Loistavaa, meidän keskustelumme on siis ollut todella syvällistä, koska se on saanut heräämään tällaisen, taiteellisen, intuitiivisen tilan, ja runosuonesi ryhtyi pulppuamaan. Hieno juttu! Täytyy käydä heti katsomassa!
Lisäystä: runo oli niin oivallinen tälle keskustelulle, että lupaa kysymättä siirsin sen myös tähän ketjuun, loistava runo!
VANHUKSEN KOHTALO:
Ukko 100 vuotias vihreä ja musta,
viruu omas paskassa ja sen alla on kusta,
ikkuna on kiinni ja ovessa on lukko,
asunnossa viruu täysin mädäntynyt ukko.
Ansaitseeko Suomessa vanhus tätä kohtaloa?
Nyt on lijan myöhässä saada jonkun palvelua.
Ei tarvitse ravintoa, eikä enää vaippoja,
kuolema korjasi jo sen vanhuksen vaivoja...
Runoilija: Tirskis
Kotihoidontuki halutaan lakkauttaa
Karkeasti ottaen hoitopäivillä, tuotteilla sekä niistä saatavilla tuloilla ja kustannuksilla.Sirpa kirjoitti:Kirjoitat: "Mutta noin yleisesti ottaen: hoidon tuloksellisuutta ei mitata empatian määrällä. Sen tunteminen on yksilöllinen ominaisuus, ja on tunnetusti olosuhteita joissa empatia katoaa."
Millä tämä "tuloksellisuus" sitten mitataan?
Empatia on myötäelämistä. Sinun määritelmäsi sisälsi kissan ruokkimisen, joka on konkretiaa.Sirpa kirjoitti:Selittäisitkö, Mariacka, mitä tarkoittaa sana "empatia"?
Sirpa kirjoitti:Enemmän empatiaa ymmärtää vammaista tyttöä, jonka ainoa ystävä saattaa olla kissa...
Okei. Perustakaa kaikin mokomin luostari. Jos ette usko, että fiksu ja vastuullinen ymmärtää myös ihmisestä tulevan ulostetta, kun hänet syötetään.Sirpa kirjoitti:Viitaten nyt tirskiksen edellä olevaan tekstiin
"Juuri nämä "vaippojen vaihdot" ja muut epämielettävät työt tekevät siellä nunat, kun siviileja ei saa sellaisiin töihin.
Tiedän, että siellä ei kukaan "siviili" juuri haluan opiskella lähihoitajaksi, kun vaikka myyjänä pääsee vähemmällä ja työ on paljon parempi palkatuu ja mielettävämpi."
ja tähän Mariackan kirjoittamaan lauseeseen:
"...eikö olisi kaikille hyväksi, että hoitoalan koulutukseen hakeutuisi fiksuja ja vastuullisia nuoria? Että ammatti olisi arvostettu ja kohtuullisesti palkattu?"
Jos katsot, Mariacka, tirskiksen tekstiä - niin ei olisi - tuohon työhön liittyy tehtäviä, jotka suostuvat vain nunnat tekemään, koska heitä ei kiinnosta fiksuus, nuoruus, ulkonäkö, arvostus tai palkkaus.
Nämä luettelemasi arvot ovat siis huonoja motiiveiksi hakeuduttaessa hoitoalalle.
Tai antakaa hommat sellaisille, jotka eivät osaa edes tavata sanaa "empatia".
Ystävällisin terveisin vaihdan keskustelua, jotta pääsette suunnittelemaan rauhassa.
Omaishoitaja ja omaisen hoitaja ovat eri asioita. Omassa suvussa vanhukset on hoidettu niin pitkään kun se on ollut mahdollista, hoitaen kaupassakäynnit sun muut vastaavat. Senkin jälkeen kun ei ole enää kotona pärjänneet niin heidän luonaan on käyty käytännössä päivittäin. Se mitä niiden käyntien aikana tapahtui ja tehtiin, oli konkreettisesti poissa palkatun henkilökunnan työtehtävistä.
