Joni istuu yli 10 vuoden huumetuomiota Jyväskylän avovankilassa
Lähetetty: Ma Loka 05, 2026 1:50 pm
Joni istuu yli 10 vuoden huumetuomiota Jyväskylän avovankilassa – "12-vuotiaana päätin, että musta tulee rikollinen"
Sitten sä olet nisti, kun käytät amfetamiinia. Siihen mä en koske, 17-vuotias Joni ajatteli. Hän makasi ekstaasilaskujen kourissa otsa pöydässä kiinni, kun kaverit pitivät hauskaa ympärillä. Monta tuntia Joni taisteli ajatusta vastaan, mutta lopulta paha olo voitti. Hän nuuskasi viivat.
– Juttu luisti, eivätkä sanat takellelleet. Tunsin itseni yli-ihmiseksi. Ajattelin, että ihan sama, mitä vastoinkäymisiä tulee, mä selviän niistä.
Kolmen vuorokauden juhlimisen jälkeen nuorukainen nukkui itsensä selväksi. Ei helvetti, mitä mä olen mennyt tekemään, päässä jyskytti. Piriin koskeminen oli ollut kaikista suurin kynnyskysymys.
– Nieleskelin viikon morkkista. Kun pääsin sen yli, ajattelin että ihan sama. Se on jo tehty, joten vedetään nyt sitten.
Pian amfetamiinista tuli lääke kaikkeen, ja sitä alkoi kulua päivittäin.
Kun Joni oli lapsi, hänen vanhempansa käyttivät heroiinia. Isä luki tiilenpäitä linnassa, josta hän lähetti silloin tällöin kirjeitä ja pääsi kerran vuodessa kotiin lomille. Joni ei oppinut tuntemaan isäänsä ollenkaan, mutta ymmärsi jo varhain, että tämä on huumekauppias.
– Mä kuvittelin, että se on jotenkin hieno asia. Kaikki lapset katsovat vanhempiaan ylöspäin, olivatpa he millaisia tahansa.
Ensimmäisen kerran Joni poltti kannabista 13-vuotiaana, ja melkein alusta alkaen hän rahoitti käyttöään sen myymisellä.
– 12-vuotiaana olin päättänyt, että musta tulee rikollinen, koska mun isäkin oli rikollinen. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hain sillä isältäni hyväksyntää.
Alle kouluikäisenä poika passitettiin sisarustensa kanssa sijaisperheeseen, jossa he kokivat väkivaltaa.
– Kyllähän siinä tulee aika arvoton olo, kun sua hakataan. Myöhemmin aloin hakea arvostusta vääristä asioista.
Diilerinä Joni sai kaipaamaansa statusta. Kaikki halusivat olla kavereita, ja ovet aukesivat "paikkoihin, joihin ei muuten pääse". Vuosien saatossa bisnes kasvoi kasvamistaan, sillä hän havitteli aina vain isompia ja isompia rikoksia.
– Musta tuntui, etten riitä itselleni, vaikka tekisin mitä.
Joni sanoo, että ei ole tarkoituksella tehnyt ihmisille pahaa. Hänen mukaansa jokainen huumekauppias perustelee myymistä samalla tavalla.
– Joka tapauksessa ihmiset saavat ainetta jostakin. Silloin on ihan sama, ostavatko he sitä multa vai muualta.
Mies ei välittänyt heroiinia tai Alfa-PVP:tä eli peukkua, koska piti niitä liian haitallisina. Hän ei myöskään pakottanut ketään ostamaan, eikä suostunut jakamaan aineita lapsille tai ensikertalaisille.
– Mutta myikö joku niitä eteenpäin lapsille? Mä en voi sitä tietää. Jotenkin ne aina heille päätyvät.
Vaikka omat moraalisäännöt pitivät hommaa kurissa, ne toisaalta romantisoivat huumekauppiaan elämää. Joni huomauttaa, että alamaailmaan kuuluu aina myös velkojen perintää ja äärimmäistä väkivaltaa.
Ulkoapäin katsottuna asiat näyttivät rullaavan, sillä parhaimmillaan rahaa virtasi kassaan kymmeniä tuhansia euroja kerrallaan. Mitä isommaksi ja karummaksi touhu kasvoi, sitä enemmän Joni käytti päihteitä. Perässä oli ihmisiä, jotka suunnittelivat hänen ryöstämistään. Mies "vainoili" myös poliiseja, jotka tarkkailivat taustalla.
