanut taata nopeamman ratkaisun. Suurempia ristiriitaisuuksia ei kuulusteluissa ilmennyt. Opettaja Suonpohja oli tosin kahteenkin otteeseen kertonut metsikössä näkemistään hah moista ja kaiken lisäksi kaksi muutakin ulvilalaista oli paloyönä tehnyt saman havainnon. Kukaan näkijöistä ei kuitenkaan ollut hahmoja tunnistanut, joten kuulustelijat väheksyivät tietoa ja jättivät sen edelleen raportoimatta. Nuo kolme havainnoitsijaa saivat nyt aikaan sen, että metsäkumpare otettiin tarkemman tutkimuksen kohteeksi. Piippu kiukkuisesti savuten Karhuvaara marssi miestensä seuraamana maisemiin, missä rukoushuone oli sijainnut. Miehet ohittivat palopaikan, mitä oltiin jo raivaamassa, ja lähtivät peräkanaa harppomaan kohti metsikköä. Sen reunassa heitä odotti opettaja Suonpohja, jonka Karhuvaara oli hälyttä nyt paikalle. Talvi oli onneksi myöhässä, lumi ei ollut ehtinyt peittää maisemaa. Pakkasen puremien puolukan- varsien kahistessa saappaisiin, avoriviin levittäytyneet poliisimiehet etenivät pöheikössä. Kulku oli verkkaista. Edetessään he yrittivät tavoittaa tiheästä aluskasvillisuudesta merkkejä metsikössä ehkä oleilleista ihmisistä. Jokaisella askeleellaan heidän oli varottava hävittämästä jälkeä, minkä joku toinen ehkä oli jättänyt. Onneksi tuo osa metsiköstä oli sellaista, ettei siellä juuri kukaan liikkunut. Mutta siitäkin huolimatta tehtävä tuntui sekä turhalta että toivottomalta. Jos maassa jotakin olikin, täytyi sen olla paksujen puolukanvarsien kätkössä. "Hei, täällä." Huuto tuli kaikille yllätyksenä. He pysähtyivät ja kääntyivät epäuskoisina sitä kohti. Nimismies Karhuvaara irrottautui ketjusta ja asteli sivummalle, muutaman yksinäisen männyn luo, joiden juurella opettaja Suonpohja seisoi yhdessä konstaapeli Heikkilän kanssa.
” En voi olla varma asiasta,” aloitti opettaja, ” mutta minusta tuntuu, että näin ne hiipparit jossakin näillä main ...”
” Herra nimismies, ainakin tuossa on jalan jälki,” totesi konstaapeli ja osoitti maata. Puun juurelta oli sammal irronnut. Sen alta paljastuneessa mustassa maassa näkyi selvä painauma jalkineen korosta, minkä keskustassa oli havaittavissa ruutukuvio.

Palkkio luvataan
Seuraavana yönä laskeutui lumipeite Ulvilaan. Paljon sitä ei tullut, mutta riittämiin kattaakseen tantereen, hävittääkseen jäljet ja peittääkseen alleen sen, mitä vielä oli jäljellä Karl Emil Stenbäckin muistomerkistä. Lumi saattoi kätkeä rukoushuoneen rauniot, mutta ei Mimmi Piirilän muistoa, sen enempää kuin sitä rakkauttakaan, minkä symboliksi tuomiorovasti oli temppelinsä rakentanut. Nimismies Karhuvaaran miehet suorittivat edelleen kuulustelukierroksiaan ja yrittivät siinä ohessa vaivihkaa vilkuilla kuulusteltaviensa jalkineita. He etsivät kertomuksista ristiriitaisuuksia ja jalkineista ruutukuvioista korkoa. Myös seurakunta pyrki auttamaan tutkimuksissa; maanantaina, joulukuun kymmenentenä, Ulvilan kirkkovaltuusto kokoontui ja päätti suorittaa 2.000 markan palkkion sille, joka tavalla tai toisella kykenisi selvittämään rukoushuoneen palon syyn. Poliisikonstaapeli Viljo Saarinen, alkujaan Ulvilan Harjunpäästä, oli eräs poliisin kuulustelu- karusellin pyörittäjistä. Tuona joulukuun kymmenentenä hän oli taas kerran palaamassa kyläläisten parista, nyt tavallista mietteliäämpänä. Seurakunnan päivällä lupaamasta palkkiosta hän ei vielä ollut tietoinen, mutta ei se hänen osalleen olisi tullutkaan, vaikka rikoksen olisi ammattilaisena selvittänytkin. Konstaapeli oli käynyt samassa talossa jo kolmannen kerran. Hän oli puhutellut sen asukkaita, merkinnyt jälleen kerran muistiin vastaukset ja poistunut rakennuksesta. Hän oli harpponut talon pihalla makaavien lautojen yli, potkinut työkaluja lumesta ja pujotellut polun päähän kivien ja tynnyreiden lomitse. Hän oli noussut kumpareelle, kulkenut tovin pitkin pellonpiennarta, sitten katajapensaita ja näreitä väistellen männikössä, kunnes tavoitti aukion, missä rukoushuoneen hormit vielä sojottivat. Saarinen ei jäänyt niitä katselemaan. Hän ei pysähtynyt lähitaloissa, vaikka usein tapasikin niissä vierailla. Hän ei malttanut edes jäädä rupattelemaan raitilla tapaamiensa tuttavien kanssa. Neljännestä vailla viisi hän pyyhkäisi vähät lumet jalkineistaan, tempaisi lakin kainaloonsa, tarkasti virkapukunsa napituksen ja koputti nimismiehen ovelle.

Epäilty
Konstaapeli Saarisen mieltä oli askarruttanut Kalle Mattsonin tarinat. Tämän työtä vieroksuvan kolmikymmenvuotiaan sekatyömiehen kertomuksissa, kun oli ilmennyt selviä ristiriitaisuuksia. "Kyllä tässä on jotakin vialla," selitti konstaapeli tohkeissaan. "Ensimmäisellä kerralla Mattson väitti nukkuneensa koko yön ja kuulleensa tulipalosta vasta aamulla. Kun puhuttelin häntä toisen kerran, selitti Mattson heränneensä sammutustöiden mekkalaan, mutta nukkuneensa heti uudelleen, kun ei tajunnut mistä oli kysymys. Tänään hän sitten väitti lähteneensä heti herättyään paloa sammuttamaan." Nimismies kuunteli huvittuneena. "Ei tainnut näkyä palopaikalla." "Ei näkynyt herra nimismies. Kun minä huomautin siitä, niin Mattson selitti kääntyneensä takaisin, kun sammutusmiehiä oli niin paljon, että hän olisi ollut siellä vain tiellä." "Sepäs outo selitys," hymähti Karhuvaara ja ryhtyi lataamaan piippuaan. "Entä muut perheen jäsenet?" "Herra nimismies, neljä lasta Mattsonilla on, mutta ne nyt eivät mitään voi tietää." Saarinen empi hetken. "Mutta vaimo ja äiti kertoivat aivan samalla tavalla kuin aikaisemminkin; että olivat illalla tehneet kuppia ja nukkuneet sen päälle koko yön. Aamulla vasta väittivät kuulleensa rukoushuoneesta." Nimismies tuprutteli piippuaan ja tuijotti pimenevään iltaan. Hämärtyy, hän mietti. Päivät sen kun lyhenevät ja pian ovat joulupyhät käsillä. Hän painoi tupakan tiukemmaksi piipunpesässä ja kääntyi taas konstaapelinsa puoleen. "Ehkä nukkuivatkin, onhan talo sentään syrjäinen. — Mutta sanokaapa Saarinen vanhana ulvilalaisena, mitä te tiedätte tästä Mattsonista? Onko hän lintu vai kala?" "En nyt enää paljon mitään, herra nimismies. Kyllä tuo Mattson aikanaan asui äitinsä kanssa Harjunpäässä, ennen kuin heidät savustettiin sieltä pois." "Savustettiin pois? Olivatko he häiriöksi teidän kotinurkillanne?" "En minä sitä tiedä herra nimismies, saattoihan se olla lapsellisuuttakin. — Tuo Mattson oli silloin pelkkä kakara, vähän toisella kymmenellä, mutta aika peto ikäisekseen. Otti pontikkaa, kun jostakin sai, poltti meiltä ladon ja naapurista metsää puolisen hehtaaria."

