Ookkei. Jossain ketjun vaiheessa keskusteltiin siitä mitä suomalainen media on suoltanut KleboldHarrisin aikoihin ja muistaakseni tätä ei oltu vielä huomattu. Voin olla etten ole huomannut jos joku on linkittänyt, mutta tässäpä tämmöinen:
Opettajalehti 18-19 7.5.1999
Koulutappajat
Kari Uusikylä
Lukiolaiset Eric Harris ja Dylan Klebold teurastivat koulussaan Adolf Hitlerin 110-vuotissyntymäpäivän kunniaksi opettajia ja tovereitaan. Pojat muodostivat omalta osaltaan tukevan lenkin siihen amerikkalaisnuorten ketjuun, joka on menneinä vuosina kylvänyt kouluissaan kuolemaa. Pojat nauroivat murhatessaan ja ampuivat lopuksi itsensä.
On turha kysyä olivatko pojat mielipuolia. Kyllä he olivat. Taas löytyy niitä, joilla on selitys tähänkin tapaukseen. Yksi suosituimmista on se, että pojat ovat vapaan kasvatuksen ja kaiken sallivan kasvatusideologian tuotteita. Voi todella olla, että kyse on heitteille jätetyistä välinpitämättömien vanhempien lapsista. Kenties vanhemmat ovat luoneet uraa tai ehkä heidän on ollut pakko tehdä monta työtä ansaitakseen lapsilleen leivän tai tulevia kymmenien tuhansien yliopistomaksuja.
Yksi vakioneuvo on kurin korostaminen. Jos pojat olisivat saaneet kunnolla selkään, ei tätäkään olisi tapahtunut. Tosiasia on kuitenkin se, että lapsimurhaajat ovat useimmiten itse pahoinpideltyjä, sekä henkisesti että fyysisesti.
Edustava esimerkki amerikkalaisesta reagointitavasta on tragedian kohteeksi joutuneen koulun lääke: tiukennetaan turvatoimia ja kielletään murhaajapoikien takkimafian käyttämät pitkät mustat takit. Tämä on sinänsä oikein, mutta: Takitko olivat syyllisiä murhiin? Pitäisikö amerikkalaisiin kouluihin tuoda nykyisten aseistettujen vartioiden lisäksi armeijan yksikköjä varmistamaan turvallisuutta?
Tällaista tragediaa seuraava presidentin puhe on aina samansisältöinen: "Kyllä meidän nyt täytyy ryhtyä kitkemään väkivaltaa nuorison keskuudesta". Sanahelinää vailla mitään sisältöä.
Se paha mitä tapahtuu kodin seinien sisällä heijastaa voimakkaasti myös yhteiskunnan pahoinvointia. Amerikkalaisten mielihokema on "We're number one" – olemme parhaita. Niinpä niin. Yhdysvallat on läntisten teollisuusmaiden joukossa listaykkänen mm. seuraavilla aloilla: aseiden määrä, murhat , kuolemanrangaistukset, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, vangit, kodittomat, käyhät, epätasainen tulonjako, jätteet. "The last one" Yhdysvallat on ollut julkiseen koulutukseen käytetyn rahan määrässä.
Suomesta on kymmenessä vuodessa tullut pikku Yhdysvallat. Raha ratkaisee. Kaikkialla kilpaillaan tehokkuudesta, näkyvyydestä, kuuluisuudesta. Sinun on oltava paras, you know, lyötävä muut, toteutettava "American dream", you know. Toisesta ihmisestä välittäminen ja heikoista huolehtiminen on muuttunut meilläkin "holhoukseksi". Esimerkiksi mielisairaat ja kuolevat vanhukset ovat lähinnä menoeriä ja ongelmajätteitä.
Yhä useampi ihminen voi taloudellisen vaurauden keskellä huonosti. Menestyjät kärsivät narsistisesta häiriöstä. Opintomenestys, raha, kunnia, julkisuus ja maine tuovat onnen vian ohikiitäväksi hetkeksi. Pian on kohdattava tyhjyys ja pakottauduttava uuteen kilpailuun, muiden lyömiseen. Luuserit luopuvat kaikesta, koska he kokevat ettei elämä kuitenkaan voi tarjota heille mitään He eivät osaa, he eivät kelpaa, he ovat sosiaaliturvatunnus ja menoerä.
Kasvatus, ihmisestä välittäminen ja lasten henkinen suojeleminen yksioikoisten, kilpailuvimmaisen koneaivovisionäärien harhakuvilta on opettajien ja kasvattajien asia. Isot pojat kilpailkoot, puukottakoot toisiaan selkään, tapelkoot optioista, vallasta ja siitä kuka on suurin.
Kodeissa ja koulussa tarvitaan rakkautta, rajoja ja ihmisen kunnioittamista. Yhdessä elämisen, opiskelun taidon ja työnteon oppimisen rinnalla muu on toisarvoista.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen professori.