– Pään piti kestää jatkuvaa stressiä. Toisaalta mä jotenkin nautin siitä poliiseja vastaan pelailusta.
Välillä Joni huomasi, että häntä vastaan on käynnistetty uusi tutkinta. Kun virkavalta ei saanut kiinni, kertyi onnistumisen tunteita. Vaikka riskit pyrittiin minimoimaan, kaikkea ei voinut hallita.
– Joskus käy vain huonoja sattumuksia. Siihen saattaa mennä vuosia, mutta jokainen joutuu ennemmin tai myöhemmin vankilaan.
Joni on aiemmin lusinut jo viisi kertaa. Vanhat tuomiot olivat lyhyempiä.
– Jotenkin mä kuvittelin olevani voitolla vielä toiseksi viimeiseen tuomioon asti.
Vasta yli kymmenen vuoden kakku muutti ajattelua. Sitä ei voinut enää kääntää voitoksi.
Heti kun Joni joutui kiven sisään, selkään taputtelijat katosivat. Ensin ystävä huijasi hänen koiransa paperit itselleen ja antoi lemmikin omalle tyttärelleen. Kavereiden tarjoama muuttoapu päättyi puolestaan siihen, että he myivät Jonin kodin irtaimiston ja vaihtoivat sen peukkuun.
Vankilatuomion aikana on kariutunut pitkä parisuhde, jonka Joni päätti itse lopettaa. Toisen menemisten stressaaminen ja vierailuiden väheneminen kävivät liian raskaiksi.
– Tämä on pitkä aika jonkun odottaa siviilissä, Joni toteaa.
Kun mies jonain päivänä pääsee vapaaksi, hänellä ei ole asuntoa, minne mennä, koska vuokraa ei ole ollut mahdollista maksaa pienistä päivärahoista.
– Vaikka sulla olisi mitä rahoja säästössä, vapautumisen jälkeen jäljellä ei ole enää senttiäkään.
Jonin mukaan vankilassa oleminen on aika kallista varsinkin, jos ostaa kanttiinista ruokaa ja nikotiinia.
Nykyisen tuomion alkuaikoina Joni päätti, että sekoilu saa riittää. Hän lopetti amfetamiinin käytön, mikä romahdutti aivojen välittäjäaineet nolliin. Kunnollista mielihyvää Joni pystyi tuntemaan vasta kahden vuoden päästä. Enää hänellä ei pala edes tupakka.
– Mun pitää luoda elämä sellaiseksi, että mulla on niin paljon menetettävää, etten edes harkitse huumeita.
Dokaaminen haittaisi myös urheiluharrastusta, josta on avovankilassa tullut intohimo. Ulkopuoliselle punttisalille Joni pääsee neljä kertaa viikossa 2,5 tunniksi kerrallaan. Lisäksi hän käy juoksulenkeillä, joiden pituus ja reitti ovat ennalta määrättyjä. GPS-panta pysyy poistumisten ajan jalassa.
– Kivitalosta kun lähdin suoraan poistumisluville, tulvi paljon kaikkia aistiärsykkeitä, kuten ääniä, valoja ja värejä. Se oli oikeasti ahdistavaa, mutta täällä siihen on jo tottunut.
Multa on pari kaveria kuollut peukkuun. Sen mitä amfetamiini teki kymmenessä vuodessa ihmiselle, peukku tekee puolessa vuodessa.
– Jos jokin asia ahdistaa mua, mietin, pystynkö tekemään sille jotain. Jos en pysty, lopetan sen asian ajattelemisen.
Joni kokee, että kiven sisään joutuminen oli pelastus.
– Mä en ole ikinä voinut itseni kanssa näin hyvin. Mikäli en olisi saanut tätä tuomiota, mistä sitä tietää, olisinko edes hengissä enää.
Monet pitävät Suomen vankiloita hotelleina. Jonin mielestä sellaiset ihmiset voisivat tulla itse kokeilemaan, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Hänestä lyhyet tuomiot ovat kaikista rankimpia.
