MURHA.INFO

Eräs1 kirjoitti: La Loka 17, 2026 6:58 pm Nyt nykyisten hallituksen leikkausten takia ihmiset ovat yhä tiukemmalla talouden hoidossaan. Tuli mieleen, että jos joku haluaa lainata sinulta rahaa, tai muuten vaan pyytää rahaa tai lahjakortteja esim. ruokaan esim. facebook-ryhmässä, niin antaisitko? Tai antaisitko rahaa vuokran maksuun, ettei tuttu menetä vuokra-asuntoaan ja joudu kodittomaksi?

Oma vastaukseni on, että kun nippanappa pärjään itse taloudellisesti, en enpä sitä menettäisi lainaamalla tai lahjoittamalla muille. Suomen talous menee siihen, että itse pitää pärjätä yksilönä, yhteisöllisyydestä ei ole enää tietoakaan nykyisessä taloustilanteessa.

Ollaampa rehellisiä. Onko oikein ja kohtuullista saada kuusinumeroinen palkka joka ikinen kuukausi toiminnasta, jossa ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen eikä kantaa aitoa yrittäjäriskiä?

Pelkästään esimerkiksi S-ryhmän pääjohtajan ”muut taloudelliset edut” ovat suuremmat kuin monen kokoaikaisen kaupan kassan, hyllyttäjän tai varastotyöntekijän koko vuoden bruttopalkka. Lisäksi pelkkään yhden miehen ylimääräiseen eläkepottiin laitetaan siis yhdessä vuodessa lähes seitsemän kaupan myyjän vuosipalkan verran rahaa, samalla kun suorittavassa portaassa työntekijöitä pidetään vastentahtoisissa osa-aikatöissä ja nollatuntisopimuksilla, joilla ei tahdo tulla toimeen ilman asumistukea.

Päivittäistavarakauppa Suomessa ei ole mikään raadollinen kilpailumarkkina, vaan S-ryhmän ja Keskon hallitsema tiukka duopoli, joka pitää pihdeissään yli 80 prosenttia koko maan ruokakaupasta. Ihmisen on pakko syödä joka päivä. Kun suomalaisessa kunnassa tai lähiössä on valittavana vain Prisma tai Citymarket, asiakasvirta ja kassavirta ovat sataprosenttisen varmoja – aivan kuten sähköverkkoyhtiössä.

Mistä ihmeestä maksetaan satojen tuhansien eurojen ”tulospalkkio” tällaisessa asemassa? Tulos ei synny kulmahuoneen neroudesta, vaan siitä, että duopoli pystyy sanelemaan hinnat molempiin suuntiin: se puristaa ensin suomalaisen maataloustuottajan ja elintarvikevalmistajan katteet minimiin ja nostaa toisessa päässä kuluttajahintoja inflaation varjolla. Ja itse fyysisen työn – kuormien purkamisen, hyllyttämisen, paistopisteiden hoitamisen ja asiakaspalvelun – tekevät ne kymmenettuhannet käsiparit, joita ilman yksikään myymälä ei pysyisi auki tuntiakaan.

Huipulla palkat karkasivat juuri silloin, kun kansa köyhtyi. Neljässä vuodessa pelkkä S-ryhmän johtajan kiinteä peruspalkka (ilman bonuksia ja eläkkeitä) nousi 219 028 eurolla eli 38 prosenttia! Tämä tapahtui täsmälleen niinä vuosina, jolloin tavallisille suomalaisille saarnattiin palkkamalttia, ruoan ja sähkön hinta räjähti käsiin ja työntekijöiden reaalipalkat romahtivat.
Miksi osuuskunta toimii kuin ahnein pörssiyhtiö?

Kaikkein härskein yksityiskohta on se, että S-ryhmä ei ole mikään sijoittajien riskirahasto, vaan osuuskunta, jonka omistavat tavalliset suomalaiset asiakasomistajat. Osuustoiminnan alkuperäinen idea oli poistaa välistävetäjät ja tuottaa hyötyä jäsenille ja työntekijöille.

Miksi osuuskauppojen ja SOK:n hallintoneuvostot sitten siunaavat johtajilleen tällaiset miljoonapalkkiot? Koska nuo hallintoelimet on miehitetty suomalaisilla poliitikoilla. Kuntapäättäjät ja kansanedustajat kaikista puolueista istuvat osuuskauppojen hallinnossa kuittaamassa muhkeita kokouspalkkioita ja etuja. Vastapalvelukseksi poliitikot kaavoittavat kunnissa parhaat liikepaikat S-ryhmälle ja toimivat kumileimasimena, kun palkitsemisvaliokunnat ja konsultit vertaavat osuuskunnan johtajaa kansainvälisiin pörssijohtajiin.

