MURHA.INFO

Hämeen Sanomien 50-vuotta sitten palstalta poimittua. En ole tästä ennen kuullut, vaikka tämä onkin aika suuri onnettomuus Suomen mittakaavassa.

Hämeen sanomat perjantaina 3.7.1959

Öinen murhenäytelmä 15 vankia paloi selleihinsä
Viidentoista hiiltyneen vangin ruumiit löydettiin torstaiaamuna Köyliön varavankilassa torstaita vasten yöllä raivonneen mielisairaan vangin sytyttämän tulipalon jäljiltä. Kammottavassa palossa loukkaantui kymmenisen vankia ja yksi vankilan asukki oli kadoksissa tai palanut. Tiettävästi karkaamisia ei sattunut. Palopaikalle oli lähimaakunnista hälytetty 25 palokuntaa. Palo oli syttynyt klo 23:n tienoissa ja levisi nopeasti puisessa rakennuksessa. Vartija havaitsi tulen olevan irti sellissä. Klo 2.30:n aikaan oli palo saatu sammumaan, joskin jälkisammutustyöt jatkuivat vielä aamulla. Varavankilassa oli palon sattuessa 150-160 vankia, jotka olivat iältään 20-30 vuotiaita.

Löytyisiköhän joltakin kirjaa, jossa k.o. tapausta on käsitelty? Saattoi olla Köyliön varavankilan historia tms. Olen päässyt kerran selailemaan kirjaa ja myös olen aiheesta kiinnostunut.

Tulipalo syttyi keskiviikkona 1.7.1959, vankilan länsisiivessä. Eristysselliin nro 11 sijoitettu Olavi Karhu sytytti sellinsä tuleen. Eristysselleissä ei ollut luvallista pitää tupakointivälineitä, mutta Karhu oli sijoitettu eristysselliin mielenterveydellisten oireidensa vuoksi, ei rangaistuksen, joten hänellä oli tupakointivälineet.
Kyseisenä iltana noin klo 22.50 ulkokierroksella ollut vanginvartija Matti Haavasoja havaitsi Karhun sellin ikkunasta tulevan savua. Sisälle juostuaan Haavasoja tapasi länsisiiven käytävällä vanginvartija Erkki Rantalan joka jäi palavan sellin ovelle vartioon, selliin ei sisään päästy savun ja liekkien takia. Haavasoja poistui tekemään palohälytystä.
Matkalla Haavasoja oli tuloksetta yrittänyt sulkea rakennuksen keskellä olleen palomuurin palo-ovea. Rantala oli poistunut pian Haavasojan perässä voimakkaan savunmuodostuksen ja liekkien vuoksi. Ympäri rakennusta avoimina olleiden ikkunoiden ja avoimena olleen palo-oven auttaman läpivedon vuoksi länsisiivestä tuli muutamassa hetkessä ahjomainen tulihelvetti.
Henkilökunta ja vangeista muodostettu vankilapalokunta yrittivät repiä ulkopuolelta sellien ikkunakaltereita irti ja vääntää niihin rakoja kaikkea käsillä ollutta apuna käyttäen.
Länsisiivessä oli kaikkiaan 72 vankia, heistä 16 menehtyi tulipalossa.

Vanginvartijat Haavasoja ja Rantala asetettiin syytteeseen virkavirheestä ja kolmesta kuolemantuottamuksesta. Syyttäjä katsoi että mainitut vanginvartijat ovat laiminlyöneet velvollisuutensa ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin palon havaittuaan. Syyttäjän mukaan Haavasojan ja Rantalan olisi pitänyt tarmolla paneutua palomuurin palo-oven sulkuun saadakseen palon hidastumaan. Tällöin he olisivat saattaneet pystyä pelastamaan lähimpänä palomuuria olleesta sellissä nro 5 olleet kolme vankia. Kyseinen palo-ovi oli kiilattu aukiasentoon lattiaan naulatun puukiilan avulla.