Pidätys
Paria päivää myöhemmin, keskiviikkona joulu kuun kahdentenatoista, konstaapeli Saarinen matkasi jälleen Mattsonien tuvalle. Tällä kerralla hän ei mennyt yksin. Miehet lähtivät jo aamusta, kulkivat raittia rukoushuoneen raunioille saakka. Niiden takana he solahtivat nimismiehen johdossa metsäpolulle ja siltä aikanaan epämääräiselle pihamaalle. Sen sotkut ylitettyään he tavoittivat vanhan lahoamis- tilassa olevan rakennuksen. Mihinkään yllätysmomenttiin tulijat eivät pyrkineet eivätkä he sellaiseen olisi päässeetkään. Ketään ei tosin näkynyt, mutta ikkunassa kaihdin liikahti toisenkin kerran. Heidän saapumistaan seurattiin. Karhuvaara astui tupaan miestensä seuraa mana. Mikään ei viitannut siihen, että heidän tulonsa olisi huomattu. Kaitakasvoinen mustanpuhuva mies istuskeli nurkassa vuoteen reunalla. Lieden äärellä askarteleva nainen ei vaivautunut edes tulijoita vilkaisemaan. Lattialla nahistelleet vekarat kipusivat vähin äänin penkille ja jäivät siihen istumaan kuin orrelle. "Jaa, että konstaapeli tuli taas. Mutta ei enää uskaltanut yksinään." Uunin kupeella olevalla rahilla yläruumistaan huojuttava muori pällisteli konstaapeli Saarista. Ääni oli nariseva, yhtä pistävä kuin vanhuksen silmätkin. ” Eipä tainnut uskaltaa,” hymähti nimismies. ”On suoritettava etsintä ja lähdimme miehissä, että saamme sen nopeammin hoidettua.” Hänen viittauksestaan miehet ryhtyivät suorittamaan tehtävää, minkä johdosta olivat tulleetkin. Vanhus vetäytyi syvemmälle uuninnurkkaan, mies vaihtoi paikkaa sitä mukaa kuin poliisit valitsivat uuden kohteen tarkastettavakseen, lapset tuijottivat vieraita silmät pyöreinä. Vain vaimo ei antanut häiritä itseään. Hän puuhaili omissaan, minkään koskettamatta, kuin ulkopuolisena. Sisällä tarkastettavat tilat eivät olleet järin suuret, mutta miehiltä hukkaantui siellä tunti, jos toinenkin. Komerot ja lipaston laatikot tutkittiin. Muurin kolot, leivinuuni ja tuhkapesä harottiin, vuodevaatteet ja seinäpaperin halkeamat käytiin läpi. Huoneesta miehet siirtyivät ullakolle, sieltä alustaan, muutamat irrottautuivat vielä tutkimaan ulkohuonerakennuksia ja ympäristöä. Iltapäivällä poliisimiehet jättivät talon. He lähtivät kuten olivat tulleetkin; nimismies Karhuvaara ensimmäisenä ja muut jonossa hänen jäljessään. Viimeisinä kulkivat konstaapelit Heikkilä ja Saarinen, heidän välissään tarpoi Kalle Mattson. Saarisen kainalossa killui alustan pahvilaatikosta löydetyt jalkineet. — Saappaat, joiden koroissa näkyi etsitty ruutukuvio.

Tunnustus
Kalle Mattsonia kuulusteltiin alustavasti vielä samana iltana, mutta mitään selvyyttä ei saavutettu. Miekkonen vastaili hänelle esitettyihin kysymyksiin vuoroon verkkaan ja harkiten, toisinaan hän taas hermostui sanoissaan ylenmääräiseen vuolauteen. Yhtä kaikki, Mattson vaihtoi versiotaan aina sen mukaan, miten häneltä kysyttiin. Lopulta nimismies Karhuvaara tuskastui ja määräsi Mattsonin siirrettäväksi poliisivankilaan Porin maalaiskunnan Ruostelmäen kylään. Seuraavana aamuna, joulukuun kolmantena toista, Karhuvaara sai kokea melkoisen yllätyksen mennessään konstaapeli Saarisen kanssa Ruostelmäkeen Kalle Mattsonia haastattelemaan. Mies oli valvoneen ja nuhraantuneen näköinen, kun hänet tuotiin huoneeseen. Hän pälyili ja raapi parransänkeään, lysähti sitten istumaan, kun tuolia osoitettiin. ” Kyllä minä sen kirkon poltin.” Sanat putoilivat harvaan ja vaisuina. Kysymystäkään hän ei ollut odottanut. Karhuvaaran sisimmässä sävähti. Hän yritti kätkeä hämmästyksensä ja näyttää siltä, kuin olisi odottanut näitä sanoja heti Mattsonin nähdessään. Lopulta hän malttoi mielensä ja käänsi katseensa kohti pidätettyä. ” Miksi?” ”0li pakko, — enhän minä muuten.” Mattson tuijotti lattiaa, mietti hetken ja jatkoi: ”Piirilä heräsi ja näki minut. Minun oli pakko tappaa se.” ”Mitä sitten teitte?” ” Sitten lähdin pois.” Mattson kohotti kasvonsa nimismieheen. ”Otin vain ensin keittiöstä sytykkeitä ja tuikkasin ruumiin tuleen. — Siinä sitten paloi koko talo.” Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Nimismies Karhuvaara pyöritteli mielessään uskomattoman helposti saatua tunnustusta ja sen osoittamaa suunnatonta välinpitämättömyyttä ja raakuutta. Konstaapeli Saarinen seisoi äimistyneenä ovensuussa ja Mattson, päivän päähenkilö, istui vallesmannia vastapäätä, hartiat kyyryssä kenkärajojaan tarkastellen.

Outo selitys
Lopulta Karhuvaara rikkoi hiljaisuuden. ”Miten Mattson pääsi sisälle rukoushuoneeseen?” ”Ovesta tietysti, sieltähän minä yleensä.” Mies hiljentyi miettimään ja jatkoi: ”Tein vain ensin tiirikan, kun avainta ei ollut. Nimismies nojautui taaksepäin, kaivoi esiin käyrävartisen piippunsa ja ryhtyi lataamaan sitä. Hartaudella hän täytti sen pesän, painoi tupakan tiukkaan ja heitti sitten tupakkamassin Mattsonille, joka oli seurannut toimitusta himokkaan näköisenä. Tulitikut löytyivät kirjoituspöydän reunalta ja Karhuvaara peittyi siniseen savuverhoon. "Missä tarkoituksessa te menitte rakennukseen?" "En minä sitä polttamaan mennyt — enkä tappamaankaan. Kyllä kai nimismies nyt ymmärtää sen, että pakkohan minun oli. Se nainen, kun heräsi." "Tuon olette jo selittänyt. Minä kysyin, minkä vuoksi te tunkeuduitte rukoushuoneeseen. Varastamaanko?" Pidätetty ärsyyntyi selvästi, mutta leppyi saman tien. Vasta kääritty sätkä pehmensi mielen. "Varastamaan, varastamaan tietysti. — Mitä meikäläinen muuta kirkossa tekisi?" "Tiesikö Mattson sitten, että seurakuntasisarella olisi jotakin varastettavaa?" "Piru se mikään salaisuus ole," hymähti Mattson. "Sieltähän ne avustusrahat jaetaan, ja lumput kurjalistolle." Katkeruus kuulsi miehen äänestä, kun hän jatkoi: "Perkele, talvi on edessä, eikä meikäläisen kakaroille ole edes ryysyjä antaa." "Löysittekö mitä haitte?" "Tietty, en minä minnekään sokkona mene." Hän vaikeni hetkeksi kuin palauttaakseen mieleensä öiset tapahtumat. "Lippaan löysin ja rahat — ja hopealusikoita. Ja kaiken otin minkä löysinkin." ’ 'Paljonko rahaa löysitte — ja hopealusikoita?" "Enhän minä sitä muista." Pidätetty sammutti savukkeensa. "Siinä lippaassa oli kai kolmisen sataa markkaa ja lusikoita oli parikymmentä." "Missä omaisuus nyt on?" "Minä kävin yöllä kätkemässä sen metsään, Ketolan talon taakse. Sieltä löytyy." Mattson empi hetken. "Paitsi kolme kymppiä annoin muijalle, kun ei ollut ruokarahaa." Jokin alkoi vaivata nimismies Karhuvaaraa. Mikä se olikin, sitä ei mies tiedostanut. Jostakin käsittämättömästä syystä Mattsonin puhutteleminen vain tuntui turhalta. Karhuvaara oli kyllä tehnyt muistiinpanoja keskustelun kulusta, mutta perinteellistä kuulustelukertomusta hän ei ollut paperille merkinnyt. Karhuvaara antoi pidätetylle merkin nousta tuolistaan, viittasi sitten konstaapeli Saariselle. "Hänet voi viedä selliin. Jatkamme myöhemmin." Miesten ollessa vielä ovella, juolahti nimismiehen mieleen jotakin. "Hetkinen," hän huudahti. "Miten surmasittekaan neiti Piirilän?" "Klapilla," sanoi ovelle pysähtynyt mies. "Löin sitä klapilla päähän."

