MURHA.INFO

Avopuoliso kuoli istuessaan vieressäni 2006 ja se on henkilökohtaisesti rankin kokemus. Lattareissa asuessa mieleen on monista monista kerroista jäänyt mieleen noin parikymmentä ruumista kasattuna pinoon kuin koivuhalon tien viereen, kolme kuoliaaksi ammuttua autoni lavalla, kuolleet lapset... Näin ajateltuna on tullut nähtyä kuolemaa ja kuolleita ehkä liikaakin.

Olen nähny pariki tapausta.
Broidi makas överit vetäneenä sohvalla raatona ku viimesen kerran näin.
Luokkakaveri kuoli yläasteella liikuntatunnilla kun jäi pää semmosen betonipylvään ja liikkuvan katsomoistuinsysteemin väliin.
Ja pari muutaki ollu näkyvissä..

4-vuotiaana löysin pappani kuolleena. Kuoli sydänkohtaukseen. Jäin hänen luokseen hetkeksi kun pelkäsin jättää häntä yksin. Arkussakin näin hänet vielä. Toisenkin pappani olen nähnyt arkussa.
Saattohuoneessa olen käynyt mieheni siskoa katsomassa, lapseni isää ja omaa isääni. Sairaalan kylmiössä siskonpoikaani katsomassa. Se näky oli raskain. Hän hirtti itsensä ja sillä lailla oli kylmiöön laitettu. Ehkä odottivat lääkäriä tms??? Ei ollut edes vaatteita poistettu jne... Tarkoitan sillä että oli kuset ja paskat housuissa... Jotenkin se hetki oli se ,että kun kuolet sinua ei enää ole jne.... Mutta sitten taas kuitenkin ihmettelen että kun ihminen laitetaan arkkuun , hänelle laitetaan sukat jalkaan??? Miksi? Miksi paita ja sukat? Kukaan ei kuitenkaan arkkuun edes katso sinne jalkopäähän.... Onko ruumiilla oikeasti ne sukat vai rahastaako hautaustoimisto?? Tämmöisiä pähkäilen kun juuri yhdet hautajaiset maksoin. Aikamoista touhua toi hautaustoimistojen touhu...

Vain kerran olen nähnyt ruumiin "livenä". About 6-vuotiaana mummon veli oli avonaisessa arkussa hautajaisissa (ortodoksi). Ruumis näytti violetihtavalta, mutta rauhalliselta. Kuolinsyy oli sydänkohtaus. Monissa muissakin hautajaisissa olen ollut, mutta arkut on ollu aina kiinni.

Valokuvista näin tädin ja lapsena kuolleen serkun, kun heidät oli aseteltu arkkuun. Varsinkin täti näytti tosi oudolta, enkä olisi tunnistanut. Kasvot roikkui ja naama oli kirsikan punainen. Netissä olevat tappovideot ja muut ei niinkään tee pahaa, koska pystyn katsomaan niitä neutraalisti. Kuolemaa yleisesti olen paljon kohdannut omassa kaveripiirissä; 9 vuoden aikana tuttavista on lähtenyt vajaa 20 henkilöä, suurin osa pari-kolmekymppisiä jätkiä. Kuolinsyinä perus, eli yliannostus, itsemurha tai onnettomuus, joukkoon mahtuu myös kaksi tappoa.

Muutamasta kaverista olen saanut ennalta vision, että kuolema tapahtuu, ja niin se on sitten käynyt. Viimeisin tapahtui tässä viikon sisällä, ainoana erona vaan, etten tällä kertaa tiennyt, kuka kuolee. Sanoin vaan miehelleni että "nyt kuolee joku parin päivän sisällä". Samana iltana kun kaveri sitten kuoli, aloin voimaan henkisesti ja fyysisesti pahoin ja tiesin, että nyt jotain paskaa tapahtuu. Seuraavana päivänä kuulin asian konkretisoituneen.