Oikeudenkäynnistä muodostui näennäisestä tarkkuudesta huolimatta varsinainen fiasko.
18.10.1960 selvisi että palon sytyttänyt Olavi Karhu oli ollut 30.6.1959 lääkärintarkastuksessa, jonka tarkoitus oli ollut selvittää tarve Karhun lähettämisestä mielisairaalaan. Vankilan vt. apulaisjohtaja, Pentti Aholaakko oli sanojensa mukaan tullut lääkärinlausunnosta siihen tulokseen ettei Karhun siirtämiselle mielisairaalaan ollut välitöntä tarvetta. Aholaakko oli kuulemisten alkuvaiheessa lausunut että esitys Karhun lähettämisestä mielisairaalaan oli tehty vasta palon jälkeen 2.7.1959. Myöhemmin Aholaakko ei enää ollut varma olivatko esityspaperit olleet valmiit ennen paloa. Aholaakon allekirjoittamat paperit oli päivätty 1.7.1959, oikeuden puheenjohtajan kysymykseen olivatko paperit jälkeenpäin päivätty aiemmiksi, Aholaakko vastasi vain ”Niin ei pitäisi olla”.
Jutun toisessa käsittelyssä 20.2.1961 jatkettiin vääntöä Karhun mielisairaalalähetteestä. Kuultavana olleen, jo vapautuneen vangin ja oikeuden puheenjohtajan välille puhkesi kiivas keskustelu oikeudenkäynnin pöytäkirjoista Aholaakon lausuntoja koskien. Pöytäkirjoista puuttui merkinnät Aholaakon alkuperäisistä lausumista, joissa hän kertoi Karhun lähetteiden tekopäiväksi 2.7.1959.
Väittelyn lopuksi puheenjohtaja totesi kylmästi: ”Täällä ei todistajaa panna kertomaan sitä, mitä joku haluaa ja todistajan kertomus sellaisenaan viedään pöytäkirjaan. ”

Kokemäen kihlakunnanoikeus ratkaisi kolmannessa käsittelyssä.
Oikeudenkäynneissä oli tullut selville ettei sellinsä sytyttäneen ja palossa menehtyneen Olavi Karhun olisi kuulunut alkuunkaan olla vankilassa. Vankilan papereista ei löytynyt merkintöjä Karhun mielenterveyshistoriasta. Karhu oli itse sanonut olleensa aiemmin Siilinjärven piirimielisairaalassa hoidettavana, lääkärintarkastuksen tehnyt tohtori Sasi oli merkinnyt papereihin ”Tuntuu keksityltä”.
Selvisi että Karhu oli ollut paitsi Siilinjärvellä, myös Karttulan kunnalliskodin mielisairasosastolla. Karhulla oli myös historiaa palojen sytyttelystä.
Oikeus totesi että Köyliön varavankilan kirjattuun toimenhaltijain työjärjestyksen mukaan johtajan tehtävänä on mm. hankkia tietoja vangin entisyydestä yksityisissä olosuhteissa. Karhu olisi ollut siirrettävissä vankimielisairaalaan pelkällä puhelinsoitolla mikäli hänen entisyytensä olisi selvitetty.
Vanginvartijat Erkki Rantala ja Matti Haavasoja todettiin syyttömiksi syytteessä olleeseen virkavirheeseen ja kuolemantuottamuksiin.
Muihin, oikeudenkäynneissä esille tulleisiin seikkoihin oikeus lausui että valtio, oikeusministeriön vankeinhoito-osasto ja vankeinhoitolaitos eivät olleet haastettuina vastaajiksi.
Kauniiksi lopuksi Kokemäen kihlakunnanoikeus velvoitti Vilho Karhun ja Marja Karhun heidän poikansa Olavi Karhun jäämistöstä korvaamaan valtiolle noin 15 miljoonaa markkaa sekä suorittamaan muita korvauksia noin 300 000 markkaa.

Vanginvartijoiden vapautus syytteistä kesti kaikki oikeusasteet, 16.5.1962 hovi pitäytyi kihlakunnanoikeuden tuomiossa ja 7.4.1964 uutisoitiin korkeimman oikeuden hylänneen lääninsyyttäjän muutoksenhakuluvan.

