Nauhat
Santa Monican Korkeimman oikeuden tuomari James Albrecht julisti, että uhkaukset, jotka Lyle oli tehnyt tohtori Ozielille, eivät kuuluneet vaitiolovelvollisuuden piiriin ja nauhat oli luovutettava Los Angelesin piirikunnan asianajajien toimistolle. Asiasta oli kolme nauhaa. Kahdessa nauhoista oli Ozielin sanelemia huomioita lokakuun 31:n, marraskuun 2.:n ja 28:n päivän terapiasessioiden jälkeen. Kolmas nauha oli joulukuun 11. sessiolta, joka nauhoitettiin veljesten asianajajan Gerald Chaleffin suostumuksella.
Kaliforniassa terapeutin vaitiolovelvollisuutta koskeva laki on erittäin vakiintunut ja se pätee jopa silloin, tappaja tunnustaa terapeutilleen murhanneensa jonkun. Jopa silloin salassapitovelvollisuus takaa, ettei terapeutti voi mennä poliisin puheille. Tai jos menee, hänet voidaan haastaa oikeuteen hoitovirheestä. Salassapitovelvollisuus on näin vahva, koska lainsäädäntö tunnustaa, että jotta psykoterapia onnistumiseksi potilaan täytyy voida vapaasti paljastaa kaikkein intiimeimmätkin yksityiskohdat elämästään.
Dr. L. Jerome Oziel (AP)
Nauhoista oli useita kuulemisia ja niistä yhden jälkeen sheriffilaitos julisti, että sidokset Lylen nilkkaketjussa oli leikattu. Sheriffilaitoksen mukaan tämä viittasi siihen, että Lyle aikoi karata. Toiseen kuulemiseen Erik tuli nenä turvonneena ja mustelmaisena seurauksena vankilatappelusta, jota sheriffilaitos sanoi tutkivansa.
6. elokuuta 1990 Albrecht antoi syyttäjälle riemuvoiton. Hän sanoi, että kaikkia nauhoja voitiin käyttää todisteina veljiä vastaan.
Tuomari sanoi: ”Olen löytänyt ylivoimaisia todisteita siitä, tohtori Ozielilla oli perusteltu syy uskoa veljesten olevan uhka ja olevan tarpeellista paljastaa nuo keskustelut uhkaavan vaaran estämiseksi.”
Leslie Abramson teki päätöksestä välittömästi valitukset Kalifornian muutoksenhakuoikeuteen. 2. maaliskuuta 1991 muutoksenhakuoikeus kumosi Albrechtin päätöksen. Sitten syyttäjät jättivät vetoomuksen Kalifornian korkeimpaan oikeuteen.
Muutoksenhakuoikeuden päätöksessä sanottiin, ettei Oziel ollut toiminut psykoterapeuttina kahtena viimeisessä nauhoitetussa sessiossa, vaan toimi ”itsesuojelun nimissä ja terapia oli itseasiassa vain teeskentelyä”. Päätöksessä siteerattiin vapaasti nauhoja ja se saatettiin julkisuuteen. Nyt paljastettiin ensimmäistä kertaa, että Menendezin veljekset olivat surmanneet vanhempansa. Menendezin ja Andersenin perheen reaktiot vaihtelivat järkytyksestä epäuskoon. Jotkut sukulaiset, jotka olivat hyvin äänekkäästi tukeneet veljeksiä, häipyivät taka-alalle vähin äänin.
Leslie Abramson muutoksenhaun äärellä (AP)
4. kesäkuuta 1992 Kalifornian Korkein oikeus kuuli argumentit nauhojen tiimoilta. Leslie Abramson ja Michael Burt puolustivat veljiä, sanoen, että vain syyttäjille saisi luovuttaa nauhoista vain ne osat, joissa oli uhkaus. Oikeus antoi päätöksensä elokuussa, julistaen, että syyttäjillä oli oikeus yhteen nauhaan, nauhaan, jonka Oziel oli sanellut lokakuun 31. ja marraskuun 2. päivän sessioissa. Oikeus päätti, että nauhan julkistaminen ei mennyt vaitiolovelvollisuuden piiriin, koska Oziel uskoi veljien uhkailleen häntä nauhoitetulla sessiolla. Oikeus ei julkistanut marraskuun 28.:n ja joulukuun 11.:n nauhoja, jotka oli nauhoitettu asianajaja Chaleffin suostumuksella. Noissa sessioissa oikeus määräsi, että nauhalla oli ”riittämättömät todisteet uhkauksesta, jotta nauha voitaisiin julkistaa”. Syyttäjille todellinen menetys oli joulukuun 11. päivän nauha veljistä keskustelemassa murhista. Nyt oikeudenkäynti sai jatkua.
Ensimmäinen oikeudenkäynti
-"Nämä ovat isäni kengät"
Veljekset kuin ilvekset(AP)
Menendezin veljekset viettivät kolme vuotta Los Angelesin piirikunnan miesten vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiensä alkua. Veljet erotettiin muista vangeista ja majoitettiin erillisiin selleihin vankilan
7000 osastoon. Tähän osastoon on majoitettu korkean profiilin vankeja, kuten Nightstalkerina tunnettu Richard Ramirez, sekä O.J. Simpson. Menendezit söivät ateriat selleissään ja saivat tunnin liikuntaa kolmesti viikossa. Ensimmäisinä kuukausinaan vangittuna Erik oli itsemurhanhakuinen ja sai rauhoittavaa lääkettä, Xanaxia. Pappi vieraili Erikin luona tänä aikana ja Erik alkoi ensimmäistä kertaa paljastaa oletettuja traumoja lapsuudestaan. Näistä keskusteluista luotiin perustaa veljien kiistanalaiselle puolustukselle. Kesäkuussa -90 Erik aloitti viikoittaiset terapiasessiot Harvardissa opiskelleen psykiatrin, tohtori William Vicaryn luona.
Vankeutensa alkuaikoina Lyle puhui paljon puhelimessa. Hän puhui Mr. Buffalo'sin johtajalle ja muut vangit kitisivät puheluiden määrästä ja kestosta. Pian sen jälkeen, kun apulaissheriffit huomasivat, että Lylen nilkkaketjut oli melkein irti leikattu, he nuuskivat Lylen ja Erikin sellit läpi. He löysivät Erikin sellistä Lylen kirjoittaman 17-sivuisen kirjeen, jossa oli joitain muistiinpanoja. Muistiinpanot kuvailivat suunnitelmia matkustaa Etelä-Amerikkaan ja sitten Lähi-itään. Apulaissheriffit löysivät myös piirustuksen rakennuksesta, jossa oli porraskuilut ja ovia. He vertailivat sitä oikeustaloihin, joissa Lyle oli ollut, mutta ne eivät muistuttaneet kuvan rakennusta.
Lyle kertoo kirjeessään Erikille, ettei koskaan todistaisi tätä vastaan. Lyle myös neuvoo Erikiä uskovansa, että Jose olisi antanut hänelle anteeksi. Lyle kirjoitti, ”en ole tavallinen tyyppi. En näe asioita henkirikoksen ja elinkautisen termeissä. Näen vain voittoa, häviötä, kunniaa ja epäkunniaa. Isä katselee ja en aio tuottaa hänelle pettymystä toisen kerran, enkä Äidille, luovuttamalla ja tekemällä heidän kuolemiaan turhiksi.”
Pam Bozanichin mukaan Erik jäi yhtenä päivänä kiinni seksuaalisesta kanssakäymisestä toisen vangin kanssa. Menendezin kuopus oli saatettu suihkuhuoneille toisen vangin kanssa. Heitä vartioiva apulaissheriffi jätti tuen oven väliin ja piipahti hetkeksi muualle. Kun vartija palasi muutaman minuutin päästä, ovi oli melkein kiinni ja Erik istui tuolilla selkä ovelle päin. Toinen vanki oli polvillaan Erikin edessä. Kun vartija kysyi, mitä oli meneillään, sekä Erik että tämä toinen nousivat ylös ja näyttivät nolostuneilta.
Erikin vankeusaikojen alussa entinen tyttöystävä, Janice, vieraili tämän luona. Janicesta Erik kasvoi nopeasti ja hänestä oli tulossa mallivanki. Ensimmäisellä vierailulla Erik antoi puhelimen Lylelle, sillä vankeja ja vierailijoita erottaa lasi ja he puhuvat puhelimen välityksellä. Lyle ei puhunut tytölle; sen sijaan hän seisoi ja tuijotti tämän rintoja kuin ei olisi koskaan aiemmin naista nähnyt. Janicea moinen loukkasi ja hän kielsi Erikiä tekemästä tämmöistä enää. Janicen mukaan Lyleä pidettiin ongelmavankina. Hän omi puhelimen kokonaan omalle vankiosastolleen ja kerran hänen syytettiin varastaneen ruokaa toiselta, erityisruokavaliolla olevalta vangilta.
Los Angelesin piirikunnan syyteharkintaoikeus syytti 8. joulukuuta 1992 Menendezin veljeksiä vanhempiensa murhista. Kaksikon tapaukseen liittyi kaksi erityispiirrettä, jotka mahdollistivat kuolemantuomion: he olivat tappaneet kerralla useamman, uhreja ”vaanien”. Syyteharkinta Suuri valamiehistö hylkäsi kolmannen erityispiirteen eli sen, että veljekset olivat tehneet murhat taloudellista hyötyä tavoitellen.