Itse kuolema ei minua pelota eikä ahdista, mutta koen omaisten surun raskaana. En useinkaan itke, kun kuulen jonkun kuolleen, hautajaisissa kuitenkin romahdan yleensä kun näen muiden itkevän ja surevan. Ahdistaa myös se, jos tiedän että henkilö on joutunut kärsimään kuollessaan tai muuten tajuaa, että tästä ei enää selvitä. Koin pahan ahdistuksen esim. eräästä aiemmasta postauksesta, missä joku oli löytänyt kolaripaikalla kuolemaa tekevän miehen, joka viime sanoinaan oli sanonut jotain että "ei tainnut kesäloma alkaa..". Tulee paha olo tollasesta kun miettii, et se mies ehkä on miettiny viime hetkillään perhettä, jonka kanssa oli tarkotus viettää ihana loma, yms.

edit: Itkin ihan kauheesti kun katoin kerran jotain dokumenttiä eutanasiasta ja siinä joku sairas mies halus lopettaa kärsimyksensä. Sen vaimo sit lähti saattamaan sitä viimeselle matkalleen ja muistan ikuisesti, miten se vaimo itki siinä miehensä rinnalla, et "älä jätä minua.."

Tässä toisaalle aloittamani ketju kuolema-aiheisesta Exitus-näyttelystä: http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=10&t=12162
Olisikohan jollain tietoa missä noita kuvia voi nähdä?

Mummon arkussa ja aikoinaan LVI-hommissa ollessani löydettiin itsemurhan tehnyt.

Naapurin Matti se lähti kännissä kalastamaan. Sen veli tuli meijän mökille papalta kysymään onko Mattia näkyny. Ei ollu. Lähtivät veneilemään, mä istuin rannalla. Näin sitten ku nostivat Matin sieltä 200-300 metrin päästä. En tarkkaan kuitenkaan, tuolta matkalta siis. Pappa sano että Matin veli oli sanonu ettei hän uskalla kattoa, pappa sitten katto ja sano että Mattihan se tässä... Hukku sillä reissulla.

työnpuolesta valitettavan usein, siviilissä kahdesti.

Olen ollut alle kouluikäisenä kuolevan lähisukulaisen sängyn vierellä. Kokemus oli todella hyvä, vaikka tietysti todella surullinen, hän kuoli rauhallisesti. Kuolema ei jäänyt arvoitukselliseksi asiaksi lapsen mieleen. Sen jälkeen en kuitenkaan ole halunnut nähdä kuolleita sukulaisiani, vaikka mahdollisuus olisi ollut. En näe mitään syytä.

Kauheaa olisi löytää joku kuollut, sellaista en toivoisi koskaan kokevani.

Auton alle jääneen polkupyöräilijän olen nähnyt makaamassa peitettynä valkoisen lakanan alla valtatien varressa. Myös yhden elvytyksen, joka päättyi elvytettävän menehtymiseen kadulla olen nähnyt.

Dr Bergmeister kirjoitti:Olen kohdannut kuolleen. Kun lapsemme kauan sitten kuoli Lastenklinikalla sydänleikkauksen jälkeen, kävin mieheni kanssa hakemassa hänet sieltä. Sairaalassa hoitaja opasti meidät ruumiinavaustiloihin ja otti kylmiöstä pienen arkun, johon lapsemme oli laitettu. Arkku oli ruuvattu kiinni. Avasin arkun ja nostin kannen pois, koska halusin varmistaa, että arkussa oli juuri meidän lapsemme. Hän oli kuin nukke, kalpea ja kasvoissa lautumia.Hänelle oli tehty ruumiinavaus luvallamme. Nostin hänelle puettua valkoista vaatetta, koska halusin nähdä hänen rinnassa olevat leikkausarvet. Sen jälkeen suljimme arkun ja lähdimme kotimatkalle, veimme sitten kotikaupungissamme arkun hautausmaan ruumishuoneelle. Kävimme vielä ennen hautajaisia katsomassa lastamme, koska ruumishuoneelle pääsi päiväsaikaan vapaasti omaiset käymään. Siellä vielä kerran avasin arkun, en tiedä miksi halusin sen vielä tehdä. Ehkä tuska lapsen menettämisestä oli niin suuri, että halusin pitää hänestä kiinni niin kauan kuin hän oli vielä maan päällä. Ruumis oli alkanut jo mätänemään, oli kesäkuun alkupäivä,ja arkusta pöllähti pieniä kärpäsiä ilmaan. Itkien suljin arkun, ja hautajaisissa romahdin.