Olavi Karhulle langetetuista korvauksista syntyi keskustelua aina eduskuntaa myöden. Oikeusministeri Pauli Lehtosalo vastasi kansanedustaja Juho Mäkelän (skdl), tekemään eduskuntakyselyyn:
”Köyliön vankilapalon – joka vaati 16 kuolonuhria – johdosta kihlakunnanoikeuden määräämät korvaukset velvoitettiin maksamaan tulipalon sytyttäneen Olavi Karhun jäämistöstä. Sen sijaan Olavi Karhun vanhemmat eivät millään tavoin ole omalla omaisuudellaan vastuussa vahingonkorvausten suorittamisesta”

Paljon herätti oikeudessa keskustelua myös vankilan paloherkät rakenteet, koko rakennus oli puurakenteinen, vankilan käytännöt sekä esimerkiksi poistumistiet. Kalteri-ikkunoita tällaisessa rakennuksessa pidettiin vaarallisina juuri tällaisessa tilanteessa. Koska syytteeseen oli asetettu vain mainitut kaksi vartijaa, selvisi valtio ja vankeinhoitolaitos mukavasti korvausvastuusta menehtyneiden vankien omaisille.

Köyliön varavankilan palossa 1.7.1959 menehtyivät:
Sellissä nro 5 olleet, joiden kuolemantuottamuksista käytiin oikeutta, Erik Ingvald Hartvik, Reino Arvo Hyvönen ja Kalle Olavi Kärkkäinen, sekä Paavo Särkelä, Viljo V. Lahtinen, Juha Aulis Honkanen, Elis Huurinainen, Esa A. Rissanen, Olavi Karhu, Paavo K. Alatalo, Eero K. Lehtonen, Frans O. Schwartz, Seppo H. Ahllund, Taisto H. Enroth, Unto A. Pulakka, Kauko V. Siren.

Lähteet:
HS
03.07.1959
19.10.1960
21.02.1961
09.05.1961
12.07.1961
19.05.1962
07.04.1964

Tämä Karhu onkin näköjään Suomen pahimpia murhaajia [sic].

Liekkien saartama vanki esitti karmivan viimeisen toiveen – Köyliön kauhujen yöstä tasan 60 vuotta

Vanki onnistui sytyttämään olkipatjan tuleen ja asettamaan sen sellin ovea vasten. Seuraukset olivat tuhoisat.
Julkaistu: 1.7. 19:02

16 ihmisen hengen vaatineesta Köyliön vankilapalosta on tänään tullut kuluneeksi 60 vuotta.
Aamulla Köyliön varavankilan pihamaalla savusivat rauniot. Edeltävän illan ja yön aikana palaneen vankilarakennuksen keskellä kulkenut palomuuri seisoi surullisena keskellä hävitystä. Suomen lippu liehui puolitangossa.

Päivä oli 2. heinäkuuta 1959, ja pelastustöissä puurtaneet vangit harhailivat pihamaalla viltteihin kääriytyneinä. Sänkyjen metalliset rungot kurottivat kuumuuden vääristäminä raunioista kohti kesätaivasta kuin luurangot.

Kuolleita oli 16 ja loukkaantuneita parikymmentä, kaikki nuoria miehiä.
Ilta-Sanomat kuvaili järkyttävää yötä seuraavan päivän lehdessä:

”Kovassa kuumuudessa ponnistelevien palomiesten korviin kuului karmivia avunhuutoja kuuman pätsin keskellä avuttomina makaavien miesten suusta.”


IS kertoi palosta tuoreeltaan 2. heinäkuuta. Tapauksen oikeuskäsittelyä seurattiin lokakuussa.

Köyliön vangit olivat pikkurikollisia: autovarkaita, näpistelijöitä ja rattijuoppoja. He havahtuivat paloon keskiviikkoiltana.

Puisen parakkirakennuksen selleihin oli lukittu 72 vankia. Vankilarakennus oli paloturvallisuuden näkökulmasta surkea. Vankien ainoat pakotiet olivat lukitut ovet ja kaltereilla peitetyt ikkunat.