Ristiriitaisuuksia
Miesten poistuttua nimismies Karhuvaara nousi tuolistaan, siirtyi ikkunaan ja jäi tuijottamaan peltomaisemaa. Kalle Mattson oli ollut vakuuttava, mutta ei kyllin. Epäjohdonmukaisuuksia oli aivan liikaa. Mattson väittää nuijineensa klapilla naisen hengiltä, mietti Karhuvaara. Piirilääkäri Hakkaraisen mukaan neiti Piirilän ruumiissa oli merkkejä mahdollisesta kuristamisesta. — Toisaalta ruumis oli niin palanut, ettei siitä enempää voitukaan todeta, eikä Hakkarainen tuntunut olevan varma asiastaan. Nimismies tuijotti pellolla tepastelevia variksia ja ryhtyi taas kerran lataamaan piippuaan. Ajatukset kiersivät rataansa: Miksi Mattson väitti tehneensä tiirikan, kun kerran rakennukseen olisi päässyt muutenkin? — Ja miksi mies oli mennyt asuntoon yöllä, kun Piirilä oli kotona, eikä silloin kun tämä oli hartaustilaisuudessa ja asunto tyhjillään? Piippu porisi, savu täytti huoneen ja Karhuvaara kuvitteli nikotiinin selkeyttävän ajatuksensa. Jumaliste, hän huokasi. Pastori Seppälä ei ole vieläkään toimittanut varmaa selvitystä palossa tuhoutuneista varoista. Piirilän yksityisomaisuudesta ei ole varmuutta, eikä pöytähopeista ole kukaan puhunut mitään. — Mitä loppujen lopuksi on anastettu ja minne se on kätketty? Karhuvaara ymmärsi, ettei näihin kysymyksiin löytyisi vastausta Ruostelmäestä. Huoneeseen palannut konstaapeli patistettiin takaisin pidätettyjen suojiin panemaan Kalle Mattsonia kuljetuskuntoon ja nimismies itse ryhtyi puhelimitse tavoittelemaan ylikonstaapelia ja aluepäällikkö Nivaa. Vajaan tunnin kuluttua oli nimismies Karhuvaara konstaapelinsa ja pidätettynsä kanssa matkalla kohti Ulvilaa. Puhelimitse esitettyä pyyntöä oli noudatettu. Seurakuntatalon raunioilla odotteli aluepäällikkö lähes viisikymmentä miestä seurassaan, poliiseja tai suojeluskuntalaisia jokainen. Vakuuttavana massana he suunnistivat aukiolta metsään ja hakeutuivat Mattsonin opastamina Ketolan talon maisemiin. Hämäriin saakka he haravoivat maastoa, sieltä mitään löytämättä. Hakijoista innokkain oli Kalle Mattson, joka nosti närettä ja käänsi kiveä kahdenkin edestä. Hänen työnsä vain oli yhtä turhaa kuin toistenkin.

Uusia pidätyksiä
Perjantain, joulukuun neljännentoista päivän aamuna tuotiin nimismiehen eteen kaksi naista, vanhempi ja nuorempi, — Aleksandra ja Sanni Saimi Aleksandra Mattson os. Takala. Karhuvaara oli jo kaukaa kuullut, kun naisia tuotiin ja hän sääli miehiä, jotka olivat asialle joutuneet. Kimakka ja vihainen pärmätys voimistui pihalla ja kun seurue oli ennättänyt eteistiloihin, oli kysymyksessä jo meteli. Kun ovet sitten koputtamatta lennätettiin auki, vierähtivät molemmat naiset huoneeseen. Konstaapelit seurasivat epäsovinnaisen sisääntulon hämmentäminä. "Herra Jumala, mitä tämä merkitsee," kirkui naisista vanhempi. "Kuinka te voitte kohdella ihmisiä kuin karjaa, raastaa kodistaan ..." Karhuvaara yritti viitata naista hiljenemään, mutta ei siinä onnistunut. Hän viittasi kuitenkin ylikonstaapeli Mäkelän luokseen. "Viekää tuo nuorempi ulos. Odottakaa hänen kanssaan siellä, kunnes kutsun." Ylikonstaapeli kopautti kantapäitään, tarttui äänettömänä pysyneen Sanni Mattsonin käsi varteen ja ohjasi tämän huoneesta. "Te siat," jatkoi huoneeseen jäänyt vanhus vihansa purkamista. "Minne olette vieneet Kallen? Ensin viette pojan ja sitten lähetätte kätyrinne äidin ja vaimon kimppuun. Huomenna tapetaan varmaan lapsetkin ..." Nimismies istui rauhallisena mitään puhumatta. Hän ei aikonut hevillä antautua keskusteluun naisen kanssa. Kiihkoilkoon ensin itsensä väsyksiin, ajatteli Karhuvaara. Sananvuoroa eukko ei kuitenkaan vapaaehtoisesti antaisi. — Konstaapeli seisoi ovensuussa, kuunteli huvittuneena, mutta samalla kauhistellen naisen suulautta. "Kyllä te köyhää kansaa sorratte," jatkoi muori pysähtymättä. "Herroja ei näin kohdeltaisi. Mitä Kalle on tehnyt? Miksi olette vanginneet poikani? Millä oikeudella? Sanokaa!" Vihdoin koitti se hetki, mitä nimismies oli odottanutkin. Nainen veti henkeään ja vaikeni hetkiseksi. ” Ei häntä ole vangittu. Olen pidättänyt hänet syylliseksi epäiltynä ryöstömurhaan. Muori horjahti kuin lyötynä. Näkyi selvästi, ettei hän ollut odottanut tällaista vastausta. ”Herra Jumala mitä te sanotte. Kalle ei ikipäivänä sellaista tekisi.” ” Hän on jo tunnustanut tekonsa.” Karhuvaara oli inhottavan selvillä siitä, ettei itsekään uskonut miehen tunnustukseen. ”Valehtelette,” muori sähähti. Ei minun poikani. Jumaliste, minä olen lapsesta asti sanonut sille, että älä varasta. Älä varasta.” Muori venytti viimeistä lausetta teatraalisesti, kääntyi Karhuvaaran puoleen ja jatkoi: ”Ja tätä kuulemaan te perkeleet meidät tänne raahasitte?” Pieni vahingonilo leikki Karhuvaaran mielessä, kun hän pyöritteli kynää käsissään. Häijy ja röyhkeä akka saisi shokkihoidon hyökkäyksistään ja solvauksistaan. Kynä kääntyi nimismiehen käsissä, kunnes se osoitti suoraan kohti tuohtunutta naista. ” Ei toki rouva Mattson, ei siksi.” Karhuvaaran ääni oli mairea. Sen sijaan olisin ilmoittanut teille, että uskon teidän tietävän tästä asiasta enemmänkin. — Jopa niin paljon, että aion pidättää teidät epäiltynä osallisuudesta samaan rikokseen.