Voi miten surullista, kyyneleet silmissä täällä luen tarinaasi. Eipä tähän mitään osaa sanoa. Mitään pahempaa en voisi elämääni kuvitella.

Työn puolesta olen vainajia nähnyt. Vanhoja ihmisiä, jotka siististi nukkuneet pois. Koskaan ikinä en haluaisi nähdä mitään kammottavaa onnettomuuden uhria, sitä vähemmän lasta millään tavalla kuolleena. Hurjia juttuja monella, huhhuh.

Kävin katsomassa kuollutta ukkiani.
Näytti niin rauhalliselle... Hyvä muisto jäi.

Olen nähnyt serkkuni, molemmat mummoni ja molemmat vanhempani. Äitini myös hoitajan kanssa pesin, puin ja kampasin arkkuun laittoa varten.

Joku kyseli vainajien vaatetuksesta. Kyllä niille sukat laitetaan. Mutta saahan niille omatkin vaatteet laittaa päälle, jos vaatetus tuntuu rahastukselta.

Työni puolesta ollut laittamassa useita kymmeniä vainajia. Totta on että osa muuttuu kovin ulkoisesti kuoleman jälkeen. Jos esim ollut eläessään kovin ilmeikäs tai muuten vaan kasvot irveessä, niin kyllä muuttuu melkoisesti kun kuoleman jälkeen on ilmeetön. Osalla muuttuu väri valkoiseksi, osa on normaalivärisiä ja -ilmeisiä, näyttää nukkuvalta. Yhden kerran ollut läsnä kuoleman hetkellä, muut nähnyt tuntia- 24 tuntia jälkeen päin.

Muita tapauksia:
- olin 5-v kun ukki kuoli ja hänet näin arkussa kappelissa
- samoin enon, ollessani 11v
-joskus alle kouluikäisenä vuotta vanhempi poika jäi pyörällä rekan alle. Pyörä oli solmussa ja poika siihen kietoutuneena
- ala-asteiässä olin seuraamassa kun puliukkoa naarattiin läheisestä lammesta, oli ollut pari päivää hukkuneena. Ylösnostettaessa oli kovin turvonnut ja sinisenmusta
- opiskeluaikana ruumiinavausta seuraamassa
- opiskeluaikana kaksi aivokuolemaa harjoittelujaksolla (donor)

Pahin oli obduktiovainaja, näin unia pitkään jälkeenpäin ja säpsähdin aina kun kadulla tuli vastaan kovin samannäköinen ihminen. Ensimmäiset työnpuolesta hoidetut vainajat tulivat alussa mieleen, varsinkin illalla nukkumaan mennessä ja pelkäsin että tulevat uniin enkä siksi ehkä uskaltanut nukahtaa. Nykyään en enää näe duunivainajista unia, ehkä jo tottunut.

Olen nähnyt useita ja myös ollut paikalla viimeisillä hetkillä, mutta yksi erikoisempi tapaus oli sellainen etten tiennyt että paikalla joku teki kuolemaa, enkä nähnyt henkilöä koska välissä oli näköeste, ja ääntäkään ei kuulunut. Silti yhtäkkiä vaistosin että lähelläni oli tuore vainaja. Henkilö kuoli (luonnollisen k:n) joko juuri sillä hetkellä kun olin siinä lähellä tai oli kuollut juuri ennen kuin astuin sisään.

Jotenkin vain yhtäkkiä aistin kuoleman. Omituisinta on etten vieläkään tiedä, mistä huomasin sen, näkemättä vainajaa.