Vartija huomasi sellin 11 ikkunasta tupruttaneen savun ennen iltayhtätoista. Hän kiirehti sisään kertomaan asiasta kollegalleen.

Vartijakaksikko hajaantui. Sisällä ollut vartija lähti avaamaan sellien ovia, ja toinen suuntasi herättämään kahta nukkuvaa vartijaa.

Hän yritti päästä vielä puhelimen luo ja sulkea palo-oven, mutta epäonnistui yrityksissään. Lopulta vartija suuntasi kohti sadan metrin päässä sijainnutta puhelinkeskusta.
Köyliön varavankilan vartiopäällikön vaimo oli jo havahtunut huutoihin ja tehnyt hälytyksen puhelinkeskuksesta Säkylän palokunnalle. Liekit puskivat 50-metrisessä vankilasiivessä voimalla rakennuksen läpi.

Sisälle jäänyt vartija yritti avata sellien ovia, mutta ei löytänyt oikeita avaimia. Lopulta hän ryntäsi ulos ja kehotti vankeja pakenemaan ikkunoista.


Mies pyysi lopettamaan kärsimyksensä kirveellä, mutta ei sellaiseen kukaan pystynyt.

Ensimmäisten auttajien joukossa paikalle saapui tuolloin 24-vuotias nuori palomies Ilmo Huhtinen. Nykyään 84-vuotias Huhtinen muistaa paloyön vielä tarkasti.

– Savu kertoi, että siellä on tosi kyseessä. Pihalla oli suuri kaivo, josta otimme vettä. Se ei kuitenkaan riittänyt kovin pitkäksi aikaa. Siinä oli hetki, kun emme päässeet sammuttamaan.

Vangit takoivat kaltereita selleistä löytämillään välineillä, kuten puisilla pöytälankuilla. Pelastajat hakkasivat ja väänsivät ulkopuolella kirveillä ja rautakangilla. Syntyneet raot olivat ahtaita, mutta osa vangeista pääsi ryömimään yksitellen ulos.

Huhtinen muistaa, kuinka palo saavutti selleihin jumiin jääneet vangit.

– Yhdessä sellissä oli lihaksikas mies, joka sai pöydän avulla väännettyä kaltereihin aukon. Hän auttoi pienemmät miehet ulos ja yritti sitten itse.

Vanki jäi kuitenkin jumiin kaltereiden väliin ja menehtyi.

– Mies pyysi lopettamaan kärsimyksensä kirveellä, mutta ei sellaiseen kukaan pystynyt.

Ilmo Huhtinen työskenteli palopaikalla koko yön ja lähti aamuvarhaisella pois. Paikalla oli tuolloin palomiehiä useasta palokunnasta.

– Olin töissä myös Lännen Tehtailla hoitamassa kuivaamoa. Siellä alkoivat työt aamuseitsemältä. Oli pakko lähteä.

Vangit työskentelivät palomiesten kanssa samassa joukossa. Yhteisen sopimuksen mukaisesti kukaan vangeista ei yrittänyt karata palopaikalta.

Rakenteeltaan vankilaparakkia ei voinut verrata kivisiin keskusvankiloihin. Seinät olivat raakalautaa, ja lämmöneristeenä oli pehkua ja kutterilastuja.

Sisäseinät oli tapetoitu tai paneloitu laudoilla. Käytävän jakaneen palomuurin ovi ja rakennuksen kummassakin päässä olleet ikkunat olivat kesällä avoimina.

– Käytävähän oli ollut kuin ahjo, oikeuden puheenjohtaja kihlakunnantuomari Onni Seppä kuvaili.

Palon jälkeen puutteelliseen paloturvallisuuteen perättiin vastauksia valtiolta, oikeusministeriön vankeinhoito-osastolta, vankeinhuoltolaitokselta ja vankilan johdolta. Vastuun kantoivat kuitenkin muut.

Tulipalon sytyttäjäksi varmistui eristysselliin kuollut Olavi Karhu. Hän odotti eristyksessä siirtoa mielenterveyshoitoon. Karhu ei istunut eristyksessä rangaistusta, joten hän sai tupakoida sellissään. Siksi hän onnistui sytyttämään olkipatjan tuleen ja asettamaan sen ovea vasten. Kun vartijat avasivat sellin oven, patja kaatui käytävään ja palo pääsi leviämään.