Alistettu nainen
Henkeään haukkova nainen kuljetettiin ulos, ja ylikonstaapeli Mäkelä saattoi sisään tämän paljon hiljaisemman miniän, Sanni Mattsonin. Tämä pysähtyi ovelle, astui sitten peremmälle ja istahti sanattomana nimismiestä vastapäätä. Nainen miellytti miestä. Vaatimaton, hän ajatteli. Anopin ja aviomiehen hymyttömäksi nujertama. Lopulta Karhuvaara avasi pelin: ”Tiedättekö, minkä vuoksi teidät on tänne tuotu?” Nainen ei vastannut heti. Hän istui nimismiehen edessä, kädet tiukasti syliin puristettuina. Katse oli tuijottava, selkä suora. — Liiankin suora, ajatteli Karhuvaara. Mutta lumous naisessa alkoi hiljalleen särkyä. Silmät heräsivät tarkkaile maan ja suuntautuivat viimein nimismieheen. Lopulta hän vastasi kysymykseen kevyellä nyökkäyksellä. Sanat vierastivat aluksi hänen huuliaan. ”Kallen takia kai. Nimismies nyökkäsi. ”Pitää paikkansa. Teidän miehennehän on pidätettynä. Syyn tietänette.” ” Kyllä ne sen sanoivat, vaikka en minä vaan tiedä. Sitä kun puhutaan.” Nainen puhui eleettömästi. Hänen sanansa putoilivat tyhjinä, mitään sanomattomina. ” Mitä te teitte joulukuun ensimmäisen päivän vastaisena yönä? Tarkoitan siis yötä, jolloin rukoushuone paloi.” ” Kyllä minä silloin nukuin. Aamusella vasta kuulin tulipalosta. Nainen mietti tovin ja jatkoi yllättävän kärttyisästi: ” Onko tämä taas kuulustelu, vai mitä tässä?” ” Ei teitä vielä kuulustella rouva Mattson, lohdutti Karhuvaara. ”Mitä tässä nyt puhuttelen. Mutta kyllä kuulustelun aika taas pian alkaa olla edessä. — Te ette siis tiedä tulipalosta yhtään mitään?” ” En tiedä herra nimismies. Siitä minä voin vaikka panna pääni pantiksi.” ”Missä teidän miehenne oli tuon yön aikana?” ” Kotona,” tuli salamannopea vastaus. ”Kotona oli vierelläni silloin, kun nukahdin. — Oli siellä aamusellakin, kun heräsin.” Karhuvaara heitti paperiveitsen kädestään ja nojautui tuolissaan. ” Kävikö teillä illalla vieraita?” ” Ei käynyt.” Sanni Mattson pudisti päätään. Nimismies Karhuvaara istui hetken, kuin naisen sanoja punniten. Hän alkoi epäillä, ettei ollutkaan arvioinut tätä oikein. Tämä ei ehkä ollutkaan niin alistettu, miltä alussa oli vaikuttanut. ” Mitenkä on rouva Mattson, missä määrin käytettävissänne on ollut rahaa?” ”Älkää nimismies pilkatko, mistä meikäläisille rahaa, kun ei työtäkään.” Hänen äänensä oli muuttunut katkeraksi. ”Kuulkaa, velaksi on eletty, kun avustukset loppuivat. Rahaa meidän talossamme ei ole nähty.” Karhuvaara nousi tuolistaan ja porasi katseensa naiseen. Tästä pelästyneenä nousi tämäkin pystyyn. ” Rouva Mattson. Tämän neljännestunnin aikana on tullut esiin siinä määrin ristiriitaisuuksia, että olen pakotettu pidättämään myös teidät osallisuudesta Mimmi Piirilän ryöstömurhaan. Lapsenne sijoitetaan kunnalliskotiin niin pitkäksi ajaksi kuin pidätyksenne kestää.”

Rikoskumppani
Lauantaina joulukuun 15 päivänä Kalle Mattson lähetti nimismies Karhuvaaralle sanan. Hän halusi muuttaa kertomustaan, tehdä täydellisen ja vilpittömän tunnustuksen ja nimetä henkilön, joka vahvistaisi hänen kertomuksensa todenperäisyyden. Aivan pyyteetön Mattson ei kuitenkaan ollut. Hän edellytti, että vastavuoroisesti lasten mahdollinen huostaanottopäätös peruutetaan ja että hänen vaimonsa vapautetaan näitä hoitamaan. Viesti sai nimismiehen innostumaan. Nyt hän ei tuottanut Mattsonia virkahuoneeseensa vaan riensi Ruostelniemen pidätyssuojiin mukaan tempaamansa konstaapelin seurassa. Siellä he tapasivat Mattsonin. Myös Ruostelniemessä nimismies olisi voinut ottaa miehen sellistä ja kuulustella tätä toimisto huoneessa, mutta sitä hän ei malttanut tehdä. Karhuvaara oli liian utelias tämän asiasta. Mikä olisi luvattu täydellinen ja vilpitön tunnustus? Vai aikoisiko pidätetty harhauttaa ja peruuttaa kaiken jo puhumansa? Ja kenet hän nimeäisi todistamaan tunnustuksensa puolesta? Oliko sellaista henkilöä olemassakaan, vai halusiko Mattson vain voittaa aikaa, päästäkseen pujahtamaan verkosta, mihin tunsi tarttuneensa? Kun Karhuvaara astui pidätetyn selliin, ei rahilla kyyhöttänyt mies vaivautunut edes nouse maan. Hän kohotti hetkeksi katseensa, vilkaisi nimismiestä ja tämän seurassa tullutta konstaapelia ja jatkoi sitten mietiskelyään. Tilanne oli paradoksaalinen; paikalle kutsuttu vallesmanni adjutantteineen odottamassa ja heidät kutsunut pidätetty sanattomana lattiaa tuijottamassa. — Lopulta Karhuvaara rikkoi hiljaisuuden: ”Mattsonilla on kuulemma asiaa.” ”Onhan sitä, kun on ollut aikaa miettiä.” Mattsonin sanat putoilivat verkkaan. Niissä ei ollut uhmaa, ei merkkiäkään vastarinnasta. Ensimmäistä kertaa Mattson antoi vaikutelman täydellisestä vilpittömyydestä. Kyräilyn aika oli ohi. ”Tuo toissapäiväinen kertomuksenne. Missä määrin se pitää yhtä totuuden kanssa?” Kalle Mattson nousi rahiltaan ja ryhtyi verkkaan mittelemään sellin lattiaa. ” Kyllä se paikkansa pitää herra nimismies. Älytön homma, mutta ei minun pitänyt siihen muita sotkea.” ”Teillä oli siis kumppani?” Mattson ei vastannut kysymykseen, vaan jatkoi: ”Ajattelin, että menen taas linnaan ja sovitan jutun ja asia jää siihen. Tunnelma oli yllättäen tiivistynyt. Kysymykset myllersivät Karhuvaaran mielessä, mutta hän ei uskaltanut esittää niitä. Hän pelkäsi sanankin särkevän alkamassa olevan purkauksen ja tyytyi odottamaan. ” Kun minä sitten kuulin, että vaimokin on otettu sisään ja lapset viety jonnekin, niin minä ymmärsin, että nyt lyödään viattomia minun tekojeni takia herra nimismies. — Vaikka viatonhan se Piiriläkin oli.” ”0liko teillä kumppani?” uudisti Karhuvaara kysymyksensä. ”Kenen kanssa tapoitte diakonissa Piirilän?” ” Kyllä minä sen yksin tapoin herra nimismies. Mutta äiti auttoi.”

Uusi tunnustus
Olivatpa nimismies Karhuvaaran teoriat olleet millaisia tahansa, jähmettivät Kalle Mattsonin sanat hänen mielensä täysin. Aleksandra Mattson, alati mustissa vilahteleva vanhus saattoi ehkä tulla kysymykseen riidankylväjänä, ehkä petos- nikkarina tai omaisuusrikollisena — mutta murhaajana? Niin tärkeätä asiaa kuin nimismies nyt kuuntelikin, lamasi sanoman järkyttävyys hänen ajatuksensa. Sanat tavoittivat hänet, mutta eivät kuitenkaan tulleet perille. ” ... kun askeleet tulivat ovelle, siirtyi äiti nurkan taakse ja minä nousin portaille.” ”Ja sitten?” terästäytyi Karhuvaara kysymään. ” Sitten se ovi aukesi ja minä työnsin Piirilän sisälle ja kaadoin sen lattialle.” Mattson viivähti hetken yön muistoissa ja jatkoi sitten hiljaa: ” Minä kuristin sen.” ” Entä äitinne? Mitä hän teki?” ” En minä tiedä herra nimismies. Äiti jäi sinne nurkan taa, kun minä työnsin sen Piirilän sisään. Mutta kun minä siitä nousin ylös, niin se seisoi vieressä. — Kyllä kai se vahti, ettei se nainen yrittäisi karkuun, kun se kerran ovella seisoi.” ” Äitinne ei siis osallistunut seurakuntasisaren pahoinpitelyyn?” ” Ei se sellaiseen. Sen verran sitä käänsi, että totesi varmasti kuolleeksi.” Mattson mietti hetken ja jatkoi: ”Sitten me rupesimme etsimään niitä kolehtirahoja.” ” Mitä te neiti Piirilän ruumiille teitte?” ”Mitä me sille. — Siihen se jätettiin oven suuhun makaamaan. Äiti pani oven säppiin, ettei kukaan pääsisi yllättämään.” ” Mitä te rakennuksesta löysitte? ” En minä muista herra nimismies.” Mattson vaikutti kiusaantuneelta. ”Se sieltä löydettiin, mitä olen kertonutkin; rahalipas ja hopealusikoita. — Niin ja sitten flanellia ja alusvaatteita.” ”Todella” nyökytteli Karhuvaara. ”Paljonko te kerroittekaan rahaa ja hopeita olleen?” ” En minä muista. Ehkä nelisen sataa markkaa ja kymmenisen lusikkaa. — Saattoi olla enemmänkin.” ”Ja sitten poltitte rakennuksen?” ” Ei poltettu herra nimismies. Me lähdettiin sieltä ja vietiin tavarat Kulmalan suuliin. Sieltä mentiin kotiin.” Hiljaisuus täytti sellin jälleen kerran. Konstaa peli seisoi ilmeettömänä oven suussa, Kalle Mattson pohdiskeli kohtalonyönsä tapahtumia ja nimismies Karhuvaara odotti jatkoa. Viimein Mattson kokosi itsensä: ” Kotoa kerättiin tervaksia ja mentiin takaisin rukoushuoneelle. ’ ’ ” Minkä vuoksi?” kysyi nimismies, vaikka uskoikin tietävänsä vastauksen. ” Äiti sanoi, ettei kukaan huomaa sitä murhaksi, jos ruumis poltetaan.