– Sä olet just lähtenyt pois siviilistä ja tiedät, että kohta pääset takaisin, mutta et voi tehdä mitään.
Jyväskylässä ei näy samanlaista vankihierarkiaa kuin suljetuissa laitoksissa. Seksuaalirikolliset elävät omalla osastollaan, mutta vankilan alueella he kävelevät vapaasti muiden seassa. Jonia seksuaalirikollisten läsnäolo ei häiritse, kunhan heidän kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä. Samassa pöydässä ruokailu kävisi monen konnan luonteen päälle.
– Ei tarvita kuin vähän huono päivä ja pikkuisen ylimielistä käytöstä, niin ennemmin tai myöhemmin joillekin tulisi tilanne, Joni uskoo.
Hän sanoo, että vielä kymmenen vuotta sitten katsottiin kieroon, jos vanki otti kontaktia vartijaan. Jyväskylässä heidän kanssaan voi heittää läppää ja kaveeratakin.
– Täällä mulkuinkin vartija on ihan asiallinen.
Koska Jyväskylän avolaitoksessa pyritään tarjoamaan eväät yhteiskuntaan palaamiselle, pitää Joni sitä Suomen parhaimpana vankilana.
Joka kuukausi mies matkustaa muutamaksi päiväksi lomille kotiseudulleen. Siellä hän viettää aikaa ainoastaan sellaisten ystävien kanssa, jotka ovat jättäneet rötöstelyn tai eivät ole alamaailmassa koskaan pyörineetkään.
– Mulla on ollut hyvä boogie päällä vuosia. Tahdon jatkaa sitä, kun pääsen pois.
Gradialla Joni aloitti juuri media-alan opinnot, ja tähtäimessä on edetä vielä ammattikorkeaan. Häntä kiinnostaisivat tapahtumatuotanto ja ääniteknikon hommat. Unelmat ovat tavallisia: puoliso, vakaa toimeentulo, harrastuksia ja silloin tällöin lomamatka.
– Kyllä mä haluaisin lapsia, kaksi lasta, kaksoset vaikka. Tyttö ja poika.
Siitä Joni on varma, että lapsia ei tule ennen kuin rikollinen ura loppuu.
Hän tietää, millaista on mennä katsomaan isää vankilaan.
https://www.ess.fi/uutissuomalainen/9841124
Sitten sä olet nisti, kun käytät amfetamiinia. Siihen mä en koske, 17-vuotias Joni ajatteli. Hän makasi ekstaasilaskujen kourissa otsa pöydässä kiinni, kun kaverit pitivät hauskaa ympärillä. Monta tuntia Joni taisteli ajatusta vastaan, mutta lopulta paha olo voitti. Hän nuuskasi viivat.
– Juttu luisti, eivätkä sanat takellelleet. Tunsin itseni yli-ihmiseksi. Ajattelin, että ihan sama, mitä vastoinkäymisiä tulee, mä selviän niistä.
Kolmen vuorokauden juhlimisen jälkeen nuorukainen nukkui itsensä selväksi. Ei helvetti, mitä mä olen mennyt tekemään, päässä jyskytti. Piriin koskeminen oli ollut kaikista suurin kynnyskysymys.
– Nieleskelin viikon morkkista. Kun pääsin sen yli, ajattelin että ihan sama. Se on jo tehty, joten vedetään nyt sitten.
Pian amfetamiinista tuli lääke kaikkeen, ja sitä alkoi kulua päivittäin.
Kun Joni oli lapsi, hänen vanhempansa käyttivät heroiinia. Isä luki tiilenpäitä linnassa, josta hän lähetti silloin tällöin kirjeitä ja pääsi kerran vuodessa kotiin lomille. Joni ei oppinut tuntemaan isäänsä ollenkaan, mutta ymmärsi jo varhain, että tämä on huumekauppias.
– Mä kuvittelin, että se on jotenkin hieno asia. Kaikki lapset katsovat vanhempiaan ylöspäin, olivatpa he millaisia tahansa.
Ensimmäisen kerran Joni poltti kannabista 13-vuotiaana, ja melkein alusta alkaen hän rahoitti käyttöään sen myymisellä.
– 12-vuotiaana olin päättänyt, että musta tulee rikollinen, koska mun isäkin oli rikollinen. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hain sillä isältäni hyväksyntää.