Syyttäjä vaati kahdelle vartijalle rangaistuksia yksin teoin tehdyistä virkavirheistä ja kuolemantuottamuksista. Syyttäjän mukaan vartijat olivat päästäneet palon leviämään jättämällä palo-oven auki.

Vastuukysymyksiä käsiteltiin Kokemäen vanhan yhteiskoulun luokkahuoneeseen kokoontuneessa kihlakunnanoikeudessa kolme kertaa. Oikeuden puheenjohtaja johti istuntoja paikallisperinteen mukaisesti keinutuolissa istuen.

Kihlakunnanoikeus antoi erikoisen ratkaisunsa lähes kaksi vuotta palon jälkeen 8. toukokuuta 1961.

Vartijoita vastaan nostetut syytteet hylättiin. Tuhopolttajan vanhemmat velvoitettiin maksamaan 15 miljoonaa markkaa valtiolle ja 300 000 markkaa muita korvauksia tuhopolttajan jäämistöstä. Nykyrahassa korvaukset vastaisivat lähes 375 000 euroa.

Tuomiosta tehtiin jopa eduskuntakysely, koska vanhemmille määrättyjä korvauksia pidettiin käsittämättöminä ja yleisen oikeuskäsityksen vastaisina. Oikeusministeri täsmensi vastauksessaan, että korvaukset on maksettava vain jäämistön osalta. Vanhemmat eivät joutuneet näin ollen korvaamaan omalla omaisuudellaan, ainoastaan poikansa jäämistöllä.

Turun hovioikeus ja Korkein oikeus vahvistivat kihlakunnanoikeuden ratkaisun.

Palopaikalle rakennettiin uudet vankilatilat, ja 1960-luvun puoliväliin mennessä Köyliön varavankila oli jo tiloiltaan Suomen parhaita.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006159707.html

Hei!
Luin artikkelin Köyliön vankilapalosta,olin tietoinen ennestään ja nähnyt jonkin artikkelinkin. Minua kiinnostaa,että onko kuolleiden vankien lapsia paljon. Tosin pojat olivat nuoria,eikä välttämättä isiä. Minun isä Unto Pulakka oli kuolleiden joukossa,olin tuolloin 1/2 vuotias.
Tv. Tuula Kumpulainen

Hurjahevonen kirjoitti: Su Maalis 21, 2021 5:36 pm Hei!
Luin artikkelin Köyliön vankilapalosta,olin tietoinen ennestään ja nähnyt jonkin artikkelinkin. Minua kiinnostaa,että onko kuolleiden vankien lapsia paljon. Tosin pojat olivat nuoria,eikä välttämättä isiä. Minun isä Unto Pulakka oli kuolleiden joukossa,olin tuolloin 1/2 vuotias.
Tv. Tuula Kumpulainen

En osaa valitettavasti vastata kysymykseen, mutta esitän osanottoni.

Hurjahevonen kirjoitti: Su Maalis 21, 2021 5:36 pm Hei!
Luin artikkelin Köyliön vankilapalosta,olin tietoinen ennestään ja nähnyt jonkin artikkelinkin. Minua kiinnostaa,että onko kuolleiden vankien lapsia paljon. Tosin pojat olivat nuoria,eikä välttämättä isiä. Minun isä Unto Pulakka oli kuolleiden joukossa,olin tuolloin 1/2 vuotias.
Tv. Tuula Kumpulainen

Yleisesti on uutisoitu uhrien olleen nuoria, joukossa on kuitenkin ollut ihan aikuisiakin, joten sen suhteen saattaisi olla perheellisiäkin.
Yhden uutisen mukaan Viljo Lahtinen oli 31-vuotias, Paavo Alatalo 23, Kauko Siren (tai Sivèn toisessa uutisessa) 29, Reino Hyvärinen 27.
Tuo oli uutisessa jossa kerrottiin em. vankien hautajaisista. Samassa tilaisuudessa haudattiin palon sytyttäjä, 19-vuotias Olavi Karhu.
Kyseiset viisi vainajaa laskettiin yhteishautaan Köyliön Kirkkosaaressa.
Noista mahdollisista lapsista ei ihan helpolla taida tietoa irrota, menehtyneistä vangeistakin annettiin hyvin vähän tietoa julkisuuteen. Tulipalon tiimoilta istuttujen oikeudenkäyntien paperit tulevat ensimmäisenä mieleen mahdollisina tietolähteinä.