Losin korkeamman oikeuden tuomari Stanley Weissberg (AP)
Velikultien oikeudenkäynti pidettiin Los Angelesin korkeimmassa oikeudessa, joka sijaitsi San Fernando Valley Government Centerissä Van Nuysissä. Oikeudenkäyntiä johti tuomari Stanley Weissberg. Tuomari Weissberg oli olemukseltaan hiljainen ja teoreettinen, viisikymppinen rillipää. Vuonna 1992 hän oli johtanut Rodney Kingin ensimmäistä oikeudenkäyntiä Simi Valleyn esikaupungissa. Oikeudenkäyntiin oli päädytty Losin kuolonuhreja vaatineiden mellakoiden takia, kun neljä poliisia oli vapautettu syytteistä.
14. toukokuuta -93 tuomari Weissberg määräsi, että Lylen ja Erikin tapaukset käsiteltäisiin yhdessä ajan, rahan ja vaivan säästämiseksi. Weissberg tuumi, että jos kummallekin pidettäisiin omat oikeudenkäynnit, jouduttaisiin vain käymään kaksi kertaa läpi melkeinpä aivan samat argumentit ja samat todistajat. Tuomari päätti kummankin saavan oman lautamiehistön. Tämä tarkoitti, että jos kuultaisiin vain Lyleä koskevia todisteita, Erikin tuomaristolla ei olisi siihen sanomista, ja päinvastoin.
Oikeus kutsui 1100 ihmistä tuomariston valikoimiseen; lopulta oli koottu kaksi paneelia, jotka koostuivat 12 lautamiehestä ja kuudesta vaihtelevasta lautamiehestä. Potentiaaliset lautamiehet joutuivat vastaamaan 122 kohtaa sisältävään kyselylomakkeeseen. Siinä oli 15 kysymystä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja perheväkivallasta. Ensin valittiin Lylen tuomaristo ja siihen kuului seitsemän miestä ja viisi naista. Lautamiesten keski-ikä oli 42. Erikin tuomaristo koostui kahdeksasta miehestä ja neljästä naisesta. Heidän keski-ikänsä oli 64.
Leslie Abramson ja Jill Lansing eivät paljastaneet korttejaan, eivätkä kertoneet, mikä puolustuksen strategia olisi. Bozanich aprikoi, aikoiko puolustus kenties lähteä vaarallisille vesille ja väittää, ettei syyttäjillä ollut tarpeeksi todisteita siitä, että veljespari teki murhat. Oikeudenkäyntiä edeltävässä kuulemisessa 9. kesäkuuta -93 Abramson sanoi, että puolustus myönsi veljien surmanneen vanhempansa.
Puolustustiimi (vasemmalta oikealle): Jill Lansing, Leslie Abramson, Michael Burt ja Marcia Morrissey
Puolustus yritti todistaa lautamiehille, että oikeat syylliset murhiin olivat Jose ja Kitty, eikä Lyle ja Erik. Abramson ja Lansing väittivät veljesparin eläneen pelossa pitkään, vuosikausia. Atleettiset ja hemmotellut rikkaat penskat, jotka olivat luulleet aikanaan tulevansa ammattilaisiksi tennispelaajiksi, esiteltiin perheväkivallan uhreina.
Veljesparin puolustus esitteli yhden esteen: veljet eivät olleet koskaan valittaneet psykologeilleen tai kellekään muullekaan pahoinpitelystä, siitä ei ollut lääketieteellisiä todisteita, ei valokuvia mustelmista, toisin sanoen, ei mitään näyttöä pahoinpitelystä. Jos tämä puolustus onnistuisi, Abramsonin ja Lansingin pitäisi huolellisesti rakentaa poikia koskevia pahoinpitelytapahtumia. Jotta syyttäjä onnistuisi, heidän pitäisi todistaa lautamiehille, että veljet valehtelivat ja että heidän kertomuksensa pahoinpitelyistä olivat satuilua.
17. heinäkuuta 1993, kolme päivää ennen oikeudenkäynnin alkua Leslie Abramson antoi haastattelun
Los Angeles Timesille. Abramson sanoi, että yhä pahenevat yhteenotot poikien ja vanhempien välillä johtivat murhiin. Kuulustelussa Abramson esitteli tapauksensa, joka perustui lähinnä Menendezin perheen imagon tuhoamiseen.
Abramson ja Lansing keskustelivat lakimies ja lasten oikeuksien ajajan, Paul Monesin kanssa. Mones oli kijroittanut teoksen
Kun lapsi tappaa: Pahoinpidellyt lapset, jotka tappavat vanhempansa, kirjan, joka antaa suuntaviivoja asianajajille, kuinka puolustaa vanhempiensa murhista syytettyjä lapsia. Monesin kirja perustuu hänen tutkimukseensa, joka osoitti, että vanhempansa surmaavat vanhemmat ovat yleensä rauhallisia ja vanhemmat hyvin salailevia, eivätkä halua heidän asioitaan sorkittavan. Mones totesi, että näillä lapsilla on huono itsetunto ja he reagoivat vasta kärsittyään pahoinpitelystä hiljaa, yleensä yrittäen vuosia miellyttää vanhempiaan tuloksetta. Monesin mukaan, kun nämä lapset taistelevat takaisin, he iskevät takaisin pahoinpitelijänsä ollessa haavoittuvainen. Rikoksille tyypillistä on ylenpalttisuus, sen sijaan, että ampuisi yhden luodin pahoinpitelijäänsä kohti, lapsi ampuu yhä uudestaan ja uudestaan. Mones uskoo, että kun äiti tai isä murhataan, se on tämän oma syy.
Abramson ja Jill Lansing seurasivat Monesin neuvoa ja pukivat asiakkaansa poikamaisiin villapuseroihin, urheilupaitoihin ja khakihousuihin näyttääkseen, etteivät Erik ja Lyle olleet 22- ja 25-vuotiaita aikuisia miehiä, vaan 12- ja 15-vuotiaita pojankoltiaisia. Abramson halusi näyttää, että Erik oli poikanen ja että hän oli tämän lempeä täti. Läpi oikeudenkäynnin hän nyppi nöyhtää tämän villapaidasta ja varmisti pitävänsä tämän käsivarresta kiinni aina kuiskatessaan jotain tämän korvaan. Tällä tavalla toimimalla Abramson antoi ymmärtää, ettei ollut puolustamassa hirviötä, vaan vain väärinymmärrettyä poikaa, joka tarvitsi hyvää vanhemmuutta.
Puolustus nojasi myös diagnostiseen työkaluun, jonka terapeutti nimeltä E. Sue Bloom kehitti käytettäväksi insestistä selviytyneiden kanssa. Työkalu on 34 kohtaa sisältävä tarkistuslista, joka käsittelee lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön jälkivaikutuksia. Bloomin tarkistuslistalla oli monta kohtaa, jotka tuntuivat sopivan molempiin veljiin. Tarkistuslistaan kuuluu sellaisia kohtia kuin että ihminen pelkää nukkua yksin; ei muista varhaislapsuuttaan; kantaa kauheaa salaisuuttaa; ja varastelee. Nämä kaikki Erik myönsi omalta osaltaan. Lyleen sopi halu erottautua perheestään, fantasiamaailman luominen, minkä Lyle teki pehmoeläimillään; ajatteluprosessien jäykkä kontrollointi, ja tunne, että rakastetuksi tuleminen vaati saavuttamista.
Sekä Erik että Lyle olivat muuttuneet hurjasti vuoden -89 jälkeen. Silloisessa kuulemisessa he olivat vaikuttaneet koppavilta ja ylimielisiltä. He olivat ikääntyneet ja kypsyneet linnassa. He näyttivät laihtuneen ja etenkään Erik ei näyttänyt terveeltä. Hänen ihonsa oli kalkinvalkoinen ja hän näytti riutuneelta. Läpi oikeudenkäynnin Lyle piti hiuslisäkettään, mutta se oli ainoa asia, joka oli pysynyt entisellään sitten vuoden -89 kuulemisen.
Veljesparin isoäiti Maria Menendez ja tädit Marta Cano ja Terry Baralt olivat tukemassa heitä oikeudessa. Andersenin suvusta kukaan ei tullut paikalle.
Bozanich tuli oikeuteen ristiriitaisin tuntein, etenkin kuolemantuomiota kohtaan. Vaikka hän uskoo siihen, hän tiedostaa monien lautamiesten olevan haluttomia soveltamaan sitä. Lester Kuriyama ei empinyt kuolemantuomion suhteen Menendezin veljesten kohdalla. Hänestä nämä olivat kylmiä murhaajia vailla omaatuntoa. Oikeudenkäyntiä edeltävinä viikkoina Bozanich oli kysynyt Leslie Abramsonilta, harkitsiko tämä puolustussopimusta (plea bargain), mutta ei Abramson koskaan harkinnut. Kaksi puolta olivat aina liian kaukana toisistaan.
Tuomarin ja asianajajien lisäksi läsnä oli vielä tv-kamera. Tuomari Weissberg salli oikeussaliin yhden ainoan televisiokameran. Weissberg oli tietoinen suuresta julkisesta kiinnostuksesta tapausta kohtaan ja oikeussalissaan olevien paikkojen rajallisesta määrästä, joten hän salli Court TV:n kuvaavaan oikeudenkäyntiä.
Oikeudenkäynti alkoi 20. heinäkuuta 1993 Bozanichin avauslausunnolla Lyleä vastaan. Bozanich kuvaili murhien brutaaliutta: kuusi haavaa Joseen ja kymmenen Kittyyn. Hän loi perustaa teorialleen, että nuorukaiset surmasivat vanhemmat ”maaten väijyksissä” kun vanhemmat torkkuivat.