Miten tämä vääristymä korjataan koko järjestelmän tasolla?

Tällainen tulonjako ei korjaannu vetoamalla johtajien omaantuntoon, sillä ahneudella ei ole luonnollista ylärajaa. Se vaatii kolme rakenteellista pakkokeinoa.

Ensimmäinen on sitova palkkasuhdeluku (Pay Ratio -laki) eli säädetään lakiin tai verotukseen pykälä, joka sitoo yrityksen ylimmän johdon kokonaispalkitsemisen (palkka, bonukset ja lisäeläkkeet yhteenlaskettuna) yrityksen matalapalkkaisimman työntekijän ansiotasoon – esimerkiksi enintään 10- tai 15-kertaiseksi. Jos pääjohtaja haluaa nostaa omaa palkkaansa sadallatuhannella eurolla, hänen on silloin pakko nostaa jokaisen kassatyöntekijän ja siivoojan palkkaa samassa suhteessa.

Toinen on lisäeläkekikkailun ja monopolibonusten verotus eli yli tietyn rajan (esim. 200 000 euroa vuodessa) menevältä johdon palkitsemiselta ja kultaisilta kädenpuristuksilta poistetaan verovähennysoikeus yrityksen verotuksessa kokonaan, ja eläkeikää alentavat satojentuhansien eurojen lisäeläkejärjestelyt pannaan raskaalle haittaverolle.

Kolmas asia on se, että veivataan poliitikot ulos keskusliikkeiden hallinnosta eli puretaan poliittinen hyvä veli -suojelu kieltämällä kuntapäättäjien ja kansanedustajien kaksoisroolit osuuskauppojen hallintoneuvostoissa ja hallituksissa. Hallintoon on nostettava aidot asiakasomistajat ja henkilöstön edustajat, jotka tietävät, missä se tulos oikeasti tehdään.

Jos SOK:n ja alueosuuskauppojen johtajien miljoonapalkkiot ja lisäeläkkeet puolitettaisiin ja raha ohjattaisiin suoraan myymälähenkilökunnan työtunteihin ja peruspalkkoihin, ostovoima palautuisi välittömästi takaisin paikalliseen kiertoon.

Jos S-ryhmän reilun 1,36 miljoonan euron vuosipotti tuntuu jo täysin vieraantuneelta arkitodellisuudesta, duopolin toinen osapuoli Kesko lyö pöytään luvut, jotka vievät röyhkeyden aivan omalle kymmenluvulleen. Pääjohtaja Mikko Helander kääri yhdessä vuodessa yli kolme miljoonaa euroa, josta ansiotuloa oli 2,9 miljoonaa euroa ja pääomatuloa 152 018 euroa.

Ajankohta paljastaa kriisillä rahastamisen sillä oheinen uutinen on julkaistu 10.11.2021, eli verotiedot koskevat vuotta 2020. Se oli täsmälleen se ensimmäinen koronavuosi, jolloin valtio sulki ravintoloita ja rajoitti pienyrittäjien toimintaa, jolloin ihmisillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kantaa rahansa S-ryhmän ja Keskon ruokakauppoihin. Samalla kun kassatyöntekijät istuivat maskit kasvoilla pleksin takana altistumassa virukselle parin tuhannen euron kuukausipalkalla, Keskon ylin johto kuittasi valtion rajoitustoimilla luodusta ennätysmyynnistä miljoonatulot.

Helanderin yli kolmen miljoonan euron vuositulot tarkoittavat yli 250 000 euroa kuukaudessa – eli yli 8 300 euroa vuoden jokaisena päivänä arjet ja pyhät mukaan lukien. Tavallinen K-kaupan kassa tai Keskon keskusvaraston keräilijä joutuu tekemään täyttä työviikkoa kolmesta neljään kuukautta ansaitakseen bruttona sen summan, joka pääjohtajan tilille kilahti yhden ainoan vuorokauden aikana.

Erityisen paljastavaa on se, että miljoonatuloihin nousi pääjohtajan ja tämän sijaisen lisäksi nimenomaan päivittäistavarakaupan toimialajohtaja Ari Akseli. Päivittäistavarakauppa on se osa-alue, jossa keskusliike istuu tuottajan ja kuluttajan välissä: toisessa päässä suomalaiset maatilat ajettiin kannattavuuskriisiin polkemalla tuottajahintoja, ja toisessa päässä suomalaisilta lapsiperheiltä ja eläkeläisiltä peritään Euroopan kalleimpiin kuuluvia ruoan hintoja.