Ovat vaan sukulaisvanhukset jo sen verran iäkkäitä olleet että heidän lapsensa ovat olleet eläkkeellä silloin kun enemmälti apua on tarvittu. Mutta hoidettiin siitä huolimatta. Mistään omaishoidosta ei ollut siis kyse vaan kaikki tapahtui omalla ajalla. Ja niiden vanhusten hoitoon ja auttamiseen on osallistunut lapsenlapsetkin. Kuten esmes minä.
Ja mitä tulee sairaanhoitajien yms. palkkakysymykseen, niin kyllähän se on niin että jos työstä ei saa järkevää korvausta, niin siihen ei riitä tekijöitä. Varsinkin kun työ on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti.
Mitä tulee johonkin kissan ruokkimiseen, ja todennäköisesti sen tarpeiden siistimiseen, niin täytyy todeta että jos sitä työaikaa on jo venyttänyt yli sen mistä maksetaan ja minimoinut lakisääteiset tauotkin, niin saattaa tulla kynnys vastaan kissanhoidossa. Aika monilla tuota työtä tekevillä on omakin perhe jota sitäkään ei saa liikaa laiminlyödä.
Tunnettu tosiasiahan on se että jos hoidat annetut työtehtävät ja niistä aina suoriudut, vaikka sitten omaa aikaa käyttäen, niitä työtehtäviä tulee lisää. Näin myös vanhus- ja vammaishuollossa. Jossain vaiheessa tulee varmasti stoppi sille mitä jaksaa ja ehtii.
Mutta tätä on sikäli turha murehtia liian pitkälle katsoen koska suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle ja tulossa kohti vanhuutta. Koska he ovat suuria ikäluokkia, heidän äänestyspotentiaali on suuri verrattuna muihin luokkiin, joten eiköhän tämäkin asia ratkea hyvään suuntaan. Se on sitten eri asia miten jaksavat ne joiden verorahoista tämä pitää kustantaa.
Hiukan OT:nä: Tuttava on töissä ambulanssihommissa ja työparina on pienikokoinen naisihminen. Jatkuvasti jaksavat monet tahot ihmetellä miten pieni ja heikko nainen siinä pärjää.
Sitä kukaan ei ihmettele eikä kysele, miten hommassa pärjää tämä tuttavani, jonka hyvän kunnon ja voimien ansiota pitkälti on että tämä hento nainen pärjää.
Se kun on niin että jos potilas painaa 120 kiloa ja sitä pitää kaksin liikuttaa, niin ei fysiikan lait mihinkään katoa. Jos tämä toinen osapuoli on hento 60 kiloinen nuori nainen, tarkoittaa se käytännössä sitä että se mitä hän ei kanna, sen painon kantaa sitten se jäljelle jäänyt osapuoli. Onneksi erittäin hyväkuntoinen ja vahva, vaikkei punttisalia harrastakaan. Isokokoisempana en itse hänen hommassaan sillä työparilla pärjäisi.
Tarinan opetus? Asioilla on yleensä monta puolta ja aina ei nähdä metsää puilta.
Vanhusten huolto, asunnottomuus, mielenterveyspalvelut... Ei ne ole rahasta kiinni, niiden kuntoon pistäminen on vain ja ainoastaan poliittinen valinta. Ja he jotka poliittisia päätöksiä tekevät ovat käytännössä siinä taloudellisessa tilanteessa että eipä heidän tarvitse julkisella puolella jonottaa.
Ovat vaan sukulaisvanhukset jo sen verran iäkkäitä olleet että heidän lapsensa ovat olleet eläkkeellä silloin kun enemmälti apua on tarvittu. Mutta hoidettiin siitä huolimatta. Mistään omaishoidosta ei ollut siis kyse vaan kaikki tapahtui omalla ajalla. Ja niiden vanhusten hoitoon ja auttamiseen on osallistunut lapsenlapsetkin. Kuten esmes minä.
Ja mitä tulee sairaanhoitajien yms. palkkakysymykseen, niin kyllähän se on niin että jos työstä ei saa järkevää korvausta, niin siihen ei riitä tekijöitä. Varsinkin kun työ on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti.
Mitä tulee johonkin kissan ruokkimiseen, ja todennäköisesti sen tarpeiden siistimiseen, niin täytyy todeta että jos sitä työaikaa on jo venyttänyt yli sen mistä maksetaan ja minimoinut lakisääteiset tauotkin, niin saattaa tulla kynnys vastaan kissanhoidossa. Aika monilla tuota työtä tekevillä on omakin perhe jota sitäkään ei saa liikaa laiminlyödä.