Hän kuvaili, kuinka Lyle oli palkannut henkivartijat murhien jälkeen, koska pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta. Bozanich sanoi lautamiehille, että "sen perusteella, mitä nyt tiedämme, tämä vihjaus, että hänen oma henkensä olisi voinut olla vaarassa vanhempien tappojen vuoksi, oli vale.”
Bozanich muistutti lautamiehiä toistuvasti pitkin oikeudenkäyntiä siitä, että jos veljekset saattoivat valehdella niin paljon ja yksityiskohtaisesti välttääkseen kiinnijäämisen, saattoivat he valehdella myös kotiväkivallasta välttääkseen kuolemantuomiot. Bozanich kertoi lautamiehille veljesten tuhlailukausista. Tämä oli toinen teema, johon hän palasi toistuvasti oikeudenkäynnissä. Hän puhui Rolex-kelloista ja Lylen Porsche-autosta, Marina Towers-asunnoista, ravintolasta ja Erikin tenniskentästä.
Jill Lansing aloitti avauslausuntonsa kertomalla lautamiehille Lyle ja Erik Menendezin surmanneen vanhempansa. Lansing sanoi: ”Emme kiistele siitä, milloin se tapahtui. Ainoa asia, mihin keskitytte tässä oikeudenkäynnissä, on, miksi se tapahtui.” Hän ilmoitti tuomaristolle: "Todistamme teille, että murhat tehtiin pelosta." ”Pelosta kahta vanhempaa kohtaan, jotka olivat niin brutaaleja, niin manipuloivia, niin seksuaalisesti kieroutuneita, että ajoivat omat poikansa kaikkein epätoivoisimpaan hävyttömyyden tekoon”, hän sanaili. Lansing ei tässä vaiheessa paljastanut perversioiden yksityiskohtia tai brutaaliutta, vaan kuvaili elämäntapaa, jossa veljet kasvoivat: Lylen Alfa Romeo, yksityiset tennisvalmentajat, luksuslomat ja pääsy vanhempien luottokortteihin. Lansing yritti osoittaa, ettei raha ollut tekojen motiivi. Lansing rakensi veljien puolustuksen ydintä: että veljet surmasivat vanhempansa, koska pelkäsivät henkensä puolesta alettuaan uhmata isäänsä vuosien seksuaalisen, fyysisen ja henkisen väkivallan jälkeen. Lansing selitti, että ”laukaiseva tekijä” murhille oli pelko siitä, että perheen vanhat salaisuudet paljastettasiin ja että ne tuhoaisivat ”täydellisen perheen” maineen.
Lansing kertoi tuomaristolle, että kamelin selän katkaisi "Erikin paljastus veljelleen muutama päivä ennen murhia, että isä oli hyväksikäyttänyt häntä seksuaalisesti 12 vuotta." Tämä paljastus kalvasi Lyleä hyytävästi, sillä Jose oli hyväksikäyttänyt häntäkin ikävuosina 6-8. Lansing kuvaili Lylen uhmanneen isää ja ilmoittaneen tälle, että hyväksikäyttö sai luvan loppua. Lyle ilmoitti isälleen, että tämä saisi luvan antaa Lylen, ”ottaa pikkuveli mukaan ja lähteä talosta”.
Lansingin mukaan Jose ilmoitti Lylelle tekevänsä poikansa kanssa mitä ikinä halusi, eikä kellään ollut asiaa uhkailla häntä. Lansing sanoi Josen tehneen Lylelle erittäin selväksi, että tämä salaisuus ei ikänä kantaudu kodin seinien ulkopuolelle ja että tämä valta hänen ylitseen ei saisi elää”. Lansingin mukaan tällöin veljet ajoivat San Diegoon ja hankkivat ampuma-aseita Donovan Goodreaun ajokorttia käyttäen. Lansing selitti murhien olevan seurausta siitä, mihin "nämä lapset" uskoivat. Lansingin sanavalinta "lapset” aloitti hänen ja muiden puolustusasianajajien kaavan, jota he käyttivät koko oikeudenkäynnin viittaamaan 22- ja 25-vuotiaisiin miehiin.
Lansing kertoi tuomaristolle, ettei kumpikaan veli ollut puhunut kotiväkivallasta ennen pidätyksiä ja vangitsemista kuukausiksi, koska häpeä oli niin suuri. Veljet olivat kertoneet pahoinpitelyistä sukulaiselle, joka kertoi siitä puolustusasianajajille. Syyttäjät olivat aina epäileväisiä sen suhteen, miten väkivalta tuli ilmi. Syyttäjien mielensä ajoitus oli epäilyttävä ja nuorukaiset olivat harjoitelleet tarinoitaan keskenään ennen kuin kertoivat niitä muille. Syyttäjät uskoivat lukuisten psykologien vierailleen veljien luona heti pidätysten jälkeen. Psykologit, jotka näkivät veljiä myöhemmin, kun perheelle oli paljastettu tarinat, olisivat asiantuntijoita todistamaan oikeudessa. Lansing myös kertoi lautamiehille, että Lyle todistaisi ja kertoisi väkivallasta, mukaan lukien hyväksikäyttö, jonka hän väitti alkaneen 6-vuotiaana.
Lester Kuriyama, vaikka häntä olisi voinut luulla veljesten ikätoveriksi, oli 39-vuotias kokenut syyttäjä, joka halveksui veljiä suuremmin kuin Pam Bozanich. Hän tunsi syvää ja katkeraa vihaa heitä kohtaan ja oli vakuuttunut siitä, että nämä olivat valehtelevia manipuloijia, jotka ansaitsivat pahimman lain mahdollistaman rangaistuksen. Kuriyama ei näyttänyt heittävän hukkaan tilaisuutta vihjata, että veljet olivat maailmaa tärvelevä huijaripari.
Avauslausunnossaan Erikin tuomaristolle, Kuriyama sanoi veljien halunneen "teloittaa vanhempansa ja olla jäämättä kiinni". Kuriyama kertoi lautamiehille, että Oziel kuvaili Erikin tekemää tunnustusta ja kuinka Erik koki isänsä "liian kontrolloivaksi". Kuriyama lisäsi, että "Jose kritisoi häntä ja sai hänet tuntemaan itsensä riittämättömäksi ja esti häntä tekemästä, mitä hän halusi". Hän kertoi tuomaristolle Ozielin todistavan, että Erik uskoi Josen aikovan jättää hänet perinnöttömäksi ja että se "oli toinen syy hankkiutua eroon Josesta".
Kuriyama selitti, että Kitty surmattiin, koska "hän olisi ollut todistaja ja surun murtama ja itsetuhoinen ilman Josea". Kuriyama päätti avauslausuntonsa kertomalla tuomaristolle, että veljet yrittivät luoda petoksen verkon, johon kuului vääriä alibeja, valheita poliisille, varastettu ajokortti murha-aseen hankkimiseksi ja tietokone-ekspertin palkkaaminen tiedoston poistamiseksi.
Syyttäjätiimi: Pam Bozanich, Les Zoeller ja Lester Kuriyama
Avauslausunnossaan Leslie Abramson täsmensi monia samoja teemoja, joista Jill Lansing oli puhunut omassa avauslausunnossaan Lylen tuomaristolle. Abramson kertoi tuomaristolle, että ”Lylelle oli veljeään puolustaakseen toiminut tilanteella, jolla täytyi”.
Erikiä tarvitsi puolustaa, koska hän oli "perheen oikea uhri". Hän tunnusti Erikin kertomuksen kotiväkivallasta voivan kuulostaa epäuskottavalta, etenkin kun tämä oli ollut vankilassa, mutta se ei tarkoittanut, että kertomus olisi keksitty. Abramson sanoi, ettei Erik kertonut totuutta aiemmin, koska ei luottanut Ozieliin, eikä parhaaseen kaveriinsa Craig Cignarelliin. Abramson lupasi Erikin kertovan heille, miksi tappoi vanhempansa. Hän ei sanonut, että Erik kertoisi heille totuutta.
Abramson kuvaili, kuinka Erik ”oli huoliteltu isänsä seksuaalista tyydytystä varten”. Hän kuvaili erilaisia tekoja, joita Erik väitti isänsä tehneen hänelle. Puolustus oli voittanut oikeuden nostaa esiin tuomaristolle seikkoja Kittyn luonteesta. Lansing sanoi Lylen tuomaristolle, että "hänen lapsensa pelkäsivät häntä, siksi hän on kuollut". Abramson sanoi, etteivät veljet voineet kääntyä äitinsä puoleen saadakseen "apua ja lohtua, koska he näkivät vain häiriintyneen naisen, joka pahoinpiteli lisää, seksuaalisesti, fyysisesti ja henkisesti”.
Weissberg ei antanut lakimiesten kuvailla kaikkia Kittyn ongelmia alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön suhteen, mutta he saivat osoittaa Kittyn olleen epätasapainoinen ja pakkomielteinen. Weissbergin luvalla puolustus sai tuhota Josen ja Kittyn maineen.
Abramson toisti Lansingin avauslausuntoa kuvaillessaan murhia edeltänyttä viikkoa. Abramson kuvaili kuinka Kittyllä ja Lylellä oli huutomatsi, ja Kitty oli riuhtaissut Lylen hiuslisäkkeen irti hänen päästän. Lyle oli menettänyt suuren osan hiuksistaan 14-vuotiaana ja käytti hiuslisäkettä, koska isä oli kerran sanonut antavan paremman vaikutelman, jos oli tukkaa koko päässä. Pikkuveli väitti, ettei tiennyt Lylen käyttävän tupeeta ja järkytys tästä väitetystä paljastuksesta sai Erikin uskaltamaan avautua Lylelle luottamuksellisista asioista.