Turha etsintä
Jälleen kerran koluttiin Ulvilan metsiä. Kalle Mattson oli kertonut anastamansa omaisuuden kätkemisestä Kulmalan suuliin ja sen siirtämisestä äidin opastuksella uuteen piilopaikkaan; metsäpalstalle, hieman loitommalle. ” Kun äiti sanoi, että joku saattaisi mennä suuliin vehkomaan ja löytää tavarat.” Ennen lähtöä nimismies Karhuvaara puhutteli vielä Aleksandra Mattsonia. Hän olisi halunnut saada tämän vahvistamaan poikansa tunnustuksen ja seuraamaan mukana kätköpaikkaa paikallista maan. Mitään myötämielisyyttä hän ei tavoittanut. Pidätettyjen suojista nimismiehen eteen luotsattu vanhus seisoi pienenä ja kuivana hänen edessään, harmaa hiuskuontalo valloillaan, vihaisen mustat silmät napittaen. ” Valhetta kaikki. Kaikkea yritätte. — Kalle ei ikuna tuollaista ... Siihen jäivät muorin puheet. Maanittelut eivät häneen purreet. Nainen kätkeytyi kuoreensa ja vaikeni tyystin. Mykkänä hänet saatettiin takaisin selliinsä. Taas kerran taittui matka Ruostelniemestä palopaikan tuntumaan. Vielä kerran kulkivat miehet Mattsonin opastamina rukoushuoneen jäännösten ohi metsään. Matkalla koukattiin Kulmalan suulin kautta katsomassa heinissä näkyvää kätköpaikkaa, nyt tosin tyhjää. Taivallettaessa edelleen, Mattson viittasi kumparetta, miltä käsin kertoi tulipaloa yöllä seuranneensa. — Samaa nyppylää, miltä kengänkoron ruutukuvio oli sittemmin taltioitu. Vaellus jatkui metsään, ei kuitenkaan Ketolan talon maisemiin kuten edellisellä retkellä. Nyt nuo seudut ohitettiin ja hämillisesti hymyilevä pidätetty ohjasi luotsattaviaan uuteen, vielä tutkimattomaan aarnioon. Kallion kupeessa Mattson pysähtyi. "Tässä jossakin sen pitäisi olla." Hän ryhtyi lähestymään paikkaa varoen, kumartui välillä kivien onkaloille, hapuili kuusten juuria ja tunnusteli sammalpohjaa. Kalle Mattson tuntui olevan ymmällään. Hän siirtyi kallion toiselle puolelle ja hamuili sielläkin. — Lopulta hän nousi hetkeksi pystyyn, katseli ympäristöä ihmeissään ja kumartui taas hamuamaan maapohjaa. "Kyllä sen jossakin tässä pitäisi olla." Illan hämärtyessä Kalle Mattson kuljetettiin takaisin Ruostelniemen suojiin, tyhjin toimin, ehkä sekavin tuntein. Mitään kätköä hän ei metsästä ollut pystynyt osoittamaan. Seuraavakaan päivä ei tuonut ratkaisua. Metsikkö haravoitiin uudelleen, nyt sadan miehen voimalla; kiviä väänneltiin sijoiltaan, puitten juuristoa tarkistettiin, mutta kaikki turhaan. Anastetuksi tunnustetusta omaisuudesta ei tavoitettu merkkiäkään. Oliko sitä olemassakaan, vai oliko kysymys Mattsonin mielikuvituksen tuo te? Vai oliko miekkonen erehtynyt kätköpaikasta, niin samankaltaisia kuin seutukunnan metsäsaarekkeet olivat? — Kysymyksiä, mitkä askarruttivat nimismies Karhuvaaran mieltä. Hän mielsi tosin mahdolliseksi myös sen, että rikoskumppani oli käynyt tyhjentämässä kätkön. Mutta sitä tuskin Aleksandra Mattson hevin myöntäisi, vaikka rikoskumppani olisikin. Siitäkään Karhuvaara ei ollut täysin varma.