Alle kouluikäisenä poika passitettiin sisarustensa kanssa sijaisperheeseen, jossa he kokivat väkivaltaa.
– Kyllähän siinä tulee aika arvoton olo, kun sua hakataan. Myöhemmin aloin hakea arvostusta vääristä asioista.
Diilerinä Joni sai kaipaamaansa statusta. Kaikki halusivat olla kavereita, ja ovet aukesivat "paikkoihin, joihin ei muuten pääse". Vuosien saatossa bisnes kasvoi kasvamistaan, sillä hän havitteli aina vain isompia ja isompia rikoksia.
– Musta tuntui, etten riitä itselleni, vaikka tekisin mitä.
Joni sanoo, että ei ole tarkoituksella tehnyt ihmisille pahaa. Hänen mukaansa jokainen huumekauppias perustelee myymistä samalla tavalla.
– Joka tapauksessa ihmiset saavat ainetta jostakin. Silloin on ihan sama, ostavatko he sitä multa vai muualta.
Mies ei välittänyt heroiinia tai Alfa-PVP:tä eli peukkua, koska piti niitä liian haitallisina. Hän ei myöskään pakottanut ketään ostamaan, eikä suostunut jakamaan aineita lapsille tai ensikertalaisille.
– Mutta myikö joku niitä eteenpäin lapsille? Mä en voi sitä tietää. Jotenkin ne aina heille päätyvät.
Vaikka omat moraalisäännöt pitivät hommaa kurissa, ne toisaalta romantisoivat huumekauppiaan elämää. Joni huomauttaa, että alamaailmaan kuuluu aina myös velkojen perintää ja äärimmäistä väkivaltaa.
Ulkoapäin katsottuna asiat näyttivät rullaavan, sillä parhaimmillaan rahaa virtasi kassaan kymmeniä tuhansia euroja kerrallaan. Mitä isommaksi ja karummaksi touhu kasvoi, sitä enemmän Joni käytti päihteitä. Perässä oli ihmisiä, jotka suunnittelivat hänen ryöstämistään. Mies "vainoili" myös poliiseja, jotka tarkkailivat taustalla.
– Pään piti kestää jatkuvaa stressiä. Toisaalta mä jotenkin nautin siitä poliiseja vastaan pelailusta.
Välillä Joni huomasi, että häntä vastaan on käynnistetty uusi tutkinta. Kun virkavalta ei saanut kiinni, kertyi onnistumisen tunteita. Vaikka riskit pyrittiin minimoimaan, kaikkea ei voinut hallita.
– Joskus käy vain huonoja sattumuksia. Siihen saattaa mennä vuosia, mutta jokainen joutuu ennemmin tai myöhemmin vankilaan.
Joni on aiemmin lusinut jo viisi kertaa. Vanhat tuomiot olivat lyhyempiä.
– Jotenkin mä kuvittelin olevani voitolla vielä toiseksi viimeiseen tuomioon asti.
Vasta yli kymmenen vuoden kakku muutti ajattelua. Sitä ei voinut enää kääntää voitoksi.
Heti kun Joni joutui kiven sisään, selkään taputtelijat katosivat. Ensin ystävä huijasi hänen koiransa paperit itselleen ja antoi lemmikin omalle tyttärelleen. Kavereiden tarjoama muuttoapu päättyi puolestaan siihen, että he myivät Jonin kodin irtaimiston ja vaihtoivat sen peukkuun.
Vankilatuomion aikana on kariutunut pitkä parisuhde, jonka Joni päätti itse lopettaa. Toisen menemisten stressaaminen ja vierailuiden väheneminen kävivät liian raskaiksi.
– Tämä on pitkä aika jonkun odottaa siviilissä, Joni toteaa.
Kun mies jonain päivänä pääsee vapaaksi, hänellä ei ole asuntoa, minne mennä, koska vuokraa ei ole ollut mahdollista maksaa pienistä päivärahoista.
– Vaikka sulla olisi mitä rahoja säästössä, vapautumisen jälkeen jäljellä ei ole enää senttiäkään.
Jonin mukaan vankilassa oleminen on aika kallista varsinkin, jos ostaa kanttiinista ruokaa ja nikotiinia.