Erik kertoi Lylelle, että Jose oli hyväksikäyttänyt häntä vuosia. Tämän takia he yrittivät hankkia kaksi käsiasetta, mutta eivät niitä saaneet kahden viikon odotusajan takia, näin he kertoivat lakimiehilleen. Koska veljet olivat niin peloissaan, eikä heillä ollut aikaa tuhlattavaksi, he ajoivat San Diegoon ja hankkivat haulikoita. Abramson kertoi Erikin lautamiehille, kuinka innolla hän odotti pääsyä UCLAan ja poismuuttoa kotoa.
Viikko murhien jälkeen Jose ilmoitti Erikille, että tämän pitäisi nukkua osa viikosta kotona, jotta vanhemmat pystyisivät seuraamaan hänen koulutyössä edistymistään. Abramson sanoi Erikin ajatelleen, että tämä tarkoittaisi hyväksikäytön jatkuvan. Puolustus yritti saada punottua saumatonta tarinaa siitä, miten ja miksi murhat tapahtuivat, mutta helppoa se ei ollut. Jos Kitty ja Jose olivat aikoneet tappaa Lylen ja Erikin 20. elokuuta, miksi he olivat kutsuneet ystävänsä Calabasasista, Peter ja Karen Wieren, pelaamaan bridgeä?
Kun Abramson oli päättänyt avauslausuntonsa, Bozanich ja Kuriyama muistuttivat lautamiehiä siitä, että Erik tunnusti tohtori Ozielille. Erik kertoi Ozielille tappaneensa Josen, koska tämä kohteli häntä karusti, muttei koskaan maininnut seksuaalista kaltoinkohtelua. Sama päti Erikin tunnustukseen Craig Cignarellille. Veljet eivät koskaan puhuneet hyväksikäytöstä ennen kuin tarvitsivat asianajajia, melkein seitsemän kuukautta murhien jälkeen.
Oikeudenkäynnin ensimmäisessä vaiheessa syyttäjä kutsui 26 todistajaa, joista useimmilla oli vähäinen rooli tässä draamassa. Todistajia oli Lylen henkivartijoista
Big 5-kaupan työntekijään, joka myi Erikille haulikot ja kaksi tietokone-eksperttiä, jotka tarkistivat Kittyn koneelta päivitetyn testamentin. Syyttäjät käyttivät heidän lausuntojaan todisteina siitä, että veljet olivat paatuneita valehtelijoita, jotka suunnittelivat ja toteuttivat vanhempiensa murhat.
Syyttäjät aloittivat tapauksensa soittamalla Lylen hätäkeskuspuhelua lautamiehille, jotka tiesivät nyt, että koko homma oli lavastettu. Bozanich halusi tuomariston kuulevan, kuinka taitava näyttelijä Lyle oli. Poliisi Michael Butkus kertoi oikeudessa todistaneen veljesten säntäilleen ympäriinsä ja huutaneen murhien jälkeen, mutta ei itkeneen vanhempiensa kuolemaa.
Seuraava todistaja oli kapteeni, jonka laivassa Menendezin perhe meni kalastamaan haita 19. elokuuta -89. Hän kuvaili, kuinka outo perhe he olivatkaan ja kuinka veljet olivat viettäneet lähes koko 7-tuntisen reissun painautuneina toisiaan vasten laivan etuosassa. Päivän todistusten päätteeksi Abramson kertoi toimittajille veljesten pysyneen laivalla omissa oloissaan, koska pelkäsivät ”venereissun olevan lavastus heidän tappamisekseen”. Järjellä mietittynä tämä vaikuttaa kaukaahaetulta, koska veneellä oli todistajia, mutta Abramson sanoi veljien uskoneen näin. Abramson yritti vakuuttaa veljet olivat poteneet kasvavaa kauhun tunnetta, joka johti murhayöhön ja he näkivät mitä tavallisimmat teot potentiaalisina henkeä uhkaavina tapahtumina.
Les Zoeller kuvaili veljesten palanneen Menendezin kartanoon ja rikospaikalle 21. elokuuta -89 puolikuudelta aamulla ja kyselleen tennismailojensa perään. Bozanich halusi tuomariston näkevän, kuinka julkeita veljet olivat, kun kehtasivat palata rikospaikalle. Veljiä ei päästetty sisään taloon, koska kuolinsyytutkija tutki Josen ja Kittyn ruumiita. Leslie Abramson kysyi Zoellerilta, oliko tämä nähnyt talossa mitään eläinten jätöksiä. Zoeller vastasi, ettei muistanut. Abramson loi perustaa kannalleen, että Kitty oli surkea äiti ja huono emäntä. Millainen perheenäiti ei saa sen vertaa siivottua taloa, ettei siellä olisi eläinten jätöksiä? Eläinten jätöksistä tuli toistuva puheenaihe oikeudenkäynnissä, vaikka talossa toistuvasti vierailleet todistajat eivät olleet siellä koskaan nähneet sellaisia.
Ylikonstaapeli Edmonds todisti epäilyksiensä heränneen, kun Erik kertoi tulleensa perhehuoneeseen 20. elokuuta ja nähneensä ja haistaneensa savua. Edmonds sanoi todistajanaitiossa, että "minusta tuntui, että jos hän haistoi savua, sen olisi täytynyt tapahtua aika nopeasti laukauksien ampumisen jälkeen”. Edmonds todisti, että useat perhehuoneen ikkunat oli ammuttu rikki ja sen takia savu haihtui nopeasti.
Syyttäjien seuraava todistaja oli sheriffin aseiden asiantuntija, joka demonstroi 12-kaliiperisen Mossberg-haulikon käyttöä. Syyttäjä halusi osoittaa, että murhat olivat harkittuja. Mossberg-haulikolla ampuakseen täytyy painaa liipaisinta ja käydä kaksiaskeleinen pumppausprosessi ennen kuin voi ampua aseella uudestaan. Abramson vastusti demonstraatiota, mutta ei saanut tahtoaan läpi.
Lylen ja Erikin ystävät käänsivät heille selkänsä. Perry Berman, Craig Cignarelli, Donovan Goodreau ja Glen Stevens todistivat syyttäjän eduksi. Syyttäjä käytti Bermanin todistusta osoittaakseen, että veljet olivat yrittäneet hankkia alibin käyttämällä todistajaa, joka ei koskaan nähnyt mitään olennaista elokuun 20. yön tapahtumista 1989.
26. heinäkuuta Craig Cignarelli todisti vierailustaan Menendezin kartanoon 12 päivää murhien jälkeen, jolloin Erik kuvaili hänelle, miten "se" tapahtui. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lautamiehet kuulivat Erikin version perhehuoneen tapahtumista ja kuinka se poikkesi kahden kauhistuneen nuoren pojan tarusta, jotka surmasivat pelosta, että tulisivat itse murhatuiksi. Cignarelli myös kertoi lautamiehille, ettei Erik ollut ikinä kertonut kokeneensa fyysistä, henkistä, eikä seksuaalista väkivaltaa. Päivän päätteeksi tuomari Weissberg määräsi, että Erikin ja Craigin käsikirjoitusta
Ystävät ei voisi käyttää todisteena. Weissberg päätti, että käsikirjoitus oli kirjoitettu liian kauan sitten ennen kuin murhat olivat ajankohtaisia.
Donovan Goodreau todisti, että hänen lompakkonsa henkilökortteineen jäi Lylen huoneeseen asuntolassa Princetonissa, kun hän oli joutunut lähtemään varkaussyytösten vuoksi. Donovan myös todisti kerran kertoneensa Lylelle, että häntä oli hyväksikäytetty, kun hän oli pikkupoika. Donovan sanoi, ettei Lyle silloin kertonut kokeneensa vastaavaa, eikä koskaan muulloinkaan maininnut tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi koko sinä aikana, kun he olivat kämppiksiä.
Donovanin luotettavuus haastettiin, kun puolustus toi esiin haastattelun, jonka Donovan antoi marraskuussa -92 Robert Randille, miamilaiselle freelance-kirjoittajalle, joka kertoi kirjoittavansa kirjaa veljistä. Donovan kertoi haastattelussa kuulleensa, että Jose oli pahoinpidellyt Lyleä. Rand antoi nauhoitetusta haastattelusta kopion Los Angelesin TV-toimittajalle, joka pisti nauhan pyörimään iltauutisissa. Bozanich oli äkäinen siitä, että Rand tunki itsensä oikeudenkäyntiin ja siitä, että Rand esiintyi telkkarissa ja syytti Donovania valehtelijaksi. Bozanich uskoi, että Donovanille oli "syötetty" kertomukset Josesta ja Lylestä, ja että tämä toisteli muualta kuulemaansa.
Glen Stevens seurasi Donovania ja todisti kuulleensa tarinat pahoinpitelyistä Robert Randilta, ja sitten hän oli toistanut kuulemansa Donovan Goodreaulle. Stevenin luotettavuus kyseenalaistettiin, kun Jill Lansing veti esiin hänen totuutta kaunistelevan ansioluettelonsa: Stevens kirjoitti siinä pitävänsä kirjanpitoa Mr. Buffalo’sissa ja väitti, että napostelukauppa myi miljoonalla dollarilla vuodessa. Stevens myönsi Lylen antaneen hänelle yhden Rolex-kelloistaan, jonka hän myöhemmin myi ja piti rahat.