Lynkkaustunnelmia
Tulevat päivät osoittivat ajan kypsyttävän muutoksia ihmissuhteissa ja kehittelevän ratkaisuja salattuihin ongelmiin. Turhan etsinnän jälkeisenä päivänä Antti Karhuvaara oli tosin yrittänyt vielä lannistaa Aleksandra Mattsonia, mutta tässä hänen ponnistelunsa osoittautuivat turhiksi. Osakseen hän sai vain vihaisen puuskahduksen ja tuikean katseen. "Kuulkaas nimismies. Koettakaa Jumalan tähden jo ymmärtää, että tuollaisia puheita minuun on turha yrittää." Tämän jälkeen vaimo heittäytyi jälleen täysin puhumattomaksi. Ulkopuolinen kehitys tuli kuitenkin tutkijoitten avuksi: Julkisuuteen annetut ja siellä tunnepohjaisesti värittyneet tiedot olivat herättäneet niin kauhistusta kuin suuttumustakin. Joulukuun kuudentenatoista päivänä sanomalehtikirjoitusten tuohduttama yleisö järjesti Porissa kansalaiskokouksen, missä palavasilmäiset miehet vaativat Mattsonien päitä vadille. Armeliaisuuden sanomaa ei siinä enää muistettu, anteeksiannosta ei puhuttu. Piirilän hengestä vaadittiin ihmisuhreja. Tieto kostonhimosta levisi helposti. Kansalaiskokouksen puheenvuoroista mainittiin radiolähetyksessä ja lehdistö siteerasi sen julkilausumaa: Miksi laki ei salli rikoksentekijän rankaisemista niin, että hänellä ei olisi enää koskaan mahdollisuutta tappaa ja ryöstää viattomia ihmisiä? Sitä mukaan, kun tieto yleisestä mielipiteestä tihkui Kalle Mattsonin korviin, tämä ahdistui. Lopulta hän pyysi saada tavata nimismiehen. Karhuvaara puolestaan riensi jälleen kerran Ruostelniemeen. Hän odotti saavansa pidätetyltä uusia tietoja, lisänäyttöä rikosasiassa. Karhuvaara huomasi heti, että tunnustuksensa jälkeen tasapainonsa saavuttanut pidätetty oli jälleen kerran suistunut tolaltaan. Hän kulki kopissaan kuin häkkieläin, hieroi herkeämättä käsiään eikä malttanut hetkeksikään asettua aloilleen. Nimismiehen nähdessään hän syöksyi heti tämän luo. "Sanokaa kuulkaa nimismies, mitä ne oikein tarkoittavat? Aikovatko ne tappaa minut?" — Kädet kohosivat kohti Karhuvaaraa, eivät ehkä anoakseen. Pikemminkin kuin tukea saadakseen. "No tokkopa sentään Suomessa," rauhoitti toinen. "Onhan siellä sellaisia, joitten tunteet kuohuvat, mutta tärkeintä on se, että olette kertonut totuuden ja vastaatte teostanne. Sitähän Mattson halusikin. Eikö niin?" Teatraaliselta vaikuttavalla liikkeellä pidätetty tempautui sellin seinää vastaan, painoi otsansa seinähirteen ja käännähti sitten jälleen kohti Karhuvaaraa. Hän itki. "Miksi helvetissä te ette voi uskoa? Minä olen kertonut totuuden. Minä olen kertonut kaiken juuri niin kuin se tapahtui, äiti sen todistaa, kun vaan kysytte. — Minä kuulkaa en halua mitään muuta, kun että saan asiat selviksi ja unohtaa kaiken... Mattson lysähti rahilleen, painoi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti kuin pieni lapsi. Enkä minä sille mitään voi, ettei niitä tavaroita metsästä löytynyt...” ” Kyllä ne sieltä löytyvät, kun vielä haetaan,” lohdutti Karhuvaara. ”Pääasia on, että pidätte huolen siitä, että pysytte totuudessa.” Kalle Mattson pyyhkäisi nenäänsä, katsoi nimismieheen. 'Totuudessa pysyn. — Hävettää tällainen, mutta on vaikeata tämä sisällä oleminen. Vaikka minä kuinka asioita selvittäisin, niin eiväthän tiedä, että yritän. Kaikki uskovat, että minä piruilen.” Hänen äänensä alkoi väristä, mutta mies jatkoi sinnikkäästi: ”Kukaan ei usko, että minä kadun ja haluan sovittaa. — Nimismies kuulkaa, antakaa minun puhua niille. Antakaa minun itse kertoa, että vaikka olenkin ollut täysi saasta, haluan sovittaa ja muuttua’.’ltkun pyrskähdykset tunkeutuivat pidättelystä huolimatta esille. ”Rauhoittukaa nyt Mattson”, tyynnytteli Karhuvaara. ” Ei Suomessa lynkkaamista tarvitse pelätä... Ymmärtäkää nyt, että täällä olette täysin turvassa.” Nimismies hymähti ironisesti. Tavallaan pidätyksellänne suojellaan ympäristöä teiltä siinä, kun teitä ympäristöltänne.” ” Ei ympäristöä enää minulta tarvitse suojella, tuohtui Mattson.” — ”Enkä minä pelkää, ei minua tarvitse keneltäkään suojella. Vaikka hirteen vetäisivät, olisi sekin oikein.” Mies vaikeni hetkeksi miettimään ja jatkoi: ”Se viha tuntuu vain niin pahalta. Antakaa nimismies minun puhua niille.” Muutaman tunnin keskustelun jälkeen Antti Karhuvaara poistui Ruostelniemestä varsin sekavin tuntein. Sekavin siksi, että hänelle oli muotoutumassa uusi kuva Kalle Mattsonista. — Mies, jonka hän vuosien kuluessa oli tullut tuntemaan kyläkonnana ja häirikkönä, oli itsetutkiskelussaan osoittanut halua vastuun ottamiseen ja ympäristölleen aiheuttamiensa vaikeuksien ja vahinkojen korjaamiseen. Kotimatkallaan Karhuvaara puntaroi Mattsonin pyyntöä. Aluksi se tuntui naurettavalta, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että siitä saattaisi hyötyäkin. Miksi mies ei voisi kertoa katumuksestaan jo nyt niille ihmisille, jotka osoittivat häntä sormillaan? Silloisissa oloissa — ja ennen kaikkea tutkimusten tuossa vaiheessa — teki nimismies Karhuvaara melkoisen ratkaisun. Oliko sen perimmäisenä syynä pidätetyn rauhoittaminen vai lisänäytön saaminen julkisella tunnustuksella, on tältä etäisyydeltä arvioituna vaikeata sanoa. Anastettua omaisuuttahan ei ollut löydetty. Aleksandra Mattson ei ollut suostunut puhumaan juuri mitään. Oli vain yhden ihmisen tunnustus ja valos ruutukuvioisesta jalkineenkorosta. Kalle Mattson sai pyytämänsä tilaisuuden: hänelle järjestettiin Ruostelniemessä oma lehdistötilaisuus. Nimismies Karhuvaaran ja muutaman konstaapelin läsnä ollessa hän selvitteli tekoaan ja katumustaan. Tunnustus oli julkinen, mutta tutkijoitten käytettäväksi siitä ei mitään uutta herunut. Lehtimiehet kuuntelivat ivallisina, kynät piirtelivät lehtiöillä, mutta pidätetty jäi paitsi, kaipaamaansa uskoa ja ymmärtämystä. Olipa Kalle Mattson yrittänyt olla miten vilpitön tahansa, oli hänestä kuvaus seuraavan päivän aamulehdessä: "Parroittunut ja takkutukkainen rikollistyyppi, joka ulkonevine poskipäineen ja luihuine katseineen tekee epämiellyttävän vaikutuksen.”

jtk.

Äidinrakkautta
Näennäisestä hiljaiselosta huolimatta pidätettyjen kuulustelut eivät missään vaiheessa keskeytyneet. Tutkijat toki tiesivät olevansa vasta puolitiessä. Kalle Mattson pysyi johdonmukaisesti tunnustuksessaan, hänen äitinsä puolestaan kiisti tietävänsä mitään koko asiasta. Maria Mattson, Kallein alistetuksi uskottu vaimo, oli puolestaan kääntänyt kelkkansa ja kertonut miehensä ja anoppinsa liikkumisista paloyön aikana. Torstaina joulukuun 20 päivänä Aleksandra Mattson pyysi yllättäen saada keskustella papin kanssa. Paikalle kutsuttiin pastori Seppälä, joka vetäytyi pidätettyjen suojaan yhdessä naisen kanssa. Pian Ruostelniemeen lennähti myös nimismies Karhuvaara, joka pastorin sisällä ollessa jäi malttamattomana toimistohuoneeseen piippuaan tupruttelemaan. Odotus muodostui pitkäksi, sillä vasta tuntien kuluttua pappi saapui sellistä ja viittasi nimismiehelle: "Voitte mennä sisään. Aleksandra Mattson on valmis puhdistamaan sydämensä." Pidätyshuoneeseen astuessaan nimismies Karhuvaara kohtasi naisen, jota hän päivittäin oli yrittänyt lähestyä. Kuten aina ennenkin, tämä istui rahillaan pienenä ja kumarana, kädet puuskassa yläruumistaan huojuttaen. Kuten aina ennenkin, hän kohotti silmänsä nimismieheen, joka pystyi pistävässä katseessa näkemään ainoastaan vihaa. "Pastori sanoi, että haluatte keventää mieltänne. "Mitä tässä sen enempää jahkailemaan." Naisen ääni särähti." Poika se tappoi Piirilän. En minä sille mitään mahtanut. — Se oli jo kuollut, kun minä paikalle ennätin." "Miten te sitten paikalle osuitte?" "Menin perässä, pakkohan minun oli. — Kotona kun kerroin kolehdista, niin poika ryntäsi siitä heti ulos." Nainen mietti hetken ja jatkoi: "Kyllä minä hätäännyin, kun se on niin arvaamaton. Arvasin, että varkaisiin se siitä lähti ja yritin perään, mutta mihinkäs minä vanha ihminen. Mimmi oli jo kuollut, kun paikalle pääsin". "Entä rukoushuoneen polttaminen?" "Pakkohan sitä oman lapsen hulluuksia on salata, luonnotontahan se muuten olisi. — Haettiin kotoa tervaita ja pistettiin tuleen koko rakennus. Siinä se paloi."