Nykyisen tuomion alkuaikoina Joni päätti, että sekoilu saa riittää. Hän lopetti amfetamiinin käytön, mikä romahdutti aivojen välittäjäaineet nolliin. Kunnollista mielihyvää Joni pystyi tuntemaan vasta kahden vuoden päästä. Enää hänellä ei pala edes tupakka.
– Mun pitää luoda elämä sellaiseksi, että mulla on niin paljon menetettävää, etten edes harkitse huumeita.
Dokaaminen haittaisi myös urheiluharrastusta, josta on avovankilassa tullut intohimo. Ulkopuoliselle punttisalille Joni pääsee neljä kertaa viikossa 2,5 tunniksi kerrallaan. Lisäksi hän käy juoksulenkeillä, joiden pituus ja reitti ovat ennalta määrättyjä. GPS-panta pysyy poistumisten ajan jalassa.
– Kivitalosta kun lähdin suoraan poistumisluville, tulvi paljon kaikkia aistiärsykkeitä, kuten ääniä, valoja ja värejä. Se oli oikeasti ahdistavaa, mutta täällä siihen on jo tottunut.
Multa on pari kaveria kuollut peukkuun. Sen mitä amfetamiini teki kymmenessä vuodessa ihmiselle, peukku tekee puolessa vuodessa.
– Jos jokin asia ahdistaa mua, mietin, pystynkö tekemään sille jotain. Jos en pysty, lopetan sen asian ajattelemisen.
Joni kokee, että kiven sisään joutuminen oli pelastus.
– Mä en ole ikinä voinut itseni kanssa näin hyvin. Mikäli en olisi saanut tätä tuomiota, mistä sitä tietää, olisinko edes hengissä enää.
Monet pitävät Suomen vankiloita hotelleina. Jonin mielestä sellaiset ihmiset voisivat tulla itse kokeilemaan, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Hänestä lyhyet tuomiot ovat kaikista rankimpia.
– Sä olet just lähtenyt pois siviilistä ja tiedät, että kohta pääset takaisin, mutta et voi tehdä mitään.
Jyväskylässä ei näy samanlaista vankihierarkiaa kuin suljetuissa laitoksissa. Seksuaalirikolliset elävät omalla osastollaan, mutta vankilan alueella he kävelevät vapaasti muiden seassa. Jonia seksuaalirikollisten läsnäolo ei häiritse, kunhan heidän kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä. Samassa pöydässä ruokailu kävisi monen konnan luonteen päälle.
– Ei tarvita kuin vähän huono päivä ja pikkuisen ylimielistä käytöstä, niin ennemmin tai myöhemmin joillekin tulisi tilanne, Joni uskoo.
Hän sanoo, että vielä kymmenen vuotta sitten katsottiin kieroon, jos vanki otti kontaktia vartijaan. Jyväskylässä heidän kanssaan voi heittää läppää ja kaveeratakin.
– Täällä mulkuinkin vartija on ihan asiallinen.
Koska Jyväskylän avolaitoksessa pyritään tarjoamaan eväät yhteiskuntaan palaamiselle, pitää Joni sitä Suomen parhaimpana vankilana.
Joka kuukausi mies matkustaa muutamaksi päiväksi lomille kotiseudulleen. Siellä hän viettää aikaa ainoastaan sellaisten ystävien kanssa, jotka ovat jättäneet rötöstelyn tai eivät ole alamaailmassa koskaan pyörineetkään.
– Mulla on ollut hyvä boogie päällä vuosia. Tahdon jatkaa sitä, kun pääsen pois.
Gradialla Joni aloitti juuri media-alan opinnot, ja tähtäimessä on edetä vielä ammattikorkeaan. Häntä kiinnostaisivat tapahtumatuotanto ja ääniteknikon hommat. Unelmat ovat tavallisia: puoliso, vakaa toimeentulo, harrastuksia ja silloin tällöin lomamatka.
– Kyllä mä haluaisin lapsia, kaksi lasta, kaksoset vaikka. Tyttö ja poika.
Siitä Joni on varma, että lapsia ei tule ennen kuin rikollinen ura loppuu.
Hän tietää, millaista on mennä katsomaan isää vankilaan.
https://www.ess.fi/uutissuomalainen/9841124