Myöhemmin tuona päivänä Bozanich kuulusteli Randia. Bozanich toi esiin, että nauhoitetussa kuulustelussa Donovan ei maininnut halaistua sanaa Lylestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Bozanich loi vaikutelman, että Rand oli Donovanin tietolähde.
Los Angelesin piirikunnan kuolinsyytutkija tohtori Irwin Golden todisti Kittyssä olevan kymmenen haavaa ja Josessa kuusi. Hän sanoi kaikkien haavojen tulleen nopeasti peräjälkeen.
Syyttäjäin todistajatähti oli tohtori Oziel. Ennen kuin hän nousi todistajanaitioon, Leslie Abramson lupasi "hyökätä hänen luotettavuuttaan vastaan jokaisella ihmisen ja Jumalan tuntemalla tavalla". Puolustus uskoi Ozielin luoneen nauhat omiin tarkoituksiinsa ja että veljet kertoivat tälle, mitä tämä halusi kuulla. Ozielin luotettavuuteen hyökättiin jo ennen kuin hän kohtasi Leslie Abramsonin. 23. heinäkuuta Kalifornian Psykologian lautakunta jätti valituksen, jossa pyrittiin kumoamaan Ozielin oikeus harjoittaa ammattiaan, koska hän oli kuulemma ollut "seksuaalisessa, sosiaalisessa tai liiketoimintasuhteessa kahden asiakkaansa kanssa".
4. elokuuta tohtori Oziel aloitti kuuden päivän todistuksensa syyttäjille. Oziel todisti nuorukaisten asianajajien edessä, että nämä surmasivat isänsä, koska tämä dominoi heidän elämäänsä ja sai heidät tuntemaan itsensä pahoiksi. Kitty surmattiin, koska he eivät halunneet jättää häntä todistajaksi. Puolustus voitti yhden taistelun, kun Weissberg päätti, ettei Oziel saanut käyttää sanaa "sosiopaatti". Weissberg piti ”sosiopaattia” muotisanana, joka loi ennakkoluuloja veljistä.
Oziel tarjosi Bozanichille ja Kuriyamalle vain yksityiskohtaisen kuvauksen murhista veljesten omin sanoin. Oziel kaivoi maata puolustuksen strategian alta, joka pyrki kuvaamaan tappoja itsepuolustuksena vuosien fyysiseen, henkiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Oziel todisti Erikin kertoneen hänelle, että suunnitelma vanhempien tappamisesta sai alkunsa ”tilanteessa, jossa Erik oli katsomassa BBC ohjelmaa tai elokuvaa”.
Oziel sanoi Erikin kertoneen hänelle, että Jose "oli vain täydellisen dominoiva ja kontrolloiva ja häntä oli mahdoton miellyttää". Oziel myös todisti veljesten päättäneen surmata äitinsä, koska he "eivät uskoneet Kittyn selviävän emotionaalisesti ilman Josea". Erik kertoi Ozielille, että se, että Jose oli hiljan aikonut jättää hänet perinnöttömäksi, oli yksi syy, miksi hän ja Lyle tappoivat tämän. Oziel kuvailu tappoja ja sanoi Erikin kertoneen, että vanhemmat olivat "yllättyneitä", kun pojat syöksyivät perhehuoneeseen. Oziel kuvaili, kuinka Lyle oli uhkaillut häntä lokakuun 31.:n session jälkeen, jolloin Erik tunnusti murhat.
Leslie Abramson ja Michael Burt ristikuulustelivat Ozielia. He toivat esiin hänen suhteensa Judalon Smythin kanssa ja sen, että hän oli hiljattain sopinut miestä vastaan nostamastaan kanteesta, jossa oli halunnut tältä 400 000 dollaria. He toivat myös esiin Psykologian lautakunnan valituksen, että Oziel oli määrännyt Smythille asiattomia lääkkeitä ja ollut vastikkeellisessa suhteessa toisen potilaan kanssa. Oziel oli saanut potilaalta terapiasessioista vastineeksi rakennustöitä kotiinsa.
Ennen kuin syyttäjät lepäsivät 13. elokuuta, Lester Kuriyama yritti saada ”Miljonääripoikien klubi”-minisarjaa todisteeksi ja näyttää sitä tuomaristolle, mutta Weissberg oli ajatusta vastaan. Kuriyaman mielestä minisarja tarjosi Menendezin veljille suunnitelman siitä, kuinka suorittaa ”täydellinen murha”.
Josen entinen rakastajatar Louise seurasi oikeudenkäyntiä Court TV:stä. Louise soitti Pam Bozanichille sanoakseen, että mies, jonka hän tunsi, ei muistuttanut vähääkään sitä miestä, jota puolustus tuhosi. Hän myös kertoi Bozanichille Kittyn uhmanneen häntä salasuhteesta, mutta ei sellaisena vauhkoavana hulluna, jollaiseksi puolustus häntä maalasi, vaan olosuhteisiin nähden miellyttävästi ja halunneen vain varmistaa, että suhde oli ohi. Bozanich ja Kuriyama keskustelivat, pitäisikö Louise kutsua todistamaan torjuakseen sen kuvan, jota puolustus Josesta maalasi, mutta luopuivat ajatuksesta, koska eivät halunneet Louisea valtavan mediapyörityksen kohteeksi.
Puolustus aikoi kutsua 90 todistajaa, mutta tuomari Weissberg julisti, että monet tarinoista, jotka puolustus halusi esitellä, olivat liian kaukaisia, jotta niillä olisi ”olennaista ja todistusvoimaista merkitystä”, mikä pakotti puolustuksen supistamaan listansa 50 todistajaan. Puolustuksen tapaus kesti kolme kuukautta.
Puolustuksella oli iso työ todistaa lautamiehille veljien olleen välittömässä vaarassa ennen kuin he surmasivat vanhempansa. Kalifornian lain mukaan ”välitön vaara” puolustus oli ainoa tapa, jolla veljet voisi kokonaan vapauttaa murhasyytteistä tai heillä voisi olla mahdollisuus tulla tuomituksi taposta.
Nämä oikeudenpäätökset saadakseen puolustuksen piti todistaa kaksi asiaa: Lyle ja Erik olivat pelänneet henkensä edestä ja että heidän vanhempansa olivat niin kauheita ihmisiä, että järkevä ihminen olisi pelännyt yhtä lailla. Oli olemassa kaksi Menendezin oikeudenkäyntiin vaikuttavaa tapausta, jotka koskivat hakatun vaimon ja hakatun lapsen syndroomaa. Ihmiset vs. Aris oli tapaus, jossa syytetty ampui surmasi nukkuvan aviomiehensä, joka oli hakannut hänet ja kertonut, ettei antaisi tämän elää. Aris todettiin syylliseksi ja valitustuomioistuin vahvisti tuomion 1989. Tämän tapauksen vaikutus oli, että se asetti tuomareille paineita sallia laajempi valikoima todistuksia hakattujen henkilöiden tapauksissa. Weissberg salli puolustuksen esitellä todistuksia opettajilta, valmentajilta, kavereilta, sukulaisilta ja lapsen pahoinpitelyn asiantuntijoilta syyttäjien suureksi ärsytykseksi, syyttäjien, joiden mielestä Weissberg salli noita liikaa. Toinen tapaus, jolla oli veljien puolustuksen kannalta merkitystä, oli Ihmiset vs. Flannel, tapaus, jossa syytetty oli tuomittu toisen asteen murhasta ammuttuaan miehensä, jonka kanssa heillä oli ollut vihamielisyyksiä. Tämä tapaus vahvisti periaatteen, että syytetyn vilpitön, vaikka epärealistinenkin pelko välittömästä vaarasta, jonka takia täytyy puolustaa itseään, mitätöi häijyn ennakkosuunnittelun. Jos pahantahtoista ennakkosuunnittelua ei ole ollut, henkilöä ei voi tuomita murhasta.
Lyle todisti yhdeksänä päivänä ja hänen todistuksensa oli täynnä tarinoita väitetystä hyväksikäytöstä, josta kärsi 6-8-vuotiaana ja että hän itse hyväksikäytti pikkuveljeään, kun tämä oli 5. Molemmat veljet itkivät usein Lylen todistuksen aikana. Lyle todisti alkaneensa 13-vuotiaana uskoa, että isä hyväksikäytti Erikiä. Lyle todisti, että isä oli niin kontrolloiva ja äiti niin henkisesti tasapainoton, että hän etsi lohtua omasta pehmoeläinten perheestään.
Lyle todisti, että Kitty pahoinpiteli häntä seksuaalisesti, kun hän oli 11 ja 12 vuoden ikäinen. Hän kertoi koskeneensa Kittyä ”kaikkialta” jopa isän ollessa samassa sängyssä heidän kanssaan. Lylen todistus oli vaikuttava ja siinä oli paljon yksityiskohtia. Lylen todistus rakensi hänen kuvaustaan tapahtumista, jotka johtivat murhayöhön ja hän kuvaili tuomaristolle ampuneensa ensin isän, sitten äidin.