Yhdenmukaiset tunnustukset
Kun Aleksandra ja Kalle Mattsonin kertomukset pöytäkirjattiin, hahmottui nimismies Karhuvaaralle karmea kuva kolmen viikon takaisista tapahtumista. Katuva vanhus kuvaili tuomiorovasti Stenbäckin muistotilaisuudessa näkemäänsä kolehtia, ja siitä miten hän tilaisuuden jälkeen riensi kotiin viemään tietoa havainnostaan. Pöytäkirjaamisvaiheessa hän myönsi kuitenkin ryhtyneensä välittömästi kotiin päästyään suunnittelemaan poikansa kanssa kolehtirahojen anastamista. Kello 22 maissa äiti ja poika matkasivatkin rukoushuoneelle. Siellä Kalle Mattson piilotteli nurkan takana sillä aikaa, kun hänen äitinsä koputteli jo levolle mennyttä seurakuntasisarta hereille. Rakennuksen valot sytytettiin ja oven takana Aleksandra Mattson eläytyi avun anojan rooliin kertoessaan äkillisen sairaskohtauksen saaneesta miniästään. Kun Mimmi Piirilä päästi vanhuksen sisälle, käytti myös Kalle Mattson tilaisuutta hyväkseen ja pujahti ovesta hänkin. Pojan yllättävä ilmestyminen pelästytti diakonissan lausumaan viimeisiksi jääneet sanansa: ”Mitä sinäkin täällä teet?” Noiden sanojen leijuessa vielä ilmassa Kalle Mattson syöksyi naisen kimppuun, kaatoi hänet maahan ja kuristi hengiltä. Aleksandra Mattson, seurakunnan tilaisuuksissa uskollisesti juossut vanhus, seurasi vieressä poikansa raakalaistekoa. Kävipä vielä sen päätteeksi toteamassa, että henki oli uhrista paennut. Mattsonit tarkastivat nyt rakennuksen ja löysivät Mimmi Piirilän makuuhuoneesta kolme kahdenkymmenenmarkan seteliä, ja kolmisen sataa markkaa metallirahaa sisältävän kassalippaan. Siihen he sijoittivat myös käsiinsä joutuneet hopealusikat, minkä jälkeen molemmat poistuivat paikalta. Lähtiessään he koppasivat vielä mukaansa pakan flanellia ja nyytin avustustarkoituksiin varattuja asusteita. Sitten rukoushuoneen ovi suljettiin huolellisesti, Aleksandra ja Kalle Mattson katosivat kantamuksineen kuutamoyöhön. Kuten Kalle Mattson oli aikaisemmin kertonutkin, käytiin anastettu omaisuus välittömästi kätkemässä Kulmalan suuliin. Hänen äitinsä puolestaan kävi muutamaa päivää myöhemmin siirtämässä kätkön Ketolan tilusten takaiseen metsään. Paikan hän osoitti sittemmin pojalleen ainoastaan summittaisesti. Kulmalan suulista pariskunta palasi kotiin ja jo matkalla he ryhtyivät suunnittelemaan rikoksen salaamista. Ajatus kypsyi heidän mielissään: tuli peittäkööt jäljet. Aleksandra ja Kalle Mattson varasivat sitten tervaksia kotoaan ja palasivat takaisin rukoushuoneelle. Sytykkeet sijoitettiin ruumiin ympärille, lisää saatiin rukoushuoneen monista puulaatikoista ja pian leimahtivat liekit rakennuksen ikkunoista. Äiti ja poika seisoskelivat vielä jonkin aikaa metsänreunassa seuraamassa palon leviämistä ja palasivat sitten tyytyväisinä asuntoonsa. Miniä, Sanni Mattson, oli vielä valveilla. Hän ei kuitenkaan kysynyt mitään, eikä hänelle selitetty senkään vertaa. Seuraavana aamuna Kalle Mattson heitti vaimolleen muutaman kympin — anastetusta kolehdista "vaatteisiin tarttuneita” rahoja. Niistäkään ei Sanni Mattson kysynyt mitään. Avioliittonsa aikana hän oli oppinut, ettei puolisolta sen enempää kuin anopiltakaan ollut hyvä udella liikoja.

Kysymyksiä vailla vastausta
Vaikka Aleksandra ja Kalle Mattson olivatkin tunnustaneet syyllisyytensä, suhtautui nimismies Antti Karhuvaara heidän kertomuksiinsa niin varautuneesti kuin epäuskoisestikin. — Olihan Kalle Mattson muuttanut kertomustaan toisenkin kerran ennen kuin päätyi viimeiseen tunnustukseensa, mistä nyt piti sinnikkäästi kiinni. Anastetun omaisuuden määrä oli kuitenkin hämärän peitossa. Mimmi Piirilän ilmoitettiin nostaneen paloa edeltäneenä päivänä seurakunnan kassasta lähes 20.000 markkaa. Mattsonit taas kiistelivät anastetun rahasumman suuruudesta, toisen puhuessa 384:sta ja toisen 234 markasta — jotka nekin olivat jääneet käteisiin. Rukoushuoneesta peräisin olevia varoja myönsi nähneensä vain Sanni Mattson, joka oli saanut mieheltään 30 markkaa. Niiden alkuperästä nainen kuitenkin kiisti olleensa tietoinen. Se, että Kalle Mattson ei kyennyt osoittamaan anastetun omaisuuden kätköpaikkaa, herätti alun pitäen epäluuloja. Kun hänen äitinsä sitten kertoi olleensa yksin siirtämässä kätköä suulista metsään, hälvenivät epäluulot hetkeksi — semminkin, kun hän myönsi vain kuvailleensa uuden kätköpaikan sijainnin pojalleen. Melkoisena yllätyksenä nimismies koki kuitenkin sen, ettei Aleksandra Mattsonkaan löytänyt kätköä metsästä, mihin väitti sen toimittaneensa. Metsikkö etsittiin kertaalleen niin poliisimiesten kuin suojeluskuntalaistenkin toimesta, mutta mitään ei löytynyt. — Oliko mahdollista, että Aleksandra Mattson piilotteli saalista tulevaisuutta varten? Oliko ehkä joku ulkopuolinen osunut kätkölle vai oliko Mattsoneilla ollut joku kolmas henkilö mukana rikosta täytäntöön panemassa? Kieltämättä äiti ja poika olivat tunnustuksillaan sitoneet itsensä. He olivat toisistaan tietämättä kertoneet kutakuinkin yhtäpitävästi paloyön tapahtumista. Lisäksi heitä oli käytetty kauppias Kalle Raidan liikkeessä, mistä Piirilän asunnossa ollut flanelli ja avustusvaatteisiin käytetty kangas oli ostettu. Siellä he olivat empimättä osoittaneet minkä laatuista flanellia oli anastettu ja valinneet useiden kangaslaatujen joukosta juuri sen, jota Piirilä aikanaan oli ostanut. Pienistä epäselvyyksistä huolimatta, jutun olisi pitänyt tuntua ratkaistulta: kaksi pidätettyä oli tunnustanut ja vakuuttanut katumustaan. Mutta tästäkin huolimatta tuntui liian monta epäselvyyttä jääneen ilmaan leijailemaan. Mattsonien osallisuutta hirmutekoon ei nimismies Karhuvaara hetkeäkään epäillyt. Mutta oliko osallisuus juuri sellainen kuin he väittivät, siitä hän sen sijaan ei ollut täysin varma. Eniten hänen mieltään kiusasi mahdollisuus kolmannesta tekijästä.

Oikeudenkäynti alkaa...
Kolmannen murhamiehen mahdollisuus ei estänyt tapahtumien kehitystä, sen enempää kuin anastetun omaisuuden kateissa olokaan. Vuoden vaihtuessa Kalle Mattson sekä hänen äitinsä ja vaimonsa julistettiin vangituiksi ja passitettiin tutkintavankeina lääninvankilaan. Vankilassa äiti ja poika tulivat kuitenkin katumapäälle, sillä oikeuskäsittelyn alettua molemmat kiistivät heti ensimmäisenä päivänä syyllisyytensä. Enää ei puhuttu katumuksesta, nyt väitettiin poliisin käyttäneen painostusta saadakseen tunnustuksen irtoamaan. Jutun saatua tällaisen käänteen, keskeytti oikeuden puheenjohtajana toiminut kihlakunnan tuomari Karl Olsson sen käsittelyn. Mattsonit passitettiin takaisin lääninvankilaan ja uudeksi käsittelypäiväksi määrättiin helmikuun kahdeksas. Kun Mimmi Piirilän murha tuolloin otettiin uudelleen esille, olivat asianomistajina paikalla hänen sisarensa ja veljensä puoliso. Ulvilan seurakuntaa ja paloyhdistystä edusti dir.cant. Aku Kettunen. Kalle Mattson ilmoitti haastattaneensa paikalle kolme todistajaa. Ilmeni kuitenkin, ettei näistä kahta ollut tavoitettu, eikä kolmas tietänyt mitään asiaan vaikuttavaa. Syyttäjä puolestaan oli haastanut paikalle neljätoista todistajaa, joista jokainen oli jossakin vaiheessa kuullut Kalle Mattsonin tunnusta van syyllisyytensä. Nyt he saivat selostaa niitä olosuhteita, joissa tämä oli asiasta heidän kanssaan puhunut ja millaisessa mielentilassa hän kulloinkin oli ollut. Todistajien kuulustelun päätyttyä syyttäjä pyysi lykkäystä lisätutkinnan toimittamista varten. Asiaa harkittuaan oikeus siirsi enemmän käsittelyn maaliskuuhun. Kalle ja Aleksandra Mattson passitettiin takaisin lääninvankilaan, mutta Mattsonin vaimo, Sanni, määrättiin laskettavaksi heti vapaalle jalalle.