S-ryhmän ja Keskon välinen ”kilpailu” ei selvästikään ole kilpailua siitä, kumpi myy suomalaisille edullisempaa ruokaa tai maksaa työntekijöilleen ja tuottajilleen reilumman korvauksen, vaan siitä, kumman palkitsemisvaliokunta kehtaa pumpata kulmahuoneeseen suuremmat miljoonabonukset. Kun kaksi jättiä hallitsee markkinaa, kuluttajalla ei ole pakopaikkaa – jokainen ostoskoriin laitettu maitopurkki ja leipäpussi rahoittaa suoraan tätä johtajien miljoonakerhoa.

Valokuvaaja Antti Mannermaa on onnistunut tiivistämään tuohon yhteen otokseen koko suomalaisen työelämän irvokkuuden paremmin kuin yksikään tilasto: puku päällä ja kiiltävät kengät jalassa hymyilevä pääjohtaja on kärrätty pehmustetulla konttorituolilla keskelle kaupan hyllyväliä, ja otsikko julistaa, kuinka vain 61-vuotiaana eläköityvä S-ryhmän pääjohtaja voi nauttia heti yli miljoonan euron lisäeläkkeestä, sillä ”se on ollut myös kuluttava työ”.

Ainoa asia, mikä tuossa pestissä on todellisuudessa kulunut, ovat puvunhousujen persaukset ja nahkaisen johtajantuolin istuinpehmuste.

Kun tuota kuvaa ja sitaattia peilaa niihin kymmeniintuhansiin ihmisiin, jotka tekevät töitä tuolla samalla kaupan käytävällä ilman konttorituolia, kaksinaismoralismi lyö suoraan kasvoille.

Niillä hyllyttäjillä, varastokeräilijöillä ja kassatyöntekijöillä, jotka seisovat tuolla kivilattialla ja nostelevat tuhansia kiloja kuormaa joka ikinen työvuoro, eivät kulu pelkät työvaatteet – heillä kuluvat loppuun selkärangan välilevyt, olkapäät, lonkat ja polvet. Kun heidän fysiikkansa pettää kuusikymppisenä, vastassa ei ole suinkaan varhaiseläke ja miljoonapotti, vaan eläkeyhtiön vakuutuslääkäri, joka hylkää työkyvyttömyyseläkehakemuksen näkemättä potilasta ja käskee palaamaan töihin.

Samaan aikaan kun poliitikot, eläkeyhtiöt ja työnantajajärjestöt saarnaavat tavallisille palkansaajille, että eläkeikää on pakko nostaa ja töissä täytyy jaksaa lähemmäs 70 ikävuotta, SOK:n yli 1,36 miljoonan euron vuosipalkitsemista nauttinut pääjohtaja saa siirtyä vapaalle jo 61-vuotiaana yli miljoonan euron lisäeläkkeen turvin. Kulmahuoneessa ikävuodet ovat ilmeisesti raskaampia kuin kylmävarastossa.

Kertokaapa minulle mikä automaattisessa rahasammossa oikein ”kuluttaa”?

Päivittäistavarakaupan duopolissa asiakkaiden on pakko tulla ovesta sisään joka päivä, koska ihmisen on pakko syödä. Todellinen ”kuluttavuus” tuossa työssä on kohdistunut aivan muualle kuin pääjohtajaan: se on kuluttanut suomalaisen lapsiperheen ja eläkeläisen ostovoimaa kassalla, maataloustuottajan jaksamista konkurssin partaalla ja osa-aikaisten myyjien hermoja, kun työtunteja pihistellään tulostavoitteiden nimissä.

Tuo kuva pääjohtajasta istumassa jalat ristissä keskellä käytävää, jolla hänen alaisensa raatavat seisaallaan murto-osapalkalla, jää historiaan suomalaisen eliitin vieraantuneisuuden symbolina. Jos puvunhousujen kuluttaminen ilmastoidussa neuvotteluhuoneessa oikeuttaa 61 vuoden eläkeikään ja miljoonan euron lisäeläkkeeseen, minkälaisen eläkkeen ansaitsisi se ihminen, joka on hyllyttänyt nuo kuvassa näkyvät tavarat 40 vuoden ajan?