Lyle murtuu todistaessaan pahoinpitelevästä isästään
Jill Lansing kysyi Lyleltä, mikseivät veljet karanneet kotoa ja Lyle vastasi, ettei siitä olisi ollut hyötyä, koska isä oli vaikutusvaltainen ja olisi löytänyt heidät. Lyle lisäsi, että hän ja Erik olettivat, ettei poliisi uskoisi tarinoita kotiväkivallasta. Ennen kuin puolustus päästi Lylen ristikuulusteltavaksi, Lyle myönsi tarjonneensa rahaa tyttöystävälleen Jamie Pisarcikille, jotta tämä todistaisi Josen esittäneen hänelle ei-toivottuja seksuaalisia ehdotteluja. Jaime kieltäytyi ja kertoi poliisille Lylen tarjonneen hänelle lahjuksen. Vahingoittaakseen lisää Lylen luotettavuutta Lansing toi esiin, ettei Lyle koskaan ollut kertonut Ozielille seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lyle kiisti kehuskelleensa Ozielille tehneensä ”täydellistä murhaa”.
Pam Bozanich ristikuulusteli Lyleä neljä päivää. Hän vähätteli Lylen kertomusta tapoista ja haastoi tätä väitettyjen pahoinpitelyjen suhteen, mutta mies ei murtunut. Paremmin Bozanich onnistui löytämään epäjohdonmukaisuuksia Lylen kertomuksista tapahtumista. Bozanich sai Lylen tunnustamaan, että vanhemmilla ei ollut aseita, he eivät olleet suoraan uhkailleen poikiaan ja että osa hänen kertomuksesta kuulosti ”kamalalta” ja että oli ”paljon päätöksiä, joissa ei ollut järkeä”.
Erik alkoi todistaa 27. syyskuuta. Erikin käytös oli ärtyisää ja epätasaista noina päivinä todistajanaitiossa. Hän tuijotti silmät kapeina vaarallisen ja mielenvikaisen näköisenä ja hetkeä myöhemmin silmät ja viattomalta näyttäen. Enimmän aikaa hän näytti enemmän henkisesti häiriintyneeltä kuin surulliselta tai katuvalta.
Leslie Abramson ei auttanut asiaa. Hän seisoi puhujapöntön vieressä neuvottelupöydän takana ja johti Erikin todistusta kuin sotaharjoitusta vetävä kenraali. Aina kun Erik kierteli aihetta tai yritti kaunistella vastauksiaan, Abramson keskeytti ja äyskähti uuden kysymyksen. Aika ajoin hän kohteli Erikiä pikemmin vihamielisenä todistajana kuin omana asiakkaanaan. Abramsonin käytös voi olla reaktio tuomari Weissbergin varoituksista hänelle ennen kuin Erik meni todistamaan. Sivussa konferenssissa Lester Kuriyama oli nurissut, että Abramson ”helli ja piteli Erikiä tuomariston edessä”. Kuriyama murehti, että tämä käytös sai Erikin näyttämään lapsenomaiselta ja viattomalta. Weissberg varoitti Abramsonia, että juridisen neuvonantajan ”pitää käyttäytyä ammattimaisesti, ei kuin lastenhoitaja” ja ”syytetyn koskeminen ja fyysinen reagoiminen on huolenaihe”.
Erik todisti uskoneensa, että vanhemmat surmaisivat hänet. Hän sanoi myös, että Kittyllä vaikutti olevan maagisia voimia, tämä tiesi, minne hän meni, keitä hänen kaverinsa olivat, kaiken, mitä hän teki. Kuopuksen väitteitä oli vaikea uskoa, etenkään, kun hän oli 22-vuotias mies. Tämä oli osa puolustuksen yritystä osoittaa, että Lyle ja Erik olivat taantuneet isän kontrollissa, eivätkä olleet ikäistensä tasolla. Erik todisti vanhempien tappamisesta ja seksuaaliväkivallasta, jota väitti Josen kohdistaneen häneen. Yhdessä vaiheessa Erik kertoi alkaneensa laittaa kanelia isän teehen ja kahviin, koska luokkakaverit kertoivat, että se sai siemennesteen maistumaan paremmalta. On vaikea uskoa, että näin olisi käynyt, koska kanelilla on erottuva maku, jonka Jose olisi huomannut.
Lester Kuriyama halusi toistuvasti puhua Erikin seksuaalisuudesta, mutta tuomari Weissberg ei sitä sallinut. Kuriyaman mielestä sillä oli ollut merkitystä, koska puolustus yritti saada Josea näyttämään seksuaalirikolliselta. Yksi todistaja todisti nähneensä talossa homopornolehtiä, mikä antoi ymmärtää, että ne kuuluivat Joselle, mikä vahvistaisi väitteen, että Jose oli harrastanut seksiä miesten kanssa. Jos lehdet kuitenkin olivat Erikin, se veisi tapauksen ihan erilaiseen valoon.
Erik todistaa (AP)
Ristikuulustelussa Erikillä näytti olevan vaikeuksia muistaa yksityiskohtia. Lester Kuriyama kyseli kuopukselta vanhempien tappamisesta ja tämä vastasi moniin kysymyksiin, ”en muista”. Kuriyama sai perheen juniorin kiinni suurimmasta valheesta oikeudenkäynnissä, kun tämä kuvaili pikkutarkasti yksityiskohtia kahden käsiaseen hankkimisesta perjantaina 18. elokuuta -89. Erik todisti, että hän veljineen ajoivat
Big 5-kauppaan Santa Monicassa ja katselivat käsiaseiden valikoimaa. Erik kuvaili, kuinka aseet olivat näytillä lasin takana ja hän valitsi kaksi asetta ja kuinka ei voinut vielä saada niitä, koska Kaliforniassa 15 päivän harkinta-aika. Koska veljet uskoivat henkensä olevan välittömässä vaarassa, he eivät voineet odottaa, eivätkä hankkineet aseita.
Kuriyama kysyi Erikiltä, että ”nyt kerrot totuuden koko jutusta, vai mitä?” Nuori miekkonen vastasi: ”Kerron sinulle totuuden parhaani mukaan.” Kuriyama kysyi häneltä: ”Menitkö todella Santa Monicaan
Big 5-kauppaan aamulla 18. elokuuta ostaaksesi nämä käsiaseet?” Erik vastasi: ”Ehdottomasti. Epäilyksettäkään minä tein niin.” Sitten Kuriyama pudotti pommin: ”Hra Menendez, tiesitkö, että
Big 5-kauppa lakkasi tuomasta käsiaseita maaliskuussa 1986?”
Tämä oli raskaan sarjan vale. Erik haparoi vastausta. ”Ei, en tiennyt sitä, hra Kuriyama, siellä oli aseita ja katselimme niitä, ja hän ei sanonut, emme voi kantaa niitä enää.”
Tämä ei ollut ainoa epäjohdonmukaisuus, josta Kuriyama sai Erikin kiinni. Kun Kuriyama kyseli Erikiltä television minisarjasta ”Miljonääripoikien klubi”, Erik kiisti nähneensä sellaista. Erik myös myönsi, ettei luullut vanhempiensa aikovan jättää häntä perinnöttömäksi. Tähän mennessä ristikuulustelua Erik oli todistanut luulleensa, että se oli vanhempien aikomus. Kun Kuriyama päätti ristikuulustelunsa, Leslie Abramson yritti koota palapelin paloja. Erik sanoi oikeudelle, ettei muistanut, missä
Big 5-kaupassa hän Lylen kanssa kävi.
14. lokakuuta puolustus aloitti uuden vaiheensa yrittämällä selittää lautamiehille, miksi Lyle ja Erik Menendez olivat uskoneet henkensä olevan välittömässä vaarassa huolimatta siitä, ettei vanhemmilla ollut aseita. Ann Tyler, psykologi Salt Lake Citystä, oli todistavista asiantuntijoista ensimmäisenä jonossa. Tyler todisti, että Menendezin veljet kärsivät tilasta nimeltä ”opittu avuttomuus”, joka syntyy intensiivisestä, toistuvasta väkivallasta. Tyler todisti olevansa varma, että Jose ja Kitty Menendez pahoinpitelivät poikiaan psykologisesti käytännössä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Bozanich ristikuulusteli Tyleria ja huomasi, että monet pahimmista jutuista perheestä olivat sellaisia, joita ei ollut kukaan vahvistanut. Tyler huomasi veljien naiiviuden, mikä tuli ilmi monesti, kun he todistivat ja täysin tahattomissa tilanteissa, joissa, toisin kuin itkemisessä, heillä oli vaikeuksia teeskennellä. Heissä pehmeyttä, oli kovan paineen alla kasvaneiden herkkyyttä, jopa silloin, kun heidät yllätettiin kysymyksellä ja he vastasivat vihaisesti, mitä he nopeasti yrittivät peitellä. Heillä oli myös omituista kunnioitusta ja rakkautta isäänsä kohtaan, vaikka olivatkin surmanneet tämän ja sekin näytti aidolta.
Tässä vaiheessa Kittyn puolen suku alkoi puhua uutismedioille puolustuksesta ja siitä, millaisena hänet esitettiin. Kittyn veli Milton Andersen sanoi kotipaikkakuntalehdelleen,
The Daily Southtownille, että veljesparin puolustus oli ”härkä”. Hän uskoi näiden tappaneen ahneudesta. Hän sanoi, että puolustus vieraili hänen luonaan ja yritti vakuutta häntä siitä, että hänen siskonsa miehineen olivat pahoja ihmisiä. Andersen sanoi lehdelle: ”Siskoni ei pahoinpidellyt lapsiaan.” Andersenin mukaan Jose ja Kitty päinvastoin eivät pitäneet pojilleen tarpeeksi kuria.