...ja jatkuu
Jutun ollessa kolmannen ja viimeisen kerran esillä, oli käräjätaloon saapunut suurin joukoin uteliasta väkeä. Minkäänlaista epäjärjestystä ei kuitenkaan esiintynyt. Ainoa kohahdus kuului silloin, kun syyttäjä syytevaatimuksensa esitettyään ilmoitti haastaneensa paikalle viisitoista todistajaa, joiden joukossa oli edellisessä käsittelyssä vapaalle jalalle laskettu Sanni Mattson. Todistajien kuulustelussa tilallisen leski Sanna Wahlberg kertoi nähneensä paloa edeltäneenä iltana kello 18 aikaan Piirilän ikkunan alla miehen, jonka hän sittemmin on varmuudella tunnistanut Mattsoniksi. Työmies Olavi Erkki Laine puolestaan kertoi olleensa palon jälkeen lähes päivittäin kosketuksissa Kalle Mattsoniin. Aina kun tapaus tuli puheeksi, oli tämä yrittänyt todistella, ettei mikään rikos voinut olla kysymyksessä. Niinpä hän erään kerran oli kertonut, ettei rahoja ollut anastettu, koska ne olivat erään nimetyn henkilön hallussa. Samalla hän väitti, että Piirilän ruumiinavauksessa ilmenneet seikat osoittivat kiistattomasti, ettei tämä ollut kuollut rikoksen uhrina. Valokuvaaja Henrik Seppänen ja autoilija Asser Järvi olivat olleet Ruostelniemen poliisivankilassa kaksi päivää Mattsonin pidätyksen jälkeen. Tällöin hän oli kertonut tapahtuneesta ja vakuuttanut tehneensä tunnustuksensa täysin vapaaehtoisesti. — Nyt Kalle Mattson kiisti todistukset ja uudisti väitteensä, että poliisit olivat pakottaneet hänet tunnustukseen. Tilallisen tyttäret Kaisa ja Liisa Siltala olivat olleet joulukuussa palopaikalla ja kuulleet siellä paikalle kuljetetun Mattsonin selostavan tekoaan poliisimiehille. Samalla he olivat nähneet Aleksandra Mattsonin osoittavan sen paikan, mihin Mimmi Piirilän ruumis oli jäänyt, ja mistä se sittemmin oli raunioista löytynyt. Työmies Toivo Lind puolestaan kertoi olleensa palopaikalla samaan aikaan kuin Kosken sisaruksetkin Maija ja Eeva, ja lähteneensä sieltä pidätettyjen ja tutkijoiden kanssa pois samoja jälkiä, joita Aleksandra ja Kalle Mattson ilmoittivat kulkeneensa. Vanginvartijat Frans Virtanen ja Lauri Mansikka-Aho todistivat, että syytetyt olivat tehneet tunnustuksensa omasta vapaasta tahdostaan ja vakuuttivat, ettei ainakaan heidän tietensä ollut harjoitettu minkäänlaista painostusta. Syyttäjän todistajana sivusi herastuomari Frans Kaapeli samaa asiaa. Hän oli ollut joulukuun 27 ja tammikuun 3 päivänä läsnä Kalle Mattsonin kuulusteluissa. Tällöin Mattsonille oli nimenomaan huomautettu, että todistajana on oikeuden jäsen ja kehotettu häntä puhumaan totta. Pidätetty oli sitten vapaasti kertonut tapahtumista viittaamatta mitenkään siihen, että häntä olisi pakotettu tunnustukseen. Samassa tilaisuudessa hän pahoitteli sitä, ettei hänen äitinsä ollut paljastanut anastetun omaisuuden kätköpaikkaa. Viimeisenä todistajana Sanni Mattson kertoi, että kun hän oli yhdessä anoppinsa kanssa ensimmäistä oikeudenkäyntiä edeltäneenä päivänä vanginkuljettajan luona, Aleksandra Mattson pyysi salaamaan kaiken tietämänsä. — Etenkin paloyön liikehtiminen tuntui olevan vaimolle arka asia. Samana päivänä erääseen toiseen selliin sijoitettu Kalle Mattson oli huutaen kehottanut vaimoaan kiistämään sen, että oli saanut anastetuista rahoista 30 markkaa. Todistajien kuulustelujen jälkeen luetussa kirjallisessa vastineessa Kalle Mattson selitti laajasti, miten hänet oli pakotettu tunnustukseen. Tämän johdosta hän pyysi, että toteennäyttämätön kanne kumottaisiin ja hänet heti vapautettaisiin. Samalla mies vaati, että hänelle pidätyksellä ja vangitsemisella aiheutunut vahinko korvattaisiin valtion varoista.

Tuomio
Kolmatta tuntia kestäneen harkinnan jälkeen oikeus antoi päätöksensä, jossa se katsoi käyneen ilmi, että Kalle Mattson oli marraskuun 30 päivän iltana vuonna 1934 tunkeutunut viekkautta käyttäen diakonissa Mimmi Piirilän asuntoon ja päästäkseen rauhassa anastamaan himoitsemaansa omaisuutta, vakain tuumin surmaamisen aikomuksessa ottanut neiti Piirilältä hengen kuristamalla. Tämän jälkeen Mattson oli luvatta anastanut ainakin kolmatta sataa markkaa rahaa, kuusi hopeaista teelusikkaa, neljä hopeaista ruokalusikkaa ja kaksi hopeaista puurolusikkaa, arvoltaan yhteensä kolmesataa markkaa, sekä lisäksi erilaista vaatetavaraa, jonka arvosta ei ole saatu täyttä selvyyttä, koska anastettu omaisuus on edelleenkin kateissa. Lopuksi Kalle Mattson oli jälkiensä peittämiseksi sytyttänyt rukoushuoneen palamaan niin, että rakennus oli täysin tuhoutunut. Kalle Mattsonin äidin, Aleksandra Mattsonin, todettiin olleen yllyttäjänä ja osallisena kaikkiin näihin rikoksiin. Edellä olevan johdosta Kalle Johannes Mattson tuomittiin ryöstömurhasta elinkaudeksi ja murhapoltosta kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Aleksandra Josefiina Mattson puolestaan tuomittiin yllytyksestä ryöstömurhaan elinkaudeksi sekä yllytyksestä ja avunannosta murhapolttoon kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.
Tuomiot alistettiin Turun hovioikeuden tarkistettaviksi. Äiti ja poika kuuntelivat tuomioitaan täysin rauhallisina. Kun Kalle Mattson lopuksi ilmoitti valittavansa tuomiosta ja pyytävänsä juttua takaisin kihlakunnanoikeuden käsiteltäväksi, voi tiin partaisilla kasvoilla havaita häivähdys hymynväreestä.
Toukokuun 28 päivänä antamallaan päätöksellä Turun hovioikeus katsoi oikeaksi pysyttää ennallaan tuomion Kalle Mattsonin kohdalla. Hänen äitinsä hovioikeus kuitenkin tuomitsi avunannosta yhdellä teolla tehtyihin murhaan ja ryöstöön kahdeksitoista vuodeksi ja avunannosta murha polttoon neljäksi vuodeksi eli säilytettäväksi yhteensä viisitoista vuotta kuritushuoneessa ja olemaan sen jälkeen yhtä monta vuotta vailla kansalaisluottamusta. Tavallaan tuo tuomio päätti diakonissan tarinan. Syylliset oli saatettu vastuuseen ja rikos katsottiin sillä selvitetyksi. Nimismies Karhuvaaran mielestä jotakin oli kuitenkin jäänyt avoimeksi: Minne joutui anastettu omaisuus? — Alussa puhuttiin parista kymmenestä tuhannesta markasta, mutta tuomiossa huomioitiin vain Mattsonin tunnustamat kolmisen sataa. Kätkettiinkö saalis vastaisen varalle, katosivatko ehkä seteleinä olleet tuhannet markat liekkeihin vai anastiko ne joku kolmas henkilö?
— Ehkä epäselvyyksien ydin oli juuri tuossa: Oliko Aleksandra ja Kalle Mattsonilla sittenkin apuri, kolmas murhamies.

Kiitos avauksesta!

Tuntuu yllättävältä, että Mimmi Piirilän ryöstömurhaakaan ei ole murha.infossa aiemmin käsitelty, paitsi ehkä ohimennen Anneli Auerin jutun yhteydessä. Puutteita siis edelleen on.

Meillä oli vuosia sitten hedelmällistä keskustelua diakonissan murhasta Hejac- foorumin puolella.

https://hejac.com/forum/viewtopic.php?t=1277