Ylipäätään olisi syytä harkita perin pohjin, onko seksuaalirikollisten psykiatrinen hoito ylipäätään kannattavaa kustannuksiinsa nähden. Useimmat faktat tuntuvat puhuvan tätä vastaan. Niuvanniemen sairaalan entinen ylilääkäri Panu Hakola lausui useampaankin otteeseen julkisuudessa siitä miten kriminaalipotilaiden ennuste on varsin lohduton ja tehokkaimmankin hoidon jälkeen teon uusimisriski on useimmilla edelleen korkea. Nämä ovat siis rationaalisia näkökulmia jossa asiaa tarkastellaan objektiivisesti.
Ilmeisesti kuitenkin mielenterveyslaki jo edellyttää tietyn kriteeristön täyttävän henkilön tahdonvastaisen hoidon toteuttamista, olipa hoidon onnistumistodennäköisyys miten matala hyvänsä. Eilen, 6.5.2008 julkaistussa Onnettomuustutkintakeskuksen raportissa Pitkäniemen sairaalapalosta tammikuussa 2007 (
http://www.onnettomuustutkinta.fi/38283.htm) todettiin että 18 ihmisen loukkaantumiseen johtanut palo oli sellaisen potilaan sytyttämä jolla oli jo hoitojaksonsa aikana entisyyttä kolmen muun palon sytyttämisestä sairaalan tiloissa. Henkilöltä
ei silti oltu takavarikoitu tulentekovälineitä! Raportin liitteet ovat myös mielenkiintoista luettavaa sillä ne paljastavat nykyisen ajattelutavan päättävissä viranomaiselimissä. Sosiaali- ja terveysministeriöltä oli pyydetty lausuntoa mahdollisuudesta takavarikoida nykyistä kattavammin mahdollisia vaaraa aiheuttavia esineitä potilaiden hallusta. Selvitys asiassa oli kuitenkin keskeytynyt jo alkumetreillä sillä pyynnön todettiin olevan niin monella tapaa
ristiriidassa ihmis- ja perusoikeuksien kanssa.
Äskeinen pohdinta hieman off-topicia tähän Fritzl-teemaan nähden mutta kuvaa erittäin hyvin miten korkealla tässä ääri-individualismin ajassa on yksilön tarpeiden ja ennen kaikkea oikeuksien asettaminen yhteisön edun ja turvallisuuden edelle. Tämä tuntuu pätevän myös seksuaalirikollisten kohdalla: mikäli mielentilatutkimus antaa viitteitä psykiatrisen häiriötilan olemassaolosta, on automaattisena ratkaisuna useimmiten syyntakeettomuus ja tästä seuraava pakkohoito. Joissakin tapauksissa tämä tietysti voi olla oikeustajun mukaistakin; pakkohoidon kestollahan ei teoriassa ole takarajaa.
Nyt on kuitenkin aiheellista miettiä miten kalliiksi tulee esim.
30 vuotta kestävä psykiatrinen sairaalahoito (esimerkki otettu Pitkäniemen onnettomuuden tutkintaraportista jossa mainittiin erään potilaan hoidon kestäneen tämän verran) 2000-luvun hoito- ja asumisstandardeilla. Ilmeisesti kuitenkin juuri ns. inhimillinen näkökulma estää tällaisen hoidon hyötyjen ja haittojen punnitsemisen yhteiskunnan näkökulmasta ja maallikkotermein sanottuna toivottoman tapauksen hoitoa jatketaan harkitsemattakaan muita vaihtoehtoja.
Psykiatristen potilaiden parissa työskenteleviltä kuulisi mielellään kannanottoja tähän: käsi sydämelle, varmasti moni vaikeahoitoisten pitkäaikaispotilaiden hoitoa toteuttava näkee humaanin idealismin läpi ja tietää raadollisen hyvin näiden potilaiden todellisen ennusteen ja hoidosta saatavan hyödyn.