Löytyyköhän Olavista kuvaa?

Tuhon yö
Kun Köyliön varavankilan vartijan Tauno Erkkilän iltavuoro päättyi keskiviikkona 1. heinäkuuta 1959 kello 22, päästi hän viime töikseen yksinäissellissä olleen Olavi Karhun juomaan käytävälle.
Erkkilän mieleen jäi merkillinen hymy, joka parrakkaalla miehellä oli kasvoillaan.
Erkkilä oli viimeinen, joka näki Karhun hengissä. Takaisin selliin päästyään Karhu sytytti patjansa tuleen aiheuttaen Suomen vankilahistorian vakavimman, 16 henkeä, vaatineen tulipalon.

Mielenterveysongelmista kärsineen Olavi Karhu piti siirtää perjantaina Turkuun vankimielisairaalaan. Lääkärin kirjoittamassa lähetteessä oli todettu Karhun olleen syyntakeettomassa mielentilassa. Vartijat pitivät Karhua muutenkin silmällä, sillä päivää aiemmin hän oli syönyt rikkinäisen peilin.

Noin kello 22.50 vankilan itäsiipeä kiertänyt yövuoron vartija Matti Haavasoja huomasi Karhun sellin avoimesta ikkunasta tupruavan savua. Haavasoja juoksi sellin ovelle ja avasi sen. Ovea vasten nostettu palava patja kaatui osittain käytävälle ja liekit alkoivat nopeasti levitä käytävässä.
Kun savu ja tulipalon äänet herättivät itä- ja länsisiivessä olleet 155 vankia, syntyi nopeasti valtava pakokauhu. Lukkojen taakse teljetyt miehet huusivat henkensä hädässä vartijoita avaamaan sellien ovet.
Tulen leviäminen oli kuitenkin räjähdysmäisen nopeata, sillä käytävän keskivaiheilla ollut palomuurin ovi ja sivukäytäviin johtaneet ovet olivat helteisen päivän ja ilmastoinnin vuoksi avoinna. Käytävä toimi kuin ahjo, ja ristiveto antoi liekeille nopeasti voimaa.
Haavasoja ei kyennyt yrityksistään huolimatta enää sulkemaan palo-ovea, joka olisi hillinnyt tulen etenemistä käytävässä. Ongelmana oli, että kyseinen palo-ovi oli kiilattu aukiasentoon lattiaan naulatun puukiilan avulla.

Vankien kurotellessa parkuen käsiään ristikoiden takaa ulos ja palon edetessä ällistyttävällä voimalla vankiparakin sisällä, keksi paikalle kiirehtinyt vartija Pentti Rantala, että ristikot voisi vetää irti vaijerien ja kuorma-autojen kanssa.
Onnettoman sattuman vuoksi ajatusta ei kuitenkaan voitu toteuttaa.
Vain muutamaa viikkoa aikaisemmin ajoneuvojen virta-avaimet oli päätetty viedä yöksi vartiotupaan lukkojen taakse, sillä kolme vankia oli päässyt karkaamaan Köyliöstä vankilan omalla Morriksella. Liekit olivat tässä vaiheessa jo ehtineet vartiotupaan ja avaimien saaminen oli mahdotonta.
- Emme voineet tehdä muuta, kuin ottaa varastosta kaikki käyttökelpoiset aseet, joilla saimme väännettyä kaltereita irti ikkunoista, muisteli Rantala vuoden 1989 haastattelussa.