Ann Burgess oli toinen puolustuksen asiantuntija, joka tuli todistamaan. Burgess oli mielenterveysalan professori Pennsylvanian yliopistossa ja rikospaikka-analyysin asiantuntija. Hän tutki kuvia rikospaikasta, Menendezin olohuoneesta. ja todisti, että se oli ”epäjärjestyksessä oleva” rikospaikka ja murhia ei voitu olla suunniteltu ennakkoon. Hän myös todisti, että haavojen sattumanvaraisuus sai hänet uskomaan, että rikos oli tehty vimmaisesti, eikä suunnitellen.
21. lokakuuta Jill Lansingin ensimmäinen asiantuntija-todistaja todisti. Stuart Hart, Indianan yliopiston professori, todisti uskovansa, että Lyleä oli psyykkisesti väärinkohdeltu vakavasti.
Jon Conte oli Lansingin seuraava asiantuntija. Hän todisti kuulustelleensa Lyleä vankilassa 60 tuntia vuoden -93 aikana ja uskoi tämän puhuvan totta perheväkivallasta sen ”vaikutuksen” takia, joka sillä Lyleen oli. ”Vaikutus” oli häpeä ja haluttomuus puhua väkivallasta, koska se oli häpeällistä.
Bozanich luotti siihen, etteivät lautamiehet uskoneet puolustuksen asiantuntija-todistuksia, eikä veljesparin tarinoita pahoinpitelyistä. Hän oli niin varma, että päätti olla kutsumatta psykologista asiantuntijaansa, joka istui läpi suurimman osan oikeudenkäynnin alkupuolta. Tämä saattoi olla Bozanichin suurin virhe oikeudenkäynnissä.
Yksi puolustuksen viimeisistä todistajista oli hra Kerry English, Martin Luther King-sairaalan lasten kaltoinkohtelu-tiimin lääketieteellinen johtaja eteläisessä Los Angelesissa. Hän todisti, ettei löytänyt Erikistä merkkejä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikkakin fyysiset todisteet siitä ovat harvinaisia. Tohtori English oli käynyt läpi Erikin terveystiedot lapsesta saakka ja löysi kummallisen viittauksen vuonna -77 tapahtuneeseen vammaan. Erikin papereissa luki, että ”sattuu nieluun, kitakielekkeeseen ja kitalakeen, parantuu hyvin”. Tohtori Englishilta kysyttiin, tuleeko sellainen vamma lapsen kurkkuun pahoinpitelystä ja hän vastasi, ”kyllä, oraaliyhdynnästä”. Sellaisen vaivan syynä voi olla jokin muukin, kuten vaikka mehujääpuikko syksyisin. Tämä haava oli epäilyttävä ja ensimmäinen fyysinen todiste pahoinpitelystä. Kaikki muut todistukset hyväksikäytöstä tulivat joko veljiltä itseltään tai perheystäviltä tai sukulaisilta, jotka kertoivat, mitä olivat veljiltä kuulleet. Ristikuulustelussa Bozanich sai Dr. Englishin myöntämään, että vammoja kurkun takaosaan voivat aiheuttaa muutkin asiat.
Ed Fenno oli ollut Menendezeillä yötä. Hän todisti Josen pettyneen, kun Erik ei tarttunut mahdollisuuteen mennä UC Berkeleyhyn. Josen mielestä Berkeley oli akateemisessa mielessä parempi koulu kuin UCLA ja pettyi Erikin valintaan. Erik oli suosinut UCLAA, koska siellä oli parempi tennisjoukkue. Fennon todistus osoitti Erikin tehneen itse päätöksen UCLAan menosta. Bozanich kysyi Fennolta, oliko hän koskaan nähnyt Erikin valehtelevan vanhemmilleen ja Fenno vastasi, että ”molemmille veljille oli aika tavallista valehdella”.
Puolustus soitti 11. joulukuuta tunnustusnauhaa, kun tuomari Weissberg oli päättänyt puolustuksen luopuneen terapeutin vaitiolovelvollisuudesta, koska he olivat oikeudessa tuoneet esiin veljesparin henkisen tilan väittäessään, että veljet surmasivat pelosta. Nauhalla voi kuulla Lylen keskustelevan syistä, miksi vanhemmat surmattiin. Lyle ylpeili nauhalla, että hän ja pikkubroidi ”osoittivat suurta rohkeutta tappaessaan äitinsä”. Lyle sanoi myös, että hän kaipasi ”noita ihmisiä ympärilleen. En kaipaa koiraani. Jos sallitte moisen rahvaanomaisen analogian.” Kundin äänensävyssä oli letkeä, monotoninen sointu; se oli tyhjä ja kumea.
Nauhalla ei ollut viittausta seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Josen piti kuolla, koska hän kontrolloi veljesten elämää ja oli huono aviomies. Erik ei sanonut nauhalla paljon, mutta hänen kuultiin itkevän taustalla.
Pam Bozanich kyselee Judalon Smythiltä (AP)
Puolustus kutsui Judalon Smythin horjuttamaan uskoa Ozielin todistukseen. Smythin kaksi päivää kestänyt todistus keskittyi kahteen asiaan: Oziel oli manipuloinut ja kiusannut hänet suhteeseen ja monet hänen, Smythin, aiemmat veljeksiä koskevat lausunnot olivat erehdyksiä. Smythin oma luotettavuus on kyseenalainen. Hän oli antanut poliisille pitkän valaehtoisen todistuksen ja todistanut suljettujen ovien takana ennen kuin tuomari Albrecht otti nauhat käpälöitävikseen. Smyth oli myös esiintynyt televisiossa.
Bozanich oli vihainen Smythille siitä, että tämä perui aiemmat lausuntonsa. Bozanich uskoi, että nainen oli vihainen piirikunnan asianajajan toimistolle siitä, etteivät nämä nostaneet raiskaussyytteitä Ozielia vastaan. Sellaisia ei nostettu, koska todisteita ei ollut riittävästi, kertoi Bozanich.
Bozanich ristikuulusteli Smythiä hänen kertomistaan eri versioista ja Smyth vastasi, ettei ollut vastuussa aiemmista vastauksistaan, koska Oziel oli aivopessyt hänet. Kun hän oli todistuksensa antanut, näytti siltä, että lautamiesten oli vaikea uskoa Smythia. Smyth oli viimeinen 56:sta puolustuksen kutsumasta todistajasta.
Syyttäjien vastaan väittävien todistajien tarkoitus oli kiistää tarinat, joita veljet kertoivat murhia edeltävistä päivistä, ja palauttaa Josen ja Kittyn maine. Yksi vastaan väittävistä todistajista oli kaveri nimeltä Grant Walker, joka putsasi altaita työkseen. Hän todisti olleensa perheen kartanossa korjaamassa katkaisijaa jostain noiden roope-setien hupilaitteesta lauantaina 19. elokuuta, päivää ennen murhia. Walker sanoi nähneensä Lylen pelaavan tennistä toisen miehen kanssa, kun Erik seisoi vanhempiensa vieressä, jotka istuivat tenniskentälle pystytetyn patiopöydän äärellä. Walker kertoi nähneensä Kittyn puhuvan Lylelle tämän tennispelistä. Lyle vastasi ”vihaisesti” ja alatyylistä kieltä käyttäen. Walker sanoi, että myös Erik vaikutti vihaiselta vanhemmilleen. Tämä sananvaihto tapahtui noin 14:00. Tämä oli voimakas todiste. Menendezin veljekset olivat kertoneet, että he tarkoituksella pysyttelivät poissa talosta, koska pelkäsivät vanhempiaan.
Flor Suria oli Menendezin perheen taloudenhoitajatar ja nukkunut kartanossa maanantaista perjantaihin, jonka ajan hän oli perheen palkkalistalla. Hän todisti, ettei nähnyt koskaan Kittyn tai Josen huutavan pojilleen. Suria myös todisti, ettei kuullut Lylen itkevän, kun hänen hiuslisäkkeensä väitetysti revittiin tiistaina, eikä kuullut mitään ääniä tappelusta, joka Josella ja Erikillä oli kuulemma ollut torstaina ennen murhia.
Jamie Pisarcik todisti olleensa noin kolme vuotta Lylen kanssa on-off-suhteessa. Suhde jatkui Lylen pidätyksen jälkeen, kunnes yhtenä päivänä joulukuussa -90, kun Jaimen epäilyt olivat kasvaneet, hän pyysi Lyleä kertomaan totuuden. Jaime todisti poikaystävänsä sanoneen, että oli valehdellut tytölle ja totuus oli, että hän surmasi vanhempansa. Syy murhiin oli, että Jose oli seksuaalisesti hyväksikäyttänyt Erikiä ja Kitty Lyleä. Jaime kertoi Lylelle, ettei uskonut tätä ja tätä seurasi sananvaihto, jonka jälkeen he erosivat. Jaime todisti myös, että -87 hän oli mennyt Lylen kanssa hankkimaan hiuslisäkettä Birminghamista, Alabamasta, ja että hän ja Erik keskustelivat hiuslisäkkeestä -88. Tämä oli toinen aukko puolustuksessa. Erik oli todistanut, että Lylen näkeminen ilman tupeetaan järkytti hänet tunnustamaan hyväksikäyttö ja se johti surmiin. Jill Lansing hyökkäsi Pisarcikin luotettavuutta vastaan ja esitti hänet kullankaivajana, joka unelmoi avioitumisesta rikkaaseen perheeseen ja nuo haaveet sortuivat, kun sulhanen tunnusti olevansa tappaja.