Tunnettu tosiasiahan on se että jos hoidat annetut työtehtävät ja niistä aina suoriudut, vaikka sitten omaa aikaa käyttäen, niitä työtehtäviä tulee lisää. Näin myös vanhus- ja vammaishuollossa. Jossain vaiheessa tulee varmasti stoppi sille mitä jaksaa ja ehtii.
Mutta tätä on sikäli turha murehtia liian pitkälle katsoen koska suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle ja tulossa kohti vanhuutta. Koska he ovat suuria ikäluokkia, heidän äänestyspotentiaali on suuri verrattuna muihin luokkiin, joten eiköhän tämäkin asia ratkea hyvään suuntaan. Se on sitten eri asia miten jaksavat ne joiden verorahoista tämä pitää kustantaa.
Hiukan OT:nä: Tuttava on töissä ambulanssihommissa ja työparina on pienikokoinen naisihminen. Jatkuvasti jaksavat monet tahot ihmetellä miten pieni ja heikko nainen siinä pärjää.
Sitä kukaan ei ihmettele eikä kysele, miten hommassa pärjää tämä tuttavani, jonka hyvän kunnon ja voimien ansiota pitkälti on että tämä hento nainen pärjää.
Se kun on niin että jos potilas painaa 120 kiloa ja sitä pitää kaksin liikuttaa, niin ei fysiikan lait mihinkään katoa. Jos tämä toinen osapuoli on hento 60 kiloinen nuori nainen, tarkoittaa se käytännössä sitä että se mitä hän ei kanna, sen painon kantaa sitten se jäljelle jäänyt osapuoli. Onneksi erittäin hyväkuntoinen ja vahva, vaikkei punttisalia harrastakaan. Isokokoisempana en itse hänen hommassaan sillä työparilla pärjäisi.
Tarinan opetus? Asioilla on yleensä monta puolta ja aina ei nähdä metsää puilta.
Vanhusten huolto, asunnottomuus, mielenterveyspalvelut... Ei ne ole rahasta kiinni, niiden kuntoon pistäminen on vain ja ainoastaan poliittinen valinta. Ja he jotka poliittisia päätöksiä tekevät ovat käytännössä siinä taloudellisessa tilanteessa että eipä heidän tarvitse julkisella puolella jonottaa.
Tähän väliin kerron pari omaa huomiotani kiireestä, jotka tein työskennellessäni pitkäaikaisosastolla tuurausluontoisesti vuosi sitten. Varsinainen oma työpisteeni on ensiapupolilla, mutta mielelläni käyn välillä keikalla myös osastoilla.
Pitkäaikaisosastolla oli "aina" kiire, ja se kiire oli pahimmillaan aina aamulla muutamien tuntien aikana, kun oli vaippojen vaihdot, lääkkeiden jaot, pesut, suihkut, aamupalat, lääkärin kierrot ym. ja kohta aamukiireiden perään lounas jne. Iltapäivällä oli sitten muutaman tunnin hiljainen aika, jolloin henkilökunta oli suurinpiirtein tekemättä mitään.
Ihmettelin, onko kaikki "mummut ja papat" roudattava sinne suihkuun juuri silloin aamukiireiden keskellä, eikö niitä voisi jakaa, että iltapäivällä hiljaiseen aikaan veisimme osan. Eihän ne vanhukset sitä vaadi, että just klo 6-9 suihkutetaan. Ajattelin, että näillä "sänkyynsä sidotuilla" olisi siinä myös jotain "ohjelmaa", joka katkaisisi pitkän päivän.
Ei käynyt, vastausta en tullut tietämään, että miksi ei käy, luultavasti se olisi ollut jotain, että aina on aamulla suihkussa käyty ja vastedeskin käydään. Tulin siihen tulokseen, että hoitajat halusivat pitää itsellään sen iltapäivän vapaan parituntisen. Senkin osaston kiireitä olisi saanut hyvin tasailtua, jos tahtoa ja organisointikykyä olisi ollut enemmän.