Muutamien kymmenien minuuttien aikana käytiin epätoivoista taistelua kelloa vastaan. Itäsiiven vangit päästettiin auttamaan tovereitaan ja heille jaettiin kirveitä, lapioita, rautasahan teriä ja rautakankia. Työ oli kuitenkin auttamattoman hidasta. Paksut kalterit olivat suurilla pulteilla kiinni lujissa seinissä, eikä niiden irrottaminen edennyt läheskään yhtä nopeasti kuin tulipalo.
Pakokauhun keskellä jotkut sisään teljetyistä vangeista pitivät päänsä kylmänä. Monissa selleissä tilkittiin ovia yöpeitteillä, jotta tukahduttava savu ei pääsisi sisään.

Eräs malttinsa säilyttänyt vanki keksi huonetoveriensa kanssa käyttää selleissä olevia pitkiä penkkejä kalterien vääntämiseksi. Hän asetti kaksi vahvaa istuinlautaa ristikoiden väliin siten, että penkkien jalat olivat lautojen välissä vipuna. Miesten työntäessä voimalla laudat yhteen, taipui kalterien väliin aukko, josta pääsi ulos vapauteen.
Keksintöä käytettiin pian muissakin selleissä. Riitti, kun kalterit saatiin taivutettua niin paljon, että miehen pää saatiin ulos.
Ulkopuolella olevien miesten avustamana suurikokoisiakin vankeja vedettiin tämän jälkeen puoliväkisin ulos.

Palon edetessä eivät jotkut vangit kuitenkaan jaksaneet enää odottaa.
Parissa sellissä miehet murtautuivat sellistä väkivalloin käytävälle uskoen selviävänsä sitä kautta ulos. Häkä ja mieletön kuumuus surmasivat miehet välittömästi.

Pelastusmiehistön työskennellessä kolmen vangin pelastamiseksi sellistä numero 5 petti seinä yllättäen, ja yksi vangeista jäi puristukseen kaltereiden väliin. Kun ulkona olevat eivät liekkien ja kovan kuumuuden vuoksi kyenneet häntä enää auttamaan, kuoli hän siihen tukkien samalla takanaan olevienkin tien pelastukseen.
Tulipalo jatkui seuraavaan aamuun saakka palomiesten uupumattomasta työskentelystä huolimatta. Heinäkuun toisen päivän valjetessa varavankilan länsisiivestä oli jäljellä enää palomuuri, hiiltynyt puukasa ja osa niin sanotun lusikkatunnelin päätyä.
Tulipalossa sai surmansa sai 16 vankia, jotka kaikki olivat alle viiden vuoden rangaistuksiin tuomittuja miehiä. Uhreista vanhin oli syntynyt vuonna 1927, ja nuorin heistä oli vasta 18-vuotias. Heistä kaksi olisi vapautunut vankeudesta seuraavana päivänä.

Köyliön murhenäytelmän jälkeen käynnistyi syyllisten etsintä. Työvuorossa olleet vanginvartijat Haavasoja ja Pentti Rantalan vartijaveli Erkki Rantala asetettiin syytteeseen virkavirheestä ja kolmesta kuolemantuottamuksesta.

Syyttäjä katsoi että vanginvartijat olivat laiminlyöneet velvollisuutensa ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin palon havaittuaan. Syyttäjän mukaan heidän olisi pitänyt tarmolla paneutua palomuurin palo-oven sulkuun saadakseen palon hidastumaan, jotta selli numero 5 vangit olisi saatu pelastettua.
Toukokuussa 1961 käräjäoikeus vapautti syytteessä olleet kaksi vartijat kaikesta vastuusta, samoin myös kolmanneksi vastaajaksi haastetun Köyliön varavankilan entisen johtajan.

Tulipalon jälkeen tehdyissä tutkimuksissa todettiin, että Köyliön varavankilan puuparakit olivat täysin sopimattomia tarkoitukseensa. Parakeissa oli kaksinkertaiset pahvilla päällystetyt lautaseinät, jotka oli täytetty sahanpuruilla.
Koska syytteeseen oli asetettu vain kaksi vartijaa, selvisi valtio ja vankeinhoitolaitos korvausvastuusta menehtyneiden vankien omaisille.
https://www.satakunnankansa.fi/satakunt ... 85516.html