Kittyn veli Brian Andersen todisti, että Erik ei ollut arka ja hänestä tällä näytti olevan ”paisunut ego”. Kumpikin veli käytti surutta alatyylistä sanavarastoa puhuessaan vanhemmilleen ja käyttäessään heidän rahojaan. Jose oli sanonut Andersenille, että Lylen pitäisi oppia elättämään itsensä, eivätkä vanhemmat maksaisi pojan laskuja ikuisesti. Puolustus vastusti Andersenin todistusta osoittamalle, että tämä oli kiinnostunut Kittyn perinnöstä ja oli jättänyt perintötuomioistuimelle asiakirjan, jossa väitti perinnön kuuluvan hänen perheelleen, mikäli valkenisi, että Kitty kuoli Josen jälkeen.
Marlene Eisenberg, Josen sihteeri 14 vuoden ajan, todisti Lylen ja Erikin käytöstä vanhempien muistotilaisuuden jälkeen. Eisenberg oli istunut limusiinissa poikien kanssa muistotilaisuuden jälkeen. Lyle kysyi Eisenbergiltä: ”Kuka sanoi, etten voisi astua isäni kenkiin?”
Eisenberg kehotti Lyleä ”kulkemaan omat polkunsa elämässä äläkä yritä täyttää hänen kenkiään”.
Silloin Lyle ojensi mokkasiineja ja sanoi: ”Sinä et ymmärrä. Nämä ovat minun isäni kengät.”
Puolustus kutsui tohtori Vicaryn todistamaan kiistääkseen vastaan väittävät todistajat ja tukemaan väitetyn perheväkivallan paikkansapitävyyttä. Vicary todisti, että Erik oli ”toivoton tapaus, pateettinen, pelkurimainen, toivoton sotku”, kun hän ensi kertaa tapasi tämän kaltereiden takan. Erik kertoi Vicarylle hyväksikäytöstä elokuussa -90, kun Erik oli käynyt terapiassa kuukausia ja syönyt masennuslääkkeitä ja rauhoittavia. Sen sijaan, että kyselisi Vicarylta Erikin henkisestä tilasta ja perheväkivallasta, Bozanich oli kiinnostuneempi siitä, kuinka paljon tämän lompakko oli lihonut tämän tapauksen parissa. Bozanich kysyi, oliko Erik niin onneton vankilassa siksi, että oli saamassa murhasyytteet ja Vicary vastasi kieltävästi ja kertoi olleensa aika järkyttynyt nähdessään, että Erik ”viihtyi vankilassa”. Vicary lisäsi, että Erik ”koki ensikertaa elämässään, että hänellä ei ollut paineita”.
Mark Heffernan oli viimeinen oikeudenkäynnissä todistanut. Puolustus kutsui hänet viemään pohjaa allasmiehen, Grant Walkerin, todistukselta, joka kertoi nähneensä veljet tenniksen peluussa kartanolla. Heffernan todisti olleensa veljesten tennisvalmentaja kesällä -89 ja kiisti olleensa Menendezin kartanossa tuona päivänä.
Ennen lopetusargumentien alkamista tuomari Weissberg antoi syyttäjille toisen voiton, kun hän kieltäytyi antamasta lautamiehille määräystä, joka olisi voinut johtaa syytteistä vapauttamiseen. Weissberg sanoi, ettei siitä ”yksinkertaisesti ollut todisteita”, että keskivertohenkilö olisi pelännyt henkensä puolesta, kuten veljet sanoivat pelänneensä. Weissberg ei sallinut lautamiesten harkita kuolemantuottamusta, siis veljien rikosnimikkeeksi.
Michael Burt aloitti lopetusargumenttinsa kertomalla Lylen lautamiehille, että heidän täytyy harkita sitä, että veljet olisivat tehneet murhat ”pelossa ja paniikissa, joka seurasi vuositolkulla kestänyttä pahoinpitelyä kiusaavien vanhempien taholta”. Burt sanoi Lylen toimineen kuin ”ajattelematon robotti” elokuun 20. yönä -89, jona hän tappoi vanhempansa ”vaistonvaraisesti”, eikä huolellisesti suunnitellen. Burt väitti, että olosuhteet, joissa surmat tapahtuivat, eivät täyttäneet lain kriteerejä ensimmäisen asteen murhalle.
Bozanich vastasi ilmoittamalla, että ”tämä ei ole monimutkainen juttu. Nämä kaksi ihmistä olivat katselemassa TV:tä ja heidän poikansa teurastivat heidät.” Hän haastoi Burtin ajatusta siitä, etteivät veljet suunnitelleet murhia, tuomalla esiin, että he ajoivat San Diegoon hankkimaan käsiaseet. Bozanich siteerasi myös pöytäkirjaa Ozielin istunnosta, jossa Lyle sanoi, ettei olisi ”tullut kuulonkaan”, että hän olisi yksin toteuttanut ampumiset ja päättänyt antaa Erikin ”nukkua” ohi suunnitelman.
Jill Lansing puhui lautamiehille rikoksesta ja pyysi heitä pohtimaan ”koko tapahtumaa, joka juontaa juuresta Lylen lapsuudenaikaisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä”.
Bozanich oli sarkastinen ja piikittelevä lopetusargumenteissaan. Hän kutsui Lyleä ja Erikiä ”hemmotelluiksi, ilkeiksi nulikoiksi”, jotka saivat ”parasta puolustusta, jota isukin rahoilla saattoi ostaa”. Yhdessä vaiheessa hän sanoi puolustukselle, että ”kaikille niille lapsille, joita pahoinpidellään vakavasti ja joista tulee yhteiskunnan hyödyllisiä jäseniä, tämä puolustus on loukkaus”.
Päätösargumenteissaan Abramson selitti pois puolustuksen ongelmat, moittien syyttäjien todistajia valehtelijoiksi, julkisuudenhakuisiksi ja hyökkäsi Dr. Ozielia vastaan. Puheensa lopulla Abramson teki lopulta jotain, jonka syyttäjät olivat toivoneet Erikin tehneen kolme vuotta sitten; hän kääntyi Lyleä vastaan. Abramson sanoi lautamiehille: ”En halua Erikin ottavan syitä niskoilleen Lylen takia” ja lisäsi, että ”todisteet tässä tapauksessa eivät todista Erikin tappaneen ketään”.
Lester Kuriyaman lopetusargumentit kestivät kolme tuntia. Hän kertoi lautamiehille, ettei yrittänyt ”sokaista heitä”, vaan sen sijaan pyysi heitä ”perustamaan päätöksen tässä tapauksessa maalaisjärkeen”.
Hän ilmoitti lautamiehille, että Erik oli homoseksuaali ja syy, miksi hän sen toi esiin, oli että ”jos syytetty harrasti seksiä muiden miesten kanssa yhteisymmärryksessä, sen takia hän osaa kuvailla teille, mitä kuvaili, seksuaalista kanssakäymistä isänsä kanssa”. Kuriyama ilmoitti tuomaristolle, ettei Jose pakottanut Erikiä homoseksuaalisiin tekoihin, vaan oli päinvastoin raivoissaan siitä, että Erik oli homo.
Tuomari Weissberg antoi velikultien kohtalosta päättäville tuomaristoille neljä vaihtoehtoa: he voisivat todeta heidät syyllisiksi ensimmäisen asteen murhan erikoisolosuhteissa; toisen asteen murhaan; tahalliseen kuolemantuottamukseen; tai tahattomaan kuolemantuottamukseen. Lylellä ja Erikillä oli kummallakin edessään tuomituksi tuleminen kolmesta syytekohdasta: Josen murha, Kittyn murha ja syyte murhajuonen punomisesta.
13. tammikuuta 1994, 16 päivän harkinnan jälkeen Erikin tuomaristo julisti, että se oli umpikujassa, eikä päässyt yksimielisyyteen missään syytekohdassa. 25. tammikuuta harkittuaan 24 päivää, Lylen tuomaristo julisti olevansa umpikujassa. Molempien veljesten lautamiehet jakautuivat ääripäihin: toisten mielestä he olivat kylmäverisiä tappajia, toisten mielestä kotiväkivallan kärsiviä uhreja. Tuomari Weissberg laittoi pisteen molemmille tapauksille.
Tapauksen lopputulema oli voitto puolustukselle. Vain kolme Lylen lautamiehistä äänesti vakavimman syytteet, ensimmäisen asteen murhan, puolesta, Jose-isän tappamisen suhteen. Erikin lautamiehistä niin äänesti viisi.
Gil Garcetti, piirikunnan asianajaja, joka korvasi Ira Reinerin, sanoi, että Menendezin veljespari otettaisiin uudelleen esiin ja että hän ”mieluummin ottaisi umpikujatuomariston (hung jury) kuin tappopäätöksen, koska tämä on murhatapaus.” (Umpikujatuomaristo = tuomaristo, joka otetaan käyttöön, kun lautamiehet eivät pääse riittävän yksimielisiksi asioista.)
Ihmiset vs. Lyle & Erik Menendez-tapauksessa ei koskaan ollut kyse syyllisyydestä tai syyttömyydestä – syytetyt tunnustivat surmanneensa vanhempansa kylmäverisesti, eivätkä osoittaneet armoa tai katumusta. Oikeudenkäynnissä oli kyse poikien kieltäymyksestä ottaa vastuuta teoistaan. Sen sijaan he syyttivät vanhempiaan loputtomasta määrästä kaltoinkohtelua, joka teki uhreista rikollisia.
Maksimi on 60000 merkkiä, joten ihan pari riviä joutui jättämään pois, mutta lisää on tulossa, jos Luoja suo…