Toinen mielenkiintoinen havainto oli mieshoitajat, joita osastolla oli kolme. Heiltä "puuttui" kiire kokonaan, he tekivät työtään rauhassa ja antoivat potilaille aikaa, myös aamulla kiireisimpään aikaan. Ja kuitenkin kerkesivät ilman juoksua ja touhotusta omat potilaansa hoitaa. Heidän työtään oli ilo seurata.
Niin, voiko siitä kiireestä valittaa, jos osan päivää on tosi kiire, mutta töitä organisoimalla ja "perinteistä" tinkien saisi mukavan tasaisen työpäivän.
Pitkäaikaisosastolla oli "aina" kiire, ja se kiire oli pahimmillaan aina aamulla muutamien tuntien aikana, kun oli vaippojen vaihdot, lääkkeiden jaot, pesut, suihkut, aamupalat, lääkärin kierrot ym. ja kohta aamukiireiden perään lounas jne. Iltapäivällä oli sitten muutaman tunnin hiljainen aika, jolloin henkilökunta oli suurinpiirtein tekemättä mitään.
Ihmettelin, onko kaikki "mummut ja papat" roudattava sinne suihkuun juuri silloin aamukiireiden keskellä, eikö niitä voisi jakaa, että iltapäivällä hiljaiseen aikaan veisimme osan. Eihän ne vanhukset sitä vaadi, että just klo 6-9 suihkutetaan. Ajattelin, että näillä "sänkyynsä sidotuilla" olisi siinä myös jotain "ohjelmaa", joka katkaisisi pitkän päivän.
Ei käynyt, vastausta en tullut tietämään, että miksi ei käy, luultavasti se olisi ollut jotain, että aina on aamulla suihkussa käyty ja vastedeskin käydään. Tulin siihen tulokseen, että hoitajat halusivat pitää itsellään sen iltapäivän vapaan parituntisen. Senkin osaston kiireitä olisi saanut hyvin tasailtua, jos tahtoa ja organisointikykyä olisi ollut enemmän.
Toinen mielenkiintoinen havainto oli mieshoitajat, joita osastolla oli kolme. Heiltä "puuttui" kiire kokonaan, he tekivät työtään rauhassa ja antoivat potilaille aikaa, myös aamulla kiireisimpään aikaan. Ja kuitenkin kerkesivät ilman juoksua ja touhotusta omat potilaansa hoitaa. Heidän työtään oli ilo seurata.
Niin, voiko siitä kiireestä valittaa, jos osan päivää on tosi kiire, mutta töitä organisoimalla ja "perinteistä" tinkien saisi mukavan tasaisen työpäivän.
Niin, en minäkään näistä asioista ihan kokemuksetta puhu, vaan takana on kauan sitten suoritettu, 10 vuoden työrupeama yliopistollisessa keskussairaalassa.
Voin allekirjoittaa kaiken mitä fitness tuossa edellä kirjoittaa.
Mariacka totesi: "Empatia on myötäelämistä. Sinun määritelmäsi sisälsi kissan ruokkimisen, joka on konkretiaa."
Itse käyttäisin empatiasta määritelmää, että se on kykyä "asettua toisen ihmisen asemaan", koska tällä määritelmällä siitä tulee myös konkreettisesti ymmärrettyä - se selittää silloin sen, että mitä tekemistä sillä on "kissan ruokinnan kanssa".
Siis näin minä ajattelisin kohdatessani kissatytön:
"Kaikki lähtisi jo ajatuksesta, että olisin miettinyt, että miltä minusta olisi tuntunut syntyä vammaisena, ja miltä tuntuisi elää koko elämä vammaisena, liikkua aina pyörätuolilla, ja avustajan saattamana. Miltä tuntuisi olla tietämättä mitä on hiihtäminen, mitä juokseminen, entä kävellä? Ylipäätään miten kokisin silloin ajatuksen siitä, että voisi liikkua vapaasti?
