Matula kirjoitti:Minusta tilanne vaikuttaa huolestuttavalta.... Vaikkakin klisee, niin ehdotan että aseenkantoluvan alaikäraja olisi 25-vuotta.
Koko suomalaisen yhteiskunnan tilanne on huolestuttava. Tuolla Kauhajoen ammuskeluketjussa mm. ABC kirjoitti tosi hyvin, ja meidän pitäisi miettiä kyllä tarkemmin missä vika on, ja mitä ongelmalle pitäisi tehdä.
Minua surettaa todella paljon tämä tragedia ja sen traumaattinen vaikutus paikalla olleisiin, loukkaantuneisiin ja uhrien läheisiin. Kuitenkaan tiedossani ei ole, että meidän perhettä asia lähemmin koskettaisi, joten keskityn miettimään tätä yhteiskuntamme tilaa ja niitä parannuksia, joilla ihmisten pahoinvointia voitaisiin ehkäistä.
Kenttä on laaja, mutta ensimmäisenä minua ottaa päähän vaikkapa miljoonien törsääminen eliitin kulttuuriharrastuksiin, kun sillä samalla rahalla tuettaisiin koko yhteiskuntaa esim. erilaisten tukipalveluiden muodossa. Nykyisin esimerkiksi on todella vaikeaa saada kunnallista kodinhoito- tai lastenhoitoapua, ellei satu olemaan pahasti jo alkoholisoitunut tai muuten vain rajoittunut. Perhepalveluille sosiaalipuolella on myös jo vuosia sitten määrätty tuntihinnat.
Missä ovat ne 60-, 70- ja vielä 80-luvunkin ihanat kodinhoitajat, jotka ajoittain toivat suomalaisiin koteihin raikkaan tuulahduksen, lämpöä ja välittämistä? Silloin ei ollut mitään kummallista siinä, että kotiapua saatiin tarvittaessa julkiselta sektorilta, mutta nykyisin pitäisi kaikessa pärjätä ihan yksin kun ne kummit ja mummitkin asuvat satojen kilometrien päässä. Tässä asiassa ei kyllä veronmaksua vastaan saa mitään.
Omakohtaisesti neuvola- ja kouluasioinnit lasten kanssa ovat antaneet kuvan hyvistä ihmisistä ja ammattilaisista, resurssit vain silläkin puolella ovat mainittu ja käytännössäkin osoittautuneet rajallisiksi. Koululääkäri on paikalla kerran kuussa, terveydenhoitaja koulussa kaksi kertaa viikossa, jolloin hoidetaan ne rutiinikäynnit. Terveystarkastuksia ei ole vuosittain, eikä edes hemoglobiinia ja lasten kasvua seurata muuten kuin silloin jos ilmenee jotakin erityistä hälyyttävää. Ja aina ei ilmene, ennenkuin tilanne voi jo olla vakava. Lasten kasvuun ja kehitykseen liittyy niin paljon vaihtelua, ettei kaikesta osaa aina vanhempanakaan päätellä onko se asiaankuuluvaa vai ei.
Mielenterveyspalveluihin on valtavat jonot. Jos vaikka minä nyt omaisin itsetuhoisia tai muuten väkivaltaisia ajatuksia, en välttämättä mihinkään kriisipäivystykseen pääsisi, ennenkuin olisin jo ehtinyt vetää ranteeni auki. Voi olla, etten sitten enää palveluita tarvitsisikaan.
Voisin tietysti turvautua tähän mainioon omalääkärijärjestelmään, hyvä lääkäri meillä todella on, yleislääkäri siis.
Hän kartoittaisi itsemurhariskin, katsoisi täyttyykö tunnusmerkistö ja laittaisi lähetteen avopalveluihin joita odottaisin sitten muutaman kuukauden. Tuona aikana mahdollisesti olisin jo depistynyt niin, että olisin itseni lisäksi uhka myös perheelleni.
Kiire ja suorittamiskeskeisyys vaivaavat mielestäni yhteiskuntamme lapsia ja aikuisia. Lasten ollessa kyseessä on merkittävää millainen opettaja tai hoitaja heillä sattuu olemaan. Osaako hän samalla huomioida lapsen persoonalliset ominaisuudet, kun yrittää antaa kasvatusta joka sopeuttaa lapset normeihin?
Osaanko minä vanhempana olla riittävän luja ja asettaa oikeat rajat? Olenko vanhempana hyväksyvä ja rakastava, muistanko että kaikki lapset kuitenkin ovat erilaisia?
Ymmärränkö riittävän hyvin ja usein, että miehelläni on myös tarve tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu alituisten vaatimusten sijaan? Ymmärränkö, että minun tulisi osata antaa hänelle tarvitsemansa, vaikka hän ei sitä pyytäisikään?
Menee liian miettimiseksi, mutta minusta me ihmiset olemme unohtaneet jollakin tavalla sekä itsemme ja toisemme, eikä valtiovaltakaan auta asiassa yhtään. Tragedian jälkeen olisikin paikallaan esittää vaatimuksia, eikä kuunnella mitään löpö-löpö -puheita ja surkuttelua.