Miltä minusta tuntuisi, jos minun kissalleni ei annettaisi ruokaa? Miltä minusta tuntuisi, jos minun kissani ruokinta, joka kestäisi 5 min, olisi tuolle ulkopuoliselle ylimääräinen, raskas työ? Miltä minusta tuntuisi, jos minun vaadittaan luopumaan siitä vain 5 min takia? Miltä minusta tuntuisi, kun kävelevälle, terveenä syntyneelle, ja terveenä eläneelle ihmiselle, jolle kaikki on ollut mahdollista, 5 min suotuna minun kissalleni on ylitsepääsemätön tehtävä, johon kaikki kaatuu.
Miltä minusta itsestäni tuntuisi, jos kaikkeen pystyvän, terveenä syntyneen avustajani taholta, kissani; ainoa iloni, ystäväni, perheeni jäsen, vain 5 min työ, on ylipääsemätön tehtävä, josta minun on luovuttava."
Sitten antaisin sen ruuan sille kissalle, tyhjäisin sen hiekkalaatikon, enkä puhuisi kenellekään mitään koko asiasta. Sanoisin myöhästyneeni liikenneruuhkan vuoksi 5 min, jos olisi pakko jossakin selittää tuota viittä minuuttia.
Me voimme mielessämme myötäelää liki mitä tahansa tunnetasolla, ilman että se edellyttää meiltä mitään - niinhän me teemme katsoessamme elokuvaakin - mutta asettuminen toisen ihmisen asemaan, edellyttää jo toiminnan.
Kysyin Mariackilta, että miten "tuloksellisuus" hoitotyössä mitataan ja sain vastauksen, jota pelkäsin:
"Karkeasti ottaen hoitopäivillä, tuotteilla sekä niistä saatavilla tuloilla ja kustannuksilla."
Minulla ei ole mitään kaunoja - miten Mariacki asian ilmaisikin edellisellä sivulla - vain yhtä ammattiryhmää kohtaan, vaan jopa yhtä ainoaa suutaria kohtaan, joka naputtelee kenkääni uuden koron, ilman "Zenin henkeä" - toisin sanoen hän ei tee työtään sydämellä.
Luulen, että nykyajan sukupolvi ei enää edes tiedä mitä tarkoitetaan, jos sanotaan, että hoitaa oman ammattityönsä "sydämellä". Se on asia, jota perään kuulutan nykyihmisen arvomaailmaan takaisin - eikä se koske vain yhtä ammattiryhmää - hoitajia - se koskee jokaista ihmistä ja kaikkea ihmisen toimintaa työntekemisestä lasten vanhempina olemiseen.
Todelliset sydämellä työtätekevät hoitajaihmiset olen tavannut juuri sairaaloiden ensiavuissa! Terveisiä fitnessille, jos edelleen teet tuota vaativaa työtä - siihen tarvitaan kanttia, jaksamista ja hurttia huumoriakin - jota ei kukaan ulkopuolinen voisi ymmärtää.
Voin allekirjoittaa kaiken mitä fitness tuossa edellä kirjoittaa.
Mariacka totesi: "Empatia on myötäelämistä. Sinun määritelmäsi sisälsi kissan ruokkimisen, joka on konkretiaa."
Itse käyttäisin empatiasta määritelmää, että se on kykyä "asettua toisen ihmisen asemaan", koska tällä määritelmällä siitä tulee myös konkreettisesti ymmärrettyä - se selittää silloin sen, että mitä tekemistä sillä on "kissan ruokinnan kanssa".
Siis näin minä ajattelisin kohdatessani kissatytön:
"Kaikki lähtisi jo ajatuksesta, että olisin miettinyt, että miltä minusta olisi tuntunut syntyä vammaisena, ja miltä tuntuisi elää koko elämä vammaisena, liikkua aina pyörätuolilla, ja avustajan saattamana. Miltä tuntuisi olla tietämättä mitä on hiihtäminen, mitä juokseminen, entä kävellä? Ylipäätään miten kokisin silloin ajatuksen siitä, että voisi liikkua vapaasti?
Miltä minusta tuntuisi, jos minun kissalleni ei annettaisi ruokaa? Miltä minusta tuntuisi, jos minun kissani ruokinta, joka kestäisi 5 min, olisi tuolle ulkopuoliselle ylimääräinen, raskas työ? Miltä minusta tuntuisi, jos minun vaadittaan luopumaan siitä vain 5 min takia? Miltä minusta tuntuisi, kun kävelevälle, terveenä syntyneelle, ja terveenä eläneelle ihmiselle, jolle kaikki on ollut mahdollista, 5 min suotuna minun kissalleni on ylitsepääsemätön tehtävä, johon kaikki kaatuu.
Miltä minusta itsestäni tuntuisi, jos kaikkeen pystyvän, terveenä syntyneen avustajani taholta, kissani; ainoa iloni, ystäväni, perheeni jäsen, vain 5 min työ, on ylipääsemätön tehtävä, josta minun on luovuttava."
Sitten antaisin sen ruuan sille kissalle, tyhjäisin sen hiekkalaatikon, enkä puhuisi kenellekään mitään koko asiasta. Sanoisin myöhästyneeni liikenneruuhkan vuoksi 5 min, jos olisi pakko jossakin selittää tuota viittä minuuttia.
Me voimme mielessämme myötäelää liki mitä tahansa tunnetasolla, ilman että se edellyttää meiltä mitään - niinhän me teemme katsoessamme elokuvaakin - mutta asettuminen toisen ihmisen asemaan, edellyttää jo toiminnan.
Kysyin Mariackilta, että miten "tuloksellisuus" hoitotyössä mitataan ja sain vastauksen, jota pelkäsin:
"Karkeasti ottaen hoitopäivillä, tuotteilla sekä niistä saatavilla tuloilla ja kustannuksilla."
Minulla ei ole mitään kaunoja - miten Mariacki asian ilmaisikin edellisellä sivulla - vain yhtä ammattiryhmää kohtaan, vaan jopa yhtä ainoaa suutaria kohtaan, joka naputtelee kenkääni uuden koron, ilman "Zenin henkeä" - toisin sanoen hän ei tee työtään sydämellä.
Luulen, että nykyajan sukupolvi ei enää edes tiedä mitä tarkoitetaan, jos sanotaan, että hoitaa oman ammattityönsä "sydämellä". Se on asia, jota perään kuulutan nykyihmisen arvomaailmaan takaisin - eikä se koske vain yhtä ammattiryhmää - hoitajia - se koskee jokaista ihmistä ja kaikkea ihmisen toimintaa työntekemisestä lasten vanhempina olemiseen.
Todelliset sydämellä työtätekevät hoitajaihmiset olen tavannut juuri sairaaloiden ensiavuissa! Terveisiä fitnessille, jos edelleen teet tuota vaativaa työtä - siihen tarvitaan kanttia, jaksamista ja hurttia huumoriakin - jota ei kukaan ulkopuolinen voisi ymmärtää.
Alethes doksa meta logu
Supernova kirjoitti: "Jos tämä toinen osapuoli on hento 60 kiloinen nuori nainen, tarkoittaa se käytännössä sitä että se mitä hän ei kanna, sen painon kantaa sitten se jäljelle jäänyt osapuoli. Onneksi erittäin hyväkuntoinen ja vahva, vaikkei punttisalia harrastakaan. Isokokoisempana en itse hänen hommassaan sillä työparilla pärjäisi."
Hyvänen aika! En ennen tätä tekstiä ole tajunnut, että olen 50 kiloisena siirrellyt 80 kiloisia - ei ollut työparia, en osannut edes kaivata sellaista, kun ei ollut, niin ei ollut - kyse oli tekniikasta, ei voimasta, jonka oppi siirtelyä tehdessään!
Täytyypä muistaa jatkossa mainostaa!
Siis todellakin, kuten supernova kirjoittaa: "Tarinan opetus? Asioilla on yleensä monta puolta ja aina ei nähdä metsää puilta."
Hyvänen aika! En ennen tätä tekstiä ole tajunnut, että olen 50 kiloisena siirrellyt 80 kiloisia - ei ollut työparia, en osannut edes kaivata sellaista, kun ei ollut, niin ei ollut - kyse oli tekniikasta, ei voimasta, jonka oppi siirtelyä tehdessään!
Täytyypä muistaa jatkossa mainostaa!
Siis todellakin, kuten supernova kirjoittaa: "Tarinan opetus? Asioilla on yleensä monta puolta ja aina ei nähdä metsää puilta."
Alethes